Siedätyshoidon tuloksia

Omassa sängyssä yksin nukutun yön ja hiljaisen päivän jälkeen ajatukset ovat taas järjestyneet hiukan toisenlaiseen muodostelmaan. Yksin nukuin siksi, että mieheni ei nuku kanssani samassa huoneessa. Ei ole nukkunut pitkään aikaan. Hänen oma selityksensä asialle on se, että hän ei saa unta ja haluaa kuunnella kuunnelmia nukkumaan mennessään ja se taas häiritsee minua. Itse en välttämättä tuota selitystä usko ihan sellaisenaan, vaikka se päällisin puolin onkin ihan totta. No, se ei ollut tämänkertaisen kirjoitukseni aihe.

Pahoitin mieleni ja ärsyynnyin Toisesta Naisesta viikonloppuna, kuten eilen kirjoitinkin. Muuten niin mukava reissu sai ikävän sävyn ja vain siitä syystä, että tuo ihminen oli myös siellä. Se on asia jolle en voi mitään. Tulen jatkossakin näkemään sitä naista samoissa ympyröissä, mitään sellaista tuskin tapahtuu, että niin ei kävisi. Tuo nainen on ollut minulle ongelma. Hyvin nukutun yön jälkeen olen muuttanut ajatuksiani hieman. Tarkemmin ajatellen suurin ongelma taitaakin olla omien korvieni välissä. Mietin, miksi naisen näkeminen on minulle niin iso juttu. Ajattelenko että hän on minulle jonkinlainen uhka? Miksi hän olisi minulle uhka? Jos kerran olemme eroamassa, eikö sen pitäisi olla minulle aivan yhdentekevää, mitä hän ja mieheni tekevät jatkossa? Jos tekevät. Tuskin tekevätkään. Tuleeko tuo ahdistunut olo sen takia, että minulla on vielä jotain tunteita miestä kohtaan? Ehkä. Jos jollakin tasolla elättelen toiveita jatkosta, niin silloinhan ei ole yhtään yhdentekevää missä ja kenelle tuo nainen keikistelee.

Tämä reissu avasi silmiäni taas vähän enemmän. Minun oli pakko kohdata Toinen Nainen edes jollakin tavalla jossakin vaiheessa ja nyt se tapahtui. Ei minun ehdoillani, mutta ei voi mitään. Ensimmäinen askel siedätyshoitoa on otettu sillä saralla. Ensimmäinen kerta on kuulema monessa asiassa se pahin kerta, toivon niin. Joka tapauksessa kohtaamiset nostivat minussa esiin tunteita, jotka minun piti elää ja kokea, jotta pääsisin elämässäni ja ajatuksissani eteenpäin. Vihaa, surua, epäuskoisuutta.. Tunteet toivat esiin kipupisteitä ja antoivat ajatuksia.

En halua jatkaa elämää mieheni kanssa. En jaksa, enkä halua enää taistella ajatuksissani epäluottamuksen, vihan, katkeruuden, pettymyksen, surun ja monen muun ikävän tunteen kanssa, jotta voisin olla yhdessä hänen kanssaan. En jaksa, enkä halua enää jännittää, kuka tulee kadunkulman takaa vastaan, kun olen hänen kanssaan jossakin. Tunnen jotenkin jopa häpeää, kun liikun yhdessä hänen kanssaan. Ikään kuin mieheni tekemiset olisivat jotenkin muuttuneet minunkin häpeäkseni, kun vielä yhdessä olemalla "hyväksyn" ne. Tajusitteko mitä tarkoitin? En voi mennä mieheni kanssa joka paikkaan ylpeänä hänestä. Miksi minun pitäisikään enää alistua tuollaisiin tuhoisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kun mies on pettänyt minut? En keksi mitään järkevää syytä. Sääli ei ole parisuhteen perusta. Kyllä mies käy minua sääliksi, kun hän on jotenkin ihan hukassa oman itsensä kanssa. Ei se ole minun ongelmani. Minun pitää ajatella itseäni. Olla kerrankin itsekäs ihan luvan kanssa.

Toinen Nainen on ongelmajätettä, mutta se ei ole minun ongelmani. Taisin tajuta sen tämän viikonloppureissun ansiosta. Tajusin vihdoin ihan oikeasti myös sen, että rakastan itseäni enemmän kuin miestäni. Minun pitää pelastaa itseni.

