tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappua!

Hauskaa Vappua!

Sanokaa mitä sanotte, mutta nyt kyllä nautin sihijuomasta ja sokerimunkeista!
Naamari naamaan ja kylille! :)

maanantai 29. huhtikuuta 2013

I feel fat - again..

Jep. Siinähän se tulikin. Läski olo. Eikä vaan olo, vaan olen onnistunut lihomaan taas ja vyötärölläni on tutuksi tullut jättimakkara.. taas. En käynyt aamulla vaakalla, kun töihin piti kiiiruhtaa kieli vyön alla. Nukuin melkein pommiin, kunnukuin yöni tosi huonosti ja aamuyöllä sitten väsyttikin jo ihan hillittömästi. Sain illalla ikäviä uutisia lähipiiristä, ja sehän tähän muuhun tragikomediaan lisättynä ei sitten varsinaisesti auttanut unensaantia. No, elämä on.. :(

Mutta sitä olin tulossa kirjoittamaan tänne, että nyt pitää taas ryhdistäytyä vaikka mikä olisi. Pakko on taas saada selkärankaa sen verran, ettei tästä nyt enää liho. Vaivalla laihdutetut kilot tulevat niiiiiin nopeasti ja salakavalasti takaisin, ettei sitä usko kukaan. Yritän kiinnittää huomiota siihen mitä suuhuni mätän, vaikka tässä on kaikkea mahdollista nyt taas meneillään. Kieltämättä olen jo nostanut kädet ylös ja olen antanut herkkuhimolle vallan joksikin aikaa, mutta siihen tulee nyt loppu. Taas. On pakko.
 

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Ihan ok loppuviikko töissä

Poistin nuo kuukauden äänestykset, kun tulokset näyttivät vaihtelevan itsekseen senkin jälkeen, kun äänestys oli päättynyt. Eihän sellaisilla äänestystuloksilla tee mitään, mitkä muuttuvat.

Töissä oli yllättävän tasaista loppuviikosta, ei tullut isoja muutoksia. Paitsi nyt sitten se, että ilmeisesti jään kuin jäänkin tuohon aloittamaani projektiin, enkä siirry siihen toiseen, mitä minulle väläyteltiin. Ja saan jäädä rauhallisempaan huoneeseen. Sain pari hyvää kehitysideaakin projektiani koskien ja ne otettiin heti huomioon, pääsin jopa itse toteuttamaan niistä toista. Viikonloppu ei tullut kyllä yhtään liian aikaisin tämän viikon jälkeen! Sellaista vuoristorataa tuolla töissä on ollut. Ihan hyvillä mielin tässä kumminkin odottaa taas ensi viikkoa. Never say never, mutta ehkä tuo työkuvio tuosta vielä alkaa lutviutumaan parhain päin. :)

Ja uusia lukijoitakin on tullut mukaan, tervetuloa!! :)

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Töissä tuulee enemmän ja vähemmän

Työjuttuloita tähän väliin. Olin siis viikon palkattomalla vapaalla työnantajan määräyksestä. Viikon jälkeen menin maanantaiaamuna työpaikalle normaaliin aikaan. Sain auton aika hyvin parkkiin, ajattelinkin että jopas kävi hyvin. Monesti sen on joutunut jättämään aika kauas. Pihalla juttelin erään toisen työntekijän kanssa hetken ja menimme yhdessä työpaikan ovelle - joka ei auennut. Katsoimme työkaverin kanssa toisiamme hämmästyneinä ja koputtelimme ovella jonkin aikaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan, eikä sieltä kuulunut pihaustakaan. Ajatuksemme laukkasivat melkoista kiitolaukkaa. Eikö firmaa enää ole olemassakaan? Missä kaikki ovat? Ketään muita työntekijöitä ei edes ollut siellä, 10 minuuttia ennen töiden alkua. Mitä täällä oikein tapahtuu!?

