sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Murheellinen ex-anoppi

Ex-anopilla oli tässä hiljattain merkkipäivä. En ole kuullut exän vanhemmista mitään sen jälkeen, kun exä kertoi erostamme. Laitoin kuitenkin onnittelutekstarin, jollain tavalla halusin häntä muistaa. Ex-anoppi soittikin pian tekstarin jälkeen. Hän oli tosi itkuisen kuuloinen ja toki alkuun kiitteli onnitteluista, mutta pian alkoi purkamaan sydäntään, miten häntä vieläkin itkettää eromme. Se oli hänelle raskas paikka.. Puhelimessa vielä sanoi, että kun hän vielä meidän häissämme toivotti tervetulleeksi perheeseen. Sanoin muistavani. Pyyteli, että voisimmeko tulla joskus vielä yhdessä käymään, johon oli vähän vaikea sanoa mitään. Lopulta sanoin, että voidaanhan me tulla joskus. Tuntuu pahalta, että exän törttöilyt satuttavat niin monia ihmisiä, eivät pelkästään minua.. En tiedä mitä exä on kertonut erostamme, kertoiko oikeita syitä. Sanoo kertoneensa, mutta en tiedä. En kehdannut kysellä puhelimessä itkevältä vanhukselta sen tarkemminkaan. Yritin lohdutella, samalla kun kiukku exää kohtaan kasvoi kihisten taas hetkeksi. Olisi ollut miehen teko valmistella erosta kertomista edes vähän, ennen kuin sitten ilmoittaa paukauttaen, että ero on jo voimassa - kun siihen saakka oli yli vuoden ajan oltu ja esiinnytty kuin mitään kummallista ei olisikaan tekeillä. Exä vaati minuakin olemaan "normaalisti" appivanhemmilla, vaikka minun mielestäni heille olisi pitänyt kertoa jo silloin, kun pettäminen selvisi. Minun oli tosi vaikea olla heidän luonaan kylässä, kun olin vihainen, surullinen ja järkyttynyt, ja olisin halunnut kertoa heille missä mennään. No, elämä on ja sen edestään löytää minkä taakseen jättää. Ennemmin tai myöhemmin.

Lisäys: Olisi ollut miehen työ olla pettämättä alunperinkään, niin ei olisi näitäkään kyyneleitä tarvinnut vuodattaa..

lauantai 16. marraskuuta 2013

Beautiful Day

Puolta vaille puoliyö, kodin ääninä ovat U2 ja pöydän alla kuorsaava koira. Makuina kuuma kaakao, juustovoileipä. Unelias ja rento olotila, vaikka takana on kiireinen työpäivä ja uutisissa varoiteltu myrsky on tulossa. Eipä sen kummempaa, pieni pilkahdus olotilastani, ohikiitävä hetki ikuistettuna bittiavaruuteen. :) Aika mennä nukkumaan, hyvää yötä!

perjantai 15. marraskuuta 2013

Pikapäivitys

Huh, koiralta otettiin maanantaina verikokeita ja tutkittiin sitä muutenkin tarkasti. Tuloksista ei löytynyt mitään kovin ihmeellistä, eläinlääkäri arveli että kohtausten syynä saattaisi olla matala verensokeri. Toisin sanoen pitää olla entistäkin tarkempi insuliinin annostuksen kanssa. Pienensin annosta ja koira onkin ollut paremmassa kunnossa. Olisiko tässä nyt päästy säikähdyksellä! :) Minun virheenihän se on ollut, sillä en ole ollut riittävän tarkkana.. mutta onneksi ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta. Koirulilla on edessään vielä iloisia koiranpäiviä!

Työhaastattelusta on perhosia vatsanpohjalla. Työ olisi mielenkiintoinen ja kaikin puolin lupaavan oloinen, mutta se on sitten lähinnä kiinni siitä että minkälaista persoonaa sinne etsitään. Uskon olevani kaikin puolin pätevä ja sopiva siihen tehtävään, joten homma ratkeaa henkilökemialla, jos on muitakin yhtä hyviä hakijoita. Nyt olen aika itsevarma omista kyvyistäni, mutta tälle mielipiteelle on (jopa omasta mielestäni) katetta. :) Ei auta kuin toivoa parasta.

No, nyt pitää valmistautua uuteen työpäivään nykyisessä työpaikassani. Siinä on edelleenkin paljon epävarmuustekijöitä ja monia muuttujia pelissä, joten uusi työ olisi aivan paikallaan. Mukavaa perjantaita!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isämuistoja

Hyvää isänpäivää kaikille isäihmisille! :) Omaani muistelen lämmöllä ja kaipauksella. Olin vasta 9-vuotias, kun hän kuoli. Kovin paljon en hänestä muista, mutta jotakin sentään. Olin selkeästi isän tyttö. Muistan että hän opetti minua pelaamaan shakkia jo ennen kuin osasin lukea. Minulla onkin muistona tuosta nimenomaisesta shakkipelistä kaksi hevosnappulaa, musta ja valkoinen - tai valkoinen on itse asiassa puunvärinen. Hevosnappulat otin siksi, koska pidin lapsena kovasti hevosista ja isä kertoi lapsuudenkodissaan olleen yhden hevosen työhevosena. Ruskea, jolla oli musta harja ja häntä. Shakkinappulat ovat nytkin ikkunalla edessäni.

Muistan senkin, että pienenä lapsena juoksin monesti kilpaa isän kanssa. Isä antoi minun voittaa, mutta lapsenuskossani kuvittelin pitkään, että oikeastikin olen isää nopeampi. :) Muistan että olimme perheen kanssa telttailemassa jossakin leirintäalueella ja jostakin tuli telttamme lähelle humalaisia miehiä, näin puukonkin. Minua pelotti, mutta isä sai porukan lähtemään pois. Isään pystyin aina luottamaan ja jos jostakin syystä oli aihetta rankaista minua, menin isän luokse anelemaan armoa. Äiti oli ankarampi, tuli risulla pitkään ja hartaasti paljaalle takapuolelle. Risu piti usein jopa itse hakea pihakoivusta. Isä usein lepytteli äidin ja ahterini säästyi - sillä kerralla.

Muistan isän myös heikkona ja kalpeana ison sydänleikkauksen jälkeen sairaalasängyssä ruman värisissä vaatteissa. Kotiin päästyäänkin isä oli heikko, eikä äiti antanut mennä syliin, vaikka isä olisi ottanutkin. Pelkäsin isän terveyden puolesta. Pelkäsin, että isä kuolee.

Muistan isän tekemässä autokauppoja kotonamme keittiön pöydän äärellä. Hän oli päässyt sairaalasta kotiin, eikä voinut ajaa autoa, mutta vanha automme piti vaihtaa. Muutaman kymmenen kilometrin päästä isommalta paikkakunnalta oli tullut autokauppias ihan upouuden auton kanssa meille kotiin ja vei vanhan automme mennessään. Isä varmaan halusi varmistaa, että meillä olisi edes toimiva auto, jos hänelle käy jotakin. Eihän se mikään kallis auto ollut, kirkkaanpunainen Lada, mutta paljon parempi kuin silloinen vanha kotteromme.

Lapset ymmärtävät paljon asioita, vaikka niistä ei puhuttaisikaan. Isä joutui taas kerran uuteen isoon leikkaukseen. Vaikka en olekaan mitenkään erityisen uskonnollisesta perheestä, enkä ole itse erityisen uskonnollinen, mietin lapsena taivasta ja muita sen semmoisia asioita aika paljon. Niinpä sitten leikkausta ennen rukoilin itsekseni, että jos leikkaus auttaa ja isä ei sen jälkeen enää kärsi, niin saahan isä elää vielä - mutta jos se ei auta ja isään sattuu, niin sitten jumala voisi antaa isän kuolla ja päästä kärsimyksistä. Näin aikuisena tuo tuntuu aika hurjalta ajatella, että 9-vuotias ajattelee noin.. mutta niin se oli. Voitte varmaan kuvitella minkälainen syyllisyydentunto siitä tuli, kun isä sitten kuolikin leikkauksen aikana.. sehän oli käytännössä minun syyni, kun sitä toivoin. Joku pieni lohdullinenkin ajatus siinä oli, että ehkä isällä sitten olisi ollut todella tuskainen loppuelämä, kun tässä nyt kävi näin, mutta suurimmaksi osaksi kannoin syyllisyyttä, josta en puhunut kenellekään.

Isän kuoleman jälkeenkin isän muisto on ollut elämässäni läsnä. Olin aikanaan jonkin aikaa töissä samassa yrityksessä, jossa isänikin oli ollut ja moni työkavereistani oli tuntenut isäni. Kuulin silloin tällöin tarinoita isästä ja siitä miten hän oli ollut todella hyvä ja reilu ihminen. Oli lohdullista tietää, että isääni ei oltu unohdettu.

Minäkään en ole unohtanut isääni, vaikka olen elänyt elämästäni jo kolme neljäsosaa ilman häntä. Välillä tuntuu siltä kuin hän olisi jollakin tapaa tukenani vaikeina aikoina, pitämässä tytöstään huolta elämän myrskyissä, vaikka ei olekaan ollut fyysisesti läsnä. Olen yrittänyt pitää oman elämäni ohjenuorana sitä, että olen hyvä ja reilu ihminen, avulias ja oikeudenmukainen. Samoja asioita olen kuullut isääni liitettävän. Toki isässäni oli tarpeen tullen myös perinteistä pohjalaista tempperamenttia ja sitä minun pitäisi ehkä kaivaa itsestäni enemmänkin esiin. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minulla on ollut hyvä isä ja hän on omalta osaltaan antanut minulle hyvät eväät elämääni varten, vaikka joutuikin lähtemään niin aikaisin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Iloa ja surua odotettavissa ensi viikolla

Sain eilen yllätyspuhelun eräästä yrityksestä, jonne olin laittanut työhakemuksen. Hakuaika ei ole vielä edes päättynyt ja he pyysivät minua haastatteluun ensi viikon lopulla! :) Haastattelupäivälle sain jopa itse valita ajan, sillä taisin olla ensimmäisten joukossa joille soitettiin. Ihan hyvä merkki, eikös? :)

Koira sen sijaan on mennyt huonompaan kuntoon. Se on saanut muutaman päivän aikana jotain kummia kohtauksia, ja viime yönä se sai ihan selkeän epilepsiakohtauksen. Suusta tuli vaahtoa ja pissat tulivat alle.. :( Taitaa olla viisainta lähettää se viimeiselle matkalleen ensi viikolla. Ihan järjettömän surullista, mutta ei sen olo tuosta taida kohentua. Pitää vaan hyväksyä tosiasiat.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Vuodatusta

Työhakemusten lähettelyksi se taas meni, vaikka työsuhde vielä jatkuukin..ainakin vähän aikaa.  Jotain muuta pitää löytää henkensä pitimiksi. Tämä ei vetele, ihan liikaa muuttujia ja epävarmuustekijöitä tässä nykyisessä hommassa. Stressaantuneena olen taas alkanut syömään suklaata, toffeeta, keksejä, sipsejä.. naama turpoaa ja ahteri ei mahdu housuihin.

Exällä on S-ketjun bonus-/luottokortti, johon minut on liitetty. Halusin saada oman kortin, mutta enhän sitä sitten saanutkaan, kun olen vielä liitettynä siihen yhteiseen tiliin. Minulle kerrottiin, että meidän pitää yhdessä tulla tekemään tarvittavat muutokset. No, monen monta päivää maaniteltuani ja pyydettyäni sain exän kanssani hoitamaan asiaa. Kortissa on luotto-ominaisuus, jota minä en ole siis käyttänyt ollenkaan. Exä on ostanut velaksi milloin mitäkin ja tilinhoitoehdoissahan sanotaan, että olemme yhteisvastuullisia tästä velasta. Exä kyllä lupasi ottaa velan omakseen täysimääräisenä, kun en minä ole sen tekemiseen millään muotoa osallistunutkaan. Menimme siis hoitamaan asian lopultakin kuntoon, mutta eihän sekään taas mennyt kuten kuvittelin. Luottotili pitää lopettaa kokonaan ja maksaa luotto pois, jonka jälkeen voidaan tehdä sitten uusi luottohakemus. Mies alkoi kiemurtelemaan vaikeana tässä kohdassa ja tajusin heti mistä kiikastaa. Kun hän ei ole töissä, ei hän saa uutta luotollista korttia. Joten minä en alkanut hankalaksi (vaikka ei se olisi ollut hankaluutta, vaan asoiden oikeudenmukaista hoitoa) enkä vaatinut tilin lopettamista. Roikun siis vielä vastuullisena siinä velassa, vaikka minun käyttöoikeuteni siihen otettiinkin jo pois (meidän molempien tahdosta). Saan siis oman kortin, mutta en pääse vielä kokonaan eroon siitä entisestä. Pehmo minä. Luuseri ja vastuuta pakoileva exä.

Vaikka en itsekään rahoissa kieri, mutta sentään parhaani teen töitä löytääkseni ja rahaa säästääkseni. Exä sen sijaan on ihan onneton raha-asioissaan. Tai en tiedä mistä se johtuu, mutta tavatessamme hän oli korviaan myöten veloissa ja autoin häntä maksamaan laskujaan ulosotosta jne. Nyt pahasti näyttäisi siltä, että hän on hyvää vauhtia menossa taas samaan suuntaan. Koko suhteemme ajan hänen rahankäyttönsä on ollut lyhytnäköistä, mitään ei ole saatu säästöön, vaikka välillä olen itse laittanutkin rahaa sivuun omaan jemmaan, mikä on sitten lopulta pitänyt ottaa käyttöön, kun kaikki muut rahat ovat menneet.. Kaikki on aina mennyt johonkin. Jollei muuhun niin kaljaan ja viinaan. Joihin en siis itse ole koskenut. Autoa ei ole voinut vaihtaa edullisempaan, menoja ei ole voinut karsia - tai siis minun menonihan olivat aivan eri asia. Niistä kyllä karsittiin ja minua syyteltiin opiskeluaikanakin siitä, että en tuo tarpeeksi rahaa talouteen, kun en käynyt täysipäiväisesti töissä. Exä puolestaan ei oikein ole innostunut työnhausta. En jaksa enää välittää. Aikuinen mies, hoitakoot omat asiansa. Minä yritän pärjätä oman elämäni kanssa. Vastoinkäymisiä tulee muutenkin niin että oksat pois.

Eläinlääkärireissukin oli ja lasku oli kolminumeroinen, kun koiruli kävi tarkistuksessa, sai rokotuksen, tutkittiin yhtä ja toista ja todettiin korvatulehdus. Molemmissa korvissa. Kolmen viikon korvatippakuuri, tulehduskipulääkekuuri, rauhoittavaa hormonia erittävä Adaptil-haihdutin muuttostressiä lievittämään, plus ne entiset lääkkeet, mitä saanut jo pitkään: nesteenpoistolääke, sydänlääke ja insuliinipiikit.. Onneksi koiruus on piristynyt jo, ehdin huolestuakin, kun eläinlääkäri jo maalaili viimeisille unille laittoa, jos olotila ei lähde kohenemaan.. Mutta toki pitää elää koiran ehdoilla ja parhaani mukaan koetan katsoa, ettei se kärsi viimeisiä aikojaan. Armeliasta ja vastuullista on päästää se rajan taa, jos tilanne sen vaatii. Mutta ei vielä, ehkä.. Onneksi se sentään alkaa kotiutumaan uuteen kotiin, hississä kulkeminen sujuu, vaikka pikkuisen pitää haukkua vieraille hajuille. Yksinkin osaa olla jo vähän aikaa ilman isompaa hepulia.

Koiraa yksin olemiseen totuttaessani kävin tänään kysymässä lähikampaamosta hiustenleikkausaikaa, jonka sainkin yllättäen hetken odottelun jälkeen. Vähän epäröin, kun jätin koiran yksin, mutta päätin ottaa sen. En siis ollut koskaan käynyt kyseisessä paikassa, kerroin kampaajalle miten haluaisin hiukset leikattavan ja hän alkoi hommiin. Tulos oli .. no, erilainen. Olihan se sinnepäin ja kyllähän jos oikein katsomalla katsoo, niin ohjeita on noudatettu, mutta en tykkää. Harmittaa. Mutta ei voi mitään. Ei ainakaan ollut kallis ja kun viimeksi olen käynyt kampaajalla yli neljä kuukautta sitten, niin onhan tulos kai siihen nähden parempi. Piirun verran parempi. Mutta ei mennyt ihan putkeen siis sekään.

Mitähän vielä..? Sataa. Väsyttää. Ai niin, ostin Lidlistä iltaa piristämään pakastepizzan. Mainostettiin oikein infernaalisen tuliseksi.. ja niin se muuten olikin! Jäi puolet syömättä. Se siitä herkkuhetkestä. Ja nyt ajatus ei oikein luista enää. En tosin tiedä, että onko se luistanut koko tekstin alusta alkaenkaan, mutta naputtelinpa nyt kun en vähään aikaan ole teitä lukijoita kiusannut ajatelmillani.. kjäh. ;)

Mutta kaiken kaikkiaan taidan kumminkin katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa, sillä edelleenkin näen tulevaisuuden mahdollisuuksia täynnä ja luottoa on siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Hiuksetkin kasvavat aikanaan.