tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 lupausten arviointia

Katsaus menneeseen:
 
Vuonna 2013:
 
1. Lupaan pitää itsestäni huolta.
 * Olen vielä hengissä, eikös? Lupaus on siis pidetty ainakin jollakin tasolla. :)
 * Olen myös lähtenyt eroryhmään oman henkilökohtaisen terapiani päätyttyä.
 
2. Lupaan asettaa itseni, omat tunteeni ja tavoitteeni etusijalle. Hienovaraisesti.
 * Hmm.. tässä olen onnistunut siinä mielessä, että laitoin avioliitolleni pisteen, koska halusin asettaa itseni ja omat tunteeni etusijalle. 
* Opeteltavaa on vielä, sillä jos joku sanoo "hyppää!", niin meikähän hyppää. 
 
3. Lupaan opetella tunnistamaan omat tuntemukseni ja motiivini, jotta osaan toimia itselleni parhaalla tavalla.
* Olen yrittänyt. Tässä voi aina kehittyä.
 
4. Lupaan luottaa omiin vaistoihini.
* Tätäkin olen opetellut. En luottanut miehen lupauksiin uskollisuudesta ja hyvästä yhteisestä tulevaisuudesta. Tuntuu hyvältä, nyt tuntuu siltä, että olen tehnyt oikeita ratkaisuja vaistoihini luottaen.
 
5. Lupaan olla itselleni armollinen, en vaadi itseltäni liikoja, en vaadi täydellisyyttä.
* Olen antanut itselleni armoa painonpudotusprojektissa. Ei se onnistuisi tällaisessa rumbassa, vaan siitä tulisi vain lisästressiä ja epäonnistumisen tunnetta ihan turhaan. Kunhan elämä vähän tasoittuu ja saan voimia.
* Osaan olla epätäydellisesti täydellinen. ;)
 
6. Lupaan etten muutu tosikoksi, vaikka taivas putoaisi niskaani. Taas.
* Tämän olen onnistunut pitämään hyvin, tosikkoa minusta ei ole saanut kaiken tämän jälkeenkään. :)
 
 
7. Ja lupaan muistaa pitää pyyheliinan valmiina, en ehkä aina mukana, mutta valmiina. ;) (Suosittelen Douglas Adamsin tuotantoon perehtymistä, etenkin viisiosaista Linnunrata-trilogiaa..) 
* Aina valmiina! :)

Huomenta vaan

Jahas, kirjoitin äsken tulikivenkatkuisen tekstin, mutta se katosi. Ehkä parempi niin. Nyt vähän rauhoittuneempana samasta aiheesta uudestaan..

Vapaapäivän aamu alkoi perinteisesti. Koira herätteli kuuden maissa ylös ja kävin sen kanssa aamukävelyllä. Suunnittelin antavani sille aamuruuat ja lääkkeet, jonka jälkeen painelisin takaisin petiin ja nukkuisin vaikka puolille päivin, jos siltä tuntuu. Lenkiltä palaillessani puhelin soi, kello oli vasta muutaman minuutin yli seitsemän.. Töistä soitettiin, että pääsisinkö millään tulemaan tänään, kun oli jonkinlainen pakkorako, eräs työntekijä ei tullutkaan tänään töihin. Ajattelin, että ei ole todellista, en ala.. mutta suostuin kuitenkin. Sain korvauksena ylimääräisen palkallisen vapaapäivän, plus tietenkin vaihdettua tämän päivän vapaan toiselle päivälle. Mutta silti puhelun jälkeen istuin sohvalla ja mietin, että ei tästä tule yhtään mitään. Mitään ei voi suunnitella, mihinkään ei voi luottaa, ei siihen että menen töihin tiettynä kellonaikana ja pääsen sieltä pois tiettyyn aikaan, saatika sitten että työvuorolistaan merkityt vapaapäivät olisivat vapaapäiviä. Vähintäänkin joutuu vatvomaan työasioita vapaa-ajalla puhelimitse, mutta pyörivät ne muutenkin ajatuksissa vähän väliä. Ihan tässä muutama päivä sitten minun työvuoroni piti alkaa klo 15, mutta töistä soitettiin aamulla, että pääsisinkö tulemaan aikaisemmin, kun aamuvuoron ihminen ei tullutkaan. Menin sitten jo puolilta päivin työmaalle, mutta koko aamuhan siinä meni pilalle, kun suunnitelmat menivät uusiksi ja harmitti. Töistä ei myöskään pääse välttämättä siihen aikaan kotiin, kun on suunnitellut, vaan töissä saattaakin olla ns. tilanne päällä ja kotiin pääsee vasta tunteja myöhemmin. Töissä stressaa muutenkin, mutta eihän tämä tällainen ole mistään kotoisin. Pakko saada uusi työpaikka, ihan pakko.. Mutta nyt taas mars matkaan..

perjantai 27. joulukuuta 2013

Kuka muu muka?

Näin viime yönä hassun unen, pakko kirjoittaa siitä, kun en yleensä muista uniani ja tämä oli ihan absurdi. :)

Olin jossakin tapahtumassa (konsertti/urheilutapahtuma/tms.), jossa oli iso katsomo ja paljon ihmisiä. Olin kai joidenkin kavereiden kanssa siellä ja oli jonkinlainen väliaika, lähdimme liikkeelle hakemaan juotavaa tai jotakin. Yhtäkkiä luokseni tulee joku mies, jota en heti tunnista. Hän alkaa jutella minulle ja vie minut vähän kauemmas pöytään istumaan ja istuu itse vastapäätä. Tunnistan hänet, hän on räppäri Cheek. Olen vähän hämmentynyt, kun hän alkaa selittää että nyt hän näki mahdollisuutensa tulleen, ja hänen oli nyt ihan pakko toimia. Hän kaivaa povaristaan jotakin, samalla kertoen että kuuli minun eronneen ja olevan nyt vapaa. Kuuntelen aivan äimän käkenä, saamatta sanaa suustani. Hän ottaa kädestäni kiinni, pyöritellen hermostuneena kädessään taskusta ottamaansa esinettä. Näen että se on sormus, pieni kultainen sormus. Alan nauraa ja itkeä samaan aikaan. Cheek ottaa oikeasta kädestäni kiinni ja yrittää laittaa sormusta oikean käden nimettömään, mutta sormus tuntuu olevan vähän liian pieni. Edelleenkin nauran ja itken, pyytelen anteeksi sitä, ja selitän että en suinkaan hänelle naura, mutta olen niin yllättynyt ja hämmentynyt, enkä oikein tahdo uskoa tätä todeksi. Hän vakuuttelee että totta tämä on ja että toivoo minun ottavan sormuksen vastaan. Hämmentyneenä, ilahtuneena, imarreltuna otan sormuksen käteeni ja laitan sen vasemman käden nimettömään. Cheek ilahtuu kovin ja nousemme ylös, lähdemme kävelemään. Luoksemme tulee ystäviä onnittelemaan ja iloitsemaan. Tunnelma on katossa, olen suorastaan järkyttynyt tästä yllättävästä käänteestä elämässäni ja ihmettelen itsekseni, miten onni voikin kävellä vastaan niin salamannopeasti. Tunnen iloa ja onnea. Ystävät vakuuttelevat minulle, miten onnellisia ovat puolestani. Hetken kuluttua tarkastelen sormusta tarkemmin, kurkistan sen sisäpuolelle ja sinne on kaiverrettu nimi: Elastinen.

Että semmoinen uni. Olin herättyäni vielä jotenkin onnen ja yllätyksen vallassa, hämmentynyt ja huvittunut tästä omituisesta unesta. Mainittakoon vielä että en ole mitenkään erityisemmin Cheekin tai Elastisen fani, joten kovasti kummastelen miten nämä tyypit olivat eksyneet uneeni. Hassu juttu.. :)

tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluaatto

Teille kaikille:

Kaikkea hyvää ja kaunista,
onnea, iloa,
rakkautta ja lämpöä!

Hyvää ja Rauhallista Joulua!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Pitkiä pimeitä päiviä

Aikamoisen uuvuttavaa aikaa tämä vuoden pimein ajanjakso. Omat voimat ovat ainakin melko vähissä, eikä niinä harvoina vapaapäivinä oikein muuta jaksa tehdä kuin nukkua. Tai yrittää nukkua. Töissä on sen verran epävakaita aikoja meneillään, että jokseenkin kaikkeen mahdolliseen pitää yrittää varautua. Jatkuu siis edelleenkin samaan vanhaan tyyliin. Olenkin kovasti miettinyt vaihtoehtoisia uramahdollisuuksia, mutta vielä ei ole mitään niin konkreettista, että voisin lähteä nykyisestä paikastani. Ehkä ensi vuosi tuo jotain uutta väriä tähän kuvioon.

Joulu menee kotosalla, joulunpyhät ja vuodenvaihteen olen suurimmaksi osaksi töissä. Ei oikein tunnu joululta. Aiemmat joulut ovat useimmiten menneet minun ja exän vanhemmilla kyläillessä, viime jouluna he olivat meidän luonamme. Nyt en ole menossa minnekään. Äitini lähtee jouluksi veljelleni ja exän vanhemmille en oikein usko meneväni, tuskinpa sen kummemmin olen exänkään kanssa tekemisissä. Tänä vuonna en jaksanut laittaa kenellekään edes joulukortteja.. Joulua olen laittanut sen verran, että parvekkeella on jouluvalot ja sisällä on muutama koriste. That's it. En ota tästä mitään stressiä, tavoitteenani on nyt vain selvitä jotenkin tästä eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Kuitenkin, vaikka olen aika uuvuksissa, jaksan vieläkin uskoa siihen, että aurinko paistaa jonakin päivänä tähänkin risukasaan. Pitää vaan jaksaa painaa pitkää päivää, sillä lopussa kiitos seisoo. Pakkohan sen on! :) Valoa kohti!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Aamu-unisia pikamietteitä

Pohjimmiltaan positiivinen perusvire on vallalla, vaikka elämä heittääkin välillä kapuloita rattaisiin. Päivä toisensa jälkeen vierähtää ohitse ja illalla nukkumaan mennessään huomaa, että niin vain tästäkin päivästä selvisin. Samat vanhat aiheet pyörivät kuvioissa: stressaava ja hektinen työ, myymätön talo, oikutteleva exä, edelleenkin sairasteleva koira, univaje, hiljaa hiipivä painonnousu, väsymys. Plus yhtä sun toista. Vaan on niitä positiivisiakin asioita. Se eroryhmä on osoittautumassa varsin hyväksi paikaksi käsitellä omia ajatuksia ja saada tukea, mutta myös toisenlaisiakin näkemyksiä ja kokemuksia eroon liittyvistä tilanteista. Uusi koti tuntuu oikeasti kodilta, enkä ikävöi takaisin entiseen taloon, koirakin on ottanut tämän jo ihan kodikseen ja on kiltisti myös yksin ollessaan. Saa olla niin kuin itse haluaa ja touhuta asioita omaan tahtiin. Oma tupa, oma lupa. Arvostan. :)

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Ensimmäisen eroryhmätapaamisen jälkeen

Kuluneella viikolla kävin ensimmäisessä eroryhmätapaamisessa. Ryhmä oli pieni, siihen kuului kaksi vetäjää ja seitsemän osallistujaa. Aluksi sovimme ryhmän säännöistä, joihin kuuluivat mm. sellaiset asiat, että ryhmässä puhutuista asioista ei puhuta ulkopuolisille, jokaisella on vapaus valita osallistuuko johonkin tehtävään vai ei ja haluaako sanoa jotakin vai ei. Kaikki saavat esittää kysymyksiä ja kommentteja halutessaan, mutta mihinkään ei ole pakko vastata, jos ei halua. Lisäksi toivottiin sitoutumista siihen, että käy tapaamisissa (yhteensä 10), jollei tule mitään pakottavaa estettä.

En kerro mitään ryhmän muista ihmisistä, tai heidän elämäntilanteistaan, jotta kukaan ei vahingossakaan sattuisi tunnistamaan jotakuta tuttuaan sieltä. Ryhmän jäsenten tarinat olivat koskettavia ja jokaisella oli omanlaisensa ero takanaan. Löysimme jokaisesta tapauksesta tuttuja elementtejä, jotka sopivat meihin kaikkiin, vaikka tietenkin oli eroavaisuuksiakin. Tämä ensimmäinen tapaaminen meni lähinnä ennakko-odotusten ja toivomusten kartoittamiseen ja siihen, että jokainen sai kertoa omasta tilanteestaan lyhyesti. Minulle jäi ryhmästä hyvä mieli ja sellainen ajatus, että tämä on minulle hyväksi ja tarpeen. Tekee hyvää päästä peilaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan vertaisryhmässä, jossa muillakin on kipeitä asioita takanaan.

Sain työpaikalla järjestettyä työvuoroni niin, että pääsen osallistumaan ryhmään. Olen ollut aika avoin ja rehellinen näistä(kin) asioista, olen kertonut miksi en pääsisi tulemaan tiettyinä aikoina töihin ja minuun on onneksi suhtauduttu reilusti. Asennoituminen on ollut sellaista, että totta kai sinun pitää päästä menemään sinne, joten järjestetään nämä vuorot niin että se onnistuu mahdollisimman usein. Hieno juttu, ja vaikka työstäni täällä toisinaan olen vähän märissytkin mm. sen stressaavuuden ja ennakoimattomuuden takia, niin on se työnä mielenkiintoista ja palkitsevaa, ja se on iso plussa että joustoa löytyy tarvittaessa myös minun suuntaani, jos se vain on mahdollista järjestää.

Ensi viikon tapaamista odotan mielenkiinnolla. Ryhmä vaikutti toimivalta ja kaikilla oli heti alusta lähtien sellainen kiva, avoin asenne, että me kaikki saamme tapaamisista varmasti paljon irti, vaikka asioiden läpikäyminen raskasta onkin.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Murheellinen ex-anoppi

Ex-anopilla oli tässä hiljattain merkkipäivä. En ole kuullut exän vanhemmista mitään sen jälkeen, kun exä kertoi erostamme. Laitoin kuitenkin onnittelutekstarin, jollain tavalla halusin häntä muistaa. Ex-anoppi soittikin pian tekstarin jälkeen. Hän oli tosi itkuisen kuuloinen ja toki alkuun kiitteli onnitteluista, mutta pian alkoi purkamaan sydäntään, miten häntä vieläkin itkettää eromme. Se oli hänelle raskas paikka.. Puhelimessa vielä sanoi, että kun hän vielä meidän häissämme toivotti tervetulleeksi perheeseen. Sanoin muistavani. Pyyteli, että voisimmeko tulla joskus vielä yhdessä käymään, johon oli vähän vaikea sanoa mitään. Lopulta sanoin, että voidaanhan me tulla joskus. Tuntuu pahalta, että exän törttöilyt satuttavat niin monia ihmisiä, eivät pelkästään minua.. En tiedä mitä exä on kertonut erostamme, kertoiko oikeita syitä. Sanoo kertoneensa, mutta en tiedä. En kehdannut kysellä puhelimessä itkevältä vanhukselta sen tarkemminkaan. Yritin lohdutella, samalla kun kiukku exää kohtaan kasvoi kihisten taas hetkeksi. Olisi ollut miehen teko valmistella erosta kertomista edes vähän, ennen kuin sitten ilmoittaa paukauttaen, että ero on jo voimassa - kun siihen saakka oli yli vuoden ajan oltu ja esiinnytty kuin mitään kummallista ei olisikaan tekeillä. Exä vaati minuakin olemaan "normaalisti" appivanhemmilla, vaikka minun mielestäni heille olisi pitänyt kertoa jo silloin, kun pettäminen selvisi. Minun oli tosi vaikea olla heidän luonaan kylässä, kun olin vihainen, surullinen ja järkyttynyt, ja olisin halunnut kertoa heille missä mennään. No, elämä on ja sen edestään löytää minkä taakseen jättää. Ennemmin tai myöhemmin.