Kohtaamisia Toisen Naisen kanssa

Viikonloppuna oli eräs tapahtuma, jossa olin kaveriporukan kanssa. Mieheni oli lupautunut pitämään huolta koirasta, joten sain rauhassa lähteä viikonlopuksi viihteelle. Odotin tapahtumaa kovasti, sillä siinä oli mahdollisuus päästä vähän tuulettumaan. Samassa tapahtumassa oli myöskin tämä Toinen Nainen miehensä kanssa, eri porukassa mutta samalla alueella kumminkin. Tiedän, että minun ei pitäisi välittää hänestä ja pitäisi vain kävellä ohi, olla piittaamatta koko ihmisestä, mutta ei se ole niin helppoa. Etenkään esimerkiksi silloin, kun käytävällä vastaan kävellessämme tämä nainen tulee halaamaan ja tervehtimään yhteisiä kavereitamme ihan siihen viereeni. Ei tosin puhu minulle, ei ole näkevinäänkään (minä katson murhaavasti, mutta pidän etäisyyttä..), mutta muita ihmisiä tervehtii näyttävästi. Tai jos seisoskelen juttelemassa muutaman kaverini kanssa ja tämä nainen tulee siihen samaan porukkaan ihan pokkana juttelemaan näille yhteisille kavereille naureskellen ja virnistellen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaverimme kumminkin tietävät mitä tämä nainen ja mieheni ovat tehneet. Totesin silloin eräälle vieressä olevalle kaverilleni "Kerjääkö tuo ihminen ihan oikeasti verta nenästään?" Tapahtumassa kun oli todella paljon ihmisiä, joten oliko ihan pakko siinäkin tilanteessa ängetä juuri siihen samaan seurueeseen missä minä olin? Halusiko hän ärsyttää ihan tahallaan? Tunnustan, että hetki tuon tempauksen jälkeen kävelin naisen ohi ja "vahingossa" tönäisin häntä kevyehkösti  kyynärpäällä ohi mennessäni.

Ei ollut fiksu juttu, enkä oikein pitänyt siitä tunteesta joka siitä tuli. En ole sellainen ihminen, joka haluaa selvittää asiat väkivalloin, vaikka eräs paikalla ollut kaverini aikaisemmin oikein yllyttikin minua vetämään sitä naista turpaan (miehinen ratkaisu?). Hän tiesi mitä viime vuonna oli tapahtunut ja kyseli minulta aiemmin päivällä miten menee, tuli katsomaan silmiin ja otti hartioista kiinni - ja silloin vähän romahdin. Kyynelehtien kerroin, että ei todellakaan hyvin. Tuo nainen tuntuu olevan ihan joka paikassa missä minäkin, vaikka tapahtumassa olikin paljon väkeä. Hän oli jonossa melkein edessäni, tai ihan vähän matkan päässä takanani, hän tuli vastaan milloin missäkin, hän tunkee samaan porukkaan juttelemaan ja minä en todellakaan haluaisi nähdä häntä. Hän ja hänen miehensä kyhjäävät yhdessä niiiiin rakastuneen näköisinä ja heillä näyttäisi menevän hyvin. (Mikä sitten on totuus, sitä en tiedä.) Kaverini halasi ja juteltiin parisuhteesta paljonkin, hän sanoikin silloin että vaikka on myös mieheni ystävä, hänen neuvonsa on että jätä se mies. Juteltiin syvällisiä, itkettiin molemmat. Helpotti se oloa, kun sain purkaa mieltäni.

Nyt olen iloinen, että todellakin vain vähän tönäisin häntä, enkä provosoitunut sen enempää. Olisi tosin pitänyt jättää sekin tekemättä. Ikävää tässä on kaiken kaikkiaankin kaikki, mutta myös se, että yhteiset kaverimmekin joutuvat ikävään välikäteen. En halua edes yrittää määräillä ketään, kenen ystävä kukakin saa, tai ei saa olla, sillä ei se ole minun vallassani. Tuntuu se pahalta, kun näkee omien ystäviensä vitsailevan ja naureskelevan yhdessä juuri tuon naisen kanssa, mutta en minä sille mitään voi. Kai minun vain pitää oppia elämään tämän asian kanssa. Ei sekään ole kivaa, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan, jos minä ja tuo nainen olemme samassa paikassa. Hemmetti. Helpottaisikohan tämäkin olotila eron jälkeen? Vieläkö tuon naisen näkeminen olisi niin iso juttu? Kun entisiä ystäviä olemme ja samoissa ympyröissä pyörimme vieläkin, niin väistämättä tulemme tapaamaan vielä monen monta kertaa.. Tai ehkä minun pitäisi pystyä puhumaan tästä myös tuon naisen kanssa, jotta asian saisi käsiteltyä myös siltä kannalta.

