sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Erilaisia rajapyykkejä ja miehen käyttäytymistä

Tänään napsahti 20 000 kävijän raja rikki! Vau, onpa teitä ollut reilun vuoden aikana paljon! :)

Kävi mukavia yllätysvieraita. :) Huomasin omassa olotilassani selkeän eron "normi" kotiminääni ja vieraiden aikaiseen minääni. Sain keskustella erilaisista asioista ilman, että mielipiteitäni pidettiin naurettavina, tai että minua dissattaisiin jollakin tavalla. Ja vaikka vitsailimmekin välillä, niin minuun suhtauduttiin ihan aikuisena, minua kuunneltiin, sain olla oma itseni. Sain hurjasti virtaa tästä vierailusta ja nyt jotenkin huomasin konkreettisesti sen hurjan ison eron siinä miten mies minua kohtelee ja miten esimerkiksi nämä vieraat kohtelivat minua. 

Mies ei ota juttujani vakavasti, vaan vähättelee sanomisiani ja hän haluaa selkeästi jotenkin latistaa ns. saavutuksiani (= asioita jotka hänen omasta mielestään ovat .. no, jotakin. En tiedä..). Yhtenä esimerkkinä on niinkin yksinkertainen ja hölmö asia, kuin ylioppilaslakin käyttäminen vappuna. Hän ei ole käynyt lukiota eikä halua, että pidän lakkia. Mietin juuri, että olen tainnut käyttää lakkia kaksi tai kolme kertaa, joista yksi kerta siis oli itse lakkiaiset. Olen miehen mieliksi jättänyt sen komeron hyllylle laatikkoonsa. Ei se nyt sinänsä ole mikään iso juttu minullekaan, mutta olisihan sitä kiva käyttää, kun semmoinen on. Hän puhuu vähättelevään sävyyn ihmisistä, jotka käyttävät lakkia vappuna. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, että hän ei ole lukiota käynyt. En ole koskaan edes sanonut mitään sen suuntaistakaan, enkä siis oikeastikaan ole sitä mieltä että asialla on mitään väliä. Hän valitsi peruskoulun jälkeen toisin. Big deal, aivan sama.  Mies sen sijaan on käyttänyt hyvin usein typerää sanontaa "Sinä kun olet niitä kouluja käynyt, niin.." väheksyvään ja pilkalliseen sävyyn.

Ei minun tee mieli aloittaa keskustelua hänen kanssaan oikein mistään aiheesta. En viitsi enää pohdiskella ääneen, miksi jotkut asiat ovat kuin ovat, tai vaikka miksi joissakin saman lajin omenapuissa on makeampia oppuja kuin jossakin toisessa yksilössä, tai ihan mitä vaan. Mies vain katsoo minua vinoon ja jupisee jotakin. Hän on myös rasisti, enkä pidä siitä. Hän kyllä tietää sen, mutta ihan minun kiusaksikin hän laukoo joskus mielipiteitään, jos vaikka katsomme yhdessä jotain ohjelmaa telkkarista ja härnää minua niillä. 

No, eipä tässä nyt oikein ole muutenkaan mielenkiintoa jutella hänen kanssaan sen enempää. Minusta on tullut aika välinpitämätön ja joskus jopa kylmä. Joku voisi sanoa tähän jopa, että huono vaimo. Mutta jos ei pysty parempaan? Jos tunteet ovat hiipuneet? Tai jos ei vaan halua enää yrittää, ei tahdo jatkaa. Ei pysty enää luottamaan mieheen, joka on pettänyt niin rankasti. Nyt ensi yönä, kuun vaihteessa tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sain sen maailmani mullistaneen puhelinsoiton. Tunnemyrsky on laantunut, ei kokonaan tyyntynyt, mutta nyt sitä toivoo vain, että saisi oman kodin ja oman rauhan. Oma tupa, oma lupa.

Yhdessä, mutta yksin..

