keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tarkkailuasemissa

Talo oli viimeinkin siinä kunnossa, että sinne sai esittelyn aikaan. Kaksi porukkaa kävi, joista ei kai kumpikaan ollut kovin kiinnostunut. Ainakaan tarjousta ei tullut. Exän siisteyskäsitys ei kyllä vieläkään kulje käsi kädessä omani kanssa, mutta kun vielä itse tein viime hetken paniikkifiksauksia, sai näytön hoidettua. Kun nyt menisi pian kaupaksi, johan sitä on kohta vuoden päivät yritetty myydä ja hintakin on tippunut alkuperäisestä pyyntihinnasta jo 25 tuhatta euroa. Miinus vielä ostotarjouksen alennus, eihän kukaan pyyntihinnalla mitään osta, ainakaan nykyään. Miinus välityspalkkiot, velat, kulut, jne.. ja siitä potti puoliksi niin voi morjens. No, kunhan nyt vain pääsisi siitä eroon.

Työkuvioissa ei uutta ilmassa, hakemuksia singahtelee sinne sun tänne, mutta vielä ei ole tärpännyt. Talous on tiukalla, todella tiukalla.. On tämäkin, kun olisi aikaa reissata ja tehdä kaikenlaista, ei ole varaa. Kun olisi periaatteessa varaa, ei ole aikaa. Tai sitten ei ole aikaa, eikä varaa, vaikka töissä olisikin. Joskus tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, kun kuuntelee sivusta miten ihmiset kertovat elämästään. Töissä käydään vähän niin kuin muodon vuoksi, saadaan hyvää palkkaa, vaikkei siellä oikein edes tehdä mitään vaan surffaillaan vaan netissä, lomaillaan pitkillä lomilla, reissataan ympäri maailmaa, tehdään hankintoja, ei tarvitse miettiä kahta kertaa, ostaisiko uudet kengät, vaihtaisiko auton uudempaan, kävisikö perheen kanssa ravintolassa syömässä.. Itse mietin että riittääkö mulla bensaan rahaa, jos menen käymään kylässä vähän kauempana. Pakkohan tämän tilanteen on kääntyä vielä paremmaksi jossakin vaiheessa. On se nyt kumma, jos jotakuinkin täysipäiselle, koulutetulle, ahkeralle ja työhaluiselle ihmiselle ei löydy töitä. Mielellään motivoiva, aikuisten oikea työpaikka, jossa ei yritetä huijata työntekijää mennen tullen, jossa maksetaan sellaista palkkaa, että sillä pärjää normaalissa elämässä, jossa tehdään toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, ettei tarvitse viimeistään puolen vuoden kuluttua taas stressaantua työttömyydestä. Melkein kymmenen vuotta putkeen pätkätöitä ei juurikaan naurata. Tänä aikana pisin yhtenäinen työputki oli 7 kuukautta ja sekin päättyi itsestäni riippumattomista syistä. Ja kun työhaluja ja kykyjä on, siitä ei ole kyse. Mihinkään kun ei vaan enää oteta vakkariksi, tai siltä ainakin tuntuu. Mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun!

Sitten.. sitä parisuhdeasiaa, mitä täällä on kai odoteltu eniten. Minkälaista se meidän arkemme sitten onkaan? Onko kaikki vain ihanaa siirappia? Vaaleanpunaiset lasit silmillä haaveilua? Vai mitenkä? :) Rakastunut on, yllätys yllätys, edelleenkin aivan rakastunut. Nousee aamulla tekemään aamupuurot, laittaa leivät, juustot, leikkeleet ynnä muut leivänpäälliset pöytään, kattaa pöydän, keittää kananmunat ja kahvit.. Saan mennä valmiiseen aamiaispöytään. :) Hän yleisestikin ottaen pitää ruuanlaitosta ja saa minun puolestani ihan vapaasti niitä myös tehdä. Olen toki välillä vähän apuna ja tasapuolisuuden nimissä minä sitten sentään siistin pöydän ja hoidan tiskit koneeseen ja koneesta pois. Ihan tumput suorana en kehtaa olla. :) Rakastunut haluaa suukotella ja olla lähellä. Telkkaria katsoessamme hän ottaa minut kainaloon. Hän pitää myös laulamisesta ja kaveriporukalla liikkeellä ollessamme hän lauloikin minulle karaokessa rakkauslauluja. Kaikille tutuillemme kehuu mm. luonnettani ja kyselee minulta että joko muutan hänen luokseen. Erään kultasepänliikkeen mainoslehden kanssa tuli viereeni sohvalle, että nyt katsotaan niitä kihlasormuksia. Järjestelmällisesti olen torpannut moiset suunnitelmat, sanonut että eipäs nyt mennä asioiden edelle. Fakta kun on se, että tässä ollaan oltu enemmän ja vähemmän yhdessä vasta noin kaksi ja puoli kuukautta. On vielä ihan liian aikaista (ainakin minulle) tuollaisille suunnitelmille. Vaikka tottahan se on, mitä hän sanoi siitä, että ei minun ole järkevää maksaa vuokraa pienillä tuloillani, kun hänen luokseen muuttamalla asuinkuluni putoaisivat yli puoleen.. Mutta se on aivan väärä syy muuttaa yhteen. Rakastunut siis rakastaa ja näyttää sen. Suukottelee ja halailee, lähettelee ikävöiviä tekstiviestejä, laittaa Facebookissa erilaisia linkkejä ja juttuja, missä mm. kerrotaan miten horoskooppimerkkimme sopivat yhteen, miten muilta ominaisuuksiltamme sovimme yhteen jne. Sanoo, ettei ole ollut koskaan aikaisemmin näin rakastunut keneenkään.