En minä tiedä.. Muutan Brasilian viidakkoon, niin ei tarvitse miettiä näitä asioita.

Epäilyksen musta varjo

Ei kai kukaan ole väittänytkään, että päätösten tekeminen olisi helppoa. Ainakaan aina. Minä olen luonteeltani vieläpä sellainen, että yritän ymmärtää toisenkin näkökulman ja kannan asiaan. Ja sitten olen vieläpä sen verran kiltti ja anteeksiantavainen, että liian helposti tulee sanottua toiselle, että ei se mitään. Päätöksiä avioliittomme jatkosta pitää kuitenkin tehdä, se päätös pitää tehdä mahdollisimman pian, sillä elämääni varjostaa epäilys.

Miehen pettäminen on ollut minulle todella raskas asia, kenellepä se ei olisi. Minua se iski päin kasvoja niin kovin yllättäen, kuin se kuuluisa salama siltä vieläkin kuuluisammalta kirkkaalta taivaalta. Mies on koko parisuhteemme ajan saanut mennä ja tulla mielensä mukaan. Hän on saanut lähteä viikonloppureissulle ilman vastaväitteitä, vaikka olisi vain matkalta soittanut olevansa jo menossa. Sillä eihän siinä mitään, kiva että näkee kavereitaan. Hän on saanut jäädä bileiden jälkeen yöksi ja olen jopa hakenut hänet sitten seuraavana päivänä kotiin. Sillä tokihan sitä saa juhlia aamuun saakka, jos kerran on hauskaa eikä seuraavana päivänä ole mitään menoa. Olin luottanut. Olin uskonut. Olin niin sinisilmäisesti niellyt aivan kaikki selitykset, kyseenalaistamatta mitään. Edes kysymättä mitään. Koska eihän tuo mies minua petä. Ei ollut tullut edes mieleen sellainen vaihtoehto. Jos joku olisi kertonut minulle tietävänsä, että mies pettää minua jonkun toisen naisen kanssa, olisin nauranut päin naamaa, sillä eihän se vain ollut mahdollista. Ihan hullu juttu. Mutta oli se mahdollista, enemmänkin, se oli totisinta totta - halusin tai en.

Nyt melkein kaikkeen hänen aikaisemminkin tekemäänsä asiaan on tullut musta epäilyksen varjo. Mitäs se yksi ihminen oikein tarkoittikaan silloin vuosia sitten, kun vitsaili miehestäni ja eräästä naisesta? Mitä mies oikein onkaan tehnyt reissuillaan kaikki nämä vuodet? Miksi mies halusi kerran että lähden viikoksi etelään ihan yksin? Mitä varten eräs puolituttu nainen ei erään miehen reissun jälkeen enää pyörikään kaveripiirissämme? Miksi mies viljelee toisinaan puolileikillään sanontaa "Kaikkea saa tehdä, kunhan ei jää kiinni"? Mistä se johtuu, ettei mies oikein haluaisi että jään yksin kotiin, vaan haluaisi minut aina mukaan vaikka menisi käymään pikaisesti kaupassa? Mitä hän piilottelee tai salailee kotona? Pitäisikö minun tutkia hänen tietokonettaan tarkemminkin? Kuka on tuo uusi naispuolinen kaveri Facebookissa? Ja niin edelleen..

Se paljon puhuttu luottamus. Miehellä oli minun 110-prosenttinen luottamukseni, mutta hän polki sen jalkoihinsa, rikkoi ja tahrasi, tuhosi sen. Mies istutti epäilyksen siemenen, joka on kasvanut hyvin, vaikka olen välillä yrittänyt jättää sen huomioimatta ja kastelematta. Siitä kasvoi sitkeä taimi, joka on kasvattanut vahvat juuret syvälle maahan, jotta saisi kaipaamaansa vettä ja ravintoa. Se on kasvattanut notkean, köynnösmäisen varren, joka kurkottaa kohti valoa ja takertuu lujasti kaikkiin epäilyksen rosoisiin pintoihin, leviten yhä laajemmalle - luoden tuhoisaa varjoaan ympärilleen.

Miehen selitys kyläilystä työkaverin luona

Eilen iltapäivällä otin esille miehen kyläilyn tämän entisen naispuolisen työkaverinsa luona. Ihan tarkkaan en enää muista miten kaikki meni, mutta suunnilleen kumminkin. Keskustelussa käytetyt osoitteet ja nimet on muutettu.

Riski Rouva: - Hei mun kaveri näki sut tuolla Sivukyläntien suunnalla joku viikko sitten. Asuuko sulla joku tuttu siellä?

