Tuomiota odotellessa

Tämän viikon aikana olen jo useamman kerran aloittanut blogini päivittämisen, mutta jostakin syystä ajatukset ja tunteet eivät tahdo muotoutua järkeviksi kirjainyhdistelmiksi. Yritänpä taas kerran, jospa tällä kerralla onnistuisi.

Maanantaina juttelin miehen kanssa. Mies jopa itse sanoi että meidän pitäisi varmaan puhua. Hänen mielestään olisimme voineet vielä jatkaa, aloittaa alusta. Olin eri mieltä. En osaa luottaa häneen enää, en jaksa painia ajatusteni ja epäilysteni kanssa, miettien kenen seurassa hän milläkin reissulla on ja kuka kukin Facebook-tuttavuus on. Minä en vain enää halua jatkaa, haluan erota. Mies sanoi jo arvanneensa että näin tässä tulee käymään, sanoi jo luovuttaneensa. Täytimme avioerohakemuksen toisen vaiheen lomakkeen, tai minä sen täytin kun mies ei halunnut, ja rustasimme siihen nimikirjoituksemme. Lomake kuoreen ja kuori postilaatikkoon. Sinne meni.

Tuntemukseni heti tuon jälkeen olivat sekavat. Päässä singahteli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- Olenko ihan hullu?! 
- Mitäs tästä eteenpäin? 
- Tässäkö tämä nyt sitten oli? Niin monen vuoden jälkeen..
- Vieläkö sen kirjeen saa tuolta laatikosta pois..?
- Olenko nyt ihan varma?
- Kauankohan tässä vielä menee ennen virallista eroa?
- Uusi elämä alkaa!
- Sain sen tehtyä!
- Hyvä minä!
- Ihan oikeastiko tein sen..?
- Hei, me erotaan!
- Toivottavasti talo saadaan myytyä pian..
- Sääli että pitää muuttaa tuolta pois..
- Mitähän huonekaluja voisin ottaa mukaan?
- Nyt pitää saada töitä.
- Kyllä mä pärjään!
- Kuinkahan mies pärjää..?
- Aikuinen mies, kai se pärjää.
- Aikuinen nainen mä ooooooooon, en enää kaadu maaaailman tuuuuliiiin..

Olo oli samalla epätodellinen, iloinen, surullinen, huolestunut, haikea, optimistinen, epävarma, epäuskoinen, helpottunut.. ja paljon muuta. Tuntui että oksettaa, että ei ole voimia palata kotiin, että haluaisin jo mennä uuteen asuntoon. Aurinko paistoi ja ympärillä kulki iloisia ihmisiä. Kotiin palattuani olin lähdössä käymään äidilläni, mies pyysi että voisinko olla siellä seuraavan yön. Hän haluaisi olla yksin. Kyllä se minulle sopi ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mies ei ollut juttutuulella muutamaan päivään oikein ollenkaan, oli surumielinen, vaisu ja itkeneen näköinen. Annoin hänen olla omissa oloissaan. Mies ei senkään jälkeen ole oikein halunnut puhua mistään eroon liittyvästä, joten en ole kertonut hänelle vielä uudesta asunnostanikaan. Ajattelin että annan hänelle nyt vähän aikaa sulatella tilannetta. Ero on ilmeisesti lopultakin mennyt hänen tajuntaansa saakka, kun tehtiin ne paperit. Näytti ottaneen sormuksensakin pois, se oli näkyvällä paikalla keittiön hyllyn reunalla. Pitäisi vielä sopia kaikista käytännönasioista, omaisuuden jaosta ja vaikka mistä.. mutta ei kai tässä sinänsä ole mikään päivän päälle oleva hoppu. Olemme sinänsä ihan hyvissä väleissä edelleenkin ja toivoisin että se asia ei muuttuisi jatkossakaan. Vaikka tulevaisuudessa onkin vielä isoja epävarmuustekijöitä, olen aika optimistinen sen suhteen. Kaikki vaikuttaa periaatteessa ihan lupaavalta. Nyt pitää vain saada töitä ja sitten tuo ikänsä maalla asunut koira pitää opettaa kerrostalokoiraksi.. vinkkejä vastaanotetaan! ;) Ja tokihan talokin pitää saada myytyä.

Joku kyseli uutisia työpaikasta. Siitä ei ole vielä kerrottavaa. Haastattelussahan minulle sanottiin, että jollei tähän päivään mennessä ole kuulunut mitään, niin soita ja kysy. Soitin ja kysyin, mutta siellä ei vielä osattu sanoa mitään. Valintaa ei ole tehty. Pitää vain odottaa. Sitä ja käräjäoikeuden erotuomiota.

Toinen vaihe

No niin.. Eroprosessin harkinta-aika on nyt takana. Se minimi, kuusi kuukautta. Laitoimme nimet paperiin ja paperin käräjäoikeuteen. Nyt vain odotellaan virallista päätöstä.

Ja sitten olemme eronneet.

Pieniä onnen murusia :)

Sain tänään vuokrapaperit postitse. Vilkaisin ne pikaisesti läpi, mutta pitää vielä lukea ne kunnolla ja ajatuksen kanssa, ennen kuin rustaan nimen alle. Äkkiseltään kaikki näyttäisi olevan ok, kyseessä on oikea asunto, vuokra on sovitun suuruinen, vuokravakuus yhden kuukauden vuokraa vastaava summa ja mukana on selkeät ohjeet mistä saan avaimet ja keneen pitää ottaa yhteyttä jos tulee jotain ongelmia. Hieno juttu.

Asuntoa kysellessäni esitin toiveen myös autopaikasta, tai lähinnä sähkötolpasta. ;) Onhan se Suomen olosuhteissa melkoisen välttämätön, jollei autossa sitten satu olemaan webastoa. Vuokrasopimuksessa ei ollut mainintaa autopaikasta, joten olin vähän pettynyt, mutta selaillessani ohjepapereita, olikin ihan viimeisenä sopimus autokatospaikasta! Siis katos! Aina vaan paranee! :D Se on pikkuisen kalliimpi kuin pelkkä pistokepaikka, mutta siitä viis, eipähän talvella tarvitse harjata lunta ja raaputella ikkunoista jäätä niin kovasti, kuin ilman katosta. Hieno yllätys! Autokin sai katon ylleen.

Viimeaikaiset kirjoitukseni ovat kyllä olleet ihan toisenlaisissa fiiliksissä, kuin mitä aikaisemmat surun, murheen ja ahdistuksen sävyttämät naputteluni. Ihan hassu olotila, kun asiat sujuvat ja loksahtelevat kohdalleen. :) En valita, en ollenkaan! Toivon vain, että hyvät uutiset eivät lopu kuin seinään, kun olen uskaltanut sanoa niistä ääneen..

Mutta nyt olen iloinen! :) Nyt vain se työpaikka-asia järjestykseen, niin voin hengähtää helpotuksesta. Asunto kyllä menee kaupaksi, mutta siinä nyt näyttää menevän vielä vähän aikaa.


LISÄYS:
Mietin sitä autokatospaikkaa.. Muistaakseni siinä kohdassa missä autolleni annettu pysäköintinumero on, ei ole katosta. Paperissa taitaakin olla virhe, pitää soittaa tuonne heti maanantaina. Voi harmin paikka! No, sain sentään pistokepaikan, ettei tarvitse hirmupakkasissa rääkätä autoa käyntiin ihan kylmiltään.

Haastattelun jälkeen..

Työhaastattelu on nyt takana, kiitos kovasti kaikille tsemppaajille ja peukuttajille! :) Haastattelija oli mukava nainen ja ainakin omasta mielestäni kaikki sujui kivasti. Hän vaikutti tyytyväiseltä antamiini vastauksiin, keskustelua käytiin hyvässä hengessä ja työkin vaikutti kiinnostavalta. Nyt ei enää auta muu kuin odottaa heidän päätöstään. Ainoa epäilyttävä äänensävyn muutos haastattelijan puheessa tuli sen jälkeen kun kerroin palkkatoiveeni, mutta totesin heti sen jälkeen että siitä voidaan kyllä neuvotella tarvittaessa. Hirveän vaikeita nuo palkkatoiveet! Sitä pelkää heittävänsä ihan liian suuren summan, jolloin karsiutuu saman tien, tai sitten sanoo liian vähän, jolloin joko katsotaan ettei tuo taida nyt tietää mitä on tulossa tekemään, tai sitten saa kärvistellä sillä ihan liian pienellä palkalla. Ihan kamalaa.. Kun pitäisi kumminkin arvostaa itseään ja etenkin kun nyt on jo kertynyt koulutusta ja työkokemusta, niin ei viitsisi ihan aloittelijan palkkaakaan sanoa. Mutta se taas voi maksaa sen koko työpaikan. En minä mielestäni liian suurta palkkaa sanonut. Ja vaikutti siltä että haastattelija piti minusta ja taustani soveltuisi tuohon työhön hyvin. Hui, nyt saa jännittää ensi viikon loppupuolille saakka, sillä haastattelija sanoi että voin soittaa hänelle jos siihen mennessä ei ole vielä kuulunut mitään.

