maanantai 30. kesäkuuta 2014

Blogin lopun alkua

Olen miettinyt syytä/syitä siihen, että kirjoittelutahtini hiipuu hiipumistaan. Kyllähän elämässä sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista, pääasiassa toki iloisia juttuja, mutta ei vain ole fiilistä kirjoitella blogia. Tulin siihen tulokseen, että olen päässyt purkamaan ja avautumaan pahimmista stressiä ja ahdistusta aiheuttavista asioista jo niin riittävästi, että enää ei oikein ole mistä ammentaa. Paineidenpurkukeinona ja ajatusten selvittämisen apuna tämä blogi on toiminut aivan loistavana välineenä, johon on ollut helppo naputella yhtä sun toista, kun tuntuu että vanne puristaa päätä ihan liikaa ja seinät kaatuvat päälle.

Elämä alkaa olla raiteillaan enemmän ja vähemmän, ainakin tuntuu siltä että mustat pilvet hälvenevät taivaaltani, vaikka kaukana vielä siintää tummia reunoja ja ukkonenkin välillä jyrähtelee. Talo on vielä myymättä ja kunnon töitä ei vieläkään ole, vaikka jotain kuvioita välillä onkin näköpiirissä. Exä ei pörrää elämässä kuin satunnaisesti ja lähinnä silloinkin vain talon myyntiin liittyvissä asioissa. Kerroin muuten tästä Rakastuneesta hänelle viimeksi talollamme käydessäni. Pois lähtiessäni kävimme ovella lyhyen keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

RR: Niin.. en tiedä oletko jo jostakin kuullut, tai muuten hoksannut, mutta olen tässä jonkin aikaa treffaillut sen yhden Sukunimi Etunimi kanssa. Olette muuten joskus tavanneetkin, Paikka X:ssä silloin ja silloin.

EX: .. En ole kuullut. Jaa, niin joo, sehän on mun FB-kaverikin, vaikka olen meinannut sen poistaa kavereista, kun ei se ole ottanut mitään yhteyttä tai kommentoinut mitään mun juttuja. En siis tämän takia aikonut poistaa..

RR: Niin joo, taidatte ollakin.

EX: No, lähdes nyt menemään siitä, kun mulla on tässä vielä paljon tekemistä.

RR: Okei, moikka.

Ja lähdin. En tiedä minkälaisen reaktion tämä hänessä aiheutti, mutta eipä se sinänsä kuulu enää minulle. Tietääpä nyt. Tuli hoidettua sekin asia, kun vaikutti vihdoin ja viimein olevan sellaisessa kuosissa että ei järjestä kohtausta.

Rakastuneen kanssa asiat ovat mallillaan, viihdymme toistemme seurassa, hän rakastaa niin paljon kuin suomalainen mies voi rakastaa ja minullakin tunteet heräilevät hiljalleen. Olen vain vähän jumissa ja lukossa, kun en millään voi uskoa että hän ihan oikeasti tarkoittaa niitä asioita mitä minulle sanoo ja vakuuttaa. Millään en meinaa uskoa, että tällaista voi oikeastikin olla olemassa. Pitää vain uskaltaa luottaa ja antaa omille tunteille aikaa ja tilaa. Hyvältä näyttää ja tuntuu. :) Olo on hyvä ja vaikka joitakin huolia ja murheita tosiaan vielä onkin, niin enää ei samalla tavalla ahdista, kuin joskus aikaisemmin. Voisihan sitä iloisista ja hauskoistakin jutuista kirjoitella tänne, mutta toisaalta on tullut sellainenkin olo, että olen jo elämääni avannut tänne virtuaalimaailmaan kaiken kansan nähtäville jo niin paljon, että jossakin kulkee raja. Mitä kaikkea haluan/voin tänne kirjoittaa, minkä verran ja kenestä? Tulee tässä omasta elämästä kertoessa kirjoittaneeksi myös muista ihmisistä ja heidän asioistaan, vaikka olenkin ihan pahimpia juttuja jättänyt pois, tai mistä en esimerkiksi vaitiolovelvollisuudenkaan vuoksi voi kertoa. Olen myös koettanut pitää tekstit siinä mielessä neutraalina, ettei ihan heti voi tunnistaa ketä postauksissa esiintyy.. itseni mukaanlukien. Toki, jos minut tuntee ennestään ja tietää mitä elämässäni on tapahtunut, ja sattuu tänne blogiin joskus eksymään, niin tättärää.. morjensta vaan, minä se olen. ;) Mutta pidetään se ihan meidän välisenä juttunamme, joohan.

Niin, että kai tässä jonkinlaista blogin lopun alkua on ilmassa. Kun ei ole enää tarvetta purkautua, ei tule niin kirjoiteltuakaan. Ainakaan tämän blogin aihepiirin merkeissä. Laihdutusblogiksikaan tämä ei jaksa enää kääntyä, vaikka aihetta onkin. :) Elämä on kaikesta huolimatta vihdoin positiivisen puolella, vaikka kyllä sitä on syvissä ja pimeissä vesissä sukellettu välillä. Ihan hirveän suuri kiitos kuuluu myös teille kaikille seuraajille ja kommentoijille! Teistä on ollut valtavan suuri apu ja ilo, kun olette jaksaneet kirjoitella näkemyksiänne ja kommentoida juttujani. Olen saanut monta kertaa uusia ajatuskuvioita ja näkökulmia, tsemppiä ja kannustusta. Kiitos, kiitos!

Ihan viimeistä lukua en vielä kirjoittele, saatan jossakin välissä vielä päivitellä asioiden kulkua, mutta tuskin tässä nyt enää tulee naputeltua kovin tiheään tahtiin. Ehkä jatkan joskus inspiroiduttuani jonkun uuden blogin parissa, jonkin toisen aihepiirin tiimoilta, jollakin toisella nimimerkillä, mutta senkin aika näyttää.

Voimia kaikille elämän myrskyissä taisteleville, jaksamista elämään, uskoa tulevaan!

Ihanaa kesää kaikille, paistaa se päivä vielä risukasaankin!


torstai 12. kesäkuuta 2014

Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan.. vai miten se meni?

Exä ja exän systeemit.. Mitähän tästäkin nyt ajattelisi. Hän oli vaihtamassa autoonsa renkaita (kyllä, vasta nyt) kotipihassaan (yhteisen talomme pihassa siis) ja oli saanut yhden renkaan vaihdettua, kun lähti hetkeksi sisälle tekemään jotain muuta. Renkaavaihtoa jatkaessaan hän huomasi, että oli kadottanut lukkomutterin avaajan. Pienen metallisen palikan siis, jolla saa joissakin vanteissa olevan erikoispultin auki. Homma ei edisty ilman sitä, joten exä etsii ja etsii ja etsii, penkoo paikat ylösalaisin sisällä ja ulkona, vaan ei löydä. Epätoivoisena sitten soittaa minulle illansuussa, että voisinko tulla auttamaan häntä, kun seuraavana päivänä pitäisi päästä autolla liikkeelle ja nyt on tämmöinen tilanne. Ja kun minä monestikin löydän asioita mitä hän ei näe, vaikka on nenän edessä. (Todistettu useampaankin kertaan..)

No, mitäpä teen minä? Kiltti kun olen, lähden avuksi. Saavun pihaan, katselen kaksi minuuttia ympärilleni ja huomaan kadoksissa olevan kilkkeen auton vieressä, hiekkaan painuneena. Exä oli ilmeisesti astunut sen päälle ja se oli uponnut hiekkaan, mutta ihan näkyvissä se siltikin oli. Exän ilme oli tyrmistyneen epäuskoinen, eikä hän tiennyt pitäisikö itkeä, nauraa, hävetä vai mitä. Kiitollinen hän kyllä oli, kiitteli moneen kertaan ja vaivanpalkaksi antoi Viron tuliaisia. Siinä vähän katselin kulmien alta, mutta kai hän ihan oikeastikin oli sen avaajan hukannut, sillä melko vaiheessa hänellä oli muutkin hommat, mitä piti saada tehdyksi ennen seuraavan päivän lähtöä. Toisaalta taas mietityttää, että olisiko ollut vain jippo millä sai minut käymään siellä. Kiltti kun olen, niin autan kyllä jos joku apua tarvitsee ja voin jotain tehdä. Taas joku nyt kehottaa ryhdistäytymään, mutta kun perusluonne on niin avulias, niin se vaan on, sanokaa mitä sanotte. Ei pääse pantteri pilkuistaan, tai jotain. Mutta ehkä tämä pantteri ei edes halua päästä näistä pilkuista. Auttamispilkuista siis.

Työrintamalla on nyt ilmassa pieni toivonhäivähdys hyvästä hommasta, jossa yhdistyisivät yksi harrastukseni, eräs muuten kiinnostava aihealue, yksi aiemmin tekemäni työ ja viimeisimmäksi opiskelemani ala. Ensimmäisen haastattelun perusteella työ ja työympäristö vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ensi viikko kertoo siitä lisää. Siinä pääsisi varmasti tekemään paljon ja kehittymään vielä enemmän, vieläpä kiinnostavissa ympyröissä. Mahdollisesti osittain jopa etänä, joka olisi piiiitkän työmatkan puolesta iso plussa. :) Vielä en uskalla nuolaista, kun tässä on niin täpäriä ohimarsseja ollut ennenkin ja toisaalta onpa käynyt niinkin, että etukäteen mielenkiintoisilta vaikuttaneet työkuviot ovatkin paljastuneet aivan joksikin muuksi.. mutta nyt tässä jutussa on aika monta potentiaalisen positiivista juttua yhdistyneenä, joten toivon parasta. Vaatimuksetkin tässä työssä ovat kovat ja tulosta pitää saada aikaan, helpolla en tulisi pääsemään tässä(kään) työssä. Kyseessä olisi ihan uusi työnkuva kyseisessä yrityksessä, ihan samaa juttua ei kukaan ole vielä tehnyt siellä, joten uskoisin että voisin vaikuttaa myös toimintatapoihin jonkin verran. Palkkauskin on vielä auki, siihen vaikuttaa moni asia, mutta työnantajan toteamus siitä, että molempien osapuolten pitää olla siihen tyytyväisiä antaa toivoa siitä, että en millään polkupalkalla tulisi olemaan. Peukut pystyssä, ensi viikolla jatketaan neuvotteluja! Tätä ovea kolkuttelen kovasti!

Parisuhde voi hyvin, olo on onnellinen. :) Rakastunutta olen saanut toppuuteltua enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi mm. kihlojen oston ja yhteenmuuton suhteen. Sain hänet ymmärtämään (ainakin toistaiseksi), miten ahdistavaa tuollainen hoputtaminen voi olla. Hän ei ollut ajatellut sitä tuolla tavalla, eikä todellakaan halua aiheuttaa minulle minkäänlaista ahdistusta tai painostamisen tunnetta, vaikka itse onkin suhteestamme innoissaan. Ja tokihan minäkin olen, mutta sytyn vähän hitaammassa tahdissa. Kuuntelemisen jaloa taitoa hän yrittää opetella, myöntää auliisti että se on hänellä hieman hakusessa, vaikka muuten onkin vallan erinomainen yksilö asiassa jos toisessakin. ;) Kyllä minä näen ihan hyviä mahdollisuuksia tämän suhteen onnistumisen kannalta, mutta edelleenkin olen varovainen ja etenen maltilla. Onhan se luottamisen opettelukin aikaavievää, sillä exän temput siellä takaraivossa edelleenkin kummittelevat, vaikka eivät esillä olekaan. Askel kerrallaan, päivä kerrallaan. Edelleenkin. :)