Miehellä oli juuri Google Maps auki ja alkoi suurieleisesti etsiä naisen asuinpaikkaa kartalta.

Mies: - Siis joo.. Siellä asuu se yks Anne.
RR: - Anne, kuka Anne? (Kysyin, vaikka tiesin hyvin ketä Annea tässä nyt tarkoitettiin.)
M: - No sieltä entisestä työpaikasta.
RR: - Mut sähän just sanoit, ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Siitä oli just viikko sitten puhetta.

Mies sivuuttaa kysymyksen ja esittelee miten Google neuvoo ajamaan jotain reittiä, mistä ei oikeasti pääsekään sinne, näyttää Street Viewillä miltä siellä näyttää. Kertoo kovin laveasti mistä sinne ajetaan ja miten vanhoja kuvat näyttäisivät olevan, kun niistä puuttuu taloja.

RR: - Siis miksi sä et sanonut että olet nähnyt sen?
M: - Sanoinhan mä että olen nähnyt sen..
RR: - Et sanonut.
M: - No mun piti ainakin sanoa, kun sen kanssa oli puhetta pihakasveista ja muista..
RR: - Siis mistä ihmeen pihakasveista? Et ole sanonut, ja miksi sanoit että et ole nähnyt sitä ja sitten yllättäen selviääkin että olethan sä käynyt sen luona?

Mies hermostuu, kasvoilla ärtynyt ilme. Nousee ylös ja alkaa kävellä kohti toista huonetta.

M: - Taas tätä, mä..
RR: - Siis miten niin "taas tätä"?!  Etkö sä nyt ymmärrä miltä tää vaikuttaa, kun tietää mitä olet aiemmin tehnyt?

Mies pysähtyy oven suulle ja kääntyy.

M: - Siis pitääkö mun pitää listaa ihmisistä ketä olen nähnyt missäkin?! Näinhän mä Pekankin kaupan edessä ohimennen ja Lissun tapasin keskustassa ohimennen, pitääkö mun raportoida niistäkin sulle?
RR: - Eih.. Siis etkö sä tosiaankaan tajua? Tää on nyt vähän eri asia kuin joku kadulla ohimennen nähty ihminen, kun olet mennyt Annen kotiin sillä aikaa kun olen ollut töissä, etkä ole puhunut mulle mitään ja väität vielä ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Tässä on nyt ihan tasan sama kuvio kun silloin sen ToisenNaisen kanssa. Kyllä mulle tuli tästä tosi paha mieli..

Mies palaa takaisin istumaan.

M: - Niin. No tosiaan, nyt mä ymmärrän. 
RR: - ...
M: - Mut en mä enää silleen ajatellut että se on niitä vanhan työpaikan ihmisiä, ja mä vaan oikeesti kävin siellä kahvilla ja juteltiin.

Mies vaikuttaa vähän hermostuneelta, rapsuttaa jalkaansa voimakkaasti samalla kun sanoi tuon.

RR: - Kyllä mulle tuli paha mieli, kun tässä on ihan sama kuvio kun sen Toisen Naisen kanssa: mä olen töissä ja sillä välin käyt sen kotona, etkä puhu niistä vierailuista mulle mitään..
M: - Niin.. Kyllä mä olen läksyni oppinut, en mä enää tekisi sellaista.
RR: - ...

Mies alkaa johdatella puhetta muualle, minä jään itsekseni pohtimaan. Sanat vaikuttivat uskottavilta, mutta joku tässä nyt silti ei tuntuisi täsmäävän. Elekieli? Naisen vaisto? En tiedä.. mutta mies ei vakuuttanut minua siitä ettei tässä nyt olisi ollut jotain muutakin.. tai sitten jotain muuta, mutta jonkun toisen ihmisen kanssa. En tiedä.. kun ei luota niin ei luota..

Mitä Sinä tekisit?

Mitä tekisit jos sinulla ei olisi parisuhdetta, lapsia eikä työtä? Myisit asuntosi ja lainojen maksun jälkeen sinulle jäisi optimistisesti ajateltuna n. 15 - 20 000 euroa rahaa ja ajoneuvo. Miltä maailma näyttäisi Sinun silmin katsottuna?