Kutsu työhaastatteluun!

Ohoh, jopas nyt. Pitäkäähän peukkuja huomenna! Olisiko tämän laivan kurssi vihdoinkin kääntymässä parempaa kohti? Sain kutsun työhaastatteluun! :) Niiden kaikkien kymmenien, jopa ehkä satojen hakemusten jälkeen sain vihdoin ja viimein kutsun työhaastatteluun saakka. Kyseessä olisi vain muutaman kuukauden mittainen määräaikainen sopimus, mutta se merkitsisi minulle nyt enemmän kuin sata jänistä! Nyt ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta onhan tämä jo tosi rohkaisevaa, että pääsee haastatteluun saakka. Työpaikka olisi jopa periaatteessa sillä etäisyydellä, että voisin hurauttaa sinne uudesta kodistani vaikka polkupyörällä, tai vaikka kävellä mukavalla ilmalla. Ja julkisetkin kulkuneuvot kulkevat tuota väliä tosi hyvin. Ai että, nyt jännittää! Kerron huomenna kuinka kävi. :)

Oma kotokolo!

Minulle tarjottiin sitä asuntoa! Ja otin sen vastaan! :) Nyt vain odottelen sopimuspapereita allekirjoitettavaksi. Vautsi vau! Juppiduu! Dingdingdingdingding!

Olen surffaillut netissä erilaisilla sisustussivustoilla ja ihastellut pienten asuntojen sisustusratkaisuja. Tuo tuleva kotini on siis melkoisen pieni, mutta ah - niin rakas! Jo etukäteen! :D Pääsen muuttamaan sinne 1.10. ja siihen mennessä minulla kai on aikaa kerätä varoja vuokraan ja takuurahaan. Nämäkin selviävät tarkemmin kun saan ne sopimukset postissa. Huh huh, alkaa tämä elämä tästä selviämään, jotenkin, kai.. kuitenkin.

En ole puhunut vielä miehelle mitään koko asunnosta. Meille tuli pientä riitaa eilen ja siinä sitten sanoin mm. siitä kun ei hänellä tunnu olevan sopivaa hetkeä puhua asioista. Hän tiuskaisi lopuksi että mitäs sä vielä sitten täällä teet, jollet kerran halua katsoa mun naamaa enää, jonka jälkeen totesi ettei jaksa puhua enää tänään. Sanoin, että kerro sitten kun sulle sopii, puhutaan sitten. Joten, jos miestä ei kiinnosta puhua niin olkoon sitten yllätys että muutan pois. Vaikka ei kai se pitäisi olla mikään yllätys kun ero tulee. Se tuossa miehen kommentissa itse asiassa ärsytti, kun hän antoi ymmärtää että nimenomaan minun pitäisi muuttaa yhteisestä asunnostamme pois. No, on hän välillä sanonut että lähtee itse jonnekin, joten en painota tuota kommenttia kovinkaan paljon. Taitaa miehellä olla omat ajatukset ihan sekaisin, sinänsä ymmärrettävää.

Kyselin tuota sosiaalista luottoa, josta minulle vinkattiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Oma tilanteeni ei ilmeisesti ole ihan semmoinen tällä hetkellä, että saisin sen. Olen nyt kirjoilla eri paikkakunnalla, kuin missä tuleva asuntoni on, vaikka se onkin tuossa vain ihan vähän matkan päässä ja sosiaalista luottoa ei myönnetä paikkakunnalta pois muuttamista varten. Toisaalta taas en saa avustuksia tulevalta kotipaikkakunnaltani, kun en ole vielä siellä kirjoilla. No, ikuinen väliinputoaja osasi varautua tähän ja pitää vain etsiä töitä sitä tehokkaammin. :) Hyvä kuitenkin tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos joskus tulevaisuudessa tulee sellainen tilanne, että tarvitsen apua. Nykyään kai on aika monenlaisiakin apuja saatavilla, mutta ongelma on se, etteivät ihmiset tiedä niistä. Joka tapauksessa se työpaikan saaminen olisi pitkälläkin tähtäimellä paras vaihtoehto minulle. Sitä tavoitetta kohti siis seuraavaksi! Tänäänkin olen lähettänyt pari työhakemusta.

