torstai 28. helmikuuta 2013

Viimeinen kerta pariterapiassa

Kävin miehen kanssa viimeisen kerran pariterapeutin luona. Kerroin aluksi että olemme tehneet eropaperit ja keskustelimme perjantain erokeskusteluun ja yleisestikin eroamiseen liittyvistä asioista. Mies oli allapäin, ei saanut oikein puhuttua mitään ja pyyhki kyyneleitään. Nenäliina oli tarpeen minullekin. Terapeutti totesi miehen olevan vielä jonkinlaisessa shokkitilassa, kun erosta lopulta tuli totta. Minä taas olen nyt vähän pidemmällä eroprosessissa, koska olen sitä mielessäni kypsytellyt jo jonkin aikaa ja ero oli minun päätökseni, johon miehen tuli sopeutua, vaikka sovussa paperi allekirjoitettiinkin.

Terapeutti oli huolissaan miehen jaksamisesta ja kyseli sitäkin, onko miehellä itsetuhoisia ajatuksia. Mies sanoi että jotain on, mutta ei toteuta niitä. Jotain samansuuntaista hän on tässä aikaisemminkin puhunut. Olen minäkin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta pysyn eropäätöksessäni. Minun päätöksenihän se loppupeleissä oli, sillä mies olisi vielä halunnut jatkaa, mutta kun asian käsittely ei kerta kaikkiaan edistynyt ja kun luottamus ei palaudu, eivätkä asiat unohdu, en voi jatkaa tällaisessa suhteessa. Minun pitää miettiä omaakin jaksamistani. Nyt alkaa olla kahdeksan kuukautta siitä kun pettäminen paljastui ja kun tähänkään mennessä asiaa ei olla päästy kunnolla edes käsittelemään, en jaksa enää.. en vain pysty. Mieskin on tuntunut vain epätoivoisena odottavan lopullista eropäätöstä. Ehkä tämän päätöksen myötä olo aikaa myöten helpottaa kummallakin. Toivon niin..

Oli hyvä että käytiin, sillä nyt saatiin jonkinlainen päätös yrittämisvaiheeseen ja saatiin suunnattua ajatuksia uuteen suuntaan, eroon.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Epäonnistunut? Julma hirviö?

Nyt on aika huono fiilis. Niin ne asiat muuttuvat. Juttelin äidin kanssa erosta ja hän totesi jotenkin niin, että "ei se ole kiva epäonnistua". Epäonnistua? Ei minulla tähän mennessä vielä ollut tullut mieleen että minä olisin epäonnistunut.. Tuli tosi paha olo, kun nyt tällainenkin ajatus pälähti päähän, että olen nyt parisuhteessani ja avioliitossani epäonnistunut niin pahasti, että ero on edessä. Tähän saakka olen jotenkin saanut ajateltua asian niin, että mies on tehnyt minua kohtaan väärin, olen toki pohtinut sitä että olenko itse ollut jotenkin huono, tai tehnyt jotain väärin, kun hän petti minua. Mutta epäonnistunut? Sitä sanaa en ole itse tähän mennessä liittänyt tilanteeseen.. mutta nyt on vähän luuseri fiilis. Tai ehkä kiukkuinen, kun äitini ajattelee minun epäonnistuneen. En oikein vielä tiedä mikä siinä sanassa kuohuttaa. Sisuksissa kuitenkin tuntuu kuohuvan, kun mietin tätä epäonnistumisena. Onko parisuhde ja avioliitto joku suoritus, jossa joko onnistuu tai epäonnistuu? Eikö sitä voisi vain ajatella elämänä? Asioita tapahtuu, eikä niistä aina pidä määritellä että onko se onnistuminen, vai mitä. En nyt oikein hahmota tätä ajatusta, mutta joka tapauksessa tästä tuli itselle paha olo. En puhelimessa edes saanut sanottua äidilleni oikein mitään tuohon kommenttiin, kun se tuli niin puun takaa.