Laihis taka-alalla

Kaikkien näiden vastoinkäymisten taivuttamana en ole vieläkään jaksanut kiinnittää kunnollista huomiota tähän blogin alkuperäiseen aiheeseen, eli laihduttamiseen. Käväisin punnitsemassa itseni ja vaaka näytti 92,9 kiloa. Tässä vaiheessa ei riitä energiaa keskittyä aiheeseen täysipainoisesti, mutta yritän nyt sentään vähän katsoa mitä suuhuni laitan. Olen vähän taas hillinnyt herkkujen syöntiä, joka oli lähteä lapasesta tuossa hetki sitten ja yritän olla stressaantumatta liikaa siitä mitä vaaka sanoo. Stressaantuneena keho ei muutenkaan laihdu kovin hyvin, vaikka söisi oikein ja liikkuisi riittävästi. Stressihormonit kun kuulema ovat semmoisia veijareita, että eivät oikein anna laihtua.

Ensimmäisiä kiinnostuneita talonkatsojia

Meillä oli ensimmäinen talon katsoja käymässä tänään. Huomenna tulee toinen kiinnostunut porukka. Yllättävän nopeasti, kun jotenkin olin ajatellut ettei tässä nyt vielä ketään ole tulossa ja sitten välittäjä soittikin eilen, että on pari kiinnostunutta. Tämän päivän katsoja ei sitten innostunut sen enempää, mutta tulihan nyt ainakin siivottua paikkoja taas enemmänkin. Vielä tässä on puuhaa, mutta ei enää ihan hirveästi. Mistä tätä tavaraa onkin oikein kertynyt kaikki kaapit, komerot ja nurkat täyteen?! En uskalla edes kuvitella mikä urakka tästä pois muuttaminen tulee olemaan..

Miehen kanssa oli taas hermot kireällä siivoamisen suhteen. Mies kittasi kaljaa ja löntysteli huokaillen ympäri taloa ja tokihan siinä vähitellen jotakin siivoilikin, mutta tahti oli aivan järkyttävän hidasta. Useammin kuin kerran jouduin menemään toiseen huoneeseen raivoamaan ja manaamaan äänettömästi, kun ei siitä vaan kerta kaikkiaan tahtonut tulla yhtään mitään. Sanoin useamman kerran, että minua ahdistaa, kun on niin paljon tekemistä ja hän on niin hidas, mutta eipä sillä ollut vaikutusta. Aloin sitten taas nakittamaan hommia hänelle sitä mukaa kun sai aina edellisen tehtyä. Ja yritin hoputtaa. Mutta ei..


Meille pelmahti vielä aamupäivällä yllätysvieraskin, joka tuli vain pistäytymään - ja oli kaksi tuntia. Halusi kahvit ja kaikki. Eikä huolinut kieltävää vastausta. On vähän semmonen jännä persoona. Ja miehellä ei ollut minkäänlaista hoppua saada tätä vierasta lähtemään, on enemmänkin miehen kavereita vaikka toki molemmat hänet tunnemme.


Itsekseni pohdiskelin, että kun tuo miehen into tämän asunnon edustavaksi saamiseen tuntuu olevan ihan olematonta, niin noinkohan hän ei vieläkään tajua tätä koko kuviota. Eikö hän ymmärrä, että tämä talo on nyt myynnissä, ja että me lähdemme täältä pois? Vai eikö hän vain haluaisi myydä tätä ja sen takia vetkuttelee? Kun tuntuu siltä että minä joudun hoitamaan ihan kaikki asiat alusta loppuun saakka ja mies pyörii siinä sivussa kaljatuoppi kourassa. Varmaan hän ihan ehdoitta olettaa, että ainakin sitten muutamme saman katon alle. Ei tuo ole ainakaan kertaakaan asiasta itse kysynyt mitään, eikä ottanut sitä muutenkaan puheeksi.

Mies ei tiedä, että tiedän jotakin..

Tiedän, että mies on käynyt erään ex työkaverinsa luona kylässä jokin aika sitten, sillä välin kun olen ollut töissä. Mies ei tiedä että tiedän sen. Juttelin eilen niitä näitä miehen kanssa ja johdattelin keskustelua siihen suuntaan, että kysyin jossakin vaiheessa, onko hän nyt enää nähnyt näitä entisen työpaikkansa ihmisiä. Vastaus oli nopea ja lyhyt: "En".

Miksi mies valehtelee, jos ei ole mitään syytä valehdella? Jos siinä ei mukamas ole mitään salattavaa, että mies on käynyt tämän naisen kotona, niin miksi hän ei siitä kertoisi alunperinkään ja miksi hän siitä kysyttäessä ei kerro totuutta?

Tiedän asian siitä, että mies jätti kerran kauppaan lähtiessään vahingossa tietokoneensa päälle ja Facebook oli päällä myös. En voinut vastustaa kiusausta, mutta katsoin hänen keskusteluhistoriaansa ja siellä hän oli ihan päällisin puolin viattomissa aikeissa sopinut menevänsä käymään tämän naisen luona (auttamaan tietokoneongelmissa), sanoi jopa olevansa siellä tunnin kuluttua.