Ihan sama. Nyt on semmonen fiilis että laitan asiat järjestymään tavalla tai toisella, jotta pääsen muuttamaan täältä pois. Nyt vielä hetkeksi nettiin sisustusideoita etsimään, ennen nukkumaan menoa. :) Ja Ikean kuvastokin tuli päivällä postin mukana, sen kanssa menee toinen tovi. Jihuu, jihuu, minulla on oma kotokolo!

Vieläkö on villihevosia..

Niin monta palloa ilmassa samaan aikaan.. Niin monta erilaista lähitulevaisuutta. Olo on epävarma, enkä oikein edes tarkalleen tiedä mitä jännitän eniten. Asuntoasia tietysti on yksi, mikä mietityttää. Jos palaset loksahtelevat kohdalleen, niin muutto tuonne mainitsemaani asuntoon olisi joskus syys-/lokakuun vaihteen aikoihin. Se taas edellyttää sitä, että minulla oikeasti on työpaikka, josta saan kohtuullista palkkaa, jotta pystyn elämään sillä uudessa asunnossani, maksaen kaikki menot yksin. Ja se palkka pitäisi tulla ennen takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran maksamista.. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi löytää työpaikka viimeistään tämän kuun loppuun mennessä, jotta saisin ensimmäisen palkkani syyskuun lopussa. Vähän tiukka aikataulu, mutta kaikkihan on periaatteessa mahdollista.. onhan tässä pari viikkoa aikaa. (Kuivaa naurua.) Ja se toinen tuon muuton mahdollistava seikka olisi se, että talo menisi kaupaksi ja saisimme siitä rahat ennen syyskuun loppua. Onhan sekin tietysti ihan periaatteessa mahdollista. Juhuu, eihän tämä olekaan niin mahdoton juttu. Johan tässä on peräti kaksi rahoitusvaihtoehtoa tiskissä! (Lisää kuivaa naurua.) Nyt vain pitäisi nähdä tuonne puolentoista kuukauden päähän, että onko minulla silloin riittävästi rahaa vai ei. Huomenna saan tietoa asuntoasiasta ja samalla myös mahdollinen päätös asunnosta (otan/en ota) pitää tehdä huomenna.

Minä niin kovasti haluaisin muuttaa sinne, vaikka se onkin pieni. Minua kuitenkin pelottaa. Vai puhuuko korvaani kuitenkin se järjen ääni, joka painokkaasti karjuu ettet kerta kaikkiaan voi ottaa vastaan vuokra-asuntoa ilman riittäviä tuloja.. Suossahan minä sitten olen, jos ei olekaan varaa maksaa laskuja, häätö jo muutaman kuukauden jälkeen muutosta ei varmaan varsinaisesti kohenna mielialaa. Kun ei vaan tiedä.. ja tuleehan noita asuntoja. Vaikka tuossa kyseisessä on kyllä omat puolensa, mitä ei ihan joka asunnossa ole.. Mutta mikä olisi paras ratkaisu? Ahdistaa.

Ja mies ei vaan usko että ero tulee. Mitä ihmeen seerumia se oikein juo päivittäin, kun se vaan koko ajan puhuu jatkosta ja käyttäytyy kuin pikku päivänsäde? Aina kun sille sanoo asiat niin kuin ne ovat, mies on hetken aikaa myrtsi ja maansa myynyt, mutta sieltä se vaan pongahtaa taas happyhappymoodiin kuin vieteriukko. En tajua. En todellakaan tajua. Ja sekin ahdistaa. Tuntuu kuin minut ignoorattaisiin täysin. Ihan sama mitä tuo vaimo tuossa höpäjää, ei siitä tartte välittää. Jösses..