Lisäys: Olisi ollut miehen työ olla pettämättä alunperinkään, niin ei olisi näitäkään kyyneleitä tarvinnut vuodattaa..

lauantai 16. marraskuuta 2013

Beautiful Day

Puolta vaille puoliyö, kodin ääninä ovat U2 ja pöydän alla kuorsaava koira. Makuina kuuma kaakao, juustovoileipä. Unelias ja rento olotila, vaikka takana on kiireinen työpäivä ja uutisissa varoiteltu myrsky on tulossa. Eipä sen kummempaa, pieni pilkahdus olotilastani, ohikiitävä hetki ikuistettuna bittiavaruuteen. :) Aika mennä nukkumaan, hyvää yötä!

perjantai 15. marraskuuta 2013

Pikapäivitys

Huh, koiralta otettiin maanantaina verikokeita ja tutkittiin sitä muutenkin tarkasti. Tuloksista ei löytynyt mitään kovin ihmeellistä, eläinlääkäri arveli että kohtausten syynä saattaisi olla matala verensokeri. Toisin sanoen pitää olla entistäkin tarkempi insuliinin annostuksen kanssa. Pienensin annosta ja koira onkin ollut paremmassa kunnossa. Olisiko tässä nyt päästy säikähdyksellä! :) Minun virheenihän se on ollut, sillä en ole ollut riittävän tarkkana.. mutta onneksi ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta. Koirulilla on edessään vielä iloisia koiranpäiviä!

Työhaastattelusta on perhosia vatsanpohjalla. Työ olisi mielenkiintoinen ja kaikin puolin lupaavan oloinen, mutta se on sitten lähinnä kiinni siitä että minkälaista persoonaa sinne etsitään. Uskon olevani kaikin puolin pätevä ja sopiva siihen tehtävään, joten homma ratkeaa henkilökemialla, jos on muitakin yhtä hyviä hakijoita. Nyt olen aika itsevarma omista kyvyistäni, mutta tälle mielipiteelle on (jopa omasta mielestäni) katetta. :) Ei auta kuin toivoa parasta.

No, nyt pitää valmistautua uuteen työpäivään nykyisessä työpaikassani. Siinä on edelleenkin paljon epävarmuustekijöitä ja monia muuttujia pelissä, joten uusi työ olisi aivan paikallaan. Mukavaa perjantaita!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isämuistoja

Hyvää isänpäivää kaikille isäihmisille! :) Omaani muistelen lämmöllä ja kaipauksella. Olin vasta 9-vuotias, kun hän kuoli. Kovin paljon en hänestä muista, mutta jotakin sentään. Olin selkeästi isän tyttö. Muistan että hän opetti minua pelaamaan shakkia jo ennen kuin osasin lukea. Minulla onkin muistona tuosta nimenomaisesta shakkipelistä kaksi hevosnappulaa, musta ja valkoinen - tai valkoinen on itse asiassa puunvärinen. Hevosnappulat otin siksi, koska pidin lapsena kovasti hevosista ja isä kertoi lapsuudenkodissaan olleen yhden hevosen työhevosena. Ruskea, jolla oli musta harja ja häntä. Shakkinappulat ovat nytkin ikkunalla edessäni.

Muistan senkin, että pienenä lapsena juoksin monesti kilpaa isän kanssa. Isä antoi minun voittaa, mutta lapsenuskossani kuvittelin pitkään, että oikeastikin olen isää nopeampi. :) Muistan että olimme perheen kanssa telttailemassa jossakin leirintäalueella ja jostakin tuli telttamme lähelle humalaisia miehiä, näin puukonkin. Minua pelotti, mutta isä sai porukan lähtemään pois. Isään pystyin aina luottamaan ja jos jostakin syystä oli aihetta rankaista minua, menin isän luokse anelemaan armoa. Äiti oli ankarampi, tuli risulla pitkään ja hartaasti paljaalle takapuolelle. Risu piti usein jopa itse hakea pihakoivusta. Isä usein lepytteli äidin ja ahterini säästyi - sillä kerralla.

Muistan isän myös heikkona ja kalpeana ison sydänleikkauksen jälkeen sairaalasängyssä ruman värisissä vaatteissa. Kotiin päästyäänkin isä oli heikko, eikä äiti antanut mennä syliin, vaikka isä olisi ottanutkin. Pelkäsin isän terveyden puolesta. Pelkäsin, että isä kuolee.

Muistan isän tekemässä autokauppoja kotonamme keittiön pöydän äärellä. Hän oli päässyt sairaalasta kotiin, eikä voinut ajaa autoa, mutta vanha automme piti vaihtaa. Muutaman kymmenen kilometrin päästä isommalta paikkakunnalta oli tullut autokauppias ihan upouuden auton kanssa meille kotiin ja vei vanhan automme mennessään. Isä varmaan halusi varmistaa, että meillä olisi edes toimiva auto, jos hänelle käy jotakin. Eihän se mikään kallis auto ollut, kirkkaanpunainen Lada, mutta paljon parempi kuin silloinen vanha kotteromme.

Lapset ymmärtävät paljon asioita, vaikka niistä ei puhuttaisikaan. Isä joutui taas kerran uuteen isoon leikkaukseen. Vaikka en olekaan mitenkään erityisen uskonnollisesta perheestä, enkä ole itse erityisen uskonnollinen, mietin lapsena taivasta ja muita sen semmoisia asioita aika paljon. Niinpä sitten leikkausta ennen rukoilin itsekseni, että jos leikkaus auttaa ja isä ei sen jälkeen enää kärsi, niin saahan isä elää vielä - mutta jos se ei auta ja isään sattuu, niin sitten jumala voisi antaa isän kuolla ja päästä kärsimyksistä. Näin aikuisena tuo tuntuu aika hurjalta ajatella, että 9-vuotias ajattelee noin.. mutta niin se oli. Voitte varmaan kuvitella minkälainen syyllisyydentunto siitä tuli, kun isä sitten kuolikin leikkauksen aikana.. sehän oli käytännössä minun syyni, kun sitä toivoin. Joku pieni lohdullinenkin ajatus siinä oli, että ehkä isällä sitten olisi ollut todella tuskainen loppuelämä, kun tässä nyt kävi näin, mutta suurimmaksi osaksi kannoin syyllisyyttä, josta en puhunut kenellekään.

Isän kuoleman jälkeenkin isän muisto on ollut elämässäni läsnä. Olin aikanaan jonkin aikaa töissä samassa yrityksessä, jossa isänikin oli ollut ja moni työkavereistani oli tuntenut isäni. Kuulin silloin tällöin tarinoita isästä ja siitä miten hän oli ollut todella hyvä ja reilu ihminen. Oli lohdullista tietää, että isääni ei oltu unohdettu.

Minäkään en ole unohtanut isääni, vaikka olen elänyt elämästäni jo kolme neljäsosaa ilman häntä. Välillä tuntuu siltä kuin hän olisi jollakin tapaa tukenani vaikeina aikoina, pitämässä tytöstään huolta elämän myrskyissä, vaikka ei olekaan ollut fyysisesti läsnä. Olen yrittänyt pitää oman elämäni ohjenuorana sitä, että olen hyvä ja reilu ihminen, avulias ja oikeudenmukainen. Samoja asioita olen kuullut isääni liitettävän. Toki isässäni oli tarpeen tullen myös perinteistä pohjalaista tempperamenttia ja sitä minun pitäisi ehkä kaivaa itsestäni enemmänkin esiin. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minulla on ollut hyvä isä ja hän on omalta osaltaan antanut minulle hyvät eväät elämääni varten, vaikka joutuikin lähtemään niin aikaisin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Iloa ja surua odotettavissa ensi viikolla

Sain eilen yllätyspuhelun eräästä yrityksestä, jonne olin laittanut työhakemuksen. Hakuaika ei ole vielä edes päättynyt ja he pyysivät minua haastatteluun ensi viikon lopulla! :) Haastattelupäivälle sain jopa itse valita ajan, sillä taisin olla ensimmäisten joukossa joille soitettiin. Ihan hyvä merkki, eikös? :)

Koira sen sijaan on mennyt huonompaan kuntoon. Se on saanut muutaman päivän aikana jotain kummia kohtauksia, ja viime yönä se sai ihan selkeän epilepsiakohtauksen. Suusta tuli vaahtoa ja pissat tulivat alle.. :( Taitaa olla viisainta lähettää se viimeiselle matkalleen ensi viikolla. Ihan järjettömän surullista, mutta ei sen olo tuosta taida kohentua. Pitää vaan hyväksyä tosiasiat.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Vuodatusta

Työhakemusten lähettelyksi se taas meni, vaikka työsuhde vielä jatkuukin..ainakin vähän aikaa.  Jotain muuta pitää löytää henkensä pitimiksi. Tämä ei vetele, ihan liikaa muuttujia ja epävarmuustekijöitä tässä nykyisessä hommassa. Stressaantuneena olen taas alkanut syömään suklaata, toffeeta, keksejä, sipsejä.. naama turpoaa ja ahteri ei mahdu housuihin.

Exällä on S-ketjun bonus-/luottokortti, johon minut on liitetty. Halusin saada oman kortin, mutta enhän sitä sitten saanutkaan, kun olen vielä liitettynä siihen yhteiseen tiliin. Minulle kerrottiin, että meidän pitää yhdessä tulla tekemään tarvittavat muutokset. No, monen monta päivää maaniteltuani ja pyydettyäni sain exän kanssani hoitamaan asiaa. Kortissa on luotto-ominaisuus, jota minä en ole siis käyttänyt ollenkaan. Exä on ostanut velaksi milloin mitäkin ja tilinhoitoehdoissahan sanotaan, että olemme yhteisvastuullisia tästä velasta. Exä kyllä lupasi ottaa velan omakseen täysimääräisenä, kun en minä ole sen tekemiseen millään muotoa osallistunutkaan. Menimme siis hoitamaan asian lopultakin kuntoon, mutta eihän sekään taas mennyt kuten kuvittelin. Luottotili pitää lopettaa kokonaan ja maksaa luotto pois, jonka jälkeen voidaan tehdä sitten uusi luottohakemus. Mies alkoi kiemurtelemaan vaikeana tässä kohdassa ja tajusin heti mistä kiikastaa. Kun hän ei ole töissä, ei hän saa uutta luotollista korttia. Joten minä en alkanut hankalaksi (vaikka ei se olisi ollut hankaluutta, vaan asoiden oikeudenmukaista hoitoa) enkä vaatinut tilin lopettamista. Roikun siis vielä vastuullisena siinä velassa, vaikka minun käyttöoikeuteni siihen otettiinkin jo pois (meidän molempien tahdosta). Saan siis oman kortin, mutta en pääse vielä kokonaan eroon siitä entisestä. Pehmo minä. Luuseri ja vastuuta pakoileva exä.

Vaikka en itsekään rahoissa kieri, mutta sentään parhaani teen töitä löytääkseni ja rahaa säästääkseni. Exä sen sijaan on ihan onneton raha-asioissaan. Tai en tiedä mistä se johtuu, mutta tavatessamme hän oli korviaan myöten veloissa ja autoin häntä maksamaan laskujaan ulosotosta jne. Nyt pahasti näyttäisi siltä, että hän on hyvää vauhtia menossa taas samaan suuntaan. Koko suhteemme ajan hänen rahankäyttönsä on ollut lyhytnäköistä, mitään ei ole saatu säästöön, vaikka välillä olen itse laittanutkin rahaa sivuun omaan jemmaan, mikä on sitten lopulta pitänyt ottaa käyttöön, kun kaikki muut rahat ovat menneet.. Kaikki on aina mennyt johonkin. Jollei muuhun niin kaljaan ja viinaan. Joihin en siis itse ole koskenut. Autoa ei ole voinut vaihtaa edullisempaan, menoja ei ole voinut karsia - tai siis minun menonihan olivat aivan eri asia. Niistä kyllä karsittiin ja minua syyteltiin opiskeluaikanakin siitä, että en tuo tarpeeksi rahaa talouteen, kun en käynyt täysipäiväisesti töissä. Exä puolestaan ei oikein ole innostunut työnhausta. En jaksa enää välittää. Aikuinen mies, hoitakoot omat asiansa. Minä yritän pärjätä oman elämäni kanssa. Vastoinkäymisiä tulee muutenkin niin että oksat pois.

Eläinlääkärireissukin oli ja lasku oli kolminumeroinen, kun koiruli kävi tarkistuksessa, sai rokotuksen, tutkittiin yhtä ja toista ja todettiin korvatulehdus. Molemmissa korvissa. Kolmen viikon korvatippakuuri, tulehduskipulääkekuuri, rauhoittavaa hormonia erittävä Adaptil-haihdutin muuttostressiä lievittämään, plus ne entiset lääkkeet, mitä saanut jo pitkään: nesteenpoistolääke, sydänlääke ja insuliinipiikit.. Onneksi koiruus on piristynyt jo, ehdin huolestuakin, kun eläinlääkäri jo maalaili viimeisille unille laittoa, jos olotila ei lähde kohenemaan.. Mutta toki pitää elää koiran ehdoilla ja parhaani mukaan koetan katsoa, ettei se kärsi viimeisiä aikojaan. Armeliasta ja vastuullista on päästää se rajan taa, jos tilanne sen vaatii. Mutta ei vielä, ehkä.. Onneksi se sentään alkaa kotiutumaan uuteen kotiin, hississä kulkeminen sujuu, vaikka pikkuisen pitää haukkua vieraille hajuille. Yksinkin osaa olla jo vähän aikaa ilman isompaa hepulia.

Koiraa yksin olemiseen totuttaessani kävin tänään kysymässä lähikampaamosta hiustenleikkausaikaa, jonka sainkin yllättäen hetken odottelun jälkeen. Vähän epäröin, kun jätin koiran yksin, mutta päätin ottaa sen. En siis ollut koskaan käynyt kyseisessä paikassa, kerroin kampaajalle miten haluaisin hiukset leikattavan ja hän alkoi hommiin. Tulos oli .. no, erilainen. Olihan se sinnepäin ja kyllähän jos oikein katsomalla katsoo, niin ohjeita on noudatettu, mutta en tykkää. Harmittaa. Mutta ei voi mitään. Ei ainakaan ollut kallis ja kun viimeksi olen käynyt kampaajalla yli neljä kuukautta sitten, niin onhan tulos kai siihen nähden parempi. Piirun verran parempi. Mutta ei mennyt ihan putkeen siis sekään.

