Rauhallinen viikonloppu yksin kotona

Sinne lähti. Viikonloppureissulleen. En halunnut juuri ennen hänen reissuaan taas pamauttaa asiaa pöytään, siis sitä että ymmärräthän että eroamme. Jotenkin sitä ajattelee, että jos siellä matkalla tapahtuukin jotain, niin jään miettimään, että hän lähti niin pahoilla mielin matkaan. (Tiedän, ei minun pitäisi säälitellä miestäni..) Mies on ollut taas kerran mielin kielin ja niin teennäisen ystävällinen, että ihan ahdistaa. Kai kuvittelee taas, että eihän tässä mitään, kyllä tämä tästä ja että suhdehan jatkuu, tietenkin.. Vaan kun ei jatku! Millä saan sen taottua tuon miehen kalloon?! Tässä on jotain samaa, kuin siinä kun mies usein jankuttaa jotain asiaa niin kauan että sen saa. Mitä tahansa hän haluaakin, ja minä en, alkaa se loputon jooko, jooko, jooko, jooko, miksei, jooko, miksei voi, jooko, jooko, miksei, jooko...? Kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, ei sentään käy mahalleen lattialle huutamaan, mutta melkein.. Lopulta väsyn jankuttamiseen ja kiukkuisena suostun, tai sitten suutun ja mies suuttuu kun minä suutun.. Mikä siinä on niin vaikea tajuta, ettei aina voi tehdä niin kuin hän haluaa?

Hänen kanssaan on edelleenkin vaikea puhua. Mies ei itse ota asiaa puheeksi, edelleenkään, ja jos minä yritän ottaa suhdettamme (eli eroa) puheeksi, on joko liian myöhä ("sähän tiedät etten mä näin myöhään halua puhua mistään.."), hän on ehtinyt ottaa kaljaa ("miksi sä aloit puhumaan vasta nyt, kun mähän olisin voinut lähteä täältä pois jos et halua nähdä mua?") siis klo 12 päivällä.., hän on nälkäinen, väsynyt, nukkuu, lähdössä jonnekin, juuri tulossa jostakin, syömässä, tekemässä ruokaa, kiukkuinen jostakin, jne.. aina on huono hetki. Joten en sitten enää ole jaksanut yrittää puhua. Kun en millään haluaisi haastaa riitaa. Ja tuntuu niin pahalta joutua yhä uudestaan ja uudestaan sanomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kun ei erosta kertominen muutenkaan ole helppoa, niin hän ei sitten halua uskoa minua. Edellisen kirjoitukseni kommentteihin kirjoitinkin, että tämä on kuin asuisi muistisairaan kanssa, joka ei enää muista eilistä päivää.. Miksi hän ei halua ymmärtää? Tekeekö hän tahallaan kiusaa?

Niin, kommunikaatiotaitojahan tässä taas peräänkuulutetaan. Pitäisi olla selkeämpi, johdonmukainen, jne.. Mutta tuntuu että mies ei tahallaankaan halua ymmärtää. Aloittaa jokaisen aamun kuin eilistä ei olisi ollutkaan, mielistellen, ollen yliystävällinen, jotenkin teennäinen. Tuntuu julmalta pudottaa hänet kuvitelmistaan maan pinnalle kerta kerran jälkeen, kun tietää miten hän siitä pahoittaa mielensä. Olen ihan liian kiltti. Pitäisi ajatella enemmän omaa jaksamistani ja omaa tulevaisuuttani. Ja pitäisi opetella olemaan vähän kovempi aika ajoin. Mutta siitä eropäätöksestä en ole luopumassa. Olkoon sitten miehelle isompi jysäys kerralla, kun ei kerran halua tajuta sitä vielä.. Onneksi saan nyt olla rauhassa omissa oloissani tämän viikonlopun.