Soitin pomolle, joka ei vastannut puhelimeen. Huh huh.. Työkaverini soitti eräälle toiselle esimiehelle, joka kyllä vastasi, mutta kertoi ettei enää ole yrityksen palveluksessa. Ou jee.. Tässä vaiheessa minä ja työkaverini olimme jo siinä tilassa, että emme tienneet olisiko tilanteelle pitänyt itkeä vai nauraa. Puhelimeni soi, siellä oli se pomoni, joka ei hetki sitten vastannut puhelimeen. Erittäin epäluuloisena vastasin puhelimeen. Pomo pahoitteli ja pyyteli anteeksi, oli käynyt unohdus.. Meille kahdelle ei oltu muistettu ilmoittaa, että maanantaina ei olekaan töitä, mutta jos pääsisimme tiistaiaamuna käymään, niin katsotaan tilannetta tarkemmin. Osa porukasta ei enää ollut yrityksen työntekijöinä ja osa oli kuulema juuri matkalla koulutukseen, jossa menisi koko päivä. Tästä koulutuksestakaan emme olleet tienneet yhtään mitään. Eihän siinä, lähdimme kotiin ja päätimme kaikesta huolimatta tulla vielä seuraavana päivänä katsomaan, mitä tämä tämmöinen touhu oikein on.

Tiistaiaamuna tapasin samaisen työkaverin taas työpaikan pihalla, menimme yhdessä kokeilemaan työpaikan ovea - joka aukesi tällä kerralla. Töissä oli tekemisen meninki, oli kuin muut työntekijät (ainakin osa) olisivat olleet töissä jo viime viikollakin, vaikka piti olla palkattomalla vapaalla.. Hiukan hämmentävää. Hekin vaikuttivat hieman hämmentyneiltä meidät nähdessään. Pomo ei ollut vielä tullut, joten kysäisin eräältä toiselta esimieheltä, että mikä täällä oikein on homman nimi, mutta hänkään ei oikein osannut sanoa. Hänetkin oli siirretty alkuperäisestä projektista toiseen työhön, jota hän siinä juuri tekikin. Ei auttanut muu kuin odotella pomoa.

Pomo tuli vuolaiden anteeksipyytelyiden ja pahoittelujen kera. Hän kertoi että minulle ja tälle toiselle työntekijälle oltiin valmisteltu uutta projektia. Emme siis jatkaisi siinä työssä mitä olimme tehneet aikaisemmin, mutta meille ei vain ollut kukaan muistanut kertoa asiasta.. Maanantain koulutus liittyi siihen edelliseen hommaamme, mutta koska meillä on nyt tämä uusi juttu, niin emme tietenkään olleet siinä mukana. Voisimme miettiä asiaa, otammeko tämän uuden työn vastaan (joka oli palkkaukseltakin erilainen kuin entinen), vai haluammeko irtisanoutua. Lupasimme miettiä asiaa ja soitella illalla vastauksesta. Lähdimme töistä sulattelemaan näitä uusia uutisia ja käänteitä. Pohdimme keskenämme, että on tämä vaihderikas työpaikka, kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.. olimme jo olleet ihan vakuuttuneita siitä että firma on lopettanut, tai vähintäänkin meidät kaksi on irtisanottu, mutta kukaan ei vain ole muistanut meille ilmoittaa mitään..