Mitähän vielä..? Sataa. Väsyttää. Ai niin, ostin Lidlistä iltaa piristämään pakastepizzan. Mainostettiin oikein infernaalisen tuliseksi.. ja niin se muuten olikin! Jäi puolet syömättä. Se siitä herkkuhetkestä. Ja nyt ajatus ei oikein luista enää. En tosin tiedä, että onko se luistanut koko tekstin alusta alkaenkaan, mutta naputtelinpa nyt kun en vähään aikaan ole teitä lukijoita kiusannut ajatelmillani.. kjäh. ;)

Mutta kaiken kaikkiaan taidan kumminkin katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa, sillä edelleenkin näen tulevaisuuden mahdollisuuksia täynnä ja luottoa on siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Hiuksetkin kasvavat aikanaan.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Yllättäviä käänteitä, aikaa koiralle

Taisi käydä niin, että asioiden uudelleenjärjestäydyttyä vähän ikävällä tavalla, minulle järjestyi yllättäen aikaa. Työkuvioissa tapahtui odottamattomia asioita ja luultavasti ainakin tämän viikon ajan olen vapaalla. Taustalla olevat ikävät asiat eivät vaikuta suoraan omaan elämääni, mutta niillä on mahdollisia vaikutuksia mm. työkuvoihini jatkossa. Vielä en tiedä enempää. Aika näyttää. :(

Tästä kaikesta on löydettävissä ainakin se positiivinen puoli, että sainkin aikaa koirankoulutukseen ja muuton loppuunviemiseen. Olen nyt vain ohikulkumatkalla uudessa kodissani, mutta suunnittelin tulevani koiran kanssa tänne viimeistään huomenna aamulla. Sitä ennen pitää tehdä vielä jotain hankintoja.

Elämä on arvaamatonta..

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Mistä tätä kiirettä riittää?

Sateisen harmaa sunnuntai. Kesäajan päätös, kellojen kääntö, tunnin verran pidempi viikonloppu. Uusi koti alkaa vähitellen näyttää kodilta, vaikka purkamattomia muuttolaatikoita onkin vielä siellä täällä. Budjetti ei ihan salli kaikkia ihania sisustusideoita, joita päässä pyörii, mutta jotain olen pystynyt toteuttamaan. Kulunut viikko on vierähtänyt kiireisesti, ennakoimattomia asioita setvien, päällekkäisiä aikatauluja sumplien, ohimennen tavaroita roudaten, öitä huonosti nukkuen. Lohtuna on se, että asiat kuitenkin edistyvät ja uusi koti alkaa näyttämisen ohella myös tuntua kodilta, vaikka en ole ehtinyt juurikaan edes käydä täällä. Vanha koti tyhjenee huonekaluistani ja tavaroistani, enkä enää oikein osaa olla siellä. Toisaalta, viime aikoina olen käynyt siellä lähinnä hoitamassa koiraa ja nukkumassa.. En ole ehtinyt olla uudessa kodissa koiran kanssa keskeneräisen muuton ja työpäivieni ennalta-arvaamattomien pituuksien takia. En ole nyt viikonloppunakaan ehtinyt olemaan koiran kanssa täällä uudessa paikassa, kun näille kahdelle päivälle oli buukattuna monenlaisia menoja parinsadan kilometrin säteelle. Uskon kyllä että karvakorva oppii olemaan myös yksin täällä aika helposti. Se on osoittanut aika isoja edistysaskeleita niinä harvoina päivinä, kun olemme olleet täällä. Nakkeja siinä kyllä kuluu. ;) Naapurit joutunevat valitettavasti kuulemaan vähän sen protestointeja alkuvaiheessa, mutta elämä on.. Ainoa isompi huolenaiheeni tällä hetkellä ovatkin siis työpäiväni, jotka saattavat itsestäni riippumattomista seikoista johtuen kestää ennakoitua pidempään. Ei kai auta kuin toivoa parasta. Asioilla on tapana järjestyä, vai miten se meni. :)

Sain viikolla postia terapeutiltani. Hän laittoi mainoksen eroryhmästä, joka alkaisi noin kuukauden kuluttua. Ajattelin osallistua, joten pitää yrittää mahduttaa sekin tiukkoihin aikatauluihini mukaan. Ryhmästä saattaisin saada lisää eväitä itsenäisen elämän alkuun, vaikka nyt tuntuukin siltä että ihan kohtalaisestihan tässä on selviytynyt. Kiire tosin voi vähän hämätä. Ei ole ollut kunnolla aikaa ajatella ja käsitellä kaikkia tunteita ja mietteitä. Päässä pyörii eron jälkipuinnin lisäksi monen muunkinlaisia ajatushattaroita, joista ei oikein saa kiinni. Kun ei myöskään ole aikaa muodostaa niistä lauseita koneen äärellä, bloginkin kirjoittaminen on ollut valitettavasti vähän taka-alalla. Kokonaisuudessaan on kumminkin luottavainen olo ja tunne siitä, että elämä kantaa, vaikka välillä asiat ovatkin melko kaoottisia ja kiire värittää silmänalusia tummalla tussilla.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Yhtä ja toista ja kaikenlaista

Blogin päivittäminen on ollut nyt aika satunnaista, keskittyen lähinnä viikonloppuihin. Viikolla majailen vanhassa kodissa, jossa minulla ei ole konetta käytettävissäni ja viikolla on muutenkin aamusta iltaan ohjelmaa, joten en ehdi kuin käydä kääntymässä täällä uudessa kodissani. Töissä on melko paljon muuttujia, jotka aiheuttavat sen, ettei ole mitään mahdollisuutta suunnitella ajankäyttöäni. Tilanteet ja aikataulut muuttuvat ja venyvät, eräänäkin päivänä menin töihin aamulla 7:30 ja kun kaikkea sattui ja tapahtui, pääsin kotiin vasta klo 22:30 jälkeen. On vähän pakkorako joustaa ja venyä.

Työkuvioiden lisäksi pitäisi sitten vielä jaksaa roudata viimeisetkin tavarat uuteen kotiin ja kouluttaa koiraa kerrostalokoirien tavoille ja hoitaa muitakin velvollisuuksia ja joskus olisi ihan kiva jopa nähdä ystäviä, tai edes istahtaa rauhassa hetkeksi sohvalle katsomaan vaikka iltauutisia. Monipuoliset ja säännölliset ateriat olisivat myös ihan kiva juttu. Ja levolliset yöunet. Ja puhtaat vaatteet.. en ole edes ehtinyt pyykkiä pestä. Viikko sitten minut vielä sotkettiin tahtomattani eräiden läheisten ihmisten väliseen isoon riitaan, josta olen yrittänyt pysytellä erossa jo monta kuukautta. Kaikki mahdollinen tulee mukaan uniin, enkä saa nukuttua hyvin. Päässä saattaa jopa pyöriä koko yön ajan joku radiosta ohimennen kuultu laulu, josta en pääse eroon.

Nyt viikonloppuna unelmoin pitkistä ja rauhallisista yöunista uudessa kodissani, mutta koira ei rauhoittunutkaan yöksi, vaan vaelteli pitkin asuntoa ja halusi ulos 2-3 tunnin välein. Ainakin viime yö meni aika kehnosti ja aamulla olin todella uuvuksissa. Tänään päivällä kävi vieraita, keiteltiin kahvia ja paistettiin pannaria. :) Se piristi ja sai hyvälle tuulelle. Kovasti, kovasti toivon että tämä tuleva yö olisi rauhallisempi ja saisin nukuttua yhtäjaksoisesti aamuun saakka. Voimat ovat aika vähissä ja ensi viikko vaatii taas jaksamista. Pitää saada akkuja ladattua. Joten, oikein hyvää yötä.. painun petiin! :)

lauantai 12. lokakuuta 2013

Koirapulinaa

Jee, netti toimii uudessa kodissa! Oltiin koiran kanssa ensimmäinen yö täällä. Voin kertoa, että ei paljon nukuttu! Koko illan koira stressasi ihan hulluna, läähätti ja hermoili, eikä osannut yhtään rauhoittua. Vaikka olisi tehnyt mieli mennä rapsuttelemaan ja tyynnyttelemään sitä, puuhailin vain omia juttujani, enkä kiinnittänyt siihen huomiota. Pidin radion päällä ja annoin sille aikaa totuttautua omaan tahtiinsa ilman ylimääräisiä hössötyksiä. Olin laittanut sille vesikipon ja herkkuraksuja ympäri asuntoa, jotta se löytäisi kivoja yllätyksiä, mutta ei sitä oikein kiinnostanut. Stressasi liikaa. Vähitellen koira makaili pidempiä aikoja aloillaan ja läähätys laantui, kunnes jo oli muutaman minuutin kerrallaan ihan rauhassakin.

Jostakin luin, että stressaantuneena koiran tarve päästä pissalle on suuri, joten kävimme illan ja yön aikana useamman kerran pienillä pissalenkeillä. Tuli samalla hissikin tutummaksi ja tutummaksi. Yöllä se jo vähän maisteli löytämiään herkkuja ja tänään se on jo huomattavasti rauhallisempi. Nytkin lekottelee rentona kyljellään tuossa lähellä. Parveke sitä pelottaa vielä, sinne ei uskalla mennä, kun kaiteen alaosasta näkee läpi, mutta eiköhän se siitä.

Tuo ulko-oven postiluukku mietityttää, kun täällä ei ole väliovea, vaan ulko-ovi on ainoa ovi asunnon ja rappukäytävän välissä. Saisikohan siihen jonkun korin mihin posti putoaa, ettei posti putoa ovella lekottelevan koiran päälle.. siitähän se sätkyn saa. En myöskään tiedä pitäisikö koira luukusta tipahtelevia rapisevia juttuja kivoina leluina, mitkä voi repiä ja silputa pitkin asuntoa.. Nyt olen laittanut pienen väliaikaisportin eteiskäytävään, ettei koira menisi sinne.

Koiran kannalta olisi hyvä, jos voisin olla vaikkapa viikon lomalla sen kanssa, mutta kun se ei ole mahdollista, niin pitää tyytyä viikonlopputreeniin. En uskalla jättää sitä vielä yksin tänne. Kunhan nyt ensin saan sen tottumaan asuntoon, uusiin ääniin ja juttuihin, niin sitten vähitellen jätän sen itsekseenkin. Joku vähän kovempiluontoinen koira ei välttämättä olisi moksiskaan tällaisista muutoksista, mutta tuo karvakorva on sen verran pehmo, että stressaa monenlaisista jutuista. Sitä ihmettelen, ettei se pelkää uudenvuodenpaukkuja ja raketteja, mutta sehän nyt ei haittaa. :) No, täällä ollaan vielä huomiseen saakka ja sitten kai siirrytään työviikon ajaksi vanhaan asuntoon. Tai riippuu ihan koirasta. Voihan se vaikka yllättää minut ja kotiutua nopeamminkin. Katsotaan. :)


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Onko koira kotona?

Tänään vein koiran ensimmäistä kertaa muutamaksi tunniksi uuteen kotiin. Rassukka jännitti jo hissiä. Oli ihan matalana jalat levällään ja häntä koipien välissä. Hissistä tepsutteli hitaasti ja varovaisesti ulos käytävään ja kulki käytävän reunoja myöten hiipien. Sisällä uudessa kodissa pyrki olemaan vain mattojen päällä. Liukkaat laminaattilattiat olivat pelottavia, liukkaita ja outoja. Meillä vanhassakin kodissa on laminaattilattiat, mutta kai ne sitten tuntuivat erilaisilta uudessa paikassa. Koira oli levoton, läähätti hermostuneesti, kulki edestakaisin mattoja pitkin, välillä vähän liukasteli laminaateillakin. Söi kuitenkin pieniä herkkupaloja, kun niitä tarjosin. Yritin itse olla mahdollisimman normaalisti. Laitoin radion päälle, etteivät naapureista ja käytävästä kuuluvat äänet olisi niin erottuvia. Touhusin normaaleja kotiaskareita, tein välipalaa, söin, laitoin tavaroita paikoilleen, istuin nojatuolissa kännykkää plaraten, kehuin ja rapsuttelin koiraa kun se oli hetken aloillaan.

Kävimme tekemässä pienen kävelylenkin uudessa ympäristössä ja se meni ihan hyvin, jos ei huomioida käytävällä ja hississä kulkemista. Ne ovat tuolle maalaismöllille pelottavia asioita. Jotenkin se tajuaa sen, että lattian alla on paljon tyhjää. Olen huomannut sen joskus aikaisemminkin, esimerkiksi sellainen käytäväsilta, jossa koira ei voi nähdä että se on tyhjän päällä oleva silta, eikä pelkkä käytävä, niin sielläkin se menee matalaksi ja levittää jalkoja, hiipii varovasti ja nurkkia myöten. Ja sitten vielä hissi, joka on tyhjän päällä ja liikkuu.. ai hurja se on pelottava juttu.

Voi pientä, se on jotenkin niin säälittävä, mutta pitää olla mahdollisimman tavallisesti sen kanssa, ettei se ajattele että tässä nyt on jotain erikoista minunkin mielestäni. Kai se siitä aikaa myöten tottuu. Onneksi ei ole pakko muuttaa heti paikalla sinne uuteen paikkaan, vaan voin totutella koiraa ajan kanssa. Vielä se ei miellä uutta paikkaa kodiksi. Palattuamme vanhaan paikkaan se meni heti omalle paikalleen, huokasi syvään ja kävi nukkumaan.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Uutta, vanhaa ja lahjaksi saatua

Jotain uutta, jotain vanhaa.. :) Uuden kodin järjestys alkaa vähitellen hahmottumaan. Isoimmat huonekalut ovat löytäneet paikkansa, vaikka en ole vielä saanut kaikkia kasattuakaan. Pienessä asunnossa on oleellista suunnitella siirrot mittanauhan kanssa etukäteen, ettei tarvitse siirrellä tavaroita edestakaisin. Vein yhteisestä asunnostamme omaan kotiini aika paljon huonekaluja, uusia ovat sänky ja vuodesohva + tuoli. Pieni ruokapöytä ja tuolit ovat oikeastaan oleellisimmat puuttuvat esineet. Kaverilta saan vielä yhden kaapin, joka sopii yhdistettyyn makuu- ja työhuoneeseeni värinsä perusteella. Toivottavasti myös mittojensa perusteella.. Oleellisimmista tavaroista puuttuvat vielä mikroaaltouuni ja pyykkikone (ja kuivauskone), mutta voin kuitenkin pestä pyykit taloyhtiön pesukoneella, joten ei mitään paniikkia sen suhteen.

Eksä on ollut jopa lähes hyvällä tuulella muuton suhteen. Kai se on hänellekin helpotus ja selkeyttää asioita. Ihan hyvässä hengessä ollaan jaettu tavaroita, se vähä mitä nyt ollaan ehditty käymään läpi silloin kun ollaan ehditty näkemään. Huonekalut ollaan jaettu, jotain koriste-esineitä, matkamuistoja, käyttötavaraa.. Mulla on ollut aika kiirettä töissä ja muuttopuuhissa. Kaveripariskunta tuli isolla autolla auttamaan muutossa, mies oli reissussa sinä päivänä. Kävi eksä yhtenä iltana katsomassa uutta asuntoani, kun vein jotain tavaroita sinne. Haisi ihan hirveästi viinalle. Ei sellaiselle pehmeän oluiselle, vaan ihan raa'alle viinalle. Autoa ajaessani ja hengitystä pidätellessäni mietin itsekseni, että onneksi minun ei tarvitse sietää tätä enää! Eihän siinä mitään, jos silloin tällöin joskus ottaa ja haisee semmoiselle, mutta kun se ei ole ollut kovin harvinaista. Ja se vanhan viinan haju oli ällöttävää, etenkin jos oltiin lähdössä esimerkiksi kummilapsien synttäreille.. Hävetti. Onneksi sitä ei tosiaankaan tarvitse enää sietää.