Päivitin tuota yläpalkin "Tähän mennessä tapahtunutta.." -osastoa ajan tasalle. Mies on olohuoneessa ja katsoo televisiota. Se katsominen on kyllä nukkumista. On nukkunut tv-tuolissa jo tovin, välillä havahtuu hereille, yskähtelee, nukahtaa uudestaan. Hän on tissutellut kaljaa ja kirkasta koko päivän, ei hän örvellyskännissä ole, mutta sellaisessa kunnossa kuitenkin, että ärsyynnyn. En jaksaisi katsoa häntä humalassa. Hän myös vetää herneen nenään joskus ihan pienestäkin asiasta ja riitahan siitä tulee. Yritän kumminkin niellä kiukkuani ja luovia tilanteesta pois, sillä ihan turhaa hänen kanssaan on jankata silloin kun hän on juonut.

Iltapäivällä teimme yhdessä pihahommia ja jossain vaiheessa hän tuli halaamaan minua. Ahdistuin, halasin nopeasti ja irroittauduin otteesta. Se oli ensimmäinen halaus moneen kuukauteen. Lähdin vähän kauemmas puuhailemaan. Jonkin ajan kuluttua hän halasi uudestaan, suukotteli kaulaani.. halasin jäykästi vähän pidempään, mutta minusta tuntui epämiellyttävältä olla hänen syleilyssään ja hänen kosketuksensa puistatti.. Irrottauduin taas, otin etäisyyttä.

Ei tämä tällainen suhde tee meille kummallekaan hyvää. :( Läheisyys puistattaa, mutta silti läheisyyttä kaipaa - se on luonnollinen tarve. Aikaisemmasta oikeasta ihmisestä on tullut nyt väärä ihminen, ainakin minusta tuntuu siltä. Mieskin varmasti kärsii siitä, että tulee torjutuksi, kun nyt pitkän tauon jälkeen uskaltaa lähestyä. Olisi nyt sitten edes selvin päin.. vaikka ei se kyllä tunnettani muuttaisi. Silloin olisi kuitenkin parempi puhua asiasta heti, kun jotain tuntemuksia herättävää tapahtuu, sanoa niin että toinen ymmärtäisi mitä tarkoitan - ainakin paremmin, kuin silloin kun on humalassa. Ei ylireagoisi, ei esittäisi marttyyria, ei pahimmillaan uhkailisi itsemurhalla, vaan kuuntelisi ja keskustelisi, kertoisi mitä ajattelee. 

Vikaahan on minussakin. Tietenkin. En minäkään osaa keskustella ja puhua niin avoimesti, kuin pitäisi. Liian helposti suljen tunteet ja ajatukset sisääni. Pelkään pahoittaa toisen mielen, en halua sanoa ikäviä asioita, vaikka niistä pitäisikin puhua. Mutta helpottaisi sekin, kun mies ei olisi humalassa niin usein. Siinä muutaman kaljan tissutteluhumalassakaan, jossa hän on melkein joka päivä. Ja melko usein sitten tuhdimmassakin. Puoli litraa kirkasta hujahtaa illassa helposti, eikä riitäkään. Juhlat ja erikoistilanteet vaativatkin sitten jo enemmän.

No, ehkä on jo aika mennä nukkumaan. Mieskin heräili telkkarin äärestä syömään sylissään olleen iltapalalautasen tyhjäksi saakka.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Pimeä internetluola

Jo vain, jo vain.. niin se aika rientää. Ihan näinä päivinä tulee vuosi siitä, kun miehen sivusuhde tuli ilmi. Puhelimen soitto keskellä yötä, kesken unien..