Mies tosiaankin sai sairaslomaa tämän viikon ja vielä lääkkeitä uniongelmiinsa. Samalla lääkärikäynnillä oli tehty jonkinlainen masentuneisuuskysely ja lääkäri oli sen perusteella todennut, että mies on masentunut - ollut todennäköisesti jo pidemmän aikaa, ja kirjoitti masennuslääkereseptin. Nyt itsellä on tästäkin huono fiilis. Pohdiskelen että olisiko pitänyt vielä jaksaa yrittää miehen kanssa, jos hän vain on ollut niin masentunut ettei ole jaksanut käydä asiaa läpi. Mietin, että olenko julma hirviö, jos jätän hänet nyt kun hänellä on vaikeaa ja hän tarvitsisi tukea. Mietin myös, että onko hän ollut masentunut jo niin pitkän aikaa, että pettäminen on ollut oire masennuksesta.. vaikka eihän mikään sitä oikeuta, mutta jos se on kuitenkin ollut altistamassa siihen. Ja mietin, että minun olisi pitänyt olla enemmän tukena ja huomioida häntä enemmän, jottei hän olisi masentunut.  Toisaalta taas olen yrittänyt miettiä itseänikin, omaa jaksamistani. Olen minäkin henkisesti aika väsyksissä tämän tilanteen kanssa, enkä tiedä miten jaksaisin yhdessä miehen kanssa. Pitää olla kuitenkin terveesti itsekäs. Vai onko se julmaa ja hirviömäistä? Vaikeaa, vaikeaa, vaikeaa.. sekavia ajatuksia.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Puoli vuotta harkinta-aikaa

Se on nyt toimitettu eteenpäin, avioerohakemuksen ensimmäinen osa. Tästä päivästä eteenpäin lähtee juoksemaan harkinta-aika, puolesta vuodesta vuoteen. Mies tuli sunnuntai-iltana kotiin ja tänään haki sairaslomaa, sai sitä tämän viikon verran ja vielä nukahtamislääkkeitä, kun ei ole saanut nukuttua. Aikamoinen mörökölli se onkin, parta ajamatta laahustaa huokaillen jääkaapin, sohvan ja sängyn väliä.

Minulla sen sijaan on tällä hetkellä aika hyvä olo, kavereiden vitsit jopa naurattavat. En tiedä miksi, mutta minua ei juurikaan huolestuta asioiden järjestyminen, työpaikka, asunto, muutto, koira, rahatilanne.. mikään. Paitsi oikeastaan tuo miehen jaksaminen. Olen yrittänyt olla paapomatta liikaa, jottei lamaannu täysin. Onkohan tämä ihan normaali olotila erotilanteessa? Luulisi että itkisin nyt silmät päästäni? Voihan se hymy tässä vielä hyytyä.



Mittausmaanantai

Blogin alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, taas on käyty kiusaamassa vaakaa. Paino oli tällä kerralla pudonnut vähän, lukemaan 87,9 kg! Vyötärö sen sijaan jumittaa samassa 107 sentissä, sitkeä pirulainen..

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Hajanaisia ajatuksia

Yksin kotona. Ontto olo sisällä. Epätodellinen tunne, siltikin olen ihan suhteellisen tyyni. Tämä ratkaisu taisi olla minulle alitajuntaisesti hyvinkin selvä, odottaen vain toteutumista.. Ehkä miehellekin. Kipeää tämä silti tekee.

Viime yönä sain nukuttua yllättävän hyvin. Tai oikeastaan menin nukkumaan vasta aamuyöllä, mutta sitten kun nukahdin sain nukuttua pitkälle päivään saakka. Nyt voisi olla taas nukkuman menon aika. Ajatukset ovat olleet paljon miehessä, miten hän pärjää.. vaikka minun pitäisi varmaan ajatella nyt ensisijaisesti itseäni ja omaa jaksamistani. Olen myös pohtinut käytännön asioiden järjestämistä jonkin verran, katsellut vuokra-asuntoja ja sen sellaista. Asunon myyminen ja omaisuuden jakaminen tuntuu hurjan suurelta urakalta. Ja edelleenkin se työpaikka olisi todella tervetullut. Se ratkaisisi monta ongelmaa.. mutta kaikki aikanaan. Pakko uskoa siihen että asiat järjestyvät aikanaan.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Nimet eropaperissa

Tyhjä ja epätodellinen olo. Surullinen. Oliko se nyt oikeasti tässä?

Juttelin miehen kanssa tänään.. eilen. Niin tosiaan, nythän ollaan jo pitkälti lauantain puolella. Olimme sopineet alkuviikolla että perjantaina kun mies tulee töistä, puhumme. Odotin tuskissani monta päivää perjantaita ja kun mies sitten tuli töistä.. hän oli käynyt kaupassa ja purimme kauppatavarat, hän avasi tuomansa viinapullon ja teki itselleen drinkin. Tarjosi minullekin, mutten ottanut. Sitten tupakille ja juoman täydennys. Seuraavaksi hänellä oli nälkä ja hän lämmitti itselleen ruokaa, jonka meni syömään olohuoneeseen telkkaria katsoen. Lisää juomaa. Sitten miestä alkoi väsyttää ja hän totesi menevänsä päiväunille.. Olin alunperin päättänyt että mies saa itse tehdä aloitteen ja siten osoittaa ottavansa vastuuta tekemisistään, mutta nyt minun oli pakko jo älähtää, että eikös meidän pitänyt puhua. Mies selitteli vähän että jaksaa sitten pirteämpänä jutella, kun vähän aikaa nukkuu, mutta lyhyen sananvaihdon jälkeen kävimme jonkinlaisen keskustelun.

