keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Motivaatiota treenivaatteista

Olen hurahtanut treenivaatteisiin! Minä, pitkän linjan sohvaperuna! :) Olen ostanut alennusmyynneistä kivan näköisiä vaatteita, kokoja M, L, 40, 42. Jotkut 42-kokoisista vaatteista menevät päälle jo nyt, mutta joissakin on tiukempi mitoitus ja pitää vielä vähän malttaa. Syksyn treenasin vanhoissa t-paidoissa ja legginsseissä, mutta nyt ajattelin saada lisätsemppiä treeneihin pirteistä väreistä ja kivoista kuvioista. Osa vaatteista on ollut jo pitkään kaapin nurkassa odottamassa sitä "joskus" päivää.. ja nyt niitä voi käyttää. Jippii!

On tuntunut aika huikealta että voin laittaa päälleni vaatteen, jonka kokolapussa lukee 42. Neljäkymmentäkaksi! Isoimmillani vaatteeni ovat olleet muutama vuosi sitten kokoa 48, silloin painoin sata kiloa ja painoindeksi oli 40. Tämän vuosituhannen alkuaikoina olen painanut alimmillani 73 kiloa, silloin olin juuri saanut pudotettua Painonvartijoissa 17 kiloa. Ne kilot tulivat ryminällä takaisin ja vielä korkojen kera. Niin kovasti toivoisin, että tämä on nyt viimeinen kerta kun minun pitää näitä ylenpalttisia ylipainokiloja laihduttaa.. Olisin nyt tyytyväinen loppupainoon joka olisi jossakin 60 kilon huitteilla, vähän alle, vähän yli. Painoindeksin mukaan noin 62 kiloa olisi normaalipainon yläraja 158 senttiselle ihmiselle. Siihen on matkaa vielä noin 30 kiloa..

Ei pidä ajatella sitä koko könttää kerralla, vaan pitää pilkkoa se pieniin palasiin ja iloita välitavoitteiden saavuttamista. Tai sitten vaan yrittää miettiä asiaa oman terveyden ja kunnon kohentamisen kannalta, paino lähtee siinä sivussa. Sillä tavalla ajateltuna laihdutus ei ehkä tunnu niin uuvuttavalta, eikä lopputavoite kovin kaukaiselta. Pitäisi yrittää iloita pienistä parannuksista, esimerkiksi punnerruksissa huomasin että sainkin tehtyä jo useamman punnerruksen suorin vartaloin kuin aikaisemmin. Muistan kun viime syksynä aloitin Kevyen Sankarin ja sain hädin tuskin kolme punnerrusta tehtyä polvet maassa, ennen kuin voimat olivat aivan loppu. Tai kun otin muutamia juoksuaskeleita ehtiäkseni jonnekin ajoissa, läähätin ja läkähdyin pienestäkin spurtista. Nyt en ole vielä uskaltanut kokeilla juoksemista ihan tosimielellä, mutta voin ottaa helposti pieniä pyrähdyksiä, eikä happi lopu kokonaan, vaikka vähän hengästyttääkin. Sellaiset asiat motivoivat, ainakin minua. Ja sitten ne vaatteet... :)

En ole oikein koskaan ollut mikään vaatefriikki, enkä ole raaskinut ostaa mitään kovin kallista tai erikoista. Takaraivossa on aina kummitellut ajatus siitä, että vaate jää käyttämättä kun laihdutan. Yllätys yllätys, tässä on mennyt jo hirmuisen monta vuotta odotellessa sitä päivää, että olen laiha. Pitää elää nyt. Tässä päivässä. Tai huomisessa, kun ostan niitä liian pieniä vaatteita. Eipä tässä kyllä ole juuri ollut varaakaan ostaa oikein mitään ihmeellistä, mutta alennusmyynnit ovat kyllä tosi hyviä löytöpaikkoja! Ja kun ostaa laadukkaista materiaaleista tehtyjä vaatteita, niin ne kestävät pitkään kovaa käyttöä ja useita pesuja. Painon pudottua olen huomannut itsessäni enemmän ja enemmän kiinnostusta kauniisiin vaatteisiin ja muotiin yleensäkin. Ehkä minusta muotoutuu vielä vaate-/muotibloggaaja, kun vielä vähän innostun.. heh. No, tuskinpa sentään. Mutta kyllä tässä on itsestään huomannut uusia piirteitä, kun kroppa on pienentynyt, kunto kohonnut, olo parantunut ja itsetuntokin on varmaan kohentunut. Ja onhan liikunta hyvää hoitoa mustalle mielellekin. :)

maanantai 28. tammikuuta 2013

Mittausmaanantai, lukija ja kymppitonni

Blogia on nyt klikkailtu hieman yli 10 000 kertaa, WAU! Ja kahdeskymmenes lukijakin on liittynyt joukkoon, tervetuloa! Ihan huippuhienoa! :)

Ihan yhtä huippuhienot fiilikset eivät olleet aamulla, kun paino näyttää ikävästi nousevan viimeviikkoisesta.. Peräti reilulla kahdella kilolla! Viikko sitten paino oli tasan 88 kiloa, kun tänäaamuna vaakapirulainen pomppasi näyttämään taas niitä ysillä alkavia lukemia.. 90,7 kg. Vyötärökin oli suurentunut, 108 cm. Mitä kummaa? Ruokavalio ei ole ollut ihan orjallista, mutta että noin paljon plussaa.. hmm. Vaikuttaakohan se, että aloitin liikunnan taas reilun kuukauden tauon jälkeen? Keräisikö kroppa nestettä? Sehän ei selviä kuin ajan kanssa, treeniä jatkamalla. Käynnistymisvaikeuksia, sovitaan niin. On sentään talvi ja pakkasta ja kaikkea, eiväthän autotkaan lähde pakkasella käyntiin ihan tuosta vaan - ainakaan ihan kaikki.