Päätimme ottaa työn vastaan, kun ei tähän hätään meillä kummallakaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa ja rahaa pitäisi saada jostakin. Tämä työpaikan suhteen ei kyllä ole palkan saamisestakaan mitään takeita.. mutta edes toiveita. Tänään siis palasimme töihin ja aloitimme uutta projektia, joka sinänsä olikin mielekkäämpi kuin se edellinen. Saimme jopa oman työhuoneen, jossa saimme olla kahdestaan, kun aikaisemmin olimme olleet äänekkäämmässä avokonttorissa. Homma sujui ihan hyvin, sain vähän paremman tuloksen aikaan kuin tuo työkaverini, mutta tämähän nyt oli vasta ensimmäinen päivä tässä hommassa. No, ei päivää ilman muutoksia. Pomo tuli päivällä kertomaan, että heillä alkaa ehkä jo tällä viikolla (taas) uusi projekti, johon he haluaisivat minutkin mukaan. Siirtyisin siis tuosta juuri aloittamastani työstä johonkin uuteen, plus vielä että palaisin takaisin avokonttorin puolelle. Ja minä kun juuri olin ehtiyt mielessäni miettiä, että tämähän on oikeastaan ihan kiva juttu, mietin jo miten huonetta saisi viihtyisämmäksi, viherkasveja ja muuta mukavaa.. Mutta ei pitäisi (etenkään tuossa firmassa) suunnitella yhtään mitään muutamaa tuntia pidemmälle..

Että semmoista. Huomenna taas töihin. Saapa nähdä aukeaako ovi, ja mitä siellä huomenna teen, vai teenkö mitään. Ihan niin kuin elämässä ei olisi nyt tarpeeksi muutakin stressattavaa. Taidan seuraavaksi siirtyä selailemaan työpaikkailmoituksia. Taas vaihteeksi.

EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :)

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Terapeuttikäynnin tuomia ajatuksia

Olen ollut hirveän väsynyt ja innoton. Mikään ei oikein ole jaksanut innostaa, eikä ole ollut voimia tehdä oikein mitään. Mässytän vain herkkuja, enkä jaksa enää liikkua. Paino nousee.. Kotonakaan en jaksa laittaa nurkkia kuntoon, vaan teen vain ne välttämättömimmät, suunnilleen niin että tiskaan astiat ja pesen käytetyimmät vaatteet. Kaikki on niin kovin harmaata ja ilotonta.

Minulla oli taas tapaaminen oman terapeuttini kanssa ja hänelle kerroin mm. näistä viimeaikaisimmista työkommervenkeistä ja vetämättömästä olostani, sekä siitä että parisuhdekuviotkaan eivät ole edenneet mihinkään suuntaan, vaan tässä sitä edelleenkin elellään kuin kämppikset päivästä toiseen. Kerroin myös siitä, että emme riitele mistään, emme keskustele pettämisestä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Keskustelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen terapeutti kysyi minulta, miten osoitan vihaani. Hämmennyin hieman, ensin ajattelin että enhän minä ole vihainen, mutta sitten tajusin että olenhan minä.. tai ainakin minun pitäisi olla. Vastasin että en oikein näytä sitä mitenkään, vaan se on piilossa sisälläni. Terapeutti kertoi, että viha on yksi normaaleista tunteista ja että minulla on lupa tuntea vihaa. Ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi iloa ja suruakin. Vaikka se minusta tuntuukin jotenkin kummallisen vieraalta, niin on ihan normaalia ja sallittua tuntea myös vihaa minulle tehdyistä ja tapahtuneista ikävistä asioista, kuten esimerkiksi mieheni uskottomuudesta, valehtelusta, luottamuksen pettämisestä, ystäväni kataluudesta, minulle kesäksi luvatun työpaikan antamisesta toiselle ihmiselle, uuden työpaikkani yllättävästä palkattomasta vapaaviikosta, jne. Viha on vieläpä erittäin voimakas tunne, joka pitää saada purettua jollakin tavalla. Kun en nyt mitenkään osoita olemassa olevaa vihaani, en pääse purkamaan sitä sisältäni pois. Vihan tukahduttaminen on työlästä ja se vaatii paljon energiaa, ja kun minulla vielä on nyt monta isoa syytä olla vihainen, sen vihamäärän tukahduttaminen vie valtavasti voimia. Uupumukseni ja voimattomuuteni voikin terapeuttini mukaan suurelta osin johtua tästä.