Loppujen lopuksi mies pyysi itkuisella äänellä minua sanomaan, haluanko erota, sillä hän ei enää jaksa tätä epätietoisuutta. Sanoin että hyvin vaikealta tuntuu jatkon mahdollisuus, sillä hän on satuttanut ja loukannut minua niin pahasti ja että kun luottams on mennyt, sitä ei tahdo saada korjaantumaan millään. Kävimme myös joitakin muita asioita läpi, jotka ovat vaikuttaneet koko suhteeseemme jo pitkän ajan kuluessa ja lopulta täytimme eropaperin yhdessä.

Niin surullista, niin lohdutonta, niin paljon kävi miestäkin sääliksi, sillä hän todellakin katuu tekojaan ja toivoo ettei olisi tehnyt niitä koskaan. Hän sanoi myös etteivät hänen asiansa ole koskaan olleet näin sekaisin kuin nyt ja että on tästä oppinut sen, ettei enää koskaan tee samanlaisia virheitä. Todellakin toivon, että hän on tästä oppinut, mutta en enää pysty jatkamaan hänen kanssaan. olemme molemmat niin rikki ja niin hauraita, että emme enää saa toisistamme otetta ilman että toinen murenee kosketuksesta.. Surullista..

Ja kun tämän olisi voinut välttää sillä että ongelmista olisi puhuttu jo paljon, paljon aikaisemmin. Asioita olisi voinut yrittää korjata vaikka pariterapiassa paljon aikaisemminkin.. ennen kuin asiat olisivat menneet näin rumiksi. Mutta ei.. Eikä mitään enää jossittelemalla voita, eikä muuta. Neuvona ja kannustuksena muille pariskunnille voin kyllä sydämestäni sanoa sen, että puhukaa ihmiset, puhukaa!! Menkää vaikka pariterapiaan, puhukaa, avatkaa sydämenne ja kertokaa mikä mieltänne painaa. Kuunnelkaa myös, antakaa toisen puhua ilman että on syytä pelätä kuuntelijan reaktiota, onko se halveksuva, paheksuva, vihainen, vai mitä.. Niin paljon pahaa voi välttää jos kunnioittaa ja arvostaa toista, puhuu ja kuuntelee. Kyllä tästä on itsellekin paljon opittavaa loppuelämää varten.

Mutta nyt mies ei ole enää kotona. Hän halusi mennä ystäviensä luokse - ei osannut sanoa koska tulee takaisin, jos tulee. Minulla on nyt kuorsaava koira jaloissani ja kirvelevät kyyneleet silmissäni. Ja A4, jossa on meidän molempien allekirjoitukset..

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Mittausmaanantai..

..oli jo toissapäivänä. Paino on vähän noussut, 89,6 kg. Vyötäröä en jaksanut edes mitata.

Tässä on nyt reilu puolitoista viikkoa mennyt ihan poskelleen laihiksen suhteen. Karkkia, herkkua, pullaa, laskiaispullaa, viiniä, rasvaista ruokaa, epäsäännöllisiä ruoka-aikoja, mässyn mässyn mää. Eli ei kovin hyvin mene. Viime viikolla en tainnut edes käydä yhdessäkään treenissä.

Hohhoi. No, ei tästä ole kuin suunta ylöspäin, eli niskasta kiinni ja ruotuun, mars. Olen selvästi huomannut epäterveellisen ruokavalion laskevan mielialaakin. Jotenkin saamaton ja tahmea fiilis kokoa ajan. Liikunnan puute vaikuttaa myös negatiivisesti olotilaan. Hartiatkin ovat olleet ihan jumissa, kun ei ole tullut tehtyä treenejä. Väsyttää, masentaa, ahdistaa, ei jaksa tehdä mitään, edes kirjoittaa blogia.

Uskon vakaasti että masennukseen taipuvainen, tai ehkä jo masentunutkin saa apua olotilaansa liikunnasta. Ja terveellisestä ruokavaliosta. Niin nopeasti tuli ihan karmea olo, kun lässähdin sohvan nurkkaan ja tietokoneen ääreen mässyttämään kaksin käsin karkkia. Pitäisi vaan saada itsensä ihmisten ilmoille, tai edes ihan vaan ulos kävelylle.