Mutta. Kaikkihan ei ole ihan pelkkää ruusunpunaista siirappia, vaan onhan niitä miinuspuoliakin olemassa. Hän pitää itsestään. Paljon. :D Ja tuo sen julki melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Joskus jopa rasittavuuteen saakka hän jaksaa kertoa miten hyvän jutun hän teki joskus jollekin, miten hauskan kepposen teki jollekin toiselle, miten toimivan ratkaisun hän keksi johonkin ongelmaan jne. Huumorilla olenkin välillä kuittaillut hänelle, että saapa sitten ihan itse jatkossa tehdä kyseisen asian, jonka tekee niin erinomaisen hyvin, ettei vaan tule sanomista. ;) Ja hän ei oikein malta kuunnella, jos jollakin toisella on asiaa. Saattaa jopa kesken lauseen keskeyttää ja kertoa jostakin omasta asiastaan, joka ei liity mitenkään siihen, mitä toinen ihminen oli kertomassa. Tästä hänelle mainitsinkin ja hän myönsi että se ongelma hänellä kyllä on. Pyysi heti sanomaan, jos hän sitä tekee. Kyllähän tuollainen on rasittavaa. Tiedän itse, että sellaista en jaksa pidemmän päälle, joten katsotaan jos huono tapa vähenisi tai jopa loppuisi. Aika näyttää. Ja hän kuorsaa. Todella kovaa. Ja hyörii ja pyörii unissaan. Olen ollut joskus viittä vaille menossa sohvalle nukkumaan, kun talo tärisee.

Vaan kukapa meistä olisi virheetön. :) Tarkkailuasemissa olen vieläkin, ihan sataprosenttisesti en uskalla vieläkään heittäytyä suhteeseen, pelkään siipieni polttamista. Ja onhan se nyt hyvä tutustua ihmiseen kunnolla, etenkin kun hänessä on tuo vähän ikävän oloinen piirre, siis se jopa ylenpalttinen itserakkaus(?) ja se, ettei oikein malta kuunnella toisia. Ne kun ovat sellaisia juttuja, mihin ainakin minä kiinnitän huomiota. Itseään saa ja pitää rakastaa, mutta ylenpalttinen itserakkaus ja itsekkyys(?) ovat sitten ihan toinen juttu. Ja toisen huomioon ottaminen, kuunteleminen.. tärkeitä asioita. Katsotaan, ihmetellään, antaa ajan kulua. :)

torstai 8. toukokuuta 2014

Tunteita hämmennellen

Onpa ollut aika sekalaiset fiilikset viime aikoina. Elämä ilman koiraa on ollut haikean surumielistä, vaikkakin myös helpottavaa. Enää ei ole pakko lähteä ulos vaikka keskellä yötä sateeseen ja tuuleen, jos koira haluaa mennä tarpeilleen. Ei tarvitsisi enää katsella jalkoihinsa koko ajan, ettei tuolilta noustessaan astu koiran päälle, tai keittiössä häärätessään vahingossa potkaisisi ympärillä pyörivää koiraa. Varon silti koko ajan vaistomaisesti vieläkin.. Enää ei myöskään ole pakko huolehtia siitä, että ei ole liian pitkään poissa kotoa, eikä myöskään tarvitse enää olla sydän syrjällään koiran terveydentilan puolesta. Ei myöskään tarvitse pelätä ja surra väistämätöntä, sitä viimeistä hengähdystä.. Mutta sen kokeneena ikävöin nyt niitä menneitä aikoja, sängyn alta kuuluvaa kovaäänistä kuorsausta, pehmeää turkkia, lämmintä kieltä, lempeitä silmiä. Olen joskus viheltämäisilläni koiralle, että tulisi "siivoamaan", kun lattialle putoaa ruuanmurusia, mutta eipä se tulisi vaikka kuinka viheltäisin.. Nyt koirasta on jäljellä kasa tuhkaa. Valkoisessa aaltopahvirasiassa. Luopumisen tuskaa, mutta ajan mittaan se helpottaa.