Tämä tuntuu todella pahalta, sillä kuvio oli tasan sama sen petturinaisenkin kanssa. Tapaamisia sillä aikaa kun olen töissä, mukamas viattomissa aikeissa, eikä niistä käynneistä kerrota mitään. Tuntuu tosi, tosi ikävältä ja se tuo pahoja muistoja mieleen. Se vähäinenkin luottamuksen murunen, joka on ehkä kenties mahdollisesti voimistunut vuoden aikana huuhtoutui juuri silloin vessanpöntöstä alas.

Samalla kerralla vilkaisin myös selaushistoriaa. Mies oli muutamia viikkoja sitten muutaman päivän matkalla toisella paikkakunnalla. Samaan ajankohtaan oli selaushistoriaan tarttunut sellaisia linkkejä, jotka kielivät kiinnostuksesta sen paikkakunnan thai-hierontaan, sex shoppeihin, private show -esityksiin, tyttöjen aikatauluihin ja hintoihin, jne..

Taas alkoi suorastaan oksettaa..

Uusia yllätyksiä, ei palkkaa..

Ja jotta elämä ei olisi liian yksitoikkoista, eikä etenkään ennalta arvattavaa, niin sain työnantajaltani viestin, että heillä ei ole varaa maksaa loppuja palkkarahoja. Pahoitteli ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi ettei voi asialle mitään. Tuleepa sitten koettua sekin, että haen palkkasaataviani palkkaturvasta. Elämyksiä elämä täynnä.

Itse asiassa en ole työnantajalle vihainen, sillä ymmärrän heidän tilanteensa täysin. Kaikki mahdolliset riskit vain realisoituivat ja päälle kaatui bonuksena vielä jokunen ylläri, joten kun ei vaan mahda mitään, niin ei mahda mitään.

Joskus tulee kyllä väistämättä mieleen, että voisin vaihtaa elämäni käsikirjoittajaa. Vapaaehtoisia?

Alkaa tuntua

Kyllä se välittäjän käynti kai jotenkin vaikutti. Tavoistani poiketen huitaisin melkein pullollisen viiniä illan aikana, eikä yöllä nukuttanut kovin hyvin ja aamulla oli tokkurainen olo juomisen ja huonosti nukutun yön takia. Vaikka en haluaisikaan itselleni sitä ehkä myöntää, niin voimillehan se otti. Joku sitä tuolla aiemmissa kommenteissa varoittelikin, että se saattaa olla semmoinen hetki kun asiat konkretisoituvat ja alkavat tuntua. Asiat eivät ole enää omissa käsissä. Vaikka voihan sen toimeksiannon perua (maksua vastaan), mutta silti asiat ovat lähteneet rullaamaan tuntemattomaan suuntaan.

Juttelin äitini kanssa. Hän on kovasti edelleenkin sitä mieltä, että minun pitäisi jatkaa yhdessä mieheni kanssa. "Kun se X on niin mukava." No onhan se, ei sitä voi kiistää. Kyllä tuo mies osaa hurmata, etenkin jos niin haluaa. Mutta kun se ei riitä. Eikä minulle voi tehdä ihan mitä tahansa. Kun en vaan enää luota. Toivottavasti äiti ei ala tästä jankuttamaan ihan yltiöpäisen innokkaasti.. ärsyttää ja ahdistaa tuollainen. Ja hei, eikös äidin pitäisi olla tyttärensä puolella?

Kiinteistönvälittäjä kävi

Talosta on nyt tehty myyntitoimeksianto. Paikat on katsottu ja arvioitu, pyyntihinta laitettu paperiin ja nimet alle. Se on nyt virallista, talo on myynnissä. Välittäjä varoitteli että myyntiajat ovat nyt pidentyneet ja myyntihinnat ovat tulleet vähän alas, mutta totesi sitten että jos hinta on kohdallaan, ostaja saattaa löytyä nopeastikin. Pankkiin mennään loppuviikosta keskustelemaan mitä lainan kanssa olisi parasta tehdä. Asiat etenevät.