Nyt en ehdi kirjoittamaan enempää. Oma tietokoneeni on vielä asentamattomana muuttolaatikoissa uudessa kodissa ja nyt kirjoittelen tätä lainakoneella vanhassa kodissani. Olen ollut muutaman päivän nettipimennossa. Se on toisaalta ihan suositeltavaakin silloin tällöin. Tulee helposti roikuttua netissä ihan liiankin paljon. Jatkan juttua joskus, kunhan saan koneen toimimaan uudessa kodissani. :)

maanantai 30. syyskuuta 2013

Enää yksi yö!

Voitteko uskoa? Enää yksi yö ja saan uuden asunnon avaimet! Tähän ollaan nyt tultu niin monen tuskaisen ja epätoivoisen blogipäivityksen jälkeen - oma elämä on alkamaisillaan! Ollaan vähän jaettu huonekaluja ja jotain muita juttuja, joten minulla on huomiselle päivälle jotain konkreettista muutettavaa. Kaveripariskunta tulee pakettiautonsa kanssa illalla käymään, viedään isoimpia huonekaluja. Pienemmät tavarat saan kuljetettua omallakin autolla hiljalleen. Onneksi ei ole mitään suurempaa hoppua muuton kanssa, vaan voin viedä tavaroita omaan tahtiin. Uusi koti on nykyisen kodin ja työpaikan välissä, joten voin töihin lähtiessäni viedä tavaroita. Suunnittelin, että en muuta heti uuteen paikkaan, vaan asustelen viikot täällä nykyisessä kodissa ja viikonloput uudessa, koska en halua jättää koiraa heti yksin uuteen paikkaan, vaan totuttelen sen kanssa ensin viikonloput ja sitten vähitellen kun se osaa olla yksinään, voin jättää sen työpäivienkin ajaksi hyvillä mielin. Koiran tahdissa sitten siirryn yhä enemmän ja enemmän uuteen paikkaan.

Vähän haikea tunnelma, mutta pääasiallisesti odottavan kutkuttava fiilis. Hyvillä mielin olen muuttamassa omilleni! :) Olen iloinen, että sain voimia tehdä eropäätöksen. Olen nyt täysin varma, että jatkaessani tässä suhteessa en olisi ollut riittävän onnellinen. Olisin kuitenkin katkeroitunut vähitellen enemmän ja enemmän, olisin epäillyt miehen uskollisuutta, en olisi voinut enää luottaa. Sisäisesti olisin kuihtunut ja näivettynyt, hukannut positiivisen minäni. Nyt voin jättää tämän parisuhteen taakseni, sillä olen pureskellut eron niin hyvin, että ei ole enää mitään jossiteltavaa. Ollaan ihan ok väleissä, joka on ihan hyvä, sillä tulemme vastaisuudessakin näkemään toisiamme, kun osittain samoissa ympyröissä pyörimme tästä eteenkin päin. Tuskin tässä kuitenkaan alkaa mikään vanha suola janottaa. Haluan elämältäni jotain muuta. Ihan tarkkaan en vielä tiedä että mitä, mutta nyt on hyvä lähteä etsimään uutta suuntaa ihan rauhassa. Voi miten jännittävää, saankohan yöllä untakaan!? :)

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ositus mietityttää

Yritin aloitella exän kanssa keskustelua omaisuuden jaosta. Hän ei oikein ollut juttutuulella. Ihan kuin hän olisi teflonia, josta ei saa tarttumapintaa. Edelleenkin. Ei mitään mielipidettä tai ehdotusta siitä, miten lähdetään liikkeelle. Tuijotti keskittyneen oloisena tietokoneensa näyttöä, selkeästi ilmaisi ettei halua paneutua aiheeseen. Ei sitten. Onko minun sitten tehtävä tämäkin itse? Kovasti toivon että saadaan tämä käytyä asiallisesti läpi, ettei tule jälkimutinoita, sillä haluan saada tämän selvitettyä kerta kaikkiaan lopullisesti. Sitä olenkin pohtinut, että millä tavalla avioeron ositus pitäisi tehdä? Miten tarkat paperit pitää tehdä siitä mitä kumpikin ottaa ja täytyykö paperi vielä toimittaa jonnekin, vai riittääkö että se on tehty ja kummallakin on siitä oma kappaleensa? 


torstai 19. syyskuuta 2013

Asioiden järjestelyä ja viimeisiä terapiakäyntejä

Järjestelin tänään uuden elämäni asioita. Tein sähkösopimuksen vuokra-asuntooni ja otin kotivakuutuksen. Sovin töissä, että voin pitää vapaata sen päivän, kun saan avaimet uuteen kotiini, joten voin käyttää koko päivän muuttopuuhiin. Selvitin jo valmiiksi, mistä ja mihin aikaan saan noutaa avaimet ja mitä dokumentteja siellä pitää olla mukana. Alle kaksi viikkoa enää.. :)

Tällä viikolla minulla oli tapaaminen oman terapeuttini kanssa. Se oli sellainen seurantakäynti, joka sovittiin loppukeväällä. Sanoin hänelle, että silloin vuosi sitten kesällä minusta tuntui, kuin kerrostalo olisi kaatunut niskaani ja olen sieltä pimeästä ja henkeä ahdistavasta loukosta kaivanut itseäni ulos tiiliskivi kerrallaan. Olen niitä kiviä heitellyt yksitellen pois ja välillä se kivikasa on taas romahtanut takaisin, mutta vähitellen olen saanut itseni sieltä alta pois, päivänvaloon ja raikkaaseen ilmaan. Terapeuttini sanoikin, että minusta huokuu nyt ihan erilainen energia, kuin aikaisemmin. Olemuksestani kuulema välittyy positiivisuus, ilo, valoisuus, toivo.. jopa onnellisuus. Hänen mielestään olen selvinnyt tästä koettelemuksesta hyvin, vaikka minut niin rajusti petettiin ja sen jälkeen olen saanut tehdä kovasti töitä ja olla monessa (melkein kaikessa) se aktiivinen ja asioita eteenpäin vievä osapuoli, toisen haratessa vastaan ja ollessa vastahakoinen selvittämään asioita. Hän painotti sitä, että en ole missään vastuussa siitä, mitä exäni tekee, vaan hänellä on oma elämänsä, jonka järjestelee kuten parhaaksi näkee.

Sovimme vielä yhden käynnin jonkin ajan päähän siten, että olen ehtinyt muuttaa omilleni ja olen jonkin aikaa saanut totuttautua elämään omillani. Pohdin hänelle sitä, että ehkä minulle siinä vaiheessa sitten loppujen lopuksi konkretisoituu tämä koko asia, kun ihan oikeastikin asun yksin.. Terapeutti katsoi minua hymyillen ja sanoi, että uskoo, ettei niskaan tule kuin ihan korkeintaan jokunen yksittäinen tiiliskivi, mutta mitään suurempaa romahdusta tuskin enää tulee. Niin perusteellisesti ja ajan kanssa olen tätä kriisiä työstänyt ja tosiaankin olen ollut se aktiivisempi osapuoli asioiden selvittämisessä, että enköhän minä ole jo selkeästi voiton puolella. Itse asiassa olen hänen kanssaan pitkälti samoilla linjoilla. Tuntuu ihan hyvältä, energiseltä, optimistiselta ja tunnen olevani valmis muutokseen. Malttamattomana jo odottelen lokakuun ensimmäistä päivää.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Senttipelillä kohti uutta alkua

Mies otti uutisen muuttoaikeistani tyynesti vastaan. Kyseli muutaman kysymyksen asunnosta ja vuokrasta, ihmetteli miten minulla muka on varaa maksaa kaikki kulut ja siinäpä se sitten. Asia käsitelty. Ainakin tältä erää. Raha-asiat minuakin rassaavat, kun tuleva tilini ei tule yksinään riittämään kaikkiin muuttokuluihin, mutta onneksi äitini lupasi auttaa isoimmissa kuluissa, kuten esimerkiksi vuokratakuussa ja ensimmäisen kuun vuokrassa. Maksan sitten takaisin, kun saadaan talo myytyä.

On tämä melkoista senttipeliä, monessakin mielessä. Tilin varoja saa miettiä sentilleen, kun käy ruokakaupassa, taskujenkin pohjilta saa kaivella kaikki kolikot, jotta talous ei heitä täydellistä kuperkeikkaa. Laskuja pitää vähän miettiä, että mitä voi maksaa vähän myöhässä ilman isompia sanktioita ja mitkä ovat sellaisia laskuja, jotka on paras maksaa ajallaan. Onneksi tämäkin tilanne on entuudestaankin tuttu, joten tiedän ettei tämä ole pysyvä olotila. Aikanaan meillä oli talous myös tosi tiukilla yllättävien tapahtumien johdosta, mutta niin siitä vaan selvittiin. Niin selviän tästäkin.

Senttipeliä olen pelannut myös uuden kotini pohjapiirrustuksen kanssa. Koska asunto on aika pieni, huonekalujen sijoittelun kanssa pitää olla tarkkana. Olen pyörinyt mittanauhan kanssa mittailemassa huonekaluja ja mielessäni sijoittanut niitä milloin mihinkin paikkaan pohjapiirrustukselle. Tein myös joitakin hankintoja. Tilasin uuden sängyn, pienen vuodesohvan ja tuolin, jotka tuodaan uuteen kotiini heti ensimmäisenä päivänä. Vaikka se taloudellisesti kirpaiseekin, halusin ehdottomasti uusia nimenomaan nuo kalusteet.. tietyistä syistä. Liikaa ikäviä mielleyhtymiä. Raikas uusi alku uudessa kodissa odottaa ihan kulman takana. :)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ero tuntuu hyvältä ja asiat kyllä järjestyvät

Exä sai vihdoinkin otettua itseään niskasta kiinni, ja kertoi erosta ja jopa sen syystä vanhemmilleen. Olihan se heille suuri järkytys. Hyvä kuitenkin että kertoi, sillä loputtomiin sitä ei olisi voinut salailla. Siltikin olen sitä mieltä, että liian kauan asian kertomisessa meni. No, kun he nyt tiesivät asiasta, laitoin Faceen parisuhdepäivityksen. Siellähän sitä kai nykyään enimmäkseen ilmoitetaan tämmöisistä asioista. Joitakin hämmästyneitä kommentteja tuli, mutta koska suuri osa tuntemistani ihmisistä tiesi asioiden laidan jo ennestään, sain enimmäkseen kannustavia kommentteja. Mies veti herneen nenään, kun olin saanut tykkäyksiäkin eroamisesta. Ei kuulema ole soveliasta tykätä tuommoisista asioista, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että taitaa ukkoa vain hävettää. Tuollaisestahan saattaa joku keksiä, etteivät eroon johtaneet syyt olleet minun tekosiani, tai ettei ero ollut ihan hatusta vedetty tempaus, vaikka se olikin taustoista tietämättömille iso yllätys.

Huomaan että en osaa vielä sanoa exää exäksi. Mikäänhän ei käytännössä ole muuttunut. Asumme edelleenkin saman katon alla, käymme samalla jääkaapilla, touhuamme yhdessä pihahommia jne. Jonkin verran olen yrittänyt ottaa etäisyyttä antamalla miehen hoitaa itse omat kauppareissunsa ja omat pöperönsä, olen myös yrittänyt olla aika paljon omissa oloissani kotona ollessani. Edelleenkin olemme ns. hyvissä väleissä, emme riitele. Kovasti kumminkin odotan, että pääsen muuttamaan omilleni. Kun nyt sain töitäkin, hävisi yksi iso tumma pilvi taivaalta. Työstä saamani palkka ei ole kovin hyvä, mutta kyllä sillä pärjää, kun tarkasti elää. Oikeastaan suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on tuon koiran totuttaminen ihan toisenlaiseen elinympäristöön, kuin missä se on koko ikänsä oppinut elämään. Kerrostalokoiraksi suoraan maaseudulta. Aika haastava yhtälö. Kärsivällisyyttä, johdonmukaisuutta, herkkuja ja lempeyttä. Jospa se niillä lääkkeillä lähtisi sujumaan.

Pitkästä aikaa kävi kiinnostuneita talonkatsojiakin. Eivät jättäneet tarjousta, mutta olivat vaikuttaneet kiinnostuneilta. Jospa he haluavat miettiä viikonlopun yli ja palaavat asiaan ensi viikolla.. peukut pystyssä! Kaiken kaikkiaan on ihan hyvä fiilis tästä kaikesta. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun ja jotenkin tuntuu siltä että kaikki asiat tulevat järjestymään tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin hyvin. Luotan siihen, että elämä kantaa. :)

maanantai 9. syyskuuta 2013

Eronnut vai sinkku?

Se on loppu nyt. Meidät on tuomittu avioeroon käräjäoikeuden päätöksellä, joten olen nyt virallisesti ex-vaimo ja mies on ex-mies. Tai olemme olleet jo jonkin aikaa, mutta ilmoitus päätöksestä tuli vasta nyt. Eronnut nainen. Sinkku. Molemmat lienevät termeinä oikeita. Mikä nyt on fiilis? Helpottunut, jännittynyt, surullinenkin. Myös vähän ärsyyntynyt. Helpottaa, kun epätietoisuuden ja juupas-eipäs -jahkailun aika on nyt virallisesti ohi ja pääsen rakentamaan omaa tulevaisuuttani. Jännittää, koska nyt elämään tulee ihan oikeastikin isoja muutoksia, eikä vain kaukaiselta ja epätodelliselta tuntuvia suunnitelmia niistä. Olen surullinenkin, koska onhan tämä erään aikakauden ja parisuhteen virallinen loppu. Ärsyttää, koska mies on niin vätys, ettei ole uskaltanut kertoa koko asiasta mitään vanhemmilleen - vieläkään.. Heiltä tulee varmaan hääpäiväonnittelukorttikin ihan lähipäivinä. En ole halunnut kertoa asiaa heille, sillä mielestäni miehen tulee tehdä se ihan itse. Kohdata edes vanhempansa oma-aloitteisesti, eikä luikahtaa kuin koira veräjästä heidän ensijärkytyksestään, jos sen kertoo joku muu. Tilannehan on se, että kohta he sen kuulevat jotain muuta kautta, kuin pojaltaan. Ryhdistäytyisi nyt. Tekisi mieli laittaa Facebookin parisuhdepäivitykseenkin jotakin, mutta sitä kautta se kulkeutuu nopsaan ex-appivanhempien korviin, joten odotan.. odotan.. odotan.. edelleenkin odotan miehen tekemisiä, tai tekemättä jättämisiä.. Ja se ärsyttää. En loputtomiin odota, ei se kumminkaan ole minun ongelmani, vaikka vanhempia vähän käy sääliksikin. Miehen olisi ollut hyvä vähän valmistaa heitä aikaisemmin, sanoa vaikka että on vähän ongelmia, joita yritetään ratkoa, tai jotakin. No, hän haluaa hoitaa tämän näin, minkäs teen. Oma valinta.