Minusta tuntui hurjan helpottavalta, että väsymykselleni löytyi syy. En ehkä olekaan mikään laiska ja saamaton nahjus, joka ei saa mitään aikaan. Olen vain käyttänyt energiani väärään kohteeseen, olen tehnyt hartiavoimin töitä pitääkseni itseni hillittynä ja hallittuna, sopuisana ja mukavana tyyppinä, jonka kanssa ei tule ongelmia mistään. Olen taas ollut se hiljainen ja kiltti ihminen, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ja tukahduttaa omat tunteensa. Sellainen olen ollut todella pitkään, eikä opittuja ja hyvin sisäistettyjä toimintamalleja ole helppo muuttaa. On ihan oikein pitää puolensa ja sanoa jos jokin asia ei tunnu oikealta, tai jos jokin jää harmittamaan. Miksi se on niin vaikea ymmärtää?

Vihan (tai muidenkin tunteiden) tukahduttamista varten on erilaisia keinoja. Jotenkinhan se paha tunne pitää nujertaa ja yrittää saada pois mielestä. Minulla se keino on herkkujen syöminen. Syön, syön, syön, mutta en vain saa vihaa purettua pois, vaan se jää sisälle ja yritän kahta kauheammin saada oloni paremmaksi, joten syön aina vain enemmän ja enemmän. Ei sitä perimmäistä syytä edes tajua, vaan tuntee vain olonsa huonoksi ja ahdistaa epämääräisesti. Ihan pakahduttaa, kun sisuksia repii niin voimakkaat tunteet, eikä niitä osaa tunnistaa, eikä niitä saa karistettua. On vaan paha olla. Kasvoilla on kankea tekohymy, mutta sielu huutaa ja raivoaa, samalla kun kädet työntävät suuhun yhtä ja toista sokeriherkkua, joilla yrittää tyynnyttää vellovaa tunnemyrskyä - epäonnistuen surkeasti. Mässäily tietysti sitten vielä entisestäänkin aiheuttaa pahaa mieltä, kun puuttuva itsekuri ja epäonnistuneet laihdutusyritykset ahdistavat, masentavat ja heikentävät itseluottamusta. Ja ahdistukseenhan löytyy lääke karkkipussista.. mukamas. Kierre on valmis. Ja niin kauan kuin ne perimmäiset syyt jäävät selvittämättä ja tunteet pidetään visusti sisällä, kierteestä ei pääse ulos.

Puhuin terapeutin kanssa myös muista asioista, mm. syistä, jotka estävät minua lähtemästä. Terapeutti kertoi sellaisen esimerkkimielikuvan, jossa seison mieheni kanssa kylmissämme mutapohjaisessa järvessä, jonka vesi on nyt kirkasta, mutta sotkeentuu ja samenee jos liikumme. Rannalla olisi kaikkea hyvää ja kaunista, jonne haluaisin mennä, mutta en uskalla liikahtaa mieheni viereltä, koska muuten jättäisin hänet sameaan veteen selviämään yksin. Olen huolissani miehen pärjäämisestä, enkä halua jättää häntä, vaan jään aloilleni. Terapeutti kuitenkin tähdensi, että mieheni on aikuinen mies ja on itse itsestään vastuussa. Minun pitäisi ajatella omaa jaksamistani ja omaa elämääni, sillä jokaisella meillä on vain se yksi elämä. Jos liikahdan, vesi samenee ja joudun taistelemaan hetken sen pyörteissä, mutta jos minulla on mielessäni selkeä tavoite ja näkyvissäni se ranta, jolle haluan mennä, niin lopulta pääsen sinne. Mieheni sitten tekee omat ratkaisunsa ja ehkä hänkin pääsee pois mutaisesta vedestä omalle rannalleen, jossa hänelle tapahtuu hyviä asioita.. mutta se on hänen itsensä päätettävissä ja hänen täytyy tehdä se matka itse.