Miehen kanssa meinasi mennä hermot, kun siivottiin paikkoja välittäjää varten. Ei sen siivoamisesta tahdo tulla mitään, laahustaa hiljaa ja huokaillen yksi tavara kerrallaan kädessä talon päästä toiseen, valittaa kun on niin kuuma ja hiki ja huh huh ja voi voi voi.. Minun piti ihan koko ajan sanoa miehelle mitä pitää tehdä.  Ja jätin kylppärin siivoamisen sitten miehen huoleksi, kun meni käymään suihkussa.. ei olisi pitänyt. Itse piti laittaa se edes päällisin puolin kuntoon vielä viime hetkillä ennen välittäjän tuloa. Argh! No, mies pesi kerran kylppärin ihan omatoimisesti. Oli oikein tyytyväinen lopputulokseen ja kun tulin töistä kotiin niin ensi töikseen pyysi katsomaan työnsä jälkeä. Joo.. olihan se puhdas, mutta kaikki kylppärin laatikostot olivat täynnä vettä.. Ei ollut tullut ajatelleeksi ettei painepesuri ehkä ole paras väline siihen hommaan.

Omppuja odotellessa

Hiostavaa touhua tuo pihalla puuhastelu näillä keleillä. Laiteltiin pihaa siistimpään kuntoon kiinteistönvälittäjää varten, kitkettiin kukkapenkkejä, leikattiin nurmikkoa, muotoiltiin vähän pensaita, jne.. Se on tuo meidän omenapuukin saanut tänä vuonna aikaan hurjan määrän omppuja. Ensimmäistä kertaa ikinä. Aiemmin ei ole tehnyt yhtä ainoata kukkaakaan ja nyt on puu täynnä pienen pieniä omenoita. Saapa nähdä muutetaanko tästä pois, ennen kuin kypsyvät maistelukuntoon.

Sain kiitettävästi rohkaisua ja kannustusta aiempien postausten kommenteissa. Se on tosi kiva juttu, sillä ulkopuolisena tämä kuvio varmaan näyttää selkeämmältä, kuin omin silmin katsottuna. Tietysti on totta, että helposti tulee kirjoitettua tänne enemmänkin vain niitä negatiivisia asioita. Onhan meillä arjessa positiivisiakin juttuja, ei kaikki suinkaan ole ikävää ja kurjaa. Mikään ei silti muuta miehen tekosia, eikä mikään hänen tekemänsä positiivinen asia ole suuruusluokaltaan edes lähimainkaan verrattavissa niihin hänen tekemiinsä pahoihin asioihin. Luonteeltani olen aika rauhallinen, pohdiskeleva ja yritän nähdä positiivisia asioita jokaisessa ihmisessä. Minut tuntevat ihmiset ovatkin luonnehtineet minua mm. sanomalla, että minulla on lehmän hermot. Aika paljon pitää kaataa paskaa niskaan, ennen kuin hermostun. Yritänkin nyt opetella pitämään puoliani paremmin. Ei minun tarvitse aina olla se, joka ymmärtää, joustaa ja antaa periksi, luopuu omista haaveistaan jopa niin totaalisesti, ettei enää edes muista mitä ne ovat.

Jos nyt jotain positiivista etsii tästä koko härdellistä, miehen pettämisestä, työttömyydestä, rahattomuudesta, asunnon myyntipakosta, jne.. niin ainakin olen joutunut ihan pakosti kysymään itseltäni tiettyjä kysymyksiä. Kuten esimerkiksi, että kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä elämältä ja parisuhteelta toivon? Mihin vedän omat rajani? En ole saanut vielä selkeitä vastauksia, mutta jotain suuntaviivoja nyt ainakin. Olen alkanut elää omaa elämääni vähän kerrallaan, vaikka se onkin nyt täynnä mustia aukkoja, pimeitä huoneita ja suljettuja portteja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat läsnä, mutta silti katson tulevaan luottavaisin mielin. Ja odotan niitä omppuja.. :)

Tulee mitä tulee, minä kyllä pärjään.

Kilautin kiinteistönvälittäjälle

Lähtisköhän tää tästä nyt vihdoinkin etenemään. Otin yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja hän tulee jossakin vaiheessa käymään ja arvioi talomme. Sanoin miehelle tästä ja eipä tuo nyt ainakaan mitään vastalauseryöppyä aloittanut. Tosiasiat kun ovat tosiasioita, niitä ei saa väännettyä muuksi kuin mitä ne ovat. Kun ei ole varaa asua täällä, niin eihän sitä sitten asuta täällä. Piste. Pankin kanssa pitää sopia maksujärjestelyistä, että ei tule rästimaksuja siltä ajalta kun täällä vielä asutaan ennen myyntiä. Samaten pitää neuvotella lisärahoituksesta kuntotarkastusta varten ja miten se uusi energiatodistuskin nyt sitten oikein vaikuttaa, mistä sen saa ja mitä se maksaa? Äh, monen monta selvitettävää asiaa. (Ja senhän nyt arvaa, kuka ne asiat joutuu käytännössä selvittämään..)

Ja pitää siivota ennen kiinteistönvälittäjän tuloa! No, onhan tässä nyt pitkät päivät aikaa..

Pää pensaassa?

Mies vähän valitti eilen, että ei jaksa katsoa apeaa naamaani. Minun pitäisi kuulema piristyä. Pitäisi siis esittää iloista ja hymyillä väkisin, vaikka ei naurata pätkääkään. Ei se nyt ihan niin mene. Olikohan se eilen vai toissapäivänä, kun otin puheeksi taloudellisen tilanteemme ja sen, ettei meillä ole varaa maksaa talon lainaa ja sanoin että pitää ihan oikeasti laittaa talo myyntiin. Mies ei vastannut mitään ja hetken kuluttua vaihtoi aihetta. Saman olen huomannut nyt jo muutaman kerran, kun olen viime viikkoina puhunut rahasta ja talon myynnistä. Mies ei halua puhua ikävistä asioista, ei ollenkaan. Jätetään laskut avaamattomina pöydälle, laitetaan silmät kiinni ja toivotaan parasta?  Huonoista huonoin toimintasuunnitelma, jos minulta kysytään. Pitäisi toimia NYT, kun ei vielä ole luottomerkintöjä, eikä isoja laskuja rästissä. En jaksa, kun ei tuon miehen kanssa voi edes keskustella mistään isoista ja tärkeistä asioista vakavasti.

Tuli pari muuttujaa, v*ttu..

Ja juuri kun aloin pääsemään eromoodiin kiinni, tuli pari muuttujaa. Just kun aloin pääni sisällä pääsemään siihen lopputulemaan, että ero tässä nyt on edessä ihan oikeasti ja sain vähitellen suunnattua ajatuksia siihen, että miten ja minkälaisen asunnon hommaan, niin eikös taas asiat kääntyneet päälaelleen. Miten eroaminen onnistuu työttömänä? Tätähän olen pähkäillyt talvellakin, mutta nyt siitä tuli taas(!) ajankohtainen kysymys. Mä en jaksa kohta enää.. Meillä on rahatkin niin vähissä, että oikeasti ei ole varaa maksaa kaikkia laskuja, esimerkiksi talon lainasta ollaan maksettu vaan korkoja viimeiset kuusi kuukautta ja tässä kuussa pitäisi mennä taas ensimmäinen normaalierä, eli n. 850 euroa. Plus siihen tietenkin sitten kaikki muut maksut ja menot päälle. Ja kun nyt vaan yksinkertaisesti ei ole rahaa. Piste. Eikä meillä kummallakaan ole töitä. V*ttu. Ja mun viimeisin tili ei ole edes tullut vielä. Tänään menen juttelemaan (ex) työnantajani kanssa, että mistä tässä nyt oikein on kysymys ja että tuleeko niitä rahoja vai ei, vai mitä v*ttua... Tana.

No, eron lisäksi tuli toinen syy myydä talo. Ero ja rahattomuus. Molemmat painavia perusteita jo ihan yksinäänkin. Mutta miten sitä pärjää ilman töitä, kun ei tästä talosta lainojen maksun jälkeen mitään mahdottomia summia jää kouraan. Hemmetti. Ei kai pitäisi vaipua synkkyyteen, kun meillä kumminkin on se talo, joka voidaan myydä ja saada siitä edes joku summa valuuttaa kouraan, mutta ei naurata. Ei tosiaankaan naurata.

Ja tietenkin tämänkin piti tapahtua juuri nyt. Juuri nyt kun miehen pettämisen paljastumisesta tuli vuosi täyteen, niin ihan samaan ajankohtaan ajoittuu tämäkin nyt seuraavana vuonna.

Vaan eihän tässä sitten muuta kuin pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Ja työkkäriin.

Edit. klo 13:35
Palkka tulee tänään ja kaikki viralliset jutut hoidettiin asiallisesti. Kun firmalla on nyt tiettyjä epävarmuustekijöitä ilmassa, niin eihän siinä voi työntekijöitä pitää, kun ei ole varmuutta että voiko maksaa palkkoja jatkossa. Pomo kiitteli kovasti työpanosta ja joustavuutta, sekä painotti sitä että jos tilanne muuttuu, niin ilman muuta ottavat takaisin töihin. ..mutta jollakin pitäisi elää siihen saakka, jos se päivä koittaa. Tai että saa uuden työn.