Niin, se termi.. Eronnut vai sinkku? Eronneella on ehkä vähän surullinen kaiku, mutta sinkkukaan ei oikein tunnu oikealta, ainakaan nyt ihan heti eron jälkeen, kun käytännössä vielä asummekin saman katon alla. En oikein ole miettinyt tätä etukäteen, termi ei ole tuntunut oleelliselta, mutta nyt eron ollessa tosiasia, pitää minun tietenkin määritellä itseni jotenkin. En ole naimisissa, olenko sitten naimaton? Vai onko naimaton sellainen termi, jota käytetään jos ei koskaan ole ollutkaan naimisissa? Hämmentävää. Tässä vaiheessa on vähän pallo hukassa tämän kanssa. Eronnut ehkä sitten? Ainakin vähän aikaa.

Mutta onhan tämä taas yksi askel eteenpäin. :)

lauantai 7. syyskuuta 2013

Sain töitä, mutta..

Sitä ei pieni ihminen aina etukäteen tiedä mihin on päänsä pistänyt.. Sain siis töitä ykskaks yllättäen. Jee! :) Iloinen asia. Kuitenkin olen nyt jonkin aikaa sitä tehtyäni jäänyt pohtimaan, että onkohan minusta sittenkään siihen. Työ on vastuullista, ja vaikka siihen ei ilmeisimminkään ole mitään tarkkoja vaatimuksia ja edellytyksiä, olisi käytännössä todella, todella hyvä asia jos olisi tietynlaista koulutusta ja kokemusta takana. Minulla ei ole yhtään mitään sen tyyppistä taustaa ja siksi olenkin miettinyt, että olenkohan haukannut nyt liian suuren palan. Työ on sinänsä mukavaa ja pidän siitä, mutta siihen liittyy erinäisiä seikkoja, joiden takia tulee toisinaan tunne, että olen tyhjän päällä, enkä ole varma mitä pitäisi tehdä. Oikeita asioita pitäisi kumminkin tehdä ripeästi, jotta asiat sujuisivat, eikä siinä lähellä ole välttämättä ketään jolta kysyä neuvoa. Siksi mietinkin, että olenkohan kuitenkaan ihan oikea ihminen ihan oikeassa tehtävässä.. Pitää vain toivoa, että oma pelisilmä kehittyy (nopeasti!) ja saan hommat hoidettua kunnialla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Ihailija ihan puun takaa

Ystäväni on aiheuttanut minulle muutaman huonosti nukutun yön. Positiivisessa mielessä kuitenkin. Hän kertoi jokunen päivä sitten, että minulla on ihailija. Eräs mies, jonka olen tavannut kaksi kertaa ollessani kyläilemässä tämän kyseisen ystäväni luona noin vuosi sitten. Tämä mies oli kuulema kysellyt ystävältäni, että mitähän sille viehättävälle naiselle kuuluu, jonka oli tavannut ystäväni luona. Muistan miehen, vaikka en juurikaan jutellut hänen kanssaan. Ihan mukavan oloinen mies.

Tässähän nyt sitten lähti ajatukset laukkailemaan vähän turhankin vallattomasti yöunien kustannuksella ja jäinkin nyt miettimään, että miksi. Tietysti on tosi mukavaa kuulla, että joku on kiinnostunut ja vielä vuodenkin jälkeen miettii, mitä minulle mahtaa kuulua. Imarteleehan se. :) Pelottaa vähän se, että kun oma ero ei vielä ole konkreettisesti edes tapahtunut, niin onkohan nyt vielä liian varhainen vaihe lähteä treffeille kenenkään kanssa, vaikka ystävän suositukset tästä miehestä kyllä olivatkin hyvät.. Voiko treffeille mennä kaverimielessä? En tiedä. Vähän mietityttää myös se, että mitäs jos tämä mies on kuluneen vuoden aikana rakentanut minusta jonkinlaisen ihannekuvan, joka ei vastaakaan todellisuutta. Että tuotankin pettymyksen? Enemmänkin mietityttää se, että olenko itse valmis yhtään mihinkään kaverisuhdetta läheisempään suhteeseen vielä tässä vaiheessa.

Pakko myöntää, että tämä ihan puun takaa tullut yllättävä kiinnostuksen osoitus kyllä imartelee ja tietenkin kiinnostaa tavata mies, joka moisia miettii. Ehkä hänen kanssaan voisi käydä vaikka kahvilla, tai tehdä jotain muuta neutraalia, mutta ilmapiiriä tunnustelevaa. :) Onhan tämä kai kuitenkin ihan positiivinen merkki, että jossain määrin pystyy periaatteessa jo ajattelemaan tulevaisuutta ilman tulevaa ex-miestäni. Kai? En tiedä. Ihan uusi juttu minulle tämmöinen eron jälkeinen fiilis. Vai pitäisikö sanoa tulevan eron jälkeinen fiilis? No, pienin askelin kohti tulevaa.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Syyskuu

Päivitin tuota Tähän mennessä tapahtunutta -osiota. Huh huh, väsyttää. Onko se tämä syyskuun sateinen ja kolea sää, joka heti vaikuttaa? Vai lieneekö joku syysflunssan tapainen tulossa, kun kurkku on kipeä ja lihaksia kolottaa. Tekisi mieli vain käpertyä peiton alle ja jäädä sinne nukkumaan.

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta sanoja ei tule. Ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä kirjoitettavaakaan juuri nyt. Päätä särkee. Eikös sitä sanota, että kovan stressin jälkeen sairastuu helposti, kun se kova jännitys ja tunnetila laukeaa elimistöstä? Onhan tässä nyt tullut tehtyä tosi isoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen, jotka vaikuttavat koko loppuelämään merkittävästi. Siinä mielessä ei kai ole ihmekään, jos vähän väsyttää ja on voimat pois. Olotila on kumminkin ihan positiivinen siinä mielessä, että tunnen tehneeni oikean ratkaisun eron suhteen.

Taidan oikeasti kömpiä sinne peiton alle lämpimään.

perjantai 30. elokuuta 2013

Tuomiota odotellessa

Tämän viikon aikana olen jo useamman kerran aloittanut blogini päivittämisen, mutta jostakin syystä ajatukset ja tunteet eivät tahdo muotoutua järkeviksi kirjainyhdistelmiksi. Yritänpä taas kerran, jospa tällä kerralla onnistuisi.

Maanantaina juttelin miehen kanssa. Mies jopa itse sanoi että meidän pitäisi varmaan puhua. Hänen mielestään olisimme voineet vielä jatkaa, aloittaa alusta. Olin eri mieltä. En osaa luottaa häneen enää, en jaksa painia ajatusteni ja epäilysteni kanssa, miettien kenen seurassa hän milläkin reissulla on ja kuka kukin Facebook-tuttavuus on. Minä en vain enää halua jatkaa, haluan erota. Mies sanoi jo arvanneensa että näin tässä tulee käymään, sanoi jo luovuttaneensa. Täytimme avioerohakemuksen toisen vaiheen lomakkeen, tai minä sen täytin kun mies ei halunnut, ja rustasimme siihen nimikirjoituksemme. Lomake kuoreen ja kuori postilaatikkoon. Sinne meni.

Tuntemukseni heti tuon jälkeen olivat sekavat. Päässä singahteli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- Olenko ihan hullu?! 
- Mitäs tästä eteenpäin? 
- Tässäkö tämä nyt sitten oli? Niin monen vuoden jälkeen..
- Vieläkö sen kirjeen saa tuolta laatikosta pois..?
- Olenko nyt ihan varma?
- Kauankohan tässä vielä menee ennen virallista eroa?
- Uusi elämä alkaa!
- Sain sen tehtyä!
- Hyvä minä!
- Ihan oikeastiko tein sen..?
- Hei, me erotaan!
- Toivottavasti talo saadaan myytyä pian..
- Sääli että pitää muuttaa tuolta pois..
- Mitähän huonekaluja voisin ottaa mukaan?
- Nyt pitää saada töitä.
- Kyllä mä pärjään!
- Kuinkahan mies pärjää..?
- Aikuinen mies, kai se pärjää.
- Aikuinen nainen mä ooooooooon, en enää kaadu maaaailman tuuuuliiiin..

Olo oli samalla epätodellinen, iloinen, surullinen, huolestunut, haikea, optimistinen, epävarma, epäuskoinen, helpottunut.. ja paljon muuta. Tuntui että oksettaa, että ei ole voimia palata kotiin, että haluaisin jo mennä uuteen asuntoon. Aurinko paistoi ja ympärillä kulki iloisia ihmisiä. Kotiin palattuani olin lähdössä käymään äidilläni, mies pyysi että voisinko olla siellä seuraavan yön. Hän haluaisi olla yksin. Kyllä se minulle sopi ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mies ei ollut juttutuulella muutamaan päivään oikein ollenkaan, oli surumielinen, vaisu ja itkeneen näköinen. Annoin hänen olla omissa oloissaan. Mies ei senkään jälkeen ole oikein halunnut puhua mistään eroon liittyvästä, joten en ole kertonut hänelle vielä uudesta asunnostanikaan. Ajattelin että annan hänelle nyt vähän aikaa sulatella tilannetta. Ero on ilmeisesti lopultakin mennyt hänen tajuntaansa saakka, kun tehtiin ne paperit. Näytti ottaneen sormuksensakin pois, se oli näkyvällä paikalla keittiön hyllyn reunalla. Pitäisi vielä sopia kaikista käytännönasioista, omaisuuden jaosta ja vaikka mistä.. mutta ei kai tässä sinänsä ole mikään päivän päälle oleva hoppu. Olemme sinänsä ihan hyvissä väleissä edelleenkin ja toivoisin että se asia ei muuttuisi jatkossakaan. Vaikka tulevaisuudessa onkin vielä isoja epävarmuustekijöitä, olen aika optimistinen sen suhteen. Kaikki vaikuttaa periaatteessa ihan lupaavalta. Nyt pitää vain saada töitä ja sitten tuo ikänsä maalla asunut koira pitää opettaa kerrostalokoiraksi.. vinkkejä vastaanotetaan! ;) Ja tokihan talokin pitää saada myytyä.

Joku kyseli uutisia työpaikasta. Siitä ei ole vielä kerrottavaa. Haastattelussahan minulle sanottiin, että jollei tähän päivään mennessä ole kuulunut mitään, niin soita ja kysy. Soitin ja kysyin, mutta siellä ei vielä osattu sanoa mitään. Valintaa ei ole tehty. Pitää vain odottaa. Sitä ja käräjäoikeuden erotuomiota.

maanantai 26. elokuuta 2013

Toinen vaihe

No niin.. Eroprosessin harkinta-aika on nyt takana. Se minimi, kuusi kuukautta. Laitoimme nimet paperiin ja paperin käräjäoikeuteen. Nyt vain odotellaan virallista päätöstä.

Ja sitten olemme eronneet.

perjantai 23. elokuuta 2013

Pieniä onnen murusia :)

Sain tänään vuokrapaperit postitse. Vilkaisin ne pikaisesti läpi, mutta pitää vielä lukea ne kunnolla ja ajatuksen kanssa, ennen kuin rustaan nimen alle. Äkkiseltään kaikki näyttäisi olevan ok, kyseessä on oikea asunto, vuokra on sovitun suuruinen, vuokravakuus yhden kuukauden vuokraa vastaava summa ja mukana on selkeät ohjeet mistä saan avaimet ja keneen pitää ottaa yhteyttä jos tulee jotain ongelmia. Hieno juttu.

Asuntoa kysellessäni esitin toiveen myös autopaikasta, tai lähinnä sähkötolpasta. ;) Onhan se Suomen olosuhteissa melkoisen välttämätön, jollei autossa sitten satu olemaan webastoa. Vuokrasopimuksessa ei ollut mainintaa autopaikasta, joten olin vähän pettynyt, mutta selaillessani ohjepapereita, olikin ihan viimeisenä sopimus autokatospaikasta! Siis katos! Aina vaan paranee! :D Se on pikkuisen kalliimpi kuin pelkkä pistokepaikka, mutta siitä viis, eipähän talvella tarvitse harjata lunta ja raaputella ikkunoista jäätä niin kovasti, kuin ilman katosta. Hieno yllätys! Autokin sai katon ylleen.

Viimeaikaiset kirjoitukseni ovat kyllä olleet ihan toisenlaisissa fiiliksissä, kuin mitä aikaisemmat surun, murheen ja ahdistuksen sävyttämät naputteluni. Ihan hassu olotila, kun asiat sujuvat ja loksahtelevat kohdalleen. :) En valita, en ollenkaan! Toivon vain, että hyvät uutiset eivät lopu kuin seinään, kun olen uskaltanut sanoa niistä ääneen..

Mutta nyt olen iloinen! :) Nyt vain se työpaikka-asia järjestykseen, niin voin hengähtää helpotuksesta. Asunto kyllä menee kaupaksi, mutta siinä nyt näyttää menevän vielä vähän aikaa.


LISÄYS:
Mietin sitä autokatospaikkaa.. Muistaakseni siinä kohdassa missä autolleni annettu pysäköintinumero on, ei ole katosta. Paperissa taitaakin olla virhe, pitää soittaa tuonne heti maanantaina. Voi harmin paikka! No, sain sentään pistokepaikan, ettei tarvitse hirmupakkasissa rääkätä autoa käyntiin ihan kylmiltään.

Haastattelun jälkeen..

Työhaastattelu on nyt takana, kiitos kovasti kaikille tsemppaajille ja peukuttajille! :) Haastattelija oli mukava nainen ja ainakin omasta mielestäni kaikki sujui kivasti. Hän vaikutti tyytyväiseltä antamiini vastauksiin, keskustelua käytiin hyvässä hengessä ja työkin vaikutti kiinnostavalta. Nyt ei enää auta muu kuin odottaa heidän päätöstään. Ainoa epäilyttävä äänensävyn muutos haastattelijan puheessa tuli sen jälkeen kun kerroin palkkatoiveeni, mutta totesin heti sen jälkeen että siitä voidaan kyllä neuvotella tarvittaessa. Hirveän vaikeita nuo palkkatoiveet! Sitä pelkää heittävänsä ihan liian suuren summan, jolloin karsiutuu saman tien, tai sitten sanoo liian vähän, jolloin joko katsotaan ettei tuo taida nyt tietää mitä on tulossa tekemään, tai sitten saa kärvistellä sillä ihan liian pienellä palkalla. Ihan kamalaa.. Kun pitäisi kumminkin arvostaa itseään ja etenkin kun nyt on jo kertynyt koulutusta ja työkokemusta, niin ei viitsisi ihan aloittelijan palkkaakaan sanoa. Mutta se taas voi maksaa sen koko työpaikan. En minä mielestäni liian suurta palkkaa sanonut. Ja vaikutti siltä että haastattelija piti minusta ja taustani soveltuisi tuohon työhön hyvin. Hui, nyt saa jännittää ensi viikon loppupuolille saakka, sillä haastattelija sanoi että voin soittaa hänelle jos siihen mennessä ei ole vielä kuulunut mitään.

torstai 22. elokuuta 2013

Kutsu työhaastatteluun!

Ohoh, jopas nyt. Pitäkäähän peukkuja huomenna! Olisiko tämän laivan kurssi vihdoinkin kääntymässä parempaa kohti? Sain kutsun työhaastatteluun! :) Niiden kaikkien kymmenien, jopa ehkä satojen hakemusten jälkeen sain vihdoin ja viimein kutsun työhaastatteluun saakka. Kyseessä olisi vain muutaman kuukauden mittainen määräaikainen sopimus, mutta se merkitsisi minulle nyt enemmän kuin sata jänistä! Nyt ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta onhan tämä jo tosi rohkaisevaa, että pääsee haastatteluun saakka. Työpaikka olisi jopa periaatteessa sillä etäisyydellä, että voisin hurauttaa sinne uudesta kodistani vaikka polkupyörällä, tai vaikka kävellä mukavalla ilmalla. Ja julkisetkin kulkuneuvot kulkevat tuota väliä tosi hyvin. Ai että, nyt jännittää! Kerron huomenna kuinka kävi. :)

tiistai 20. elokuuta 2013

Oma kotokolo!

Minulle tarjottiin sitä asuntoa! Ja otin sen vastaan! :) Nyt vain odottelen sopimuspapereita allekirjoitettavaksi. Vautsi vau! Juppiduu! Dingdingdingdingding!

Olen surffaillut netissä erilaisilla sisustussivustoilla ja ihastellut pienten asuntojen sisustusratkaisuja. Tuo tuleva kotini on siis melkoisen pieni, mutta ah - niin rakas! Jo etukäteen! :D Pääsen muuttamaan sinne 1.10. ja siihen mennessä minulla kai on aikaa kerätä varoja vuokraan ja takuurahaan. Nämäkin selviävät tarkemmin kun saan ne sopimukset postissa. Huh huh, alkaa tämä elämä tästä selviämään, jotenkin, kai.. kuitenkin.

En ole puhunut vielä miehelle mitään koko asunnosta. Meille tuli pientä riitaa eilen ja siinä sitten sanoin mm. siitä kun ei hänellä tunnu olevan sopivaa hetkeä puhua asioista. Hän tiuskaisi lopuksi että mitäs sä vielä sitten täällä teet, jollet kerran halua katsoa mun naamaa enää, jonka jälkeen totesi ettei jaksa puhua enää tänään. Sanoin, että kerro sitten kun sulle sopii, puhutaan sitten. Joten, jos miestä ei kiinnosta puhua niin olkoon sitten yllätys että muutan pois. Vaikka ei kai se pitäisi olla mikään yllätys kun ero tulee. Se tuossa miehen kommentissa itse asiassa ärsytti, kun hän antoi ymmärtää että nimenomaan minun pitäisi muuttaa yhteisestä asunnostamme pois. No, on hän välillä sanonut että lähtee itse jonnekin, joten en painota tuota kommenttia kovinkaan paljon. Taitaa miehellä olla omat ajatukset ihan sekaisin, sinänsä ymmärrettävää.

Kyselin tuota sosiaalista luottoa, josta minulle vinkattiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Oma tilanteeni ei ilmeisesti ole ihan semmoinen tällä hetkellä, että saisin sen. Olen nyt kirjoilla eri paikkakunnalla, kuin missä tuleva asuntoni on, vaikka se onkin tuossa vain ihan vähän matkan päässä ja sosiaalista luottoa ei myönnetä paikkakunnalta pois muuttamista varten. Toisaalta taas en saa avustuksia tulevalta kotipaikkakunnaltani, kun en ole vielä siellä kirjoilla. No, ikuinen väliinputoaja osasi varautua tähän ja pitää vain etsiä töitä sitä tehokkaammin. :) Hyvä kuitenkin tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos joskus tulevaisuudessa tulee sellainen tilanne, että tarvitsen apua. Nykyään kai on aika monenlaisiakin apuja saatavilla, mutta ongelma on se, etteivät ihmiset tiedä niistä. Joka tapauksessa se työpaikan saaminen olisi pitkälläkin tähtäimellä paras vaihtoehto minulle. Sitä tavoitetta kohti siis seuraavaksi! Tänäänkin olen lähettänyt pari työhakemusta.

Ihan sama. Nyt on semmonen fiilis että laitan asiat järjestymään tavalla tai toisella, jotta pääsen muuttamaan täältä pois. Nyt vielä hetkeksi nettiin sisustusideoita etsimään, ennen nukkumaan menoa. :) Ja Ikean kuvastokin tuli päivällä postin mukana, sen kanssa menee toinen tovi. Jihuu, jihuu, minulla on oma kotokolo!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Vieläkö on villihevosia..

Niin monta palloa ilmassa samaan aikaan.. Niin monta erilaista lähitulevaisuutta. Olo on epävarma, enkä oikein edes tarkalleen tiedä mitä jännitän eniten. Asuntoasia tietysti on yksi, mikä mietityttää. Jos palaset loksahtelevat kohdalleen, niin muutto tuonne mainitsemaani asuntoon olisi joskus syys-/lokakuun vaihteen aikoihin. Se taas edellyttää sitä, että minulla oikeasti on työpaikka, josta saan kohtuullista palkkaa, jotta pystyn elämään sillä uudessa asunnossani, maksaen kaikki menot yksin. Ja se palkka pitäisi tulla ennen takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran maksamista.. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi löytää työpaikka viimeistään tämän kuun loppuun mennessä, jotta saisin ensimmäisen palkkani syyskuun lopussa. Vähän tiukka aikataulu, mutta kaikkihan on periaatteessa mahdollista.. onhan tässä pari viikkoa aikaa. (Kuivaa naurua.) Ja se toinen tuon muuton mahdollistava seikka olisi se, että talo menisi kaupaksi ja saisimme siitä rahat ennen syyskuun loppua. Onhan sekin tietysti ihan periaatteessa mahdollista. Juhuu, eihän tämä olekaan niin mahdoton juttu. Johan tässä on peräti kaksi rahoitusvaihtoehtoa tiskissä! (Lisää kuivaa naurua.) Nyt vain pitäisi nähdä tuonne puolentoista kuukauden päähän, että onko minulla silloin riittävästi rahaa vai ei. Huomenna saan tietoa asuntoasiasta ja samalla myös mahdollinen päätös asunnosta (otan/en ota) pitää tehdä huomenna.

Minä niin kovasti haluaisin muuttaa sinne, vaikka se onkin pieni. Minua kuitenkin pelottaa. Vai puhuuko korvaani kuitenkin se järjen ääni, joka painokkaasti karjuu ettet kerta kaikkiaan voi ottaa vastaan vuokra-asuntoa ilman riittäviä tuloja.. Suossahan minä sitten olen, jos ei olekaan varaa maksaa laskuja, häätö jo muutaman kuukauden jälkeen muutosta ei varmaan varsinaisesti kohenna mielialaa. Kun ei vaan tiedä.. ja tuleehan noita asuntoja. Vaikka tuossa kyseisessä on kyllä omat puolensa, mitä ei ihan joka asunnossa ole.. Mutta mikä olisi paras ratkaisu? Ahdistaa.

Ja mies ei vaan usko että ero tulee. Mitä ihmeen seerumia se oikein juo päivittäin, kun se vaan koko ajan puhuu jatkosta ja käyttäytyy kuin pikku päivänsäde? Aina kun sille sanoo asiat niin kuin ne ovat, mies on hetken aikaa myrtsi ja maansa myynyt, mutta sieltä se vaan pongahtaa taas happyhappymoodiin kuin vieteriukko. En tajua. En todellakaan tajua. Ja sekin ahdistaa. Tuntuu kuin minut ignoorattaisiin täysin. Ihan sama mitä tuo vaimo tuossa höpäjää, ei siitä tartte välittää. Jösses..

Olotila on kaksijakoinen. Levoton. Aikaisemmin taisin kuvailla oloani niin että joudun väkisin repimään itseäni irti tästä suhteesta. Että en vielä oikein haluaisikaan lähteä, mutta joudun pakottamaan itseäni kohti omaa elämää. Sitä olotilaa on toki mukana vielä vähän, mutta nyt enemmänkin on fiilis kuin villihevosella, joka on kahlittu kettingillä seinään. Se haluaa päästä eroon entisestä, se repii ja riuhtoo itseään irti, kettingit kilisten ja kaviot maata ruopien, mutta vielä se ei ole päässyt irti kohti vapautta. Ei vielä..

torstai 15. elokuuta 2013

Vuokra-asuntohakemus!

Lähetin vuokra-asuntohakemuksen pienestä kaksiosta, joka vapautuu tässä syksyllä. En ole käynyt katsomassa sitä, mutta sijainti on aika ok ja sinne saa viedä eläimiä. Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa maksaa vakuutta + ensimmäisen kuun vuokraa kerralla, puhumattakaan sitten muista laskuista mitkä siihen päälle vielä sitten kasaantuvat.. mutta päätin järjestää asiat siihen mennessä. Pakko saada töitä, myyn jotain ja jos ei muu auta, pitää pyytää joltakin vähän rahaa lainaksi. Äitiii... Pää tässä hajoaa, jos pitää jatkaa asumista saman katon alla pitkään vielä senkin jälkeen, kun ero tulee voimaan.. Eihän siinä erossa ole silloin mitään järkeä!

En sanonut miehelle vielä mitään. Sanon varmaan siinä vaiheessa, kun tiedän että saanko sen vai en. Tai sitten jonkun muun asunnon. Tuohonkin on varmasti melkoinen jono menijöitä, joten ei auta kuin toivoa että tärppää. Jotenkin tässä pitää saada asioita edistymään, vaikka en ihan oikeasti tiedä millä niitä muutoksia maksan. Pitää kai luottaa siihen, kun niin monet kannustavat sanoen että asioilla on tapana järjestyä..

Kävin äitini luona eilen ja sanoin sieltä tultuani että kerroin tästä tilanteestamme hänelle. Mies ei siis tiennyt äitini tienneen hänen sivusuhteestaan ja eroaikeistamme, koska äiti pyysi etten kerro miehelle että olin kertonut hänelle. Kimuranttia, mutta joo.. näin tämä nyt on ollut. No, kun eron toisen vaiheen paperisulkeisiin on aikaa enää niin kovin vähän, niin arvelin että kyllä tässä vaiheessa jo voin kertoa miehellekin että äitini tietää. Kysäisin samalla, onko hän kertonut omille vanhemmilleen tästä vielä mitään - vaikka hyvin jo tiesinkin ettei ole. Olisi varmaan syytä.. Mies on ollut nyt apeana, kun tietää äitinikin tietävän. Kai se ero sitten vähitellen alkaa konkretisoitua hänellekin.

Omat ajatukseni laukkaavat uudessa asunnossa! :) Jos saan tuon, mistä tein sen hakemuksen, se on kooltaan vain 1/3 tästä nykyisestä asunnostamme, mutta se onkin sitten ihan vain ja ainoastaan omassa käytössäni! Ja karvakorvan tietenkin.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Tähdenlentoja ja toivomuksia

Nyt on kuulkaas loistava aika tähystellä tähdenlentoja, jos taivas on pilvetön. Ursan sivuilta tarkempaa tietoa: Perseidit

Ja ainahan saa toivoa, kun näkee tähdenlennon. Tietenkin. Vanhojen uskomusten mukaan meteorit eli tähdenlennot ovat taivaankannen repeämiä, joista jumalat kurkkivat alas maahan. Ja tietenkin koska mahtavat jumalat ovat juuri silloin tarkkailleet maata ja sen tapahtumia, voi tähdenlennon nähdessään esittää toivomuksen suoraan jumalille ja toive toteutuu. 

Mutta varokaa sanomasta toivetta ääneen, tai se ei toteudu.

perjantai 9. elokuuta 2013

Kohti omia juuria

Mies sai aikanaan pitkän suostuttelun ja painostuksenkin myötä minut ottamaan oman sukunimensä avioliiton myötä ja tässä parin vuoden aikana se on alkanut tuntua yllättävänkin omalta. Olisin halunnut pitää oman nimeni, erityisesti koska se muistutti minua isästäni joka kuoli kun olin vielä lapsi. Kun ei minulla kovin paljon muistoja hänestä ole, niin olisin halunnut pitää kiinni edes jostakin. Mies ei missään tapauksessa halunnut vaihtaa omaansa, ei halunnut ottaa yhdistelmänimeä, ei halunnut että minä olisin jäänyt omalle sukunimelleni, ei halunnut edes keskustella muista vaihtoehdoista, joten otin hänen nimensä. Mielestäni tein suuren myönnytyksen, mutta mies ei tainnut pitää sitä juurikaan arvossa.

Sukunimen saa ilmeisesti vaihtaa ilman maksua takaisin viimeksi naimattomana olleeseen nimeen, kun ero tulee lainvoimaiseksi. Kunhan ero tulee voimaan otan käyttööni oman tyttönimeni. Se tuntuu hyvältä. :) Olen taas oma itseni! Vaikka onhan se hassua, että nimi jotenkin määrittelisi ihmistä, mutta en halua jäädä miehen nimelle enää eron jälkeen. Siihen liittyy nyt niin ikäviä asioita, että paluu juurilleni, omalle nimelleni, on juuri se, mitä tässä tarvitsen. Loin jo uuden sähköpostiosoitteenkin vanhalla nimelläni.

torstai 8. elokuuta 2013

Rauhallinen viikonloppu yksin kotona

Sinne lähti. Viikonloppureissulleen. En halunnut juuri ennen hänen reissuaan taas pamauttaa asiaa pöytään, siis sitä että ymmärräthän että eroamme. Jotenkin sitä ajattelee, että jos siellä matkalla tapahtuukin jotain, niin jään miettimään, että hän lähti niin pahoilla mielin matkaan. (Tiedän, ei minun pitäisi säälitellä miestäni..) Mies on ollut taas kerran mielin kielin ja niin teennäisen ystävällinen, että ihan ahdistaa. Kai kuvittelee taas, että eihän tässä mitään, kyllä tämä tästä ja että suhdehan jatkuu, tietenkin.. Vaan kun ei jatku! Millä saan sen taottua tuon miehen kalloon?! Tässä on jotain samaa, kuin siinä kun mies usein jankuttaa jotain asiaa niin kauan että sen saa. Mitä tahansa hän haluaakin, ja minä en, alkaa se loputon jooko, jooko, jooko, jooko, miksei, jooko, miksei voi, jooko, jooko, miksei, jooko...? Kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, ei sentään käy mahalleen lattialle huutamaan, mutta melkein.. Lopulta väsyn jankuttamiseen ja kiukkuisena suostun, tai sitten suutun ja mies suuttuu kun minä suutun.. Mikä siinä on niin vaikea tajuta, ettei aina voi tehdä niin kuin hän haluaa?

Hänen kanssaan on edelleenkin vaikea puhua. Mies ei itse ota asiaa puheeksi, edelleenkään, ja jos minä yritän ottaa suhdettamme (eli eroa) puheeksi, on joko liian myöhä ("sähän tiedät etten mä näin myöhään halua puhua mistään.."), hän on ehtinyt ottaa kaljaa ("miksi sä aloit puhumaan vasta nyt, kun mähän olisin voinut lähteä täältä pois jos et halua nähdä mua?") siis klo 12 päivällä.., hän on nälkäinen, väsynyt, nukkuu, lähdössä jonnekin, juuri tulossa jostakin, syömässä, tekemässä ruokaa, kiukkuinen jostakin, jne.. aina on huono hetki. Joten en sitten enää ole jaksanut yrittää puhua. Kun en millään haluaisi haastaa riitaa. Ja tuntuu niin pahalta joutua yhä uudestaan ja uudestaan sanomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kun ei erosta kertominen muutenkaan ole helppoa, niin hän ei sitten halua uskoa minua. Edellisen kirjoitukseni kommentteihin kirjoitinkin, että tämä on kuin asuisi muistisairaan kanssa, joka ei enää muista eilistä päivää.. Miksi hän ei halua ymmärtää? Tekeekö hän tahallaan kiusaa?