Eipä tässä tällä erää nyt muuta. Mukavaa maanantaita!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Syvälle sydämeen sattuu

Enpä löytänyt kahvakuulaa. Missähän kummassa se on? Olen varmaan jemmannut sen omantunnontuskissani niin varmaan paikkaan, että ei sieltä kolkuttele ja kummittele.. Paino tuntuisi olevan vähän noususuunnassa, viimekertaisen aloituksen kaltaista kahden kilon rysähdystä ei taideta tulla näkemään tällä kerralla. Vähän jähmeältä on tuntunut taas tuon ruokavalionkin kanssa, ei jaksaisi tehdä ruokaa. Ta edes syödä. Jotenkin laiskistuttaa. Tai en tiedä onko tämä laiskuutta, ehkä muuten vaan jotain lamaannusta? Keskeneräiset asiat vievät voimia. Pitäisi tehdä päätöksiä. Päätöksiä, päätöksiä, päätöksiä.. huoh.

Tapasin erään tutun ja hän kehotti minua tekemään päätöksen pian avioliiton jatkamisesta tai erosta. Hän sanoi että asia pitää jättää taakse, eikä siihen saa enää koskaan palata ja sitten vain jatkaa yhdessä. Tai jos ei siihen pysty, pitää erota. En kuulema saisi kiusata miestä kaivelemalla menneitä. Mieheni ei tämän tuttuni mielestä jaksa kohta enää odottaa.

Vai että mieheni ei jaksa enää odottaa.. jaa jaa, no onpa erikoinen teoria. Valitettavasti en ehtinyt jutella tämän tuttuni kanssa pidempään, olisin hyvinkin kyseenalaistanut hänen näkemyksensä asiasta. En usko että pidemmän päälle olisi hyvä vain lakaista asioita maton alle ja päättää että menneet ovat menneitä ja tästä jatketaan nyt vain eteenpäin, eikä niihin asioihin enää palata. Koskaan. Jos asioita ei ole käsitelty ihan kokonaan ja perusteellisesti, niin pitkään kuin siihen tuntuu olevan tarvetta (etenkin loukatun osapuolen mielestä), en usko että jatkaminen onnistuu, ainakaan kovin pitkää aikaa. Perusteeton jankuttaminen ja jauhaminen ei toki vie asioita eteenpäin, mutta jos ei asioista saisi puhua ollenkaan, mitenkään, yhtään, niin kyllä siinä on lopun alku kyseessä minun mielestäni. Siitähän tulee loukatulle osapuolelle aivan hirveä tilanne! Sisällä kiehuu ja kaivertaa, mutta päällepäin pitäisi näytellä onnellista ja rakastavaa puolisoa. Hirveää! Siinä tappaa itsensä henkisesti. Ja aikaa myöten parisuhde kuolee ja kuihtuu pois, kun ei pysty olemaan siinä aito ja oikea oma itsensä.

Tällaista näytelmäähän täällä meillä on itse asiassa näytelty jo jonkin aikaa. Mies näyttelee(?) onnellista, käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut, hassuttelee, vitsailee, on samanlainen kuin ennen salasuhteen selviämistäkin. Minä yritän hymyillä väkinäisesti, olla ainakin jossain määrin kiinnostunut hänen tekemisistään, leikkiä mukana.. mutta mieleni ja sydämeni ei ole siinä mukana. Eikä se paha olo mene pois teeskentelemällä. Eikä asiaa auta yhtään se, että mieheni käyttäytyi aivan samalla tavalla myös silloin kun hänellä oli suhde ystäväni kanssa. En huomaa mitään eroa. Miten häneen voi luottaa ja uskoa, että enää hän ei mene panemaan toista naista kun olen töissä, tai kun hän on reissussa? Tai miten voin luottaa siihen ettei hän avaudu asioistaan toiselle naiselle, suunnittele tulevaisuutta hänen kanssaan, spekuloi minkälaista heidän yhteiselämänsä olisi jos..? Mies sanoo että hän on oppinut läksynsä. Mies myöskin sanoo että ei voi luvata ettei se toistu enää, kun ei tulevaisuudesta voi tietää.. mutta samaan hengenvetoon hän toteaa ettei voi mitenkään todistaa muuttuneensa, hän vain on nyt oppinut läksynsä ja minun pitäisi nyt vain uskoa ja luottaa. Tosin, ei näistä olla edelleenkään puhuttu pitkään aikaan. Mies vain on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Kai minun pitää taas sitten olla se pahis ja ottaa asiat puheeksi - eli haastan riitaa ja pilaan illan.. Mutta kun minun sisälleni sattuu!! Sydän itkee verta, vaikka päällisin puolin olen tyyni.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Treeniä, työnhakua ja parisuhdetta

Lihakset ovat taas kipeinä treenaamisesta. Se on hyvä fiilis! :) Tahtoo lisää! Kalenteriin osuu nyt kymmenen viikon aikana ikävän monta päällekkäisyyttä treenien kanssa, joten joudun joistakin jäämään pois ja se harmittaa jo etukäteen. Pitää sitten varmaan yrittää saada jotain treeniä aikaan omin päin, tai jos vaikka kävisi jollain muulla ohjatulla liikuntatunnilla tuolla kuntosalilla.