Asiat vaikuttivat selkeiltä ja järkeviltä siellä terapeutin luona. Kotiin palattuani arki ja elämä tuntuu kumminkin samealta. En saa sanotuksi miehelle, että en jaksa tätä elämää tällaisena enää. Hän on ollut huomaavainen, on tuonut minulle välillä vaikka voileivän, tai viinirypäleitä, tai muuten ollut ystävällinen, mutta en jaksa iloita niistä asioista. Toki tietysti kiitän ja hymyilen, mutta se ei ole aito hymy. Sisälläni tuntuu pakahduttavalta, pinnistelen räjähdystä vastaan.. Vaikka nyt tuon terapeutin tapaamisen jälkeen olenkin miettinyt, että miksi yritän pitää räjähdystä sisälläni. Miksi ihmeessä? Jos viha ja suuttumus ovat tunteet joita tunnen, niin mitä ja ketä se auttaa, että en näytä niitä? Mitä ja ketä se auttaa, että en sano miehelleni suoraan, että en halua enää jatkaa? Mietin että nyt on huono hetki, kun viikonloppuna on sitä ja tätä. Mietin, että nyt on huono hetki, kun mies jäi työttömäksi. Mietin, että nyt on huono hetki, kun omakin työtilanne on mikä on. Mietin, että nyt on huono hetki, kun onhan mies yrittänyt olla huomaavainen. Mietin, että nyt on huono hetki, kun koiralla on täällä hyvä olla. Mietin ja mietin ja keksin koko ajan syitä, miksi nyt on huono hetki ja miksi pitäisi vain olla hiljaa ja hymyillä väkinäisesti ja yrittää jaksaa päivä kerrallaan.. vaikka sisälläni tunnen ettei tästä avioliitosta enää tule mitään. En vain uskalla tehdä seuraavaa siirtoa. Ensimmäiset siirrothan on jo tehty, sillä olen sanonut miehelle haluavani erota ja yhdessä allekirjoitettu eropaperikin on toimitettu käräjäoikeuteen. Mikä tässä nyt siis vielä mättää? Edessä on suuri tuntematon ja se tietysti pelottaa, mutta haluan sinne rannalle, missä on kaikkea hyvää ja kaunista.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

On töitä, tai jotain..

Täällä ollaan, edelleenkin. Tuntuu että minulta on nyt puhti pois. Menen päivä kerrallaan eteenpäin, ilman että sen kummemmin jaksan tarttua mihinkään. Ihan semmoista tasaisen paksua ja väritöntä tuntuisi elämä olevan, vaikka oikeastihan tässä tapahtuu vaikka mitä. Parisuhdetta en ole jaksanut vatvoa ollenkaan, vaikka pitäisikin, mutta ei enää vaan jaksa. Olen ja menen arjessa askel askeleelta johonkin suuntaan - ruorista olen tainnut päästää irti.

Työjuttuja.. hah. Niistäkään en tiedä että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen siis ollut jo useamman kuukauden työttömänä ja viimeisenä oljenkortena minulla oli suullinen sopimus erääseen paikkaan, johon pääsisin kesäksi töihin, jos en muuta ole löytänyt siihen mennessä. Se meni sitten puihin, kun pomon puoliso menikin sinne minun tilalleni. Tämänhän olisi voinut toki kertoa minulle jo talvella, jotten suotta olisi elätellyt turhia luuloja ja laskenut sen varaan, mutta ei. No, sain kuin sainkin sitten koottua itseni jälleen kerran ja sain uuden työn, jonka aloitin huhtikuun alussa. Vakituisen, täysiaikaisen, mukavat työsuhde-edut, eikä työmatkakaan ole järjettömän pitkä. Itse työ nyt on mitä on, mutta porukka on mukavaa ja elämä näytti vaihteeksi olevan ihan järjestymään päin, tai ainakin minulla olisi työn myötä enemmän realistisia vaihtoehtoja elämäni järjestelyn suhteen. Vaan kun ei.