Tällä viikolla kävin sentään jo treeneissä ja tänään menen taas. Jospa se into ja innostus siitä taas löytyvät ja pääsisin taas kunnolla vauhtiin. On tässä tapahtunut muutenkin taas kaikenlaista, mutta niistä ehkä sitten seuraavassa kirjoituksessa.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Mittausmaanantai

Homma edistyy tosi hitaasti. Paino oli pudonnut viime viikosta vain 300 grammaa, eli painoin nyt 88,3 kg. Vyötärö pullottelee sitkeästi samoissa lukemissa, eli 107 cm. Vaatteet tuntuvat mahtuvan aavistuksen paremmin päälle, eli jotain on ehkä tapahtunut, mutta vaaka ei sitä sen kummemmin kerro..

Kaikki tuntuu nyt muutenkin junnaavan paikallaan. Työtilanne ei edisty, parisuhde tuntuu kahlaavan tervassa, ei ole intoa eikä virtaa, mikään ei kiinnosta, mihinkään ei ole energiaa. Onneksi tällä viikolla on tiedossa yksi kiva ammattiin liittyvä tapaaminen, jossa on mahdollisuus tavata alan ihmisiä. Ehkä sieltä sitten löytyisi niitä työpaikkaan johtavia kontaktejakin.

Ja onneksi liikunta tuntuu kivalta! Ihan mahtavaa että on edes ne liikuntatunnit merkittynä kalenteriin. Ne rytmittävät viikkoa edes vähän ja antavat vaihtelua arkeen. :)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Mittausmaanantai

Hyvää huomenta vaan kaikille! Paino on tänään 88,6 kiloa ja vyötärö 107 senttiä. Vähän on laskenut viimeviikkoisesta tuloksesta. Hissun kissun tässä edetään, mutta mielummin edes hitaasti, kun ei ollenkaan.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Uusi lukija ja tammikuun kyselyn tulos

Tervetuloa uusi lukijani, olet numero 21! :) Kyllä se mieltä aina lämmittää, kun huomaa teidän lukijoiden kiinnostuvan touhuistani ja kirjoituksistani niin paljon, että palaatte tänne takaisin sen ensivierailunne jälkeenkin.

Tammikuun kyselyn aiheena oli: Voiko ikuista uskollisuutta luvata? Vastaukset jakoivat kovasti mielipiteitä, mutta tulos oli varsin tasainen. Kaikkiaan 23 ääntä on annettu ja ne jakaantuivat seuraavasti:
kyllä 10 (n. 43,5 %)
ei 10 (n. 43,5 %)
en osaa sanoa 3 (n. 13 %)

Johtopäätös: Vastausten määrä on suhteellisen pieni, jos sitä verrataan määrältään vaikkapa suomalaisiin parisuhteisiin, nimenomaan avioliittoihin ja uskollisuudenvaloihin. Sen takia se ei pääse kovin korkealle luotettavuusasteikossa, mutta.. juuei, ikuisen rakkauden lupaus voi olla vaikea pitää. Aina voi tapahtua kaikenlaista, joka murtaa ikuisuuden. Jos yllätystekijöitä ei ilmene ja osapuolet ovat sitoutuneita toisiinsa, ikuinen rakkaus saattaa kestää, mutta sitten on se toinen n. 43,5 prosenttia tapauksista, jolloin ikuinen rakkaus ei kestä vaatimuksista ja lupauksista huolimatta. Siinä kohtaa esiin astuukin sitten suoraselkäisyys ja rehellisyys, toisen ihmisen arvostaminen ja yleiset käyttäytymisnormit. Miten toimitaan, jos joutuukin rikkomaan lupauksensa rakastaa ikuisesti? Ja onko se "joutumista"? Olisiko kyseessä enemmänkin sitten valinta? Valinta noudattaa lupaustaan, tai valinta rikkoa lupauksensa.

Jos parisuhde menee karille ja suhteessa on ryppyjä, niin miten toimitaan? Selvitetäänkö ongelmat suoraselkäisesti ja avoimesti, vai lähdetäänkö etsimään lohtua vieraista sängyistä? Yritetäänkö pelastaa suhde ja olla uskollisuudenlupauksensa mittainen, vai rikotaanko lupaus ja heitetään se roskakoriin arvottomana? Ainakin pitäisi olla sen verran ryhtiä, että jos tuntee että oma parisuhde uppoaa karilleajon jälkeen, eikä pysty lupaustaan uskollisuudesta pitämään, niin päättää suhteen ja lähtee vasta sitten etsimään uusia tuulia. Se vaatii luonnetta, eikä se kaikilta onnistu.