Niin, kommunikaatiotaitojahan tässä taas peräänkuulutetaan. Pitäisi olla selkeämpi, johdonmukainen, jne.. Mutta tuntuu että mies ei tahallaankaan halua ymmärtää. Aloittaa jokaisen aamun kuin eilistä ei olisi ollutkaan, mielistellen, ollen yliystävällinen, jotenkin teennäinen. Tuntuu julmalta pudottaa hänet kuvitelmistaan maan pinnalle kerta kerran jälkeen, kun tietää miten hän siitä pahoittaa mielensä. Olen ihan liian kiltti. Pitäisi ajatella enemmän omaa jaksamistani ja omaa tulevaisuuttani. Ja pitäisi opetella olemaan vähän kovempi aika ajoin. Mutta siitä eropäätöksestä en ole luopumassa. Olkoon sitten miehelle isompi jysäys kerralla, kun ei kerran halua tajuta sitä vielä.. Onneksi saan nyt olla rauhassa omissa oloissani tämän viikonlopun.

tiistai 6. elokuuta 2013

Olen ilmeisestikin ollut epäjohdonmukainen sanoissani?

Mies maanitteli minua mukaan ensi viikonlopuksi, kun on lähdössä pienelle matkalle. Periaatteessa kyllä kiinnostaisikin, siellä on kavereita ja tuttuja, joita ei näe kovin usein, mutta en halua lähteä sinne mieheni kanssa ja koiraa ei saa hoitoon. (Vaikkakin eräät kaverit jo houkuttelivat minua aiemmin mukaan, sinne kun kuulema tulee joku hyvä tyyppi.. halusivat minut treffeille hänen kanssaan.) Tunnen oloni epämukavaksi hänen (siis mieheni) seurassaan, en halua näyttäytyäkään yhdessä. Sanoinkin hänelle, että en halua lähteä, kun kumminkin olemme eroamassa ja yhdessä oleminen ei tunnu kivalta. Miehelle tämä ilmoitus tuli yllätyksenä ja hän vähän suutahti. Totesi että ai, niinkö se nyt onkin.

Hmm. Olen ilmeisestikin antanut vähän ristiriitaisia signaaleita miehelle, joka sitten on tulkinnut ne oman näkemyksensä mukaisesti. Vaikka olenkin sanonut, että mielestäni suhteellamme ei ole mahdollisuuksia jatkua, enkä luota, ja että haluan erota, hän on kuitenkin ottanut puolikkaan lauseen sieltä ja sananmurusen tuolta ja päätellyt niistä, että toivoa vielä on ja että jatkamme vielä. Hän kun oli tosiaan sitä mieltä, että toisen vaiheen eropapereita ei olla kirjoittamassa. Voin kyllä vähän katsoa peiliin tässä kohtaa ja todeta, että tosiaankin, olen kyllä sanonut asioita, jotka voi tulkita myös sillä tavalla. Vaikkakin harvoin. Mutta miehen mieli on poiminut ne herkällä korvalla.

Esimerkiksi muutama päivä sitten sanoin hänelle jostakin, kun hän oli tehnyt jotain positiivista, että hyvittelyjä saat jatkaa vielä sata vuotta. Tarkoitin, että siihen ei riitä satakaan vuotta, että voisin katsoa häntä uusin silmin ja unohtaa kaiken, mutta mies ymmärsi että hänellä on vielä sata vuotta aikaa jatkaa hyvittelyä ja suhde siis jatkuu. Toki olisin voinut olla sanoissani tarkempi. Luinkin juuri erään artikkelin, jossa sanottiin nimenomaan tästä, että erotilanteessa eroa haluavan on syytä olla sanoissaan hyvin selkeä ja kertoa erosta mahdollisimman tyynesti ja rauhallisesti niin, että toinen varmasti ymmärtää. Tämä toki oli ollutkin tiedossa, mutta en ollut täysin sisäistänyt sitä, että muussakin viestinnässä tulisi jaksaa olla johdonmukainen ja selkeä, eikä pidä antaa turhia jatkotoiveita, jos niitä ei ole.

Toisaalta mies olisi itse voinut ottaa asian puheeksi ja kysyä missä mennään. Tämähän tosin on ollut koko ajan se ongelma, että mies ei todellakaan ota mitään parisuhteeseemme liittyviä asioita itse puheeksi. Sanoin siitä taas, kun hän ei kysy mitä minulle kuuluu, ei kysy haluaisinko jutella, ei puhu eikä pukahda. Hän ei siihen ottanut sen kummemmin kantaa.

Mietinkin jo, että olisiko sitten parempi, että äksyilisin ja tiuskisin jatkuvasti, olisin äreä ja kiukkuinen, yhteistyöhaluton ja etäinen? Ehkä olisi helpompi erota minusta, jos olisin ikävä ihminen. Totesin aika pian, että se ei ole vaihtoehto. En halua esittää jotakin mitä en ole. Yritän silti parhaimpani mukaan välttää antamasta vääriä signaaleita ja turhia toivonkipinöitä, sillä olen tehnyt päätökseni. Tälle avioliitolle laitetaan piste.

Kolmisen viikkoa vielä siihen, kun toisen vaiheen paperit voidaan tehdä. Odotan sitä kuin joulua..

perjantai 2. elokuuta 2013

Työtä etsimässä

Työhakemusten naputtelussa on mennyt tämä perjantai. Työstä se käy, jos siihen yrittää panostaa ihan täydellä teholla. Läheskään kaikki työpaikat eivät ole esimerkiksi mollin sivuilla. Olisihan se kätevää jos olisi jokin yksi taho, jossa näkyisi kaikki mahdolliset avoimet paikat, mutta lieneekö sellaista olemassa? Ja kaikkia avoimia paikkojahan ei edes laiteta julkiseen hakuun. Eräskin työnantaja sanoi, että kun yhtä avointa paikkaa kohden tulee satoja hakemuksia, niin niiden läpi kahlaaminen on ihan toivoton urakka. Parempi vain laittaa puskaradio kiertämään, kuulema. Pitää sitten vaan yrittää olla oikeassa puskassa oikeaan aikaan..

Toki täällä pyörähtävät lukijatkin saavat laittaa tuonne sähköpostiosoitteeseeni vinkkejä avoimista paikoista, sijainnilla ei ole niinkään merkitystä, etenkään jos paikka on tarpeeksi mielenkiintoinen. Muuttoautossa on ratti ja kääntyvät etupyörät.. ;)

torstai 1. elokuuta 2013

En ymmärrä miestäni

Viikonloppuna mies kyseli tekstarilla miten menee ja laitoin kotona olevalle miehelle viestin, että se tietty pariskunta on myös täällä. En saanut siihen vastausta, mutta hän olikin laittanut kaverilleni (joka myös oli tapahtumassa mukana) viestin, jossa kovasti harmitteli sitä, että kun kerrankin pääsin jonnekin niin jouduin näkemään tuon naisen ja että mulla on varmasti paha mieli sen takia ja miten häntä ottaa päähän omat tekosensa ja että itkettää ja että on paha olla ja jaksaa nyt vain kotona olevan koiramme takia. Ihan kiva, että jossakin tuntuu, kun on tehnyt väärin, mutta mitä ihmettä.. miksi hän ei sanonut noita asioita minulle?! Miksi kaverilleni? No okei, olemme molemmat purkaneet tuntojamme tuolle ihmiselle, joten hän tietää missä mennään, mutta miksi mies ei laittanut minulle mitään viestiä, jossa olisi sanonut esimerkiksi että on pahoillaan puolestani, kun joudun näkemään sen naisen ja että pyytää anteeksi sitä että on aiheuttanut tämän minulle. Tai jotain.. En ymmärrä.

Ja se tuntuu ikävältä, että hän oli viestiin kirjoittanut jaksavansa nyt vain kotona olevan koiran takia. Säälin keruuta vai oikeaa pahaa oloa? Mies ei ollut tarkoittanut viestiä minun korvilleni, sillä oli kirjoittanut viestin loppuun, ettei kaveri saa kertoa viestistä minulle. Kaveri tosin luki viestin ääneen minulle heti sen saatuaan ja kun kielto oli vasta viestin lopussa, niin se oli vähän myöhäistä siinä vaiheessa.. Ja ikäväähän tuo on sitä kaveriakin kohtaan. Miksi mies sälyttää hänen harteilleen pahaa oloaan? Kaveri joutui jo tukemaan minuakin. Aikamoinen soppa kaiken kaikkiaankin.

Niin ja kotiin tultuani sanoin että se toinen nainen oli änkenyt samaan seurueeseen ja oli ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies oli heti syyttämässä naista ja ihmettelemässä hänen pokkaansa suureen ääneen. Puolikastakaan sanaa omasta osuudestaan pahaan olooni hän ei sanonut, eikä mitenkään pahoitellut tekemisiään. Hän kai kumminkin tajuaa syyllisyytensä, kun kaverille siitä sanoi, mutta minulle hän ei sitä pahoittele. Luuleeko hän jotenkin, että en tajua hänen yhteyttään pahaan olooni, vai mitä ihmettä? En ymmärrä. Edelleenkään.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Siedätyshoidon tuloksia

Omassa sängyssä yksin nukutun yön ja hiljaisen päivän jälkeen ajatukset ovat taas järjestyneet hiukan toisenlaiseen muodostelmaan. Yksin nukuin siksi, että mieheni ei nuku kanssani samassa huoneessa. Ei ole nukkunut pitkään aikaan. Hänen oma selityksensä asialle on se, että hän ei saa unta ja haluaa kuunnella kuunnelmia nukkumaan mennessään ja se taas häiritsee minua. Itse en välttämättä tuota selitystä usko ihan sellaisenaan, vaikka se päällisin puolin onkin ihan totta. No, se ei ollut tämänkertaisen kirjoitukseni aihe.

Pahoitin mieleni ja ärsyynnyin Toisesta Naisesta viikonloppuna, kuten eilen kirjoitinkin. Muuten niin mukava reissu sai ikävän sävyn ja vain siitä syystä, että tuo ihminen oli myös siellä. Se on asia jolle en voi mitään. Tulen jatkossakin näkemään sitä naista samoissa ympyröissä, mitään sellaista tuskin tapahtuu, että niin ei kävisi. Tuo nainen on ollut minulle ongelma. Hyvin nukutun yön jälkeen olen muuttanut ajatuksiani hieman. Tarkemmin ajatellen suurin ongelma taitaakin olla omien korvieni välissä. Mietin, miksi naisen näkeminen on minulle niin iso juttu. Ajattelenko että hän on minulle jonkinlainen uhka? Miksi hän olisi minulle uhka? Jos kerran olemme eroamassa, eikö sen pitäisi olla minulle aivan yhdentekevää, mitä hän ja mieheni tekevät jatkossa? Jos tekevät. Tuskin tekevätkään. Tuleeko tuo ahdistunut olo sen takia, että minulla on vielä jotain tunteita miestä kohtaan? Ehkä. Jos jollakin tasolla elättelen toiveita jatkosta, niin silloinhan ei ole yhtään yhdentekevää missä ja kenelle tuo nainen keikistelee.

Tämä reissu avasi silmiäni taas vähän enemmän. Minun oli pakko kohdata Toinen Nainen edes jollakin tavalla jossakin vaiheessa ja nyt se tapahtui. Ei minun ehdoillani, mutta ei voi mitään. Ensimmäinen askel siedätyshoitoa on otettu sillä saralla. Ensimmäinen kerta on kuulema monessa asiassa se pahin kerta, toivon niin. Joka tapauksessa kohtaamiset nostivat minussa esiin tunteita, jotka minun piti elää ja kokea, jotta pääsisin elämässäni ja ajatuksissani eteenpäin. Vihaa, surua, epäuskoisuutta.. Tunteet toivat esiin kipupisteitä ja antoivat ajatuksia.

En halua jatkaa elämää mieheni kanssa. En jaksa, enkä halua enää taistella ajatuksissani epäluottamuksen, vihan, katkeruuden, pettymyksen, surun ja monen muun ikävän tunteen kanssa, jotta voisin olla yhdessä hänen kanssaan. En jaksa, enkä halua enää jännittää, kuka tulee kadunkulman takaa vastaan, kun olen hänen kanssaan jossakin. Tunnen jotenkin jopa häpeää, kun liikun yhdessä hänen kanssaan. Ikään kuin mieheni tekemiset olisivat jotenkin muuttuneet minunkin häpeäkseni, kun vielä yhdessä olemalla "hyväksyn" ne. Tajusitteko mitä tarkoitin? En voi mennä mieheni kanssa joka paikkaan ylpeänä hänestä. Miksi minun pitäisikään enää alistua tuollaisiin tuhoisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kun mies on pettänyt minut? En keksi mitään järkevää syytä. Sääli ei ole parisuhteen perusta. Kyllä mies käy minua sääliksi, kun hän on jotenkin ihan hukassa oman itsensä kanssa. Ei se ole minun ongelmani. Minun pitää ajatella itseäni. Olla kerrankin itsekäs ihan luvan kanssa.

Toinen Nainen on ongelmajätettä, mutta se ei ole minun ongelmani. Taisin tajuta sen tämän viikonloppureissun ansiosta. Tajusin vihdoin ihan oikeasti myös sen, että rakastan itseäni enemmän kuin miestäni. Minun pitää pelastaa itseni.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kohtaamisia Toisen Naisen kanssa

Viikonloppuna oli eräs tapahtuma, jossa olin kaveriporukan kanssa. Mieheni oli lupautunut pitämään huolta koirasta, joten sain rauhassa lähteä viikonlopuksi viihteelle. Odotin tapahtumaa kovasti, sillä siinä oli mahdollisuus päästä vähän tuulettumaan. Samassa tapahtumassa oli myöskin tämä Toinen Nainen miehensä kanssa, eri porukassa mutta samalla alueella kumminkin. Tiedän, että minun ei pitäisi välittää hänestä ja pitäisi vain kävellä ohi, olla piittaamatta koko ihmisestä, mutta ei se ole niin helppoa. Etenkään esimerkiksi silloin, kun käytävällä vastaan kävellessämme tämä nainen tulee halaamaan ja tervehtimään yhteisiä kavereitamme ihan siihen viereeni. Ei tosin puhu minulle, ei ole näkevinäänkään (minä katson murhaavasti, mutta pidän etäisyyttä..), mutta muita ihmisiä tervehtii näyttävästi. Tai jos seisoskelen juttelemassa muutaman kaverini kanssa ja tämä nainen tulee siihen samaan porukkaan ihan pokkana juttelemaan näille yhteisille kavereille naureskellen ja virnistellen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaverimme kumminkin tietävät mitä tämä nainen ja mieheni ovat tehneet. Totesin silloin eräälle vieressä olevalle kaverilleni "Kerjääkö tuo ihminen ihan oikeasti verta nenästään?" Tapahtumassa kun oli todella paljon ihmisiä, joten oliko ihan pakko siinäkin tilanteessa ängetä juuri siihen samaan seurueeseen missä minä olin? Halusiko hän ärsyttää ihan tahallaan? Tunnustan, että hetki tuon tempauksen jälkeen kävelin naisen ohi ja "vahingossa" tönäisin häntä kevyehkösti  kyynärpäällä ohi mennessäni.