Pitäisihän minun jo tässä vaiheessa tietää, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma, joten perjantaina tuli raju tömähdys takaisin maanpinnalle. Puolilta päivin kaikki työntekijät pyydettiin palaveriin ja kerrottiin, että firmalla menee nyt yllättävän huonosti ja  pomot toivoivat työntekijöiltä ymmärrystä, mutta laittavat meidät kaikki työntekijät palkattomalle vapaalle viikoksi. Kotiin voi lähteä heti. Tättärää. Että sillä palkattomalla vapaaviikolla tässä nyt sitten ollaan. Ja tätä menoa en tiedä, että noinkohan tuo firma pysyy pystyssäkään kovin pitkään. Tällainen yksipuolinen työnantajan määräämä palkaton vapaaviikko tuskin on ihan työlainsäädännönkään mukainen, mutta kun hommahan on niin, että jos tästä alkaa pullikoimaan, niin ei välttämättä tarvitse enää töihinkään mennä. Ja jos firman taloustilanne sitten on tuossa jamassa, niin nurinhan se menee, jos sieltä kaikki työntekijät alkavat vaatimaan palkkojaan tältä viikolta (vaikka siihen tietenkin on täysi oikeus). Kyseessä on melkoisen uusi yritys, ja on ilmeisesti tullut jotain ennakoimattomia yllätyksiä, joita yrittävät nyt tämän viikon aikana paikkailla ja ensi viikolla toivon mukaan päästäisiin jatkamaan uusilla kuvioilla. Että sillä tavalla.. harmaalla alueella taas vaihteeksi. En siis ole tällä viikolla töissä, mutta ei minua ole irtisanottu, eikä lomautettukaan.

No, ymmärrystähän minulta löytyy. Siis ihan oikeastikin. Ymmärrän hyvin, että aloittava yritys on lähtenyt nyt huonolla strategialla liikkeelle ja jotta täydelliseltä konkurssilta vältyttäisiin, kuluja pitää karsia ja uusia kuvoita kehitellä. Selvähän se, ymmärrän täysin ja itse asiassa olen sitä mieltä, että osoittaa järkevää ajattelua että ongelmaan tartutaan kun vielä on mahdollisuuksia tehdä sen korjaamiseksi jotakin.. mutta näin työntekijän kannaltahan tilanne on ihan kamala ja epäreilu. Etenkin tällaisen ihan persaukisen työntekijän kannalta, joka on laskenut ja käyttänyt tulevan tilinsä joka euron jo mielessään etukäteen kaikkiin pakollisiin menoihin. Sellaisiin, kuten esimerkiksi sähkö, vakuutukset, bensa, ruoka.. Lohtunahan tässä on se, että työnantaja vaikuttaa kuitenkin kaikesta huolimatta ihan suoraselkäiseltä ja asiansa hoitavalta taholta, joten voi olla mahdollista saada ihan sopuratkaisu aikaan tämän puuttuvan viikon palkan suhteen, kun päästään keskustelemaan asiasta ensi viikolla. Lakien ja pykälien mukaanhan se toki työntekijälle kuuluukin, kun työnantaja ei voi yksipuolisesti määrätä palkattomalle vapaalle, mutta luulisin että pääsemme asiasta hyvässä hengessä yhteisymmärrykseen ja saamme saatavamme myöhemmin, kun taloustilanne kohenee. Tai ainakin sitten viimeistään, kun karhuamme rahoja palkkaturvan kautta, tai jotain.

Että semmoista tänne kuuluu. Niin kauan kuin elämä jaksaa viskoa minua tällaisilla pikkuylläreillä säännöllisin väliajoin, pysyy ainakin mieli nöyränä ja huikentelevaiset suunnitelmat taka-alalla. Luulin että edes yksi mieltä vaivaava ongelma ratkeaisi työpaikan myötä, mutta ei. Ehei. Tässä tuli nyt taas muutama muuttuja.

PS. Tuolla uudella työpaikalla on yksi mukavan oloinen mies.. ;)


EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :) Eikä siitä mainitsemastani mukavasta miehestä sen ihmeempiä sitten... :)