Mies tuntuu epätoivon vimmalla yrittävän saada minua touhuamaan kanssaan milloin mitäkin. Pihahommia, grillaamista, telkkarin katsomista.. En jaksa hänen seuraansa, joten minä vain mielummin istun vaikka tietokoneen äärellä ja surffailen netissä. Kun en pääse fyysisesti karkuun (mies aina suurieleisesti ihmettelee ja tuomitsee jos olen jossakin vähänkin pidempään), niin pakenen netin kautta maailmalle. Naamakirjassa seurailen mitä kavereille kuuluu, uutisista näen mitä maailmalla tapahtuu, luen mielenkiintoisia artikkeleita mm. itsensä kehittämisestä ja erosta selviämisestä, Youtubesta katselen musiikkivideoita, Oikotiellä haaveilen uudesta asunnosta, paria keskustelufoorumia seurailen ja luen paljon muiden ihmisten blogeja. Plus sitten vähän sitä sun tätä muutakin.

Päällepäinhän tämä touhu saattaa näyttää tosi tylsältä ja ankealta. Siinä se vaan istua nököttää, toinen käsi hiirellä ja toiseen käteen nojaa leukaa kyynärpää pöydällä. Jaloissa makaa kuorsaava koira ja ikkunaverhokin on vedetty kiinni, ettei ulkona paistava auringonvalo heijasta monitoriin.

I should get a life.. ihan livenäkin.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Neljä kuukautta harkinta-aikaa takana

Otsikossahan tuo tulikin. Ja ei, en ole ryhdistäytynyt. Vielä. Pelattiin krokettia kahdestaan. Mies laittoi sadettimen radalle, se kasteli meidät aina kun olimme tietyssä kohdassa rataa. Ihan kiva, nyt onkin ollut suorastaan painostavan hiostava keli. Mies voitti kaksi peliä kolmesta. Mies on tainnut voittaa kaksi osaa kolmesta tämän kuuden kuukauden harkinta-ajankin osalta. Jos krokettipelin sujumista miettii ennusteena, niin huomenna alkavan kolmasosan voitankin sitten minä. Lähetetäänkö voittoni merkiksi kirje käräjäoikeuteen kahden kuukauden kuluttua?

Kolmas erä alkakoon!

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kokemuksia erohalujen kertomisesta?

Miten te muut olette saaneet kerrottua puolisollenne, että haluatte erota? Tai lähinnä kysymys koskee sitä, että miten olette saaneet asian menemään puolison tajuntaan saakka?

Meillä kun mies puhuu jatkuvasti siitä, mitä tehdään talvella, mitä kukkia ensi kesänä kasvaa pihalla, miten pääsen erääseen juhlaan ilman pääsymaksua, kun olen hänen aveccinsa jne.. Minun sydäntäni särkee sanoa moneen kertaan, että haluan erota ja että en halua jatkaa hänen kanssaan enää. Käytännön syistä en muuta pois yhteisestä kodistamme ennen kuin se on myyty. Koti ei ole vielä myynnissä, se myyntiin laittaminen varmaan on seuraava etappi, joka pitäisi saada taottua miehen kalloon..

Tuntuu tuskaiselta tavallaan "aloittaa alusta" se erosta puhuminen, kun joka kerta mies murtuu ja sen jälkeen käyttäytyy kuin asiasta ei olisi ollutkaan mitään puhetta. Ja sitten kun en enää kestä, sanon taas että haluan erota - ja mies näyttää murtuvan joka kerta yhtä pahasti. Kunnes taas seuraavana päivänä on niin mielin kielin ja on kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Ihan kuin joutuisi repimään jo vähän arpeutuneen haavan uudestaan ihan auki uudestaan ja uudestaan. Olen vähän turhan kiltti. Monihan olisi jo huutanut miehelle päin naamaa, että etkö jo tajua.. mutta en minä. Kai tässä saa hamaan tulevaisuuteen piipittää, jos ei itse ryhdistäydy? Mutta kun vaan olen semmoinen..

Siis ihan nurinkuristahan tämä tuntuu olevan. Meillä nyt kumminkin on harkinta-aikaakin ollut jo 4 kk. Mies kai elättelee toiveita, että sitä toista hakemusta ei jostain syystä sitten toimitetakaan käräjäoikeuteen? Vai eikö hän ymmärrä? Vai mitä ihmettä..?