Ei ollut fiksu juttu, enkä oikein pitänyt siitä tunteesta joka siitä tuli. En ole sellainen ihminen, joka haluaa selvittää asiat väkivalloin, vaikka eräs paikalla ollut kaverini aikaisemmin oikein yllyttikin minua vetämään sitä naista turpaan (miehinen ratkaisu?). Hän tiesi mitä viime vuonna oli tapahtunut ja kyseli minulta aiemmin päivällä miten menee, tuli katsomaan silmiin ja otti hartioista kiinni - ja silloin vähän romahdin. Kyynelehtien kerroin, että ei todellakaan hyvin. Tuo nainen tuntuu olevan ihan joka paikassa missä minäkin, vaikka tapahtumassa olikin paljon väkeä. Hän oli jonossa melkein edessäni, tai ihan vähän matkan päässä takanani, hän tuli vastaan milloin missäkin, hän tunkee samaan porukkaan juttelemaan ja minä en todellakaan haluaisi nähdä häntä. Hän ja hänen miehensä kyhjäävät yhdessä niiiiin rakastuneen näköisinä ja heillä näyttäisi menevän hyvin. (Mikä sitten on totuus, sitä en tiedä.) Kaverini halasi ja juteltiin parisuhteesta paljonkin, hän sanoikin silloin että vaikka on myös mieheni ystävä, hänen neuvonsa on että jätä se mies. Juteltiin syvällisiä, itkettiin molemmat. Helpotti se oloa, kun sain purkaa mieltäni.

Nyt olen iloinen, että todellakin vain vähän tönäisin häntä, enkä provosoitunut sen enempää. Olisi tosin pitänyt jättää sekin tekemättä. Ikävää tässä on kaiken kaikkiaankin kaikki, mutta myös se, että yhteiset kaverimmekin joutuvat ikävään välikäteen. En halua edes yrittää määräillä ketään, kenen ystävä kukakin saa, tai ei saa olla, sillä ei se ole minun vallassani. Tuntuu se pahalta, kun näkee omien ystäviensä vitsailevan ja naureskelevan yhdessä juuri tuon naisen kanssa, mutta en minä sille mitään voi. Kai minun vain pitää oppia elämään tämän asian kanssa. Ei sekään ole kivaa, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan, jos minä ja tuo nainen olemme samassa paikassa. Hemmetti. Helpottaisikohan tämäkin olotila eron jälkeen? Vieläkö tuon naisen näkeminen olisi niin iso juttu? Kun entisiä ystäviä olemme ja samoissa ympyröissä pyörimme vieläkin, niin väistämättä tulemme tapaamaan vielä monen monta kertaa.. Tai ehkä minun pitäisi pystyä puhumaan tästä myös tuon naisen kanssa, jotta asian saisi käsiteltyä myös siltä kannalta.

En minä tiedä.. Muutan Brasilian viidakkoon, niin ei tarvitse miettiä näitä asioita.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Epäilyksen musta varjo

Ei kai kukaan ole väittänytkään, että päätösten tekeminen olisi helppoa. Ainakaan aina. Minä olen luonteeltani vieläpä sellainen, että yritän ymmärtää toisenkin näkökulman ja kannan asiaan. Ja sitten olen vieläpä sen verran kiltti ja anteeksiantavainen, että liian helposti tulee sanottua toiselle, että ei se mitään. Päätöksiä avioliittomme jatkosta pitää kuitenkin tehdä, se päätös pitää tehdä mahdollisimman pian, sillä elämääni varjostaa epäilys.

Miehen pettäminen on ollut minulle todella raskas asia, kenellepä se ei olisi. Minua se iski päin kasvoja niin kovin yllättäen, kuin se kuuluisa salama siltä vieläkin kuuluisammalta kirkkaalta taivaalta. Mies on koko parisuhteemme ajan saanut mennä ja tulla mielensä mukaan. Hän on saanut lähteä viikonloppureissulle ilman vastaväitteitä, vaikka olisi vain matkalta soittanut olevansa jo menossa. Sillä eihän siinä mitään, kiva että näkee kavereitaan. Hän on saanut jäädä bileiden jälkeen yöksi ja olen jopa hakenut hänet sitten seuraavana päivänä kotiin. Sillä tokihan sitä saa juhlia aamuun saakka, jos kerran on hauskaa eikä seuraavana päivänä ole mitään menoa. Olin luottanut. Olin uskonut. Olin niin sinisilmäisesti niellyt aivan kaikki selitykset, kyseenalaistamatta mitään. Edes kysymättä mitään. Koska eihän tuo mies minua petä. Ei ollut tullut edes mieleen sellainen vaihtoehto. Jos joku olisi kertonut minulle tietävänsä, että mies pettää minua jonkun toisen naisen kanssa, olisin nauranut päin naamaa, sillä eihän se vain ollut mahdollista. Ihan hullu juttu. Mutta oli se mahdollista, enemmänkin, se oli totisinta totta - halusin tai en.

Nyt melkein kaikkeen hänen aikaisemminkin tekemäänsä asiaan on tullut musta epäilyksen varjo. Mitäs se yksi ihminen oikein tarkoittikaan silloin vuosia sitten, kun vitsaili miehestäni ja eräästä naisesta? Mitä mies oikein onkaan tehnyt reissuillaan kaikki nämä vuodet? Miksi mies halusi kerran että lähden viikoksi etelään ihan yksin? Mitä varten eräs puolituttu nainen ei erään miehen reissun jälkeen enää pyörikään kaveripiirissämme? Miksi mies viljelee toisinaan puolileikillään sanontaa "Kaikkea saa tehdä, kunhan ei jää kiinni"? Mistä se johtuu, ettei mies oikein haluaisi että jään yksin kotiin, vaan haluaisi minut aina mukaan vaikka menisi käymään pikaisesti kaupassa? Mitä hän piilottelee tai salailee kotona? Pitäisikö minun tutkia hänen tietokonettaan tarkemminkin? Kuka on tuo uusi naispuolinen kaveri Facebookissa? Ja niin edelleen..

Se paljon puhuttu luottamus. Miehellä oli minun 110-prosenttinen luottamukseni, mutta hän polki sen jalkoihinsa, rikkoi ja tahrasi, tuhosi sen. Mies istutti epäilyksen siemenen, joka on kasvanut hyvin, vaikka olen välillä yrittänyt jättää sen huomioimatta ja kastelematta. Siitä kasvoi sitkeä taimi, joka on kasvattanut vahvat juuret syvälle maahan, jotta saisi kaipaamaansa vettä ja ravintoa. Se on kasvattanut notkean, köynnösmäisen varren, joka kurkottaa kohti valoa ja takertuu lujasti kaikkiin epäilyksen rosoisiin pintoihin, leviten yhä laajemmalle - luoden tuhoisaa varjoaan ympärilleen.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Miehen selitys kyläilystä työkaverin luona

Eilen iltapäivällä otin esille miehen kyläilyn tämän entisen naispuolisen työkaverinsa luona. Ihan tarkkaan en enää muista miten kaikki meni, mutta suunnilleen kumminkin. Keskustelussa käytetyt osoitteet ja nimet on muutettu.

Riski Rouva: - Hei mun kaveri näki sut tuolla Sivukyläntien suunnalla joku viikko sitten. Asuuko sulla joku tuttu siellä?

Miehellä oli juuri Google Maps auki ja alkoi suurieleisesti etsiä naisen asuinpaikkaa kartalta.

Mies: - Siis joo.. Siellä asuu se yks Anne.
RR: - Anne, kuka Anne? (Kysyin, vaikka tiesin hyvin ketä Annea tässä nyt tarkoitettiin.)
M: - No sieltä entisestä työpaikasta.
RR: - Mut sähän just sanoit, ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Siitä oli just viikko sitten puhetta.

Mies sivuuttaa kysymyksen ja esittelee miten Google neuvoo ajamaan jotain reittiä, mistä ei oikeasti pääsekään sinne, näyttää Street Viewillä miltä siellä näyttää. Kertoo kovin laveasti mistä sinne ajetaan ja miten vanhoja kuvat näyttäisivät olevan, kun niistä puuttuu taloja.

RR: - Siis miksi sä et sanonut että olet nähnyt sen?
M: - Sanoinhan mä että olen nähnyt sen..
RR: - Et sanonut.
M: - No mun piti ainakin sanoa, kun sen kanssa oli puhetta pihakasveista ja muista..
RR: - Siis mistä ihmeen pihakasveista? Et ole sanonut, ja miksi sanoit että et ole nähnyt sitä ja sitten yllättäen selviääkin että olethan sä käynyt sen luona?

Mies hermostuu, kasvoilla ärtynyt ilme. Nousee ylös ja alkaa kävellä kohti toista huonetta.

M: - Taas tätä, mä..
RR: - Siis miten niin "taas tätä"?!  Etkö sä nyt ymmärrä miltä tää vaikuttaa, kun tietää mitä olet aiemmin tehnyt?

Mies pysähtyy oven suulle ja kääntyy.

M: - Siis pitääkö mun pitää listaa ihmisistä ketä olen nähnyt missäkin?! Näinhän mä Pekankin kaupan edessä ohimennen ja Lissun tapasin keskustassa ohimennen, pitääkö mun raportoida niistäkin sulle?
RR: - Eih.. Siis etkö sä tosiaankaan tajua? Tää on nyt vähän eri asia kuin joku kadulla ohimennen nähty ihminen, kun olet mennyt Annen kotiin sillä aikaa kun olen ollut töissä, etkä ole puhunut mulle mitään ja väität vielä ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Tässä on nyt ihan tasan sama kuvio kun silloin sen ToisenNaisen kanssa. Kyllä mulle tuli tästä tosi paha mieli..

Mies palaa takaisin istumaan.

M: - Niin. No tosiaan, nyt mä ymmärrän. 
RR: - ...
M: - Mut en mä enää silleen ajatellut että se on niitä vanhan työpaikan ihmisiä, ja mä vaan oikeesti kävin siellä kahvilla ja juteltiin.

Mies vaikuttaa vähän hermostuneelta, rapsuttaa jalkaansa voimakkaasti samalla kun sanoi tuon.

RR: - Kyllä mulle tuli paha mieli, kun tässä on ihan sama kuvio kun sen Toisen Naisen kanssa: mä olen töissä ja sillä välin käyt sen kotona, etkä puhu niistä vierailuista mulle mitään..
M: - Niin.. Kyllä mä olen läksyni oppinut, en mä enää tekisi sellaista.
RR: - ...

Mies alkaa johdatella puhetta muualle, minä jään itsekseni pohtimaan. Sanat vaikuttivat uskottavilta, mutta joku tässä nyt silti ei tuntuisi täsmäävän. Elekieli? Naisen vaisto? En tiedä.. mutta mies ei vakuuttanut minua siitä ettei tässä nyt olisi ollut jotain muutakin.. tai sitten jotain muuta, mutta jonkun toisen ihmisen kanssa. En tiedä.. kun ei luota niin ei luota..

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Mitä Sinä tekisit?

Mitä tekisit jos sinulla ei olisi parisuhdetta, lapsia eikä työtä? Myisit asuntosi ja lainojen maksun jälkeen sinulle jäisi optimistisesti ajateltuna n. 15 - 20 000 euroa rahaa ja ajoneuvo. Miltä maailma näyttäisi Sinun silmin katsottuna?

Laihis taka-alalla

Kaikkien näiden vastoinkäymisten taivuttamana en ole vieläkään jaksanut kiinnittää kunnollista huomiota tähän blogin alkuperäiseen aiheeseen, eli laihduttamiseen. Käväisin punnitsemassa itseni ja vaaka näytti 92,9 kiloa. Tässä vaiheessa ei riitä energiaa keskittyä aiheeseen täysipainoisesti, mutta yritän nyt sentään vähän katsoa mitä suuhuni laitan. Olen vähän taas hillinnyt herkkujen syöntiä, joka oli lähteä lapasesta tuossa hetki sitten ja yritän olla stressaantumatta liikaa siitä mitä vaaka sanoo. Stressaantuneena keho ei muutenkaan laihdu kovin hyvin, vaikka söisi oikein ja liikkuisi riittävästi. Stressihormonit kun kuulema ovat semmoisia veijareita, että eivät oikein anna laihtua.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Ensimmäisiä kiinnostuneita talonkatsojia

Meillä oli ensimmäinen talon katsoja käymässä tänään. Huomenna tulee toinen kiinnostunut porukka. Yllättävän nopeasti, kun jotenkin olin ajatellut ettei tässä nyt vielä ketään ole tulossa ja sitten välittäjä soittikin eilen, että on pari kiinnostunutta. Tämän päivän katsoja ei sitten innostunut sen enempää, mutta tulihan nyt ainakin siivottua paikkoja taas enemmänkin. Vielä tässä on puuhaa, mutta ei enää ihan hirveästi. Mistä tätä tavaraa onkin oikein kertynyt kaikki kaapit, komerot ja nurkat täyteen?! En uskalla edes kuvitella mikä urakka tästä pois muuttaminen tulee olemaan..

Miehen kanssa oli taas hermot kireällä siivoamisen suhteen. Mies kittasi kaljaa ja löntysteli huokaillen ympäri taloa ja tokihan siinä vähitellen jotakin siivoilikin, mutta tahti oli aivan järkyttävän hidasta. Useammin kuin kerran jouduin menemään toiseen huoneeseen raivoamaan ja manaamaan äänettömästi, kun ei siitä vaan kerta kaikkiaan tahtonut tulla yhtään mitään. Sanoin useamman kerran, että minua ahdistaa, kun on niin paljon tekemistä ja hän on niin hidas, mutta eipä sillä ollut vaikutusta. Aloin sitten taas nakittamaan hommia hänelle sitä mukaa kun sai aina edellisen tehtyä. Ja yritin hoputtaa. Mutta ei..


Meille pelmahti vielä aamupäivällä yllätysvieraskin, joka tuli vain pistäytymään - ja oli kaksi tuntia. Halusi kahvit ja kaikki. Eikä huolinut kieltävää vastausta. On vähän semmonen jännä persoona. Ja miehellä ei ollut minkäänlaista hoppua saada tätä vierasta lähtemään, on enemmänkin miehen kavereita vaikka toki molemmat hänet tunnemme.


Itsekseni pohdiskelin, että kun tuo miehen into tämän asunnon edustavaksi saamiseen tuntuu olevan ihan olematonta, niin noinkohan hän ei vieläkään tajua tätä koko kuviota. Eikö hän ymmärrä, että tämä talo on nyt myynnissä, ja että me lähdemme täältä pois? Vai eikö hän vain haluaisi myydä tätä ja sen takia vetkuttelee? Kun tuntuu siltä että minä joudun hoitamaan ihan kaikki asiat alusta loppuun saakka ja mies pyörii siinä sivussa kaljatuoppi kourassa. Varmaan hän ihan ehdoitta olettaa, että ainakin sitten muutamme saman katon alle. Ei tuo ole ainakaan kertaakaan asiasta itse kysynyt mitään, eikä ottanut sitä muutenkaan puheeksi.