tiistai 22. huhtikuuta 2014

Iloa ja surua

Täällä on jo ehditty kyselemään kuulumisiani. :)

Kuuluu hyvää ja hyvin huonoa. Rakastuneen kanssa ollaan oltu yhdessä enemmän ja vähemmän tiiviisti, sillä vietin koko pääsiäisen hänen luonaan. Olin vähän remonttiapuna, saunoimme, vietimme mukavia päiviä kauniissa säässä, olosuhteisiin nähden ihan iloisiakin hetkiä. Edelleenkin hän on koko ajan rakastumassa minuun enemmän ja enemmän, eikä omien sanojensa mukaan voi uskoa että minunlaisiani ihmisiä on edes olemassa. Hän ylistää ja kiittelee luonnettani, rehellisyyttäni, hyvää sydäntäni, lempeyttäni, aitouttani.. Itse asiassa eräs hänen kavereistaankin sanoi minulle ihan samoja asioita, kun kävi kylässä. Olin käynyt ensin yksin saunassa, jonka jälkeen miehet menivät kahdestaan. Katsoin kummissani, kun tulivat jäähylle vakavin ilmein ja istuivat viereeni. Hassulta tuntui, kun he ihan kaksissa miehin kertoivat minulle miten mahtava ihminen olen ja miten Rakastunut on minuun.. no, rakastunut. Tämä kaveri sanoi myös, että on tavannut näitä Rakastuneen aikaisempia naisystäviä ja miten minä olen aivan erilainen kuin kaikki muut. Positiivisessa mielessä siis. Aito, lämminsydäminen, hyvä, jne.. Kehotti Rakastunutta pitämään minusta hyvää huolta. :) Mitäpä tuohon nyt oikein osasi sanoa. Kiittelin hämilläni.

Muistuttelin Rakastunutta kyllä välillä siitä, että en vielä ole välttämättä valmis uuteen suhteeseen. En uskaltanut antaa lupaa rakastua minuun lopullisesti, kun hän sitä kyseli (vaikka sanoi kyllä jo tehneensä sen) ja kyseli saako viettää loppuelämänsä kanssani. Liekö sitten sanomisillani mitään merkitystä, kun hänen tunteensa ovat niin kovin voimakkaita.. Sanoi, ettei ole tuntenut näin suuria tunteita ketään kohtaan pitkään, todella pitkään aikaan. Minä itse en kyllä ole nyt yhtään samalla viivalla hänen kanssaan.. Olenkin sanonut, että hän on mielenkiintoinen ja kiinnostava, että olen ihastunut, mutta mitään enempää en voi hänelle sanoa tai luvata tässä vaiheessa. Saapa nähdä kuinka tässä käy..

Jouduin pääsiäisenä myös erittäin vaikean paikan eteen. Jouduin viemään rakkaan koirani viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Pieni karvakorvani lähti sateenkaarisillan taakse, koska se alkoi jo olla niin sairas, että oleminen alkoi olla kovin tukalaa lääkkeistä huolimatta. Se sai elää yli 10 vuotta täyttä koiranelämää, rakastettuna perheenjäsenenä. Varasin sille ajan torstaina ja lauantaina se tapahtui. Rakastuneen kanssa hemmottelimme hauvaa viimeisinä päivinä, se sai kaikkea herkkua mitä mekin söimme, lammasta, makkaraa, leikkelettä, jne.. varmaan oli ihmeissään, onnen päiviä.. :) Se paistatteli viimeisiä hetkiään ulkona terassilla kanssamme nautiskellen lämpimästä auringonpaisteesta. Surullista, todella surullista - mutta väistämätöntä.. :( Asiassa lohduttaa se, että hauvalla ei ole enää paha olla. Lemmikinomistajan ilot ja surut.. raskas vastuu on kannettava elämän loppumetreillä. No, olin jo etukäteenkin itkenyt asiaa, olin siihen jo valmistautunut, joten vaikka olenkin surullinen ja ikävä on kova, kyyneleet eivät enää tule silmiin koko ajan. Olo helpottaa. Mielessä ovat päälimmäisinä ne hyvät muistot.

Rakastuneelle hauvan poismeno oli yllättävänkin raskas paikka. Vaikka hän oli tavannut hauvani vain muutaman kerran, ehti hän kiintyä siihen todella paljon. Itkuksihan se meillä molemmilla meni sitten lauantai-iltana.. Mutta sehän on mielestäni vain hyvä asia, että mieskin osaa näyttää tunteensa.

Tällaisia tunnelmia tänne kuuluu. Iloa ja surua, naurua ja kyyneleitä. Elämää.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Heräävätkö perhoset sittenkin?

Pääsin Rakastuneen kanssa kasvotusten juttusille vasta loppuviikosta. Tekstiviestejä tulee monta kertaa päivässä, huokuen ikävää ja pursuten lentohaleja ja suukkoja. Puheluja tulee vähintäänkin kerran päivässä. Tapasimme pikaisesti ja hän edelleenkin jaksaa kertoa miten ihana olen, miten hyvältä tunnun siinä vieressä, miten ei olisi uskonut, että koskaan saa lähelleen nämä silmät (ja silmien omistajan), joihin ensimmäiseksi ihastui. Upottaa minut lämpimään ja turvalliseen karhunsyleilyynsä, tekee hyvää ruokaa, pitää huolta..

Jotain tässä sitten kai on tapahtunut, koska viihdyn hänen seurassaan vähitellen enemmän ja enemmän. Mukava mieshän hän on mielestäni ollut ensitreffeiltämme saakka, mutta nyt kun en ole hänen lähellään, mietin välillä mitä hän puuhailee, kaipailen lämpimään kainaloon, haluaisin halata ja suukottaa. Pienen pieni perhosensiivenheilahdus tuntuu silloin tällöin vatsanpohjassa. Hän saa minut hymyilemään.

Sanoin hänelle tavatessamme, että kyllä minun pitää nyt vähän pudottaa häntä takaisin maanpinnalle, koska hän on tässä nyt niin tunteella mukana. Minä olen vielä kovin jäljessä siitä missä hän on. Minä nyt ensin vähitellen tutustun häneen - ja hän minuun. Hän halasi, katsoi minua silmiin ja sanoi että kovasti toivoo että tästä tulisi jotakin.

Katsotaan heräävätkö perhoset, aika näyttää.. :)

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Työt päättyivät ja mieskuviot ovat päättömät..

Voi huh huh, mitä aikoja.. Töissä oli mennä hermot. Itse asiassa menikin viime viikolla, ja annoin sen kyllä sitten näkyä ja kuulua - asiallisesti mutta tiukasti. Se on kyllä jo aika paljon, että meikäläinen, "rauhallisuuden perikuva", sanoo suorat sanat jollekulle. Mutta oli tämä kyseinen henkilö sen kyllä ansainnutkin. Meni ihan asiattomuuksiin, käyttäytyi suorastaan törkeästi, haukkui minut ihan syyttä, oli aivan mahdoton.. ja minulla tuli raja vastaan sen suhteen, että mitä suostun kuuntelemaan ja ottamaan vastaan ihan tuosta vaan. Voi että teki tiukkaa pysytellä asialinjalla, kun suorastaan kiehuin raivosta, mutta purin kieltä ja hillitsin itseni sen verran, että sain kuin sainkin sanottua suorat sanat ilman solvaamista, tai yhtä alhaista käyttäytymistä, kuin itse sain niskaani. Olen itseeni tyytyväinen, koska pidin puoliani ja seuraavana päivänä tämä kyseinen kiukkupussi oli jopa mielin kielin ja pahoitteli käytöstään. Hyvä minä! Vaan nyt sekin työpaikka on sitten koettu ja nähty, eilen oli viimeinen työpäivä (onneksi!) ja tästä eteenpäin sitten uusia kuvioita peliin.

Mieskuvioissakin hämmentelen jonkinlaista soppaa. Rakastunut nyt ensinnäkin on edelleenkin ihan suin päin rakastumassa. Ei tahdo mennä perille, kun selitän että kannattaisi nyt vähän hillitä intoaan, koska en ole alkuunkaan samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Mitäänhän en ole hänelle luvannut, rakastamisesta en ole edes vihjannut, lastaan en tavannut.. pitää hankkia järeämpää rautalankaa. Jos vaikka huomenna illalla uusi yritys. En halua puhua näitä asioita puhelimessa, vaan mielestäni on parempi keskustella vakavat ja isot asiat kasvotusten.

Tämä vanhempi herrasmies, Mr A, on myös herännyt.. Hänellähän oli se Hyvä Syy viettää hiljaiseloaan. Syy on iso ja sellainen, joka varmasti valtaa ajatukset. Viimeisimmässä viestissäni muutama viikko sitten hänelle sanoinkin, että ei hänen tarvitse nyt miettiä näitä meidän juttujamme, mutta jos haluaa juttuseuraa tms. niin olen käytettävissä - ihan ystävänäkin siis. Sen jälkeen ei hänestä kuulunut mitään, ennen kuin lauantaina kyseli tekstarilla kuulumisia. Lauantai-iltana oli yrittänyt soittaa, mutta en ollut huomannut puhelimen ääntä, joten soittelin hänelle takaisinpäin sunnuntaina. Ei kuulema ollut mitään ihmeempää asiaa, kertoili kuulumisiaan, tilannekatsausta, kuten itse sanoi. Ja tänään soitteli "muuten vaan" ajaessaan töistä kotiin.

Hmm.. mä oon niin pulassa näiden miesten kanssa. Siis isoimman ongelman mulle tekee se, että Rakastunut ja Mr A tuntevat toisensa, mutta eivät tiedä että olen molempien kanssa tapaillut. Mutta enhän mä ole kenellekään mitään luvannut, enkä mitään sitoumuksia tehnyt, joten ei tässä pitäisi mitään ongelmaa sinänsä olla. Pitäisi ja pitäisi.. Paitsi että kun Rakastuneen kanssa meni asiat niin pitkälle, että näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä voinut olla menemättäkin, kun perhosia kumminkin lennättää Mr A (joka siis loppupeleissä itse viestitti ettei kannata mennä pidemmälle).. Mutta jossittelulla ei voita mitään. Mä en vaan osaa tätä treffailujuttua. En osaa suhtautua miehiin tarpeeksi.. hm, kevyesti(?). Tai tarkoitan, että olen heti miettimässä miehen tunteita, olen huolissani siitä että hän ajattelee nyt olevansa minun kanssani yhdessä, joten jos vilkaisenkin muualle, teen väärin. Vaikea selittää mitä korvieni välissä liikkuu, sillä noin kirjoitettuna tuo näyttää aika merkilliseltä. Ehkä se on sitä, kun on takana niin pitkä parisuhde, eikä siinä ollut tietenkään soveliasta flirttailla, treffailla, saatika tehdä mitään muutakaan kenenkään muun kanssa, niin nyt tällainen vapaa sinkkuilu on kerrassaan omituinen olotila. Positiivista tässä on se, että itse tiedostan tämän tunnetilan ja syytkin (edes jossain määrin), joten voin vaikuttaa tilanteeseen. Rehellinen ja suora linja kaikkia kohtaan on varmasti selkein ja helpoin tapa hoitaa tällainen tilanne. Sitä yritän noudattaa.

Mistähän se muuten johtuu, että nyt huomaan/luulen huomaavani pidentyneitä silmäyksiä siellä sun täällä? Mielikuvitus tekee kai tepposia. Tuossa lähikaupan kassalla on yksi kivan oloinen nuori mies. Siis varmasti joku 25-vuotias, tai jotain. Jotenkin kummasti hän vaikuttaa vilkuilevan ja hymyilevän minulle vähän normaalia enemmän.. Ehkä hän kumminkin on vain asiakaspalveluhenkinen ihminen, joka haluaa katsoa ihmisiä silmiin, kun heitä kohtaa? Samaten tässä viime viikolla olin eräässä aulassa odottamassa kaveriani. Istuin sohvalla, kun ohi meni joukko miehiä. Kummasti se porukka tuntui suorastaan tuijottavan minua ohi kävellessään, siis joka iikka.. Ensin ajattelin ensimmäisen miehen mennessä ohi, että varmaan tunnetaan toisemme jostakin, mutta en nyt vain muista että mistä, kun hän katsoi niin pitkään. Sitten katsoi seuraava, sitä seuraava, jne.. Olin ihan hämmennyksissäni, enkä tiennyt mihin katsoisin tai mitä tekisin.

Sekoaakohan mulla pää? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu...?