Olisi ihanaa kuulla teidän kokemuksianne.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Kotijuhannus, parisuhdepohdiskelua

Hei kaikki! Toivottavasti olette vielä juhannuksen jäljiltä ehjinä, hengissä ja yhtenä kappaleena! :) Oma juhannus on ollut rauhallinen kotijuhannus, käytännössä ihan normaali viikonloppu. Ei mitään erikoista. Pihahommia ollaan tehty ja olen nukkunut ihan järjettömästi. On tehnyt kyllä hyvää levätä.

Ei oikeastaan mitään ihmeempää kerrottavaa tällä erää. Paitsi niin joo se, että en ole uskaltanut käydä punnitsemassa itseäni.. minun kunnianhimoinen kaksi-kiloa-pois-kuun-loppuun-mennessä -kuurini on jäänyt oman onnensa nojaan. Kun ei nappaa, niin ei nappaa. Tässä on kyllä selkeästi kyseessä asenneongelma omien korvieni välissä. Ja mies, joka vähän väliä on tyrkyttämässä milloin siideriä, milloin viinilasillista, milloin jäätelöä tai karkkia.. tai grilliherkkuja. Olen joutunut joskus kieltäytymään hyvinkin napakalla äänensävyllä, ennen kuin on mennyt jakeluun, etten tosiaankaan juuri nyt halua mitään. Mutta monesti sitä on kyllä tullut otettuakin sitten.

Mieli askartelee jatkuvasti parisuhteen kanssa. Koko ajan on voimistunut se tunne, että erota täytyy. Jotenkin se tuntuu vaikealta, lähinnä siksi että mies vaikuttaa olevan vähän ressukka.. tai siis se, että hän (ainakin näennäisesti) yrittää olla mieliksi ja yrittää vitsailla (vitseillä, jotka eivät naurata). Samalla kuitenkin oma fiilikseni on jäykän vaivautunut, hymyilen väkinäisesti, vastailen tylysti, kartan kosketusta ja jopa oleskelua samassa huoneessa. Mies se vaan ei tajua, että tämä liitto on lopussa. Puhuu edelleenkin asioista, joita tehdään yhdessä talvella, tai joskus tulevaisuudessa. Ärsyttävää. Sekin ärsyttää, että hän puhuu ja käyttäytyy joissakin tilanteissa, kuin mikäkin moraalinvartija ja kauhistelee joidenkin ihmisten tekemisiä ja sanomisia. Hänellä nyt ei ole mitään varaa moralisoida yhtään ketään, mutta ei tunnu häiritsevän häntä itseään.. Samaten ärsyttää se, että hän viisastelee ja moittii minua joistakin tekemättömyyksistä, tai väärin tehdyistä asioista. Pienistä tosin, mm. olin unohtanut laittaa auton ovet lukkoon, ja maalailee kauhukuvia, että mitäs sitten teet jos auto varastetaankin, milläs sitten ajat. Siis totta kai on tärkeää lukita ovet jne., mutta en jaksaisi kuunnella viiden minuutin saarnaa aiheesta..

Käytännössä (eräs) ongelma on se, että en kunnioita häntä enää. Vaikka hän olisi jossakin asiassa oikeassakin, en vain yksinkertaisesti arvosta ja kunnioita häntä ihmisenä sen takia mitä hän on minulle tehnyt. Ei lupaa hyvää miehen toiveille parisuhteen jatkamisesta..

Huomaan itsestäni, että en ole onnellinen. En iloitse hyvistä asioista kuten ennen, hillitsen itseäni ja tunteitani hänen seurassaan. En jaksa ottaa yhteyttä ystäviini. En jaksa lähteä tapaamaan heitä. En jaksa tehdä kiinnostavia asioita. No, tässä hiljattain sain kuin sainkin itseni hilattua neljän seinän sisältä ulos ja ystävien pariin koko päiväksi. Oli vähän semmoinen erikoisjuttu, ja päivä olikin tosi kiva. Kotona tosin tuli riitaa miehen kanssa siitä, että olin käynyt syömässä, kun hän oli hommannut grillattavaa "ihan mua ajatellen, ei sitten kelpaa.." Kiva juttu, mutta en tiennyt miehen ostoksista, ja sanoin hänelle etukäteen, että reissussa voi mennä pitkäänkin. Että kiva reissu, mutta ikävä kotiintulo. Ja saattoipa siihen vaikuttaa sekin, että miehelle oli Nallepalma maistunut tyhjistä tölkeistä päätellen ihan kohtuullisesti päivän aikana. No joo, eipä tuosta nyt enempää. Aika epäoleellinen juttu kaiken kaikkiaankin kokonaiskuvaa ajatellen.

Että semmoista. Höh. Missä se luvattu helle ja auringonpaiste nyt oikein ovat? Mä kun olin ajatellut ruskettua nyt juhannuksena. Eihän se tällaisessa pilvisessä kelissä onnistu. Jos vaikka sitten päiväunille tästä vielä lompsis.. pitää nyt levätä, kun siihen on mahdollisuus. :)

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Hauska ilta ja ajatuksia parisuhteesta

Juhlat sujuivat hyvin, oli tosi hauskaa, eikä ollut mitään ongelmia. Eräs pariskunta ei tullut sinne ollenkaan, joten ei tullut jäätäviä tilanteita. ;) Jäin miettimään tätä vähän pidemmälläkin tähtäimellä. En voi stressata etukäteen sitä, ketä missäkin tilaisuudessa, juhlassa, tai tapaamisessa on, kun kumminkin samoissa porukoissa tulemme jatkossakin pyörimään. Minun pitää elää omaa elämääni, riippumatta siitä ketä tapaan, tai ketä mahdollisesti tulisin tapaamaan jossakin. Muutenhan antaisin muiden ihmisten tekemisten määritellä sitä, mitä itse haluan tehdä, kuka haluan olla, missä haluan käydä. Eihän sellainen käy päinsä. Kuljen omia polkujani ja sillä siisti. Sitäpaitsi eihän minulla ole mitään syytä väistellä tai varoa ketään. En minä ole tehnyt mitään väärää. Stressatkoot ne, joilla on jotain syytä hävetä tai pelätä.

Juttelin illan aikana vähän myös ystävieni kanssa meidän parisuhteestamme. He toivoivat, että saisimme asiamme selvitettyä, "rakkaus on tärkein, rakkaus voittaa", sanoi eräs. Niin.. Rakkaus. Mutta mitä se on? Välillä epäilen itsekin, tiedänkö itsekään mitä se on ja miltä se tuntuu.. ja onko parisuhteessamme rakkautta. Onko sitä ollutkaan? Ajatukset ovat niin sekaisin taas. Häivähtävinä hetkinä tulee jopa mieleen ajatus siitä, että antaisin anteeksi ja jatkaisimme yhdessä.. Tämä on tällaista edestakaisin ajelehtimista nyt, ainakin ajoittain. Vähän parempina hetkinä tuntuu siltä, että ehkä tämä vielä tästä. Niitä hetkiä tosin on todella harvassa. Niitä kuitenkin on.. enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Onko ero oikea ratkaisu? En haluaisi tehdä elämäni virhettä luovuttamalla liian helposti. Toisaalta, en myöskään haluaisi pitkittää ratkaisun tekemistä tarpeettoman pitkään. Joskus toivon, että olisin luonteeltani vähän räväkämpi ja olisin vähän vähemmän harkitseva.. Asian jauhaminen ja pähkäily joka kannalta ei kai ole aina ihan se toimivin ratkaisutapa. Päädynpä sitten mihin ratkaisuun tahansa, toivon että se on sellainen, mitä ei tarvitse katua myöhemmin. Harkinta-aika on vielä käynnissä, joten lopullisen mielipiteen muodostamiselle on vielä aikaa.

Edit. 9.6.2013 klo 22:11
Ja kun ihmisen (etenkin naisen) mieli on ailahtelevainen, niin tuo jälkimmäinen kappale vaikuttaa nyt niin nössöltä, niin nössöltä. Prkl. Etenkin kun juuri luin jostakin hömppälinkistä Sinkkuelämän Samanthan elämänviisauksia, joista eräs oli perusajatukseltaan se, että rakastan sinua, mutta rakastan itseäni enemmän. Nii..

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Perjantai, vihdoinkin..

Tällä viikolla on ottanut aika rankasti päähän muutama seikka ja olen niiiiiiin iloinen, että tänään on jo perjantai. Ketutuksen syistä ei sen enempää täällä, mutta voi vietävä että tässä on pari päivää mennyt hampaita kiristellen ja itsehillintää harjoitellen.. Hyvää treeniä huomista silmällä pitäen, kun on ne juhlat, minne "se toinen" pariskunta on myös kutsuttu. Mieheni ei ole menossa sinne, minä kai sitten olen.. en tiedä aikooko etenkään se toinen nainen tulla. Kehtaisiko? Jää nähtäväksi.. Yritän kovasti osata käyttäytyä. En haluaisi pilata juhlia järjestämällä kohtausta siellä.. Suurin osa juhliin kutsutuista kyllä tietää meidän ja heidän välisen tilanteen, joten saattaapa jokunen silmäpari seurata mahdollista kohtaamistamme melko jännittyneenä.. En tiedä, jotenkin kyllä luulen, ettei se nainen sinne tule. Tai toisaalta se kyllä on niin röyhkeä, että en toisaalta ihmettelisi.




torstai 6. kesäkuuta 2013

Tästä lähtee kaksi kiloa!

No niin. Kuten lupasin, kävin aamulla punnitsemassa itseni. Paino oli kiivennyt lukemaan 93,5 kg. Tästä sitten lähtee kaksi kiloa kesäkuun loppuun mennessä! Tänään jo onnistuin välttelemään herkkuja, vaikka työpaikalla oli kahvipöytään tuotu ihania suklaakeksejä.. Hyvä minä!

Olo on tosi turvonnut ja tekee kyllä hyvää ottaa taas itseään niskasta kiinni. Nyt kun tavoite on asetettu, pitää enää toteuttaa suunnitelma. Helppoa, eikös?! Heh, no sekin tekee jo paljon, kun pysyttelee herkuista kaukana ja muistaa juoda paljon vettä. Parinkin kilon pudotus tekee jo paljon, olo tulee olemaan kevyempi ja treenin myötä myös muutoinkin kiinteämpi. Yritän muistella treeniliikkeitä, teen niitä kotona. Löysin sen kadottamani kuuden kilon kahvakuulan ja minulla on myös neljän kilon käsipainot kotona. Lenkkikengät minulla on myös ja polkupyöränkin selkään voisi kokeilla kiivetä pitkästä aikaa. Kyllä tämä tästä!
 

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kesäkuun painonpudotustavoite

Kävin tuolla Kaurapuurobileet-blogissa vierailemassa ja Nina Koo otti tavoitteekseen pudottaa painoa kesäkuun loppuun mennessä kaksi kiloa. Siitä sain inspiraation samaan tavoitteeseen, vaikka aloitankin nyt muutaman päivän kesäkuun alun jälkeen. Pitäisi sen onnistua, pitää vaan olla järkevä syömisten suhteen ja muistaa liikkuakin välillä. Kun olen nyt mässyttänyt ihan surutta ihan kaikkea mahdollista, pitäisi pari kiloa humpsahtaa pois ihan helpostikin. Kehoon on varmasti kertynyt myös nestettä. Piece of cake. Pitää vaan tsempata! Käyn aamulla punnitsemassa itseni ja siitä se sitten lähtee!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Blogi täyttää vuoden!

Huh huh.. enpä tiennyt vuosi sitten mitä edessä odottaa, kun aloitin tämän blogin. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että miehelläni on toinen nainen, ei pienen pientä epäilystäkään. Olin mielestäni onnellisesti naimisissa, syksyllä olisi ensimmäinen hääpäivä, ajattelin karistella kiloja ja kirjoittaa edistymisestä blogissani. Vähänpä tiesin mitä alle kuukauden päästä tapahtuisi..

Painonpudotusprojekti eteni hissukseen, kesä meni töitä paiskiessa, mies kävi reissuillansa viikonloppuisin, kuten ennenkin. Kaikki vaikutti ihan normaalilta. 

Viime yönä näin painajaista. Siinä oli mieheni ja se toinen nainen. Heillä oli helliä hetkiä minun nähteni, he eivät piitanneet siitä että näen heidät. Raivosin naiselle, muistan ainakin huutaneeni hänelle, että olet pilannut kuuden ihmisen elämän (me+he+heidän lapset), mitä oikein ajattelet ja lopulta että voi pitää mieheni hyvänänsä, minulle hän ei enää kelpaa. Siinä saa vakka kantensa, molemmat kykeneviä pettämään.. Herätessäni olin aivan raivoissani ja ajattelin, että jos ensi viikonloppuna tapaan tämän toisen naisen juhlissa mihin olen (ehkä) menossa, niin mitä tahansa tapahtuukin, en aio menettää malttiani hänen kanssaan. Pysyn viileän rauhallisena, kylmänä.

No, unet ovat unia, mutta tavallaan tuokin vähän puhdsti ilmaa. Omassa päässäni. Kun kerran olen niin toivottoman rauhallinen ja kiltti, niin onhan se hyvä päästellä paineita ja raivota estottomasti edes unissani.. 

Hyvää vuosipäivää lukijolleni, kiitos että olette jaksaneet seurailla raapustuksiani ja elämääni, kiitos että olette kannustaneet ja olleet virtuaalitukena vaikeina aikoina! Jatkan edelleen bloggaamista, katsotaan mitä elämä eteen tuo. :)

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

En ota miehen ongelmia omikseni

Kesäkuu. Käki kukkuu, aurinko paistaa, hellettä piisaa. Alle kuukausi aikaa siihen, kun tulee vuosi täyteen mieheni suhteen paljastumisesta. Kuten todettua, tulemme sinänsä suhteellisen hyvin toimeen keskenämme - jos ajatellaan asiaa ihan kämppis- tai kaveripohjalta. Parisuhdehan tämä ei ole. Nyt kaipaisinkin kai lähinnä voimia siihen, että saan jotenkin hoidettua konkreettisen eroamisen, eli asunnon myynnin ja omaisuuden jaon. Tai toivon ettei minun tarvitse sitä hoitaa yksin, vaan että saisimme asian kuntoon yhdessä miehen kanssa. Mies tosin edelleenkin tuntuu elättelevän ajatuksia jatkamisesta. Hän ei taida uskoa minun olevan vakavissani, kun puhun erosta. No, se lienee lähinnä hänen oma ongelmansa, vaikka se tuntuukin minusta pahalta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt asiaa päässäni, yksin asuminen ei tunnu yhtään huonolta ajatukselta. En epäile pärjäämistäni, tiedän että osaan ja pystyn asumaan myös yksinkin. Enemmänkin minua huolettaa tuo miehen pärjääminen.. mutta sekään ei ole minun ongelmani, vaikka olen sitä(kin) yrittänyt ongelmakseni ottaa. En minä voi muiden ongelmia harteillani kantaa, kun omistakin pitäisi selviytyä. Ja loppujen lopuksi mies on ihan itse tehnyt asioita, joiden takia hänelle näitä ongelmia nyt tulee. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.


Siirrynpä tästä taas tutustumaan alueen asuntotarjontaan.