Olotila on kaksijakoinen. Levoton. Aikaisemmin taisin kuvailla oloani niin että joudun väkisin repimään itseäni irti tästä suhteesta. Että en vielä oikein haluaisikaan lähteä, mutta joudun pakottamaan itseäni kohti omaa elämää. Sitä olotilaa on toki mukana vielä vähän, mutta nyt enemmänkin on fiilis kuin villihevosella, joka on kahlittu kettingillä seinään. Se haluaa päästä eroon entisestä, se repii ja riuhtoo itseään irti, kettingit kilisten ja kaviot maata ruopien, mutta vielä se ei ole päässyt irti kohti vapautta. Ei vielä..

Vuokra-asuntohakemus!

Lähetin vuokra-asuntohakemuksen pienestä kaksiosta, joka vapautuu tässä syksyllä. En ole käynyt katsomassa sitä, mutta sijainti on aika ok ja sinne saa viedä eläimiä. Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa maksaa vakuutta + ensimmäisen kuun vuokraa kerralla, puhumattakaan sitten muista laskuista mitkä siihen päälle vielä sitten kasaantuvat.. mutta päätin järjestää asiat siihen mennessä. Pakko saada töitä, myyn jotain ja jos ei muu auta, pitää pyytää joltakin vähän rahaa lainaksi. Äitiii... Pää tässä hajoaa, jos pitää jatkaa asumista saman katon alla pitkään vielä senkin jälkeen, kun ero tulee voimaan.. Eihän siinä erossa ole silloin mitään järkeä!

En sanonut miehelle vielä mitään. Sanon varmaan siinä vaiheessa, kun tiedän että saanko sen vai en. Tai sitten jonkun muun asunnon. Tuohonkin on varmasti melkoinen jono menijöitä, joten ei auta kuin toivoa että tärppää. Jotenkin tässä pitää saada asioita edistymään, vaikka en ihan oikeasti tiedä millä niitä muutoksia maksan. Pitää kai luottaa siihen, kun niin monet kannustavat sanoen että asioilla on tapana järjestyä..

Kävin äitini luona eilen ja sanoin sieltä tultuani että kerroin tästä tilanteestamme hänelle. Mies ei siis tiennyt äitini tienneen hänen sivusuhteestaan ja eroaikeistamme, koska äiti pyysi etten kerro miehelle että olin kertonut hänelle. Kimuranttia, mutta joo.. näin tämä nyt on ollut. No, kun eron toisen vaiheen paperisulkeisiin on aikaa enää niin kovin vähän, niin arvelin että kyllä tässä vaiheessa jo voin kertoa miehellekin että äitini tietää. Kysäisin samalla, onko hän kertonut omille vanhemmilleen tästä vielä mitään - vaikka hyvin jo tiesinkin ettei ole. Olisi varmaan syytä.. Mies on ollut nyt apeana, kun tietää äitinikin tietävän. Kai se ero sitten vähitellen alkaa konkretisoitua hänellekin.

Omat ajatukseni laukkaavat uudessa asunnossa! :) Jos saan tuon, mistä tein sen hakemuksen, se on kooltaan vain 1/3 tästä nykyisestä asunnostamme, mutta se onkin sitten ihan vain ja ainoastaan omassa käytössäni! Ja karvakorvan tietenkin.

Tähdenlentoja ja toivomuksia

Nyt on kuulkaas loistava aika tähystellä tähdenlentoja, jos taivas on pilvetön. Ursan sivuilta tarkempaa tietoa: Perseidit

Ja ainahan saa toivoa, kun näkee tähdenlennon. Tietenkin. Vanhojen uskomusten mukaan meteorit eli tähdenlennot ovat taivaankannen repeämiä, joista jumalat kurkkivat alas maahan. Ja tietenkin koska mahtavat jumalat ovat juuri silloin tarkkailleet maata ja sen tapahtumia, voi tähdenlennon nähdessään esittää toivomuksen suoraan jumalille ja toive toteutuu. 

Mutta varokaa sanomasta toivetta ääneen, tai se ei toteudu.

Kohti omia juuria

Mies sai aikanaan pitkän suostuttelun ja painostuksenkin myötä minut ottamaan oman sukunimensä avioliiton myötä ja tässä parin vuoden aikana se on alkanut tuntua yllättävänkin omalta. Olisin halunnut pitää oman nimeni, erityisesti koska se muistutti minua isästäni joka kuoli kun olin vielä lapsi. Kun ei minulla kovin paljon muistoja hänestä ole, niin olisin halunnut pitää kiinni edes jostakin. Mies ei missään tapauksessa halunnut vaihtaa omaansa, ei halunnut ottaa yhdistelmänimeä, ei halunnut että minä olisin jäänyt omalle sukunimelleni, ei halunnut edes keskustella muista vaihtoehdoista, joten otin hänen nimensä. Mielestäni tein suuren myönnytyksen, mutta mies ei tainnut pitää sitä juurikaan arvossa.

Sukunimen saa ilmeisesti vaihtaa ilman maksua takaisin viimeksi naimattomana olleeseen nimeen, kun ero tulee lainvoimaiseksi. Kunhan ero tulee voimaan otan käyttööni oman tyttönimeni. Se tuntuu hyvältä. :) Olen taas oma itseni! Vaikka onhan se hassua, että nimi jotenkin määrittelisi ihmistä, mutta en halua jäädä miehen nimelle enää eron jälkeen. Siihen liittyy nyt niin ikäviä asioita, että paluu juurilleni, omalle nimelleni, on juuri se, mitä tässä tarvitsen. Loin jo uuden sähköpostiosoitteenkin vanhalla nimelläni.

Rauhallinen viikonloppu yksin kotona

Sinne lähti. Viikonloppureissulleen. En halunnut juuri ennen hänen reissuaan taas pamauttaa asiaa pöytään, siis sitä että ymmärräthän että eroamme. Jotenkin sitä ajattelee, että jos siellä matkalla tapahtuukin jotain, niin jään miettimään, että hän lähti niin pahoilla mielin matkaan. (Tiedän, ei minun pitäisi säälitellä miestäni..) Mies on ollut taas kerran mielin kielin ja niin teennäisen ystävällinen, että ihan ahdistaa. Kai kuvittelee taas, että eihän tässä mitään, kyllä tämä tästä ja että suhdehan jatkuu, tietenkin.. Vaan kun ei jatku! Millä saan sen taottua tuon miehen kalloon?! Tässä on jotain samaa, kuin siinä kun mies usein jankuttaa jotain asiaa niin kauan että sen saa. Mitä tahansa hän haluaakin, ja minä en, alkaa se loputon jooko, jooko, jooko, jooko, miksei, jooko, miksei voi, jooko, jooko, miksei, jooko...? Kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, ei sentään käy mahalleen lattialle huutamaan, mutta melkein.. Lopulta väsyn jankuttamiseen ja kiukkuisena suostun, tai sitten suutun ja mies suuttuu kun minä suutun.. Mikä siinä on niin vaikea tajuta, ettei aina voi tehdä niin kuin hän haluaa?

Hänen kanssaan on edelleenkin vaikea puhua. Mies ei itse ota asiaa puheeksi, edelleenkään, ja jos minä yritän ottaa suhdettamme (eli eroa) puheeksi, on joko liian myöhä ("sähän tiedät etten mä näin myöhään halua puhua mistään.."), hän on ehtinyt ottaa kaljaa ("miksi sä aloit puhumaan vasta nyt, kun mähän olisin voinut lähteä täältä pois jos et halua nähdä mua?") siis klo 12 päivällä.., hän on nälkäinen, väsynyt, nukkuu, lähdössä jonnekin, juuri tulossa jostakin, syömässä, tekemässä ruokaa, kiukkuinen jostakin, jne.. aina on huono hetki. Joten en sitten enää ole jaksanut yrittää puhua. Kun en millään haluaisi haastaa riitaa. Ja tuntuu niin pahalta joutua yhä uudestaan ja uudestaan sanomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kun ei erosta kertominen muutenkaan ole helppoa, niin hän ei sitten halua uskoa minua. Edellisen kirjoitukseni kommentteihin kirjoitinkin, että tämä on kuin asuisi muistisairaan kanssa, joka ei enää muista eilistä päivää.. Miksi hän ei halua ymmärtää? Tekeekö hän tahallaan kiusaa?

Niin, kommunikaatiotaitojahan tässä taas peräänkuulutetaan. Pitäisi olla selkeämpi, johdonmukainen, jne.. Mutta tuntuu että mies ei tahallaankaan halua ymmärtää. Aloittaa jokaisen aamun kuin eilistä ei olisi ollutkaan, mielistellen, ollen yliystävällinen, jotenkin teennäinen. Tuntuu julmalta pudottaa hänet kuvitelmistaan maan pinnalle kerta kerran jälkeen, kun tietää miten hän siitä pahoittaa mielensä. Olen ihan liian kiltti. Pitäisi ajatella enemmän omaa jaksamistani ja omaa tulevaisuuttani. Ja pitäisi opetella olemaan vähän kovempi aika ajoin. Mutta siitä eropäätöksestä en ole luopumassa. Olkoon sitten miehelle isompi jysäys kerralla, kun ei kerran halua tajuta sitä vielä.. Onneksi saan nyt olla rauhassa omissa oloissani tämän viikonlopun.

Olen ilmeisestikin ollut epäjohdonmukainen sanoissani?

Mies maanitteli minua mukaan ensi viikonlopuksi, kun on lähdössä pienelle matkalle. Periaatteessa kyllä kiinnostaisikin, siellä on kavereita ja tuttuja, joita ei näe kovin usein, mutta en halua lähteä sinne mieheni kanssa ja koiraa ei saa hoitoon. (Vaikkakin eräät kaverit jo houkuttelivat minua aiemmin mukaan, sinne kun kuulema tulee joku hyvä tyyppi.. halusivat minut treffeille hänen kanssaan.) Tunnen oloni epämukavaksi hänen (siis mieheni) seurassaan, en halua näyttäytyäkään yhdessä. Sanoinkin hänelle, että en halua lähteä, kun kumminkin olemme eroamassa ja yhdessä oleminen ei tunnu kivalta. Miehelle tämä ilmoitus tuli yllätyksenä ja hän vähän suutahti. Totesi että ai, niinkö se nyt onkin.

Hmm. Olen ilmeisestikin antanut vähän ristiriitaisia signaaleita miehelle, joka sitten on tulkinnut ne oman näkemyksensä mukaisesti. Vaikka olenkin sanonut, että mielestäni suhteellamme ei ole mahdollisuuksia jatkua, enkä luota, ja että haluan erota, hän on kuitenkin ottanut puolikkaan lauseen sieltä ja sananmurusen tuolta ja päätellyt niistä, että toivoa vielä on ja että jatkamme vielä. Hän kun oli tosiaan sitä mieltä, että toisen vaiheen eropapereita ei olla kirjoittamassa. Voin kyllä vähän katsoa peiliin tässä kohtaa ja todeta, että tosiaankin, olen kyllä sanonut asioita, jotka voi tulkita myös sillä tavalla. Vaikkakin harvoin. Mutta miehen mieli on poiminut ne herkällä korvalla.

Esimerkiksi muutama päivä sitten sanoin hänelle jostakin, kun hän oli tehnyt jotain positiivista, että hyvittelyjä saat jatkaa vielä sata vuotta. Tarkoitin, että siihen ei riitä satakaan vuotta, että voisin katsoa häntä uusin silmin ja unohtaa kaiken, mutta mies ymmärsi että hänellä on vielä sata vuotta aikaa jatkaa hyvittelyä ja suhde siis jatkuu. Toki olisin voinut olla sanoissani tarkempi. Luinkin juuri erään artikkelin, jossa sanottiin nimenomaan tästä, että erotilanteessa eroa haluavan on syytä olla sanoissaan hyvin selkeä ja kertoa erosta mahdollisimman tyynesti ja rauhallisesti niin, että toinen varmasti ymmärtää. Tämä toki oli ollutkin tiedossa, mutta en ollut täysin sisäistänyt sitä, että muussakin viestinnässä tulisi jaksaa olla johdonmukainen ja selkeä, eikä pidä antaa turhia jatkotoiveita, jos niitä ei ole.

Toisaalta mies olisi itse voinut ottaa asian puheeksi ja kysyä missä mennään. Tämähän tosin on ollut koko ajan se ongelma, että mies ei todellakaan ota mitään parisuhteeseemme liittyviä asioita itse puheeksi. Sanoin siitä taas, kun hän ei kysy mitä minulle kuuluu, ei kysy haluaisinko jutella, ei puhu eikä pukahda. Hän ei siihen ottanut sen kummemmin kantaa.

Mietinkin jo, että olisiko sitten parempi, että äksyilisin ja tiuskisin jatkuvasti, olisin äreä ja kiukkuinen, yhteistyöhaluton ja etäinen? Ehkä olisi helpompi erota minusta, jos olisin ikävä ihminen. Totesin aika pian, että se ei ole vaihtoehto. En halua esittää jotakin mitä en ole. Yritän silti parhaimpani mukaan välttää antamasta vääriä signaaleita ja turhia toivonkipinöitä, sillä olen tehnyt päätökseni. Tälle avioliitolle laitetaan piste.

Kolmisen viikkoa vielä siihen, kun toisen vaiheen paperit voidaan tehdä. Odotan sitä kuin joulua..

Työtä etsimässä

Työhakemusten naputtelussa on mennyt tämä perjantai. Työstä se käy, jos siihen yrittää panostaa ihan täydellä teholla. Läheskään kaikki työpaikat eivät ole esimerkiksi mollin sivuilla. Olisihan se kätevää jos olisi jokin yksi taho, jossa näkyisi kaikki mahdolliset avoimet paikat, mutta lieneekö sellaista olemassa? Ja kaikkia avoimia paikkojahan ei edes laiteta julkiseen hakuun. Eräskin työnantaja sanoi, että kun yhtä avointa paikkaa kohden tulee satoja hakemuksia, niin niiden läpi kahlaaminen on ihan toivoton urakka. Parempi vain laittaa puskaradio kiertämään, kuulema. Pitää sitten vaan yrittää olla oikeassa puskassa oikeaan aikaan..

Toki täällä pyörähtävät lukijatkin saavat laittaa tuonne sähköpostiosoitteeseeni vinkkejä avoimista paikoista, sijainnilla ei ole niinkään merkitystä, etenkään jos paikka on tarpeeksi mielenkiintoinen. Muuttoautossa on ratti ja kääntyvät etupyörät.. ;)

En ymmärrä miestäni

Viikonloppuna mies kyseli tekstarilla miten menee ja laitoin kotona olevalle miehelle viestin, että se tietty pariskunta on myös täällä. En saanut siihen vastausta, mutta hän olikin laittanut kaverilleni (joka myös oli tapahtumassa mukana) viestin, jossa kovasti harmitteli sitä, että kun kerrankin pääsin jonnekin niin jouduin näkemään tuon naisen ja että mulla on varmasti paha mieli sen takia ja miten häntä ottaa päähän omat tekosensa ja että itkettää ja että on paha olla ja jaksaa nyt vain kotona olevan koiramme takia. Ihan kiva, että jossakin tuntuu, kun on tehnyt väärin, mutta mitä ihmettä.. miksi hän ei sanonut noita asioita minulle?! Miksi kaverilleni? No okei, olemme molemmat purkaneet tuntojamme tuolle ihmiselle, joten hän tietää missä mennään, mutta miksi mies ei laittanut minulle mitään viestiä, jossa olisi sanonut esimerkiksi että on pahoillaan puolestani, kun joudun näkemään sen naisen ja että pyytää anteeksi sitä että on aiheuttanut tämän minulle. Tai jotain.. En ymmärrä.

Ja se tuntuu ikävältä, että hän oli viestiin kirjoittanut jaksavansa nyt vain kotona olevan koiran takia. Säälin keruuta vai oikeaa pahaa oloa? Mies ei ollut tarkoittanut viestiä minun korvilleni, sillä oli kirjoittanut viestin loppuun, ettei kaveri saa kertoa viestistä minulle. Kaveri tosin luki viestin ääneen minulle heti sen saatuaan ja kun kielto oli vasta viestin lopussa, niin se oli vähän myöhäistä siinä vaiheessa.. Ja ikäväähän tuo on sitä kaveriakin kohtaan. Miksi mies sälyttää hänen harteilleen pahaa oloaan? Kaveri joutui jo tukemaan minuakin. Aikamoinen soppa kaiken kaikkiaankin.

Niin ja kotiin tultuani sanoin että se toinen nainen oli änkenyt samaan seurueeseen ja oli ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies oli heti syyttämässä naista ja ihmettelemässä hänen pokkaansa suureen ääneen. Puolikastakaan sanaa omasta osuudestaan pahaan olooni hän ei sanonut, eikä mitenkään pahoitellut tekemisiään. Hän kai kumminkin tajuaa syyllisyytensä, kun kaverille siitä sanoi, mutta minulle hän ei sitä pahoittele. Luuleeko hän jotenkin, että en tajua hänen yhteyttään pahaan olooni, vai mitä ihmettä? En ymmärrä. Edelleenkään.