Jonkinmoisia tunnehämmennyksiä olen kokenut myös exän suhteen. Tai ehkä enemmänkin talomme suhteen. Exä ei oikein ole saanut aikaiseksi kunnollista siivousta asuntonäyttöjä ajatellen, joten olen ollut siellä parina päivänä touhuilemassa. Siis siivoamassa. ;) Vielä siellä olisi tekemistä, sillä jotenkin exä on ollut alamaissa ja aikaansaamaton - ja talo on sen näköinen. Exä saa jopa jonkinlaisia paniikkihäiriöitä; sydän hakkaa, hikoiluttaa, henkeä ahdistaa, pelkää että kuolee, jne. Viimeksi maanantaina soitti minulle, että voisinko tulla sinne, kun hän ei pysty edes liikkumaan. No, menin.. hänellä ei kuulema ollut oikein ketään muutakaan kenelle voisi soittaa. Hankala juttu, mutta olen yrittänyt suhtautua mahdollisimman neutraalisti. Nyt sitten kun olen ollut tuolla talollamme siivoamassa ja istuttamassa pihakukkia, hän on ostanut minulle lempisiideriäni, tehnyt ruokaa, hankkinut jopa jälkiruokaa minua varten, ostanut karkkia, jne.. Eilen katsoin häntä vähän kulmien alta ja kysäisin, että mitäs tämä tämmöinen nyt oikein on, mutta hän ei sanonut hetkeen yhtään mitään ja seuraavaksi alkoi puhua ihan muusta aiheesta. Ettei nyt vain yritä jotenkin saada minua takaisin? Ei tule onnistumaan. Vaikka kieltämättä.. nyt parina päivänä talon terassilla auringonpaisteessa, siiderilasi kädessä, lintujenlaulua kuunnellen ja tuttua pihamaata katsellen käväisi mielessä ajatus, että tähän olisi todella helppo palata takaisin. Ja näin kesän kynnyksellä, kun talomme ja pihapiirimme on aivan ihanan rauhallinen kesäpaikka, haikeus täyttää mielen.. Mutta ei. Ei, ei, ei, ei... ja ei.

Mitä lie ex-appivanhempienkin päässä liikkuu, kun pyysivät poikaansa ja minua luokseen iltaa istumaan. Olisi ruokaa ja juomaa, pelattaisiin jotain peliä ja he maksaisivat sitten meille taksin kotiin. Siis niin, että taksi veisi kummatkin omiin osoitteisiimme. En ole ollut heidän kanssaan juurikaan missään tekemisissä eromme jälkeen. He ovat ihan mukavia ihmisiä, mutta tuntuisi kovin kummalliselta mennä exän kanssa heille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Sen sanoinkin exälle, kun hän tästä suunnitelmasta kertoi. He olivat kolmistaan lyhyellä matkalla tässä hiljattain ja toivon kovasti, ettei siellä ole ollut minkäänlaista puhetta, toivetta tai ajatusta siitä, että exä ja minä vielä jonakin päivänä palaisimme yhteen.. Aika hämmentävää siltikin.

Mitäs vielä..? Niin, Rakastuneestahan en ole vielä tällä kerralla kirjoittanut mitään. Olen viettänyt hänen luonaan aikaa melkeinpä enemmän kuin kotonani. Tuossa kun oli pitkiä vapaaputkia, pääsiäistä, vappua ja mitä näitä nyt on.. Siellä hänen kotonaanhan minä olin. Tapasin hänen lapsensa, joka osoittautui mukavaksi tapaukseksi myöskin. Rakastunut on siis edelleenkin ihan päästä varpaisiin saakka rakastunut, kyselee milloin muutan kokonaan sinne hänen luokseen, pyytelee vaimokseen, hempeyden puuskassaan puolileikillään heittelee ajatusta yhteisestä lapsesta.. Nämä tällaiset ehdottelut olen kyllä torpannut heti alkuunsa, mikään näistä ei todellakaan ole ajankohtaista tässä vaiheessa, jos koskaan tulee olemaankaan. Etenkään tuo viimeisin ajatus.. Mutta kyllä hän osaa olla kerta kaikkisen herkkä ja tunteellinen tapaus, joka puhuu ja pussaa, osaa myös korjata erilaisia juttuja ja myös siivoaa ja pyykkää, tekee ruokaa ja hoitaa asiansa jämptisti kaikin puolin. Ja on se vaan niin, että niitä kutkuttavia perhosensiivenheilutteluja alkaa kuin alkaakin väpättää vatsanpohjassa yhä enenevässä määrin. ;) Mielenkiinnolla käännän kortin toisensa jälkeen ja katson mihin tämä johtaa. Nyt tuntuu hyvältä.

Ai niin, lisäänpä tähän loppuun vielä jotakin, kun meinasi unohtua mainita. Rakastunut on käynyt tapaamassa jo äitiänikin, kun piipahdimme vappuna kylässä. Äiti oli kovasti yllättynyt, mutta mielissään.. laukoi omaperäisiä ja perin omituisia ajatuksiaan ääneen, mm. totesi että onpa hyvä että tyttö on löytänyt jonkun, kun hän niin ajatteli että jää yksinäiseksi, kuten hän itsekin. Jäinpä tässä kohtaa suu auki ihmettelemään ja pyörittämään päätäni. No, sellainen äiti minulla on.. luottoa löytyy tyttäreen ja hänen kykyynsä pärjätä elämässään ihan kasapäin. :D