Työtilanne on vähän hiljainen vieläkin. Olen kovasti lähettänyt hakemuksia, mutta lieneekö sitten niin, että nyt on niin paljon työnhakijoita että oma hakemus hukkuu helposti sinne massaan. Pitäisi jotenkin pystyä erottautumaan joukosta - mielellään positiivisesti. Tässä tosin juuri tein taas erääseen kiinnostavaan paikkaan hakemuksen. Soitinkin sinne ennen sen lähettämistä ja siitä työstä tuli ihan positiivinen kuva ja puhelimessa ollut mukava henkilökin vaikutti kiinnostuvan minusta. Nyt ei sitten voi muuta kuin odotella hakuajan päättymistä ja toivoa, että tulee kutsu haastatteluun ja sitten vielä saisi sen pääpotin, eli työn. :) Ainoa pieni miinus siinä on se, että työ olisi toisella paikkakunnalla ja työmatka olisi kohtalainen. No, se nyt ei maata kaada. Kyllähän ihmiset kulkevat todella pitkiäkin työmatkoja päivittäin ja saattaahan muuttokin tulla vielä ajankohtaiseksi, joten sitten viimeistään voisi miettiä lähemmäs sijoittautumistakin. Jos nyt siis ensin saa sen työn. :)

Parisuhdetilanne tuntuu nyt seesteiseltä. Ei mitään isoa draamaa suuntaan tai toiseen. Kovasti se mieli ja ajatukset muuttuvat matkan varrella. Yhtenä päivänä tuntuu siltä että ei jaksa tätä enää hetkeäkään ja joskus sitten kaikki on ihan suht fine. Nyt lienee päällä tuo jälkimmäinen olotila. Vaikka ei tämä nyt mitään täysipainoista parisuhdettakaan ihan ole, kämppiksinä tässä lähinnä kai ollaan, kavereina. Kun en muista milloin viimeksi olisi halattukaan.. joulun aikoihin kai? Sitä ennen taisi olla syntymäpäivänäni, kun mies onntteli ja halasi. (Mutta ei antanut lahjaa..) Puhutaan miehen työasioista, minun työnhaustani, harrastuskuvioista, koirasta, mitä syödään, mitä kaupasta tuodaan, rahasta, auton katsastuksesta, perusjutuista.. mutta ei sanaakaan parisuhteestamme.

No, ajattelin kaivaa pari vuotta sitten ostamani kuuden kilon kahvakuulan esiin. Se taitaa olla vielä ostopakkauksessaankin koskemattomana.. ainoa treeni sen kanssa oli se kun kannoin sen kaupasta kotiin. :) Hyvä minä.. Nyt kun jotain liikkeitä osaan sen kanssa tehdäkin, niin voisi sitä jopa käyttääkin. Missäköhän se oikein on..?

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mittausmaanantai ja toinen Kevyt Sankari

Jepulis jee. Taas oli treffit vaa'an kanssa. Paino on hiljalleen laskenut ja nyt se on 88 kiloa. Vyötäröllä on ympärysmittaa jotakuinkinosapuilleentasan 107 senttiä. Että silleen. No, edelleenkin olen kahdeksalla alkavissa lukemissa, jopa joulu-uusivuosi-loppiainen-viikonloput-tiistait-janemuutpäivät -välisen ajanjakson mässyttelyt huomioiden. :)

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, päätin aloittaa taas Kevyen Sankaroinnin. Sankaritarina alkaa tänään, mutta koska tuo edellinen hommeli meni vähän sekavaksi omien ja ns. virallisten painolukemien kanssa, niin kirjailen tänne edelleenkin vain näitä omia maanantaimittauksia. Näkeehän niistäkin missä mennään.

torstai 17. tammikuuta 2013

Uusia lukijoita, mailiosoite ja tunnustus

Olen saanut taas muutaman uuden lukijan blogiini, kiitos teille! Pari liittyi tuossa jokin aika sitten ja yksi ihan äsken. Huomasin teidät kaikki kyllä, mutta valitettavasti en enää ole pysynyt kärryillä, että ketkä olivat jo aikaisemminkin, ja ketkä nyt liittyivät. Tervetuloa teille kaikille kuitenkin yhtälailla ja tasapuolisesti! :)

Tuossa vasemmalla on nyt mailiosoitteeni, eli jos tulee mieleen jotain sellaista mitä ette halua tänne blogiin kirjoittaa, niin tuonne voi sitten tyrkätä postia. Ei kiitos pervouksia ja muuta semmoista, tiedätte kyllä mitä tarkotan. ;) Olen kyllä edelleenkin erittäin kiitollinen kaikista tänne jätetyistä viesteistä ja kommenteista, joten jatkakaa ihmeessä!

Sain Mantalta tunnustuksen (tuossa edellisen postauksen kommenttikentässä) jonka liitän tänne, kunhan ensin päätän kenelle sen jaan eteenpäin. Kiitos tosi paljon, Manta! :)

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kerroin äidille miehen uskottomuudesta

Sain hiljattain kerrottua äidilleni mieheni uskottomuudesta. Olin stressannut kertomista etukäteen ja päättänyt olla asiasta hiljaa niin kauan, että asiat selkeytyisivät edes jonkin verran omien korvieni välissä ja että ehtisin itse muodostaa edes jonkinlaisen mielipiteen siitä, mitä aion tehdä. Äidilläni on tunnetusti vahva temperamentti ja erittäin voimakkaat näkemykset ja mielipiteet asiaan kuin asiaan, eikä hän epäröi niiden julkituomista. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa elämäni aikana, kun olen tuskissani manannut että olinkin mennyt kertomaan tietyistä asioista hänelle, sillä sen suuruusluokan pyöritys niistä on aina tullut, että oksat pois. Omilla näkemyksilläni ja mielipiteilläni ei ole ollut yhtään mitään merkitystä, kun kyllähän hän tietää miten tämä asia kuuluu hoitaa ja mitä minun pitää tehdä. Voitte varmaan kuvitella, että en suinkaan ole ollut asioista ihan samaa mieltä. Ja voitte varmaan kuvitella senkin, mitä siitä on seurannut, jos en ole tehnyt hänen mielensä mukaan..

No, kerroin hänelle ja jäin korvat luimussa odottamaan räjähdystä ja sanelua että mitä minun tulisi nyt tehdä. Hämmästykseni oli suuri, kun hän olikin yllättävän tyyni ja rauhallinen. Ei draamaa. Ei huutoa. Ei yhtään ainutta edes neuvon muotoon verhoiltua määräystä, mitä minun tulisi tehdä, muuta kuin että katsele nyt, miltä tuntuu. Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi..! Ihan turhaan olin stressannut tätäkin asiaa puoli vuotta. Toisaalta, kun aina aikaisemmin suhtautuminen on ollut ihan toisenlainen, niin on ollut perusteitakin olla stressaantunut kertomisesta. Etenkin kun omakin pää on ollut ihan sekaisin. On se kyllä vieläkin, mutta kuitenkin..

Toki äiti väläytteli omintakeisia ajatuksiaan, sillä hän sanoi miettineensä jo pitkään, että kyllä minun pitäisi miehestäni erota, jotta saisin laihdutettua rauhassa. Hänen näkemyksensä mukaan laihdutus ei onnistu niin kauan kun asumme yhdessä, kun mieskin syö aina niin paljon.. Jjjjoo, no ripaus totuuttahan tuossa saattaa toki olla, sillä onhan se hankalaa muuttaa omia ruokailutottumuksiaan, jos toinen syö mitä mieleen juolahtaa, mutta että ihan erota sen takia?

Siinä yhdessä päiviteltiin, mitä miesten (ja naistenkin) mielessä liikkuu, kun pettävät. Kertoili omia kokemuksiaan tuntemistaan ihmisistä ja omista seurusteluaikaisista kokemuksistaan. Yllättävän hyvässä hengessä siinä jutusteltiin ja olin kyllä hurjan helpottunut siitä, miten kivuttomasti kaikki sujui. Vaikka vielähän tässä ehtii tapahtumaan yhtä ja toista, enkä ollenkaan ihmettelisi sitäkään, että tästä(kin) tulisi sellainen soppa mitä ruoditaan kohta puolen suvun kanssa puhelimitse ja naamatusten niin, että jokaisella on oma totuutensa, miten tässä nyt pitäisi edetä. Ei olisi ensimmäinen kerta sekään. Mutta totisesti toivon, että niin ei käy, vaan että saisimme mieheni kanssa ihan rauhassa käsitellä asiaa keskenämme. Sikäli kun käsittelemme. Ei olla taas vähään aikaan puhuttu asiasta mitään. Mies vaikuttaa iloiselta ja onnelliselta, minä esitän iloista ja odotan että mies itse haluaisi jutella.. Tiedän ettei sitä tule tapahtumaan, vaan että minä sen keskustelun joudun taas aloittamaan ja miehen mielen siten pahoittamaan.. Mutta eihän sitä tiedä. Ehkä mies yllättää minut kuten äitini minut yllätti?

Mittaustiistai

Eilen ihan unohdin käydä punnitsemassa itseni. Tai en oikeastaan edes tajunnut, että on maanantai.. päivät jo menneet ihan sekaisin. Korjasin tilanteen tänään ja iloisesti sain huomata, että paino on pysynyt kurissa ja nuhteessa pahanlaatuisista repsahduksistani huolimatta. (Se Fazerin Sininen ei suinkaan ole ollut ainoa syntini viime aikoina.) Joitakin päiviä sitten vaaka näytti jotain ihan kamalia lukemia, mutta siitä ollaan tultu vähän alas - onneksi! Paino siis 88,9 kiloa, vyötärö 107 senttiä.

Tein periaatepäätöksen itseni ja terveyteni puolesta ja ilmoittauduin uudestaan Kevyen Sankarin laihishommeliin. Alkaa ensi maanantaina. Yksin tästä laihdutuksesta ei tule mitään, etenkin kun on näin paha stressitilanne päällä. Maksaa paljon, antaa enemmän.. tai niin olen asian ajatellut. Kymmenen viikkoa hyvää treeniä ja tsemppausta, niin kyllä tämä rouva on huhtikuun alussa ihan toisessa kunnossa! :)

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Joo joo, jojoillaan vaan..

Tänään kävin hoitamassa erästä pikku projektia, ja päätin ihan itseäni muistuttaakseni ja laihista vauhdittaakseni pukea ne aamulla kireiksi todetut housut jalkaan. Ihan vaan, että sitten heikkona hetkenä muistaisin ettei kannata syödä herkkuja. Hommahan sujui kuin rasvattu ja päivän aikana käytiin sitten syömässä, valitsin terveellisesti kalaa ja paljon kasviksia, rasvatonta maitoa ja vettä jne.. Olin oikein ylpeä siitä että sain itseni tosi hyvin taas ruotuun ja että tästä ne kilot taas lähtevät. Joopa joo. Mikä lie mielenhäiriö siinä ruokailun jälkeen sitten tuli, mutta meninpä reippaana rouvana ostamaan Fazerin Sinisen (200g) ja söin sen melkein kokonaan. Hups. Kyllä nyt on taas hyvä fiilis.. ai että ottaa päähän. Huomenna on taas päivä uus, joten ei tästä nyt sen suurempaa draamaa kannata kehitellä. Oppia ikä kaikki.

Paino jojoilee

Paino nousee tasaisen varmasti, ou jee. Vielä ollaan nipin napin kasilla alkavissa lukemissa mutta ei kauaa, jos tätä menoa jatketaan.. Vetäisin aamulla jalkaan housut, joita en ole käyttänyt muutamaan viikkoon ja hopsista vaan, nehän ovatkin tiukat! Ne eivät jousta yhtään, joten lisääntyneen massan huomaa. Onneksi! Kyllä pitää nyt ryhtyä taas ottamaan niskasta kiinni tätä rouvaa, että paino ei enää nouse enempää. En, en, en, en, EN halua enää kaiken tämän muun lisäksi päästää itseäni lihomaan kaikkia niitä hiellä ja tuskalla laihdutettuja kiloja takaisin! Jojoilu saa nyt loppua, siis ihan oikeasti! Pitää keskittyä muistelemaan niitä mahtavia hetkiä, kun huomasin miten upealta tuntui, kun vaaka näytti pienempiä ja pienempiä lukemia, vaatteet tuntuivat entistä väljemmiltä, olo oli virkeämpi ja peilistä katsoi kapeampi minä. Back to the basics! Herkut pois, säännölliset ruoka-ajat, runsaasti vettä, paljon proteiinia, kasviksia, liikuntaa.. Niillä pitäisi päästä vauhtiin. Olen kyllä elämäni aikana jojoillut jo ihan riittävästi.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Sitä sun tätä ja vähän totakin

Mulla oli ihan joku aihekin mielessäni, kun päätin avata blogini ja kirjoittaa muutaman rivin. Unohdin. No, ei voi mitään. On kuitenkin sellainen tunne, että pitää päästä purkamaan mieltään tänne, joten näppäimistö saa laulaa mitä mieleen juolahtaa.

Laihdutus: Ja kököt.. ei tuu taas yhtään mitään. Mä oikeasti tarvitsen jonkun potkimaan mua ahteriin, että saan jotain aikaan. Päätin että maksoi mitä maksoi, ilmoittaudun taas jonnekin "kurssille". Rahaahan ei ole siis senttiäkään ylimääräistä, mutta omaan hyvinvointiin pitää sijoittaa. Eikös? Yritän raapia rahat jostakin. Mä olen kohta muuten taas samassa painossa mistä kesällä lähdin, ja sitten kohta taas siinä missä olen isoimmillani ollut (99, jotain kiloa, ellei ollut jo yli satasenkin..), ja sitten siitä onkin hyvä jatkaa alkanutta matkaa.. Juuei, ei käy.

Raha: Joo, tätä liippasikin tuo äskeinen aihe. Rahaa ei ole yhtään liikaa. Piti jo laittaa pankkiin viestiä, että voitaisiinko maksaa asuntolainasta vain korkoja jonkin aikaa, kun lainanlyhennykseen ei ole mitenkään varaa. Toivottavasti ovat suopeita, eivätkä vaadi taloa myyntiin. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun pankin kanssa tällä asialla olemme.. Vaikka voihan se olla että talo menee myyntiin ihan eronkin takia ennen pankin vaatimuksia. Elämme jännittäviä aikoja.

Parisuhde:  Mies taisi havahtua eron mahdollisuuteen siinä vaiheessa, kun eropaperi oli pöydällä nenän edessä. Hän suuttui, eikä halunnut puhua asiasta, hänelle tuli "paha mieli". Miehen mielestä pitäisi katsoa eteenpäin ja rakentaa suhdetta yhdessä. Päivän, pari hän oli äreä ja etäinen. Ei pitäisi kuulema kaivella yksityiskohtia ja muutenkaan puhua siitä mitä tapahtui, koska hän ei muuten pääse siitä yli. Hän?! Jaahas, no ikävää sinänsä, että minä en pääse siitä yli, jos asia lakaistaan maton alle ja eletään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja katsotaan vain tulevaisuuteen. Pattitilanne. Kun hän ei näyttänyt ottavan asiaa mitenkään esille, aloitin keskustelun jossa kerroin (ja itkin) mm. että olen tuntenut itseni loukatuksi hyvin monella tavalla: ihmisenä, vaimona, naisena, seksuaalisesti, ystävänä (tämän toisen naisen taholta), sekä epäileväni hänen menemisiään ja saamiaan tekstareita/maileja..  Ja että haluaisin että hän jotenkin osoittaisi katumusta ja sitä että on pahoillaan ja pyytäisi anteeksi ja yrittäisi edes jotenkin hyvittää asiaa. Hän kuunteli sohvalla takakenossa silmät kiinni, eikä puhunut kovinkaan paljoa. Sen sanoi, että nythän sä puhuit ihan eri asioista kuin ennen (..? Kun en ilmeisesti siis kysellyt mm. koska ja miten suhde alkoi), eikä lohduttanut juurikaan millään tavalla, tai mitenkään osoittanut ymmärtävänsä minua. Vastasi vaan että en minäkään voi tietää miltä hänestä tuntuu. Vajaan tunnin kuluttua hän sanoi, että nyt pitäisi lopettaa, koska muuten aiheet alkavat kiertää kehää ja keskustelusta tulee vaan samojen asioiden jankkausta. Että voidaan sitten jatkaa joskus toisen kerran, vaikka vaan vähän aikaa. Typerryin, mutta eihän toista voi pakottaa keskustelemaan. Mulla olisi kyllä ollut monta aihetta vielä sanomatta, eikä keskustelu suinkaan ollut mennyt tuollaiseksi jankkaamiseksi, kuten mies sanoi. Keskustelun jälkeen hän on ollut hyvin mielin kielin ja vaikuttanut iloiselta(?!) ja käyttäytynyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saan todennäköisesti odottaa maailman tappiin saakka, että hän aloittaisi keskustelua itse, joten minähän sitten olen taas se ikävä ihminen, joka haluaa vaan kaivella menneitä, eikä panostaa suhteeseen kun en katso eteenpäin..

Ei tässä nyt tainnut mitään punaista lankaa olla, mutta tulipahan taas avauduttua. Seuraavaksi suuntaan keittiöön tekemään ruokaa siiheksi kun mies palaa töistä. Jee jee.. ja happy happy joy joy.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Oman elämänsä sankari

Jos olisikin joku käsikirjoitus, jota voisi vain seurata.. Vaan kun ei ole. Ei ole ohjeita, joita voisi kohta kohdalta noudattaa ja lopputuloksena olisi onnistunut ja onnellinen lopputulos. Pitää olla samaan aikaan oman elämänsä käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja, kuvaaja ja pääosanesittäjä. Aikamoinen soppa, kun niin moneen keitokseen kauhansa laittaa. Reality show. Nehän ovat nyt muotia..

Mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä voi antaa anteeksi? Voiko ihminen muuttua? Voiko asioista ottaa opikseen? Saako ajatella vain omaa etuaan? Mikä sitten on se oma etu? Onko se sitä, että pitää tutut asiat ympärillään ja saa elää suojamuurin sisällä, vai sitten sitä että hajoittaa päätöksillään myös toisen ihmisen ympärillä olevat asiat, muuttaa muidenkin elämää ja pakottaa etsimään jotain uutta? Toisaalta tavarat ja esineet ovat.. no, ne ovat vain tavaroita ja esineitä. Asuntokin on .. no, lämmin paikka jossa on seinät ja katto.

Sain edesmenneeltä isältäni hiljattain lämpimiä terveisiä yli 30 vuoden takaa. Suomeksi sanottuna hänen tekemiään koivuhalkoja, joita poltin takassa. Kuivia ja helposti syttyviä. Olihan se nostalginen tunne ja kirvoitti silmäkulmasta kyyneleen. Kun kukaan ei nähnyt, menin halaamaan takkaa.. tunsin lämmön ja rakkauden, niin monen vuoden takaa. Sain siitä voimaa. Mietin, mitä isäni minulle nyt sanoisi. Mitä hän minulle toivoisi. Onnea ja rakkautta, turvallisuutta ja luotettavan kumppanin, hyvän elämän. Olen oman elämäni sankari, reality shown päätähti. Mitä elokuvan sankaritar tekisi? Riippuisi kai elokuvan tyylilajista..

Mutta edelleenkin minun pitäisi kirkastaa mieleeni asia, joka on minulle itselleni tärkeä: Mitä minä haluan? Miksi noinkin yksinkertainen asia on niin kamalan vaikeaa?


maanantai 7. tammikuuta 2013

Mittausmaanantai

Vaihteeksi vähän juttua tästä alkuperäisestäkin aiheesta.. Joulun ja loppiaisen välisen ajanjakson mässyttelyn johdosta paino nousi hieman, eli aamulla julma vaaka kertoi karuja faktoja: 89,0 kg. Viikossa paino on noussut 800 grammaa. Vyötärö oli 107 cm, eli tässä mennään hissukseen kohti suurempia lukemia. No, ainakin kaikki kaapit on nyt tyhjennetty herkuista, joten ylimääräisiä kiusauksia ei enää ole. On siis helppo palata takaisin terveellisiin elämäntapoihin.. tai jotain. Sen verran siimaa annan itselleni, että menen ensi lauantaina hyvän ystäväni kanssa syömään ja viikon kuluttua siitä on eräät juhlat. Muutoin pidän kielen keskellä suuta ja näpit irti herkuista.

Eihän tilanne ole mitenkään katastrofaalinen, kun miettii miten hyvin kumminkin olen saanut painoa pois. Olisi voinut lähteä enemmänkin, mutta olen tyytyväinen tähänkin. Olo on kevyempi ja energisempi, vaatteet eivät ahdista niin pahasti. Nyt jälkeenpäin ajatellen se on ollut suhteellisen helppoa, mitään nälkiintymistä ei ole tarvinnut kokea, vaan kyse on vain oikeista valinnoista ja liikunnasta. Kuulostaa helpolta, mutta sitähän se ei tosiasiassa ole. Vanhoihin tapoihin palaa helposti uudestaan, eikä vannoutunutta sohvaperunaa ole helppo saada liikkeelle, vaikka se liikunnan ilo tuossa loppuvuonna jo löytyikin. Itse tarvitsen pidempiaikaisen motivaattorin ja liikuttajan, aikataulutetut treenit ja "jonkun" valvomaan sitä että liikunko vai en. Siksi Kevyt Sankari oli niin hyvä juttu minulle, kun oli selkeä aikataulu ja treeniohjaaja, sekä tuttu ryhmä, niin oli jotain painetta ja ns. velvoitetta ilmestyä paikalle. Ei voinut jäädä kotiin ja tuumata itsekseen, että en minä tänään, menen vaikka huomenna, tai illalla, tai kohta, tai joskus toiste.. Kun oli tietty aika ja paikka sovittuna, niin sinne sitten piti mennä. Ja vaikuttihan sekin tietysti, että kun siitä lystistä oli maksanut, niin olisihan se ollut hölmöä jäädä ihan pikkujutun takia pois.

torstai 3. tammikuuta 2013

Erokeskustelu

Eilen päätin ottaa puheeksi tunteeni ja ajatukseni suhteestamme, sekä kertoa miehelle, että haluan erota. Päätin pysyä rauhallisena ja yrittää hoitaa asian mahdollisimman hyvässä hengessä.

Riski Rouva: - Minulla on ollut tosi paha olla ja olen ahdistunut. En pysty luottamaan sinuun enää niin paljon, että voisin jatkaa enää.
Mies: - No mitäs nyt sitten..?
RR: - Kai se harkinta-aika sitten täytyy pyöräyttää käyntiin.
M: - Etköhän sä ole jo tarpeeksi harkinnut. Mä arvasin että tässä käy näin.

Pyörittelin sanoja mielessäni, mies vaikutti ärtyneeltä.

RR: - No se nyt kuuluu tähän, se ensimmäinen puoli vuotta. Vähintään.
M: - Mä olen kyllä yrittänyt kaikkeni! Mä en enää keksi mitä muuta mä olisin voinut tehdä..

Purin hammasta ja päätin olla tarttumatta tähän, vaikka kiukutteleva asenne ärsyttikin. En todellakaan halua itselleni miestä, jolle pitää jokainen asia selittää juurta jaksain, kertoa mitä asioita suhteessa saa ja ei saa tehdä. Ilmeisesti sekin olisi sitten ollut aiheellista.. Olin kyllä kertonut mitä asioita hän olisi voinut tehdä toisin sen jälkeen kun pettäminen tuli ilmi, vaikka en edes itsekään osannut määritellä, mitä sellaista hän olisi voinut tehdä millä uskottomuuden voisi kokonaan hyvittää.

M: - Kyllä mä arvasin että tässä näin käy.
RR: - Se mitä sä sinne uudenvuodenjuhliin lähtiessäsi sanoit, että lupaat rakastaa ja muuta.. Mä en vaan pysty luottamaan. Sä lupasit mulle samat asiat aikaisemminkin, ja miten siinä sitten kävi. Ei mennyt montaa viikkoa, kun.. Mä olen luottanut suhun 100-prosenttisesti ja jos joku olis tullut mulle sanomaan että sulla on suhde, niin en mä olis uskonut. En millään..

Mies oli hiljainen ja vaikutti jotenkin harmistuneelta, kiukkuiselta ja turhautuneelta. Itse nieleskelin kyyneleitä.

M: - Mä voin rehellisesti sanoa että sen jälkeen mulla ei ole ollut ikävä, enkä ole ollut yhteydessä (toisen naisen nimi), eikä keneenkään muuhunkaan.

Kaksi asiaa iskeytyivät mieleeni, ensinnäkin "sen jälkeen" ja "keneenkään muuhunkaan". Mietin mielessäni, että muista luottaa vaistoihisi.. Jos itse olisin ollut mieheni tilanteessa, olisin todennäköisesti vakuutellut maasta taivaisiin, ettei koskaan ole ollut ketään muuta, eikä ole senkään jälkeen ollut. Jos asia siis olisi niin. Nyt mies toteaa, että "sen jälkeen" ei ole tapahtunut mitään.. Tässä vaiheessa minulle on käytännössä aivan sama, vaikka mies sanoisi mitä, päätökseni olen tehnyt. Tunnen olevani todellakin petetty ja suhteemme tuntuu nyt olevan aivan pelkkää valhetta. Arvelen miehelläni olleen muitakin naisia tässä vuosien mittaan, vaikka ei tunnustakaan.

RR: - Vaikka sä sanoisit ettei sulla ole ollut ketään muuta ennen sitä, eikä sen jälkeen, niin en mä usko. Mä vaan en enää pysty uskomaan. Mä haluaisin uskoa sua, mutta en pysty.
M: - No mun ei sitten tarvitse selitellä sulle enää mitään.

Mies nousee selvästi ärtyneenä ja lähtee pesemään hampaitaan.

M: - Menen nukkumaan. Hyvää yötä.
RR: - Hyvää yötä..


Päälimmäinen ajatukseni oli se, että olen nyt tehnyt oikean ratkaisun. Mietin jopa sitä, että olinpa hölmö kun odotin näin kauan. Miehen käytös oli vähän kummallista, kiukuttelevaa. Ihan kuin hän olisi ollut harmissaan siitä, että hänen omasta mielestään runsaat ja ylitsepursuavat sovittelun eleensä eivät olleet riittäneet, että olen kohtuuton, kiittämätön ja mihinkään tyytymätön, että mikään ei riitä, eikä hänellä olisi mitenkään ollut mahdollisuutta korjata asiaa. Mies oli keskustelun aikana kylmäkiskoinen ja.. no, vaikea sanoa. Jotenkin tuli sellainen olo, että hän oli luovuttanut taistelun jo ennen kuin oli sitä edes aloittanutkaan, kun hän sanoi arvanneensa tuloksen.

Kyllä hänen käytöksensä tässä puolen vuoden aikana on nyt jälkeenpäin ajatellen ollutkin sellaista, että kunhan tässä nyt vähän jotain muodon vuoksi yritän, ei tästä kuitenkaan mitään tule. En tiedä kuinka paljon hän loppujen lopuksi sitten oikeasti sydämessään halusikaan jatkaa kanssani. Olisi voinut kuvitella, että jos hän todella olisi ollut pahoillaan ja olisi halunnut uuden mahdollisuuden, hän olisi pahoitellut ja pyydellyt anteeksi vähän väliä ja yrittänyt kaikin keinoin keksiä tapoja sovitella tekosiaan. Tai ehkä sitten vain kuvittelen. Ehkä vain elokuvissa toimitaan niin? Vaikka onhan tämä tosielämäkin joskus elokuvaa ihmeellisempää.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Ajopuuna riippusillalla?

Mies palaili reissultansa kotiin ja painui saman tien nukkumaan oloaan pois. Minä olen ahkerasti syönyt herkkuja, huh mikä urakka. Onhan ne saatava ennen arjen alkua pois, että voi aloittaa terveellisen elämän! Heh, no ei nyt ihan sillä asenteella, mutta vähän olen kyllä herkutellut. Huomenna aloitan aamun terveellisesti kaurapuurolla.

Minulla on ollut tänään aikaa pohdiskella parisuhdekuvioitamme. Koko ajan enemmän ja enemmän nousee pinnalle tunne siitä, että haluan erota. Varmasti olisi mahdollista jatkaa yhdessä, mutta se yhdessäolo ei olisi minulle, eikä ehkä miehellekään, hyväksi. Olen tullut siihen tulokseen, että en pysty luottamaan mieheen enää täydellisesti, luultavasti katkeroituisin ja vanhempana sitten antaisin miehen kyllä sen kuulla - jos vielä olisimme yhdessä. Minulla on petetty ja väheksitty olo, en arvosta mieheni ratkaisua, ehkä en sitten arvosta enää miestäkään. En pysty kunnioittamaan miestä, joka loikkaa vieraan naisen sänkyyn, jos omassa parisuhteessa on jotakin vikaa. Ensin pitäisi saada selvitettyä ne oman suhteen ongelmat, jos mahdollista. Jos ne eivät selviä, eikä parisuhteella ole tulevaisuutta, pitää erota ja vasta sitten katsella uusia kumppaneita. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, sitä mieltä olen.

Mieheni on periaatteessa herkkä ja kiva ihminen, huumorintajuinen, sosiaalinen, hauska ja helläkin. Varmasti loistava mies jollekin naiselle, mutta ei minulle. Emme ehkä vain sovi toisillemme, ehkä se johti siihen ettei mies osannut avautua ajatuksistaan ja tunteistaan minulle, enkä minä sitten hänelle. Ehkä se on se perimmäinen syy siihen, että hän harhautui toisen naisen syliin. Tai ehkä olimme tavatessamme molemmat niin nuoria ja kokemattomia, tietämättömiä elämästä ja ihmisistä, että emme osanneet vaatia parisuhteelta ja kumppanilta oikeita asioita. Siis itsellemme oikeita, meille parhaiten sopivia. Itsestäni ainakin voin sanoa sen, että olin silloin vielä nuori nainen, joka ei ollut löytänyt itseään ja mukautui muiden tahtoon. Ja onhan se vähän vaikea elää elämäänsä, jollei itseäänkään tunne. Silloin helposti ajelehtii ajopuuna virran vietävänä ja myöhemmin löytää itsensä keskeltä merta, eksyksissä ja yksin, eikä turvallisesta rannasta näy merkkiäkään.

Nyt välillemme on muodostunut Indiana Jones -elokuvista tuttu valtava rotko, jonka poikki kulkee vain kapea ja hapertunut parisuhteen riippusilta, jota nakertaa rotkon toiselta puolelta poikki epäluulo ja halveksunta, toiselta puolelta viha ja pettymys. Sillan yläpuolella kiertelevät katkeruuden korppikotkat silmissään murhanhimoinen katse. Minä seison rotkon toisella puolella ja mies toisella puolella, eikä kumpikaan uskalla astua tuulessa heiluvalle ja notkahtelevalle sillalle.

2013 - uudet kujeet

Hyvää alkanutta vuotta 2013!
 
Olkoon se kaikille parempi, onnellisempi, antoisampi ja palkitsevampi kuin tämä, tai aikaisemmat vuodet. Kantakoot siivet, kestäkööt suunnitelmat, tuokoot suotuisat tuulet myönteisiä asioita elämään.
 
Siitä on nyt puoli vuotta. Jotakuinkin osapuilleen melkein tasan. Siis siitä kun heräsin puoli kahden maissa yöllä puhelimen ääneen. Se puhelu murskasi maailmani, jonka olin oppinut tuntemaan. Muutti tulevaisuuden, haurastutti menneisyyden, pirstoi minut sirpaleiksi. Muutti elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken muun sellaisen - ainakin omalta kohdaltani. Eikä vastaus kysymykseen ole 42, vaikka Douglas Adams muuta väittääkin.
 
Vaikea uskoa että miehen uskottomuuden selviämisestä todellakin on jo puoli vuotta. Se tuntuu samaan aikaan etäiseltä ja vieraalta asialta, mutta toisaalta tuntuu että se olisi tapahtunut vasta äsken, viime viikolla. Nopeasti se aika kuluu, se laittaa myös miettimään ajankulua tästä hetkestä eteenpäin. Miten haluan käyttää seuraavan puolikkaan vuoden? Entä sitä seuraavan? Tai seuraavat? Kenen kanssa, missä, mitä tehden? Mitä miettien, epäillen vai luottaen? Särkien itse itseäni sisältä, vai rakentaen itsestäni vahvemman? Ei kovempaa ja karskimpaa, mutta vahvemman ja viisaamman.. toivottavasti. En halua katkeroitua, en halua surkutella elämääni ja ajelehtia kuolleena kalana virran mukana. Ne vahvat ja elinvoimaiset kalat uivat vastavirtaan, kyljet hopeaisina loikkien kosken kuohuissa kohti yläjuoksua.

Näennäisen tyynestä myrskynsilmästä pääsee pois vain kohdaten sen ympärillä vellovan synkän ja pelottavan myrskyrintaman, hirmuiset tuulet ja ilmassa lentävät satuttavat asiat. Mielen myrskynsilmä on petollisen tyyni, mutta lopulliseen turvapaikkaan pääsee vain pahimmat pelkonsa kohdaten, voimakkaissa tuulissa taistellen.
 
Siispä on aika tehdä uudenvuodenlupauksia, itselleni, muista välittämättä. Itsekkäästi, mutta hienovaraisesti, ei muita talloen. Jokainen ihminen on arvokas, ketään ei saa polkea maahan.
 
Vuonna 2013:
 
1. Lupaan pitää itsestäni huolta.
 
2. Lupaan asettaa itseni, omat tunteeni ja tavoitteeni etusijalle. Hienovaraisesti.
 
3. Lupaan opetella tunnistamaan omat tuntemukseni ja motiivini, jotta osaan toimia itselleni parhaalla tavalla.
 
4. Lupaan luottaa omiin vaistoihini.
 
5. Lupaan olla itselleni armollinen, en vaadi itseltäni liikoja, en vaadi täydellisyyttä.
 
6. Lupaan etten muutu tosikoksi, vaikka taivas putoaisi niskaani. Taas.
 
 
7. Ja lupaan muistaa pitää pyyheliinan valmiina, en ehkä aina mukana, mutta valmiina. ;) (Suosittelen Douglas Adamsin