Tähän mennessä tapahtunutta, päiv. 30.11.2015

29.12.2012:
Toukokuussa 2012 alkoi tuntua siltä että ylipainolle on tehtävä jotakin ja aloitin laihdutusblogin. Itse laihis alkoi kesäkuun alussa ja strategiset mitat olivat: pituus 158 cm, vyötärönympärys 116 cm ja paino 97,3 kiloa. Paino putosi hiljalleen, kesäkuun aikana paino putosi pari kiloa.

Kesä-heinäkuun vaihteessa taivas putosi niskaan, kun selvisi että miehellä on ollut salasuhde tuttavapariskunnan vaimon kanssa. Jäi rysän päältä kiinni. Pitkän suhteemme aikana minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään tuollaisesta, enkä ole osannut epäillä miestä mistään. Olen luottanut häneen kuin peruskallioon. Ja nyt sitten tällainen shokki.. Mies katui, haluaisi jatkaa kanssani.

Onneksi oli ystäviä, joiden kanssa pystyin puhumaan asiasta ja onneksi minulla on myös tämä blogini, minne voin purkaa oloani edes jonkin verran. Blogista tulikin tässä vaiheessa yhdistetty laihdutus- ja petetyn naisen blogi. Laihdutus tosin vähän jäi taustalle, kun en jaksanut keskittyä siihen kovin paljon. Pääsimme mieheni kanssa seurakunnan parisuhdeterapeutille ja saimme myös "omat" terapeutit, joiden kanssa olemme päässeet käsittelemään asioitamme. Se on ollut iso apu. Emme ole erityisen uskonnollisia ihmisiä, eikä tuolla seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa puhuta uskonnosta jollei itse halua, siellä saa puhua ihan mistä tahansa. Hyvä palvelu, suosittelen, ja vieläpä ilmainen.

Alkushokista selvittyäni ja tilanteen tasoituttua kotona ( = emme siis käsittele asiaa keskenämme käytännössä laisinkaan..), aloitin lokakuun alussa Kevyt Sankari -laihdutusohjelman, joka kesti 10 viikkoa. Se oli oikein hyvä juttu, jonka avulla sainkin mukavasti painoa pois terveellisesti liikunnan ja ruokavalion avulla. 7,6 kiloa kymmenessä viikossa on ihan hyvä tulos. Sain myös ajatuksia pois parisuhdeongelmista, liikuntakin on oikeasti hyvää terapiaa.

Jäin syksyllä myös työttömäksi, joten stressiä ei tältä naiselta puutu. Kun on ollut aikaa, olen saanut pyöriteltyä ajatuksia päässäni ihan rauhassa. Olen pohdiskellut mitä elämältäni oikeasti haluan, kuka minä olen, minne olen menossa ja mistä olen tulossa. Avioeron mahdollisuutta olen miettinyt vakavasti, sillä luulen että alunperinkin suhteemme on perustunut väärille asioille. On menty virran mukana, pysähtymättä miettimään mitä elämältä haluamme, keitä olemme.

Yhteenvetona nyt 29.12.2012, kun vuosi on vaihtumassa: Paino on pudonnut jonkin verran, joulun jälkeen en ole uskaltanut mitata, kun on tullut herkuteltua koko vuoden edestä.. Olo on energisempi ja virkeämpi, kuntotaso on parempi, liikunnan ilokin on ollut tekemisessä mukana. Omin päin tulee liikuttua vähän, joten ehkä alottelen vuoden alusta taas jotain ohjattua ohjelmaa, jossa tulee käytyä paremmin. Parisuhde on kriisissä, kotiolot ovat tyynet ja olemme miehen kanssa puheväleissä, mutta pinnan alla kuohuu. Jotain tulee tapahtumaan, eroko? Aika näyttää.


25.2.2013:
Paino on jumittanut jonkin verran, vaikka aloitin Kevyt Sankari -treenin uudestaan. Kunto on kuitenkin kohonnut ja olo on virkeämpi siinä mielessä. Paino on jojoillut edestakaisin, mutta tänään ollaan taas päästy vähän alaspäin. 87,9 kiloa näytti vaaka tänään. Ehkä tämä tästä..

Mies ei ole pystynyt puhumaan pettämisestään ja siihen johtaneista syistä juuri ollenkaan. Häntä taitaa painaa syyllisyys ja häpeä, eikä oikein itsekään osaa selittää syitä tapahtuneelle. Väläyttelin tammikuun alussa eroa ja hain erolomakkeen valmiiksi, mutta sekin keskustelu jäi roikkumaan ilmaan. Päätimme vielä yrittää, tai ehkä emme varsinaisesti päättäneet mitään, mutta itse jätin eropuheet.

Olemme käyneet säännöllisesti pariterapiassa ja omilla terapeuteillamme. Niistä on ollut todella suuri apu ajatusten selvittämisessä, vaikkakaan pariterapia ei ole auttanut meitä keskustelemaan kotona. Minä olisin halukas puhumaan, mutta mies välttelee ja kiertelee, keksii kaikkea muuta ettei tarvitsisi ottaa asiaa esille.

Väsyin. Lopulta 22.2. allekirjoitimme eropaperin yhdessä, mies lähti viikonlopuksi kavereilleen, kun ei pystynyt enää olemaan kotona. Tuli kuitenkin parin päivän kuluttua takaisin, ja nyt maanantaina hän haki sairaslomaa. Eropaperi on vielä keittiön pöydällä, mutta aion toimittaa sen tänään eteenpäin.. Surullinen ja haikea tunnelma, eikä oikein osaa ajatella asioita tästä eteenpäin. Epätodellinen olo, että oliko tämä nyt oikeasti tässä?

29.6.2013:
Laihduttaminen on ollut jäähyllä. Paino on kiivennyt taas yli 90 kilon, se on nyt noin 92-93 kiloa. Vaakaan pitää ostaa uusi patteri, jotta saan tarkan lukeman. Lopetimme pariterapiassa käymisen pian eropaperin allekirjoittamisen jälkeen. Olemme käyneet silti vielä omilla terapeuteillamme. Mies useammin, minä vähän harvemmin.

Kun teimme eropaperin, mies kävi lääkärissä ja sai viikon sairaslomaa. Hän sai myös diagnoosin masennuksesta, joka on todennäköisesti jatkunut jo pitkän aikaa. Sai hän myös masennuslääkereseptin, mutta ei ole vielä aloittanut niiden syömistä. Miehen työt loppuivat maaliskuussa, mutta minä sain huhtikuussa töitä, joka on hyvä asia. Töissä on ollut tietyllä tavalla stressaavaa ja ilmassa leijuu edelleenkin joitakin epävarmuustekijöitä, joten vaikka minulla onkin vakituinen työsopimus, niin mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia en uskalla vielä laatia siihen perustuen. Mies on ollut kotona koko tämän kevään ja kesän, eikä uuden työn löytymisestä ole merkkejä.

Meillä on takana neljä kuukautta harkinta-aikaa. Emme ole puhuneet parisuhteesta keskenämme. Mies yrittää olla mielin kielin, koettaa keksiä yhteistä tekemistä ihan väkipakolla ja puhuu jatkuvasti siitä mitä teemme yhdessä tulevaisuudessa. Minä kärsin hiljaa mielessäni. Joitakin kertoja olen tuon eropaperin allekirjoituksen jälkeen sanonut että ihan oikeasti haluan erota, jolloin mies tuntuu ymmärtävän sen - mutta taas seuraavana päivänä jatkuu hänen yhden miehen shownsa, mielistely, tekopirteys ja yhteisestä elämästä puhuminen. Ihan niin kuin olisin puhunut seinille. Ehkä ero on niin vaikea asia ymmärtää hänelle?

Harkinta-ajan aikana minulle on tullut koko ajan varmempi ja varmempi olo siitä, että ero on oikea ratkaisu. Ahdistun miehen läheisyydestä. Oleskelen mielelläni eri huoneessa, teen eri asioita. En jaksa keskustella hänen kanssaan juuri mistään. Huomaan, että en kunnioita häntä, en arvosta, en välitä.. en luota, en rakasta. Hän vain ärsyttää minua. Ja säälittää. Kyllä hän periaatteessa on ihan mukava ja kiva, mutta kun en pysty jättämään taakseni ajatusta hänen petoksestaan. Hänen mielestään on sitä paitsi ihan turhaa pyytää anteeksikaan, kun ei se muuta mitään. Minulle se vilpitön ja aito anteeksipyytäminen olisi tärkeä asia. Ei se tätä suhdetta (ehkä) enää pelastaisi, mutta osoittaisi ainakin että mies on aidosti pahoillaan tekemisistään ja ajattelisi asiaa minunkin kannaltani. Hänen mielestään meidän pitäisi nyt vain katsoa yhdessä tulevaisuuteen, eikä takertua menneisiin. Minun mielestäni menneet pitäisi selvittää ensin, eikä sulkea niiltä silmiään. Minusta tuntuu että hän katsoo tätä kaikkea edelleenkin vain omasta näkökulmastaan, eikä kunnolla tajua mitä tämä on merkinnyt minulle.

1.9.2013
Töissä todellakin oli stressaavaa, eikä todellakaan kannattanut tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Tuon edellisen päivityksen kirjoitin perjantaina ja heti seuraavana maanantaina, eli 1.7. tuli ilmoitus että työt loppuvat, kaikki työntekijät irtisanotaan. Loppupalkat piti hakea palkkaturvasta, yrityksellä ei ollut varaa maksaa edes niitä. Olihan se ihan kiva viettää lämpimiä kesäpäiviä kotona, mutta ei se ihan lomaltakaan tuntunut, kun ei talouspuoli ollut ihan kunnossa. Kaikki mahdolliset säästöt on käytetty tähän mennessä tarkkaan, joten kukkaron nyörejä on pidettävä tiukalla jatkuvasti. Töiden loppuminen oli viimeinen niitti talon myyntiä ajatellen. Laitoimme sen myyntiin ja sovimme pankin kanssa että maksamme lainasta vain korkoa ja kuluja puoli vuotta. Kun kummatkin olemme työttöminä, ei maksukykymme yksinkertaisesti vain riitä. Ja kun ero näyttää olevan tulossa, pitää talo myydä joka tapauksessa. 

Mies tosin käyttäytyi edelleenkin kuin kaikki olisi ihan hyvin. Tekopirteästi ja ikäviä aiheita vältellen. Hän ei edelleenkään halunnut puhua parisuhteestamme, erosta, jatkosta, mistään. Kaikki pitäisi vain unohtaa ja jatkaa elämää tästä eteenpäin. Ahdistun, sillä vaikka kuinka miehelle sanon ettei tästä tule mitään ja että en halua jatkaa, hän ei reagoi siihen. Kuin puhuisi seinille. Minä en luota häneen. Epäilen häntä ja mietin mielessäni, kenen seurassa hän on reissuillaan ja mitä hän missäkin tekee. Ei.. ei tämä voi jatkua näin, mietin.. Mies käy suht säännöllisesti omalla terapeutillaan, mutta minun terapeuttini kai katsoi ettei minun tarvitse käydä enää kovin usein, joten kesällä on ollut pitkä tauko ja menen seuraavan (viimeisen?) kerran vasta syyskuun puolivälin tienoilla.

Haen töitä, katselen netistä sopivia asuntoja. Vihdoin löysin kiinnostavan kohteen, joka on ihan ok alueelta ja sinne saa viedä koirankin. Laitoin vuokra-anomuksen menemään ja se tärppäsi! Otin asunnon vastaan ja pääsen muuttamaan sinne lokakuun alussa. Nyt vain pitää saada töitä, jotta voin aloittaa uuden elämän uudessa asunnossani. Puolen vuoden harkinta-aikakin tuli täyteen ja miehen kanssa keskusteltuamme lähetimme 26.8. toisen vaiheen avioerohakemuksen käräjäoikeuteen. Mies olisi halunnut vielä jatkaa ja toivoi että olisimme voineet aloittaa alusta. Minä en pystynyt siihen. En luota, en jaksa enää epäillä, en jaksa enää teeskennellä että kaikki on hyvin, en jaksa enää miehen puhumattomuutta. Enkä enää rakasta. Tunneskaala hakemuksen postittamisen jälkeen oli melkoisen laaja. Vatsaa kouraisi mm. epäusko pitkän suhteen päättymisestä, viha siitä miten mies tuhosi yhteisen elämämme, hämmennys ja epävarmuus tulevasta, ilo siitä että jaksoin pitää pääni ja tehdä oikeaksi katsomani ratkaisun, toivo paremmasta ja itsenäisestä elämästä. Edelleenkin kaikenlaiset ajatukset ja tunteet vellovat mielessä, mutta päälimmäisenä on tunne siitä että aidosti ja oikeasti tein oikean ratkaisun. Nyt odottelemme kirjettä käräjäoikeudesta ja hahmottelemme kumpikin omaa tulevaisuuttamme.

1.12.2013
Juuri tuon edellisen päivitykseni jälkeen sainkin töitä, joten talouspuoli oli hoidettu kuntoon. Valmistauduin muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, suunnittelin sisustusta ja elämää uudessa kodissa. Kirje käräjäoikeudesta tuli melko pian erohakemuksen lähettämisen jälkeen, ei tainnut mennä viikkoakaan. Teidät on tuomittu avioeroon.. Exä sai kerrottua erosta vanhemmilleen vasta pari viikkoa virallisen eron tultua voimaan. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun hän edes puolella sanalla mainitsi parisuhteemme ongelmista: pettämisestään, tai eron mahdollisuudesta, joten olihan se melkoinen pommi hänen iäkkäille vanhemmilleen. Minun mielestäni olisi pitänyt kertoa heille jo aikoja sitten, mutta exä halusi hoitaa asian näin.

Exä otti muuttoni vastaan aika tyynesti. Vähätteli kykyäni maksaa laskujani (vaikka itsellään hänellä on ollut siinä asiassa isojakin ongelmia), mutta eipä siinä muutoin oikein mitään ollut. Muuton sain hoitaa ihan itse, hän sattui olemaan muualla sinä päivänä, kun kaveripariskunta tuli auttamaan isoimpien huonekalujen viemisessä. Pienempää tavaraa kuljetin omalla autollani töihin mennessäni ja töiden jälkeen. Varsinainen asumaan muutto tapahtui vaiheittain. Aluksi olin uudessa asunnossa viikonloppuisin, totuttamassa koiraa kerrostaloelämän saloihin, ja kun se alkoi vähän jo sujua, sainkin töistä vähän vapaata ja päätin hoitaa lopullisen muuton siinä samassa. Alkuunhan koira jännitti jo hissiäkin kuollakseen, mutta nyt siinä kulkeminen sujuu vauhdikkaasti. Koiran terveys alkoi pettää ja pelkäsin jo joutuvani lähettämään sen viimeisille unille, mutta olo kohenikin siitä vielä. Olemme nyt asustelleet keskenämme uudessa kodissamme ja tämä tuntuu jo ihan kodilta. Tavaroita on vielä muuttolaatikoissa ja jotain hankintoja pitää vielä tehdä, mutta hoitelen niitä ajan kanssa.

Töissä on ollut kiirettä ja stressiä, pitkiksi venähtäneitä työpäiviä ja kylmähermoisuutta vaativia tilanteita. Sen takia olenkin ollut välillä todella uuvuksissa ja stressaantunut. Eron ja parisuhteen takia en enää stressaa, joten sen suhteen on omaan asuntoon muuton jälkeen olotila ollut huomattavasti kevyempi ja helpottuneempi. Yksinäisyyttä tai minkäänlaista katumusta en ole kokenut. Olen nauttinut omasta rauhasta ja siitä, ettei tarvitse enää vetää mitään näytelmää kämppäkaverin kanssa. Ajatukset ovat selkiintyneet ja eroratkaisu tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän oikealta. 

Ero on periaatteessa selvä, mutta talomme on vielä myymättä ja minulla on vielä joitakin tavaroita siellä. Exän kanssa olemme ihan ok väleissä, mutta olemme tosi vähän tekemisissä. Yhteydenotot tulevatkin lähinnä exän puolelta. Aloitin tällä viikolla eroryhmässä, jossa pääsen purkamaan tuntojani vertaisryhmän kanssa. Se vaikuttaa ensimmäisen käynnin perustella hyvältä ja saan siitä varmastikin paljon uusia eväitä elämääni.

6.2.2014
Talomme on vieläkin myymättä, mutta kevättä kohden uskoisin markkinoiden vilkastuvan. Pankin kanssa sovimme lainajärjestelyistä, eli jatkamme pelkän koron ja kulujen maksamista. Exää ei ole ikävä, välillä ollaan tekemisissä, mutta ei suinkaan päivittäin, eikä välttämättä viikoittainkaan. Koiran terveys ailahtelee, mutta vielä sillä on elämäniloa. Eläinlääkärinkään mielestä sitä ei ainakaan vielä tarvitse laittaa viimeisille unilleen.

Laihdutukseni on jäänyt taka-alalle ihan kokonaan, mutta paino on silti pudonnut hieman. Olisikohan mahdollista, että edes jotakin olisi jäänyt takaraivoon niistä terveellisistä elämäntavoista, mitä tässä on väen väkisin yrittänyt takoa päähän. :) Vai olisiko siinä yhtenä tekijänä joku onnellisuushormoni, joka vaikuttaa myös siihen, että ei tee mieli mässyttää herkkuja kaksin käsin? Olen mielestäni onnellisempi kuin pitkään aikaan, ero on ollut ihan oikea ratkaisu. Eroryhmäkin on ollut aivan huippukokemus! Suosittelen ehdottomasti, jos eron jälkeen teille sellaista tarjotaan.

Töissä on edelleenkin melkoisen kiireistä ja monenlaisia tilanteita on tullut eteen. Kai siihenkin alkaa kumminkin jo vähän oppia. Enää ei niin ahdista ja pelota vaikeatkaan tilanteet. Kaikkeen sitä sitten näköjään oppii.. :) Ainakin jollakin tasolla. Työ itsessään on kyllä sellaista, että joku alan koulutus siinä olisi hyvä olla, mutta kun ei ole, niin mennään nyt sitten näillä eväillä. Aloittelin myös omaa pienimuotoista bisnestoimintaa vuodenvaihteen jälkeen ja toivon saavani siitä tulevaisuudessa isomman osan elämääni. Sellaisen, että voin jopa elättää itseni kokonaan sen avulla.

Omassa kodissani on kiva olla. Tämä on ihan sopivan kokoinen pieni asunto, ihan oman oloiseni, sellainen joka sopii tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Olen alkanut saamaan omaa elämäniloani takaisin, ehkä olen enemmän oma itseni, kuin parisuhteeni aikana olin koskaan. Ei tarvitse miettiä mitä se toinen on asioista mieltä, tai voinko tehdä jotakin, tai hankkia jotakin, tai olla ihan vaan ja ottaa päikkärit. Uutta miestä ei elämässäni ole, tai ainakaan vielä.. Ei minulla kyllä ole sellaista oloa, että olisi mikään pakko saada uutta kumppania, vaan voin ihan hyvin olla itseksenikin. Parisuhde tai sinkkuus eivät kumpikaan ole mikään "must". En ole siis vielä käynyt edes treffeillä kenenkään kanssa. Tässä hiljattain alkoi kyllä eräs tuttu mies käyttäytymään vähän eri tavalla, kuin aikaisemmin, ja nyt sovinkin lähteväni hänen kanssaan kahville viikonloppuna.. Katsotaan miten homma etenee.

Kaikenkaikkiaan on ihan hyvä olla, elämä heittää välillä kapuloita rattaisiin, mutta pitää vaan kaivaa ne pois ja korjata mahdolliset vauriot, jotta matka voi jatkua.

30.11.2015
Tämä onkin jäänyt päivittämättä. Lyhyesti:
Talo saatiin vihdoinkin myytyä ja jotakuinkin vuosi sitten se tyhjennettiin ja luovutettiin ostajille. Meni pilkkahintaan, kymmeniä tuhansia euroja pienemmällä summalla, kuin mitä siitä maksettiin kahdeksan(?) vuotta aikaisemmin. Onneksi ei sentään jääty siitä enää velkaa! Exä muutti talon muuton myötä toiselle paikkakunnalle ja ollaan sinänsä kyllä puheväleissä, mutta ei olla tekemisissä keskenämme.

Saamani työt loppuivat keväällä 2014 ja sillä kerralla työttömyyttä kestikin sitten yli vuoden ajan, kunnes viime kesänä sain muutamaksi kuukaudeksi kesätöitä. Nyt taas olen työttömänä. On tämä melkoista, kun ei millään meinaa töitä saada..

Vuokralle muutettuani oma oloni koheni jonkin verran, kun ei enää tarvinnut olla exän kanssa saman katon alla. Koiran olotila sen sijaan meni lopulta oleellisesti huonommaksi ja minun oli pakko viedä se viimeiselle matkalleen 2014 pääsiäisenä. Ikävä oli kova, eikä se ole vieläkään täysin helpottanut, mutta kyllä se jo niin huonossa kunnossa oli, että ei ollut enää vaihtoehtoja. Paras ratkaisu sille, vaikka kyllä se kirpaisi. 

Rakkausrintamalla puhaltelevat uudet tuulet. Tuon edellisen päivitykseni jälkeen kävin tosiaan muutamilla treffeillä erään tutun miehen kanssa, mutta siitä ei sitten tullut mitään sen kummempaa. Eräs toinen mies tosin otti myös lähempää tuttavuutta suunnilleen samoihin aikoihin. Aluksi en oikein lämmennyt, vaikka hän oli niin mahdottoman rakastunut jo. Aikaa kului ja siitä se ajatus sitten lähti. :) Välillä oli jonkinlainen kriisinpoikanenkin, kun hän humalapäissään minulle ärhenteli (ei fyysisesti). Oli tosi lähellä ettei suhde päättynyt siihen. Saimme onneksi puhuttua syyt ja mielipahat moisen purkauksen takaa pois, hän oli vilpittömän pahoillaan ja pyyteli anteeksi. Puhuminen auttaa, kun ei meistä kumpikaan ole ajatustenlukija. Pyrimme siihen, että jos jokin asia harmittaa tai mietityttää, siitä puhutaan ja keskustellaan asiat selviksi rakentavasti.

Nyt rakkaus kukoistaa molemmin puolin, menimme vajaa vuosi sitten kihloihin ja olen muuttanut hänen luokseen. Olen onnellinen! Sen ovat huomanneet myös muut, viimeksi pari viikkoa sitten ystävät huomauttivat että nykyään hymyilen lähes koko ajan ja silmät säihkyvät ihan toisella tavalla kuin ennen. Miehelle ovat sanoneet, että mitä olet tuolle naiselle oikein tehnyt, kun eivät ole minua tällaisena nähneet. :) Se on se rakkaus.... :) <3

Niin, mitähän tästä nyt yhteenvetona sitten toteaisi..
Ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Ihan kamala järkytys ja shokki johti hirmuisen kriisin kautta uuteen elämään ja onnelliseen parisuhteeseen. Itselleen pitää antaa aikaa ja mahdollisuus asioiden läpikäymiseen, esimerkiksi pariterapeutin tapaamisista ja lopulta eroryhmästä sain hirmuisen paljon apua ja voimia oman itseni jälleenrakentamiseen. Katkeroituminen ei auta, päinvastoin. Helpottaa omaa oloa, kun lopulta pystyy jättämään katkerat mietteet taakseen ja jopa antamaan mielessään anteeksi. Eihän sitä anteeksiantoa tarvitse ääneen sanoa, jollei halua, mutta tärkeintä on että sen saa ajatusprosessina käytyä läpi. Unohduksiinhan tapahtuneet eivät jää, mutta ei niitä tarvitse kaivella esiinkään - kunhan kaikki on mielessään käynyt läpi. Asioiden käsittely pitää tehdä, vaikka se tuskalliselta tuntuukin. Jos yrittää vain peittää tapahtuneet ja unohtaa, kaikki ikävät tunteet puskevat pintaan seuraavassa suhteessa. On vaikea luottaa, ei uskalla avautua, ei uskalla rakastaa. Suru pitää surra, kyyneleet puhdistavat ja kun saa jonkun (ammatti-)ihmisen kanssa puhua, sanojen myötä olokin paranee ja elämä alkaa kantaa. Tällainen on ainakin oma näkemykseni asioista.

Toivottelen onnea ja rakkautta jokaisen polulle, koskaan ei tiedä mitä ihanaa löytyy seuraavan mutkan takaa. Retkireppuun myös voimia ja rohkeutta kohdata vastamäet ja oikukkaat tuulet.

Love & peace!


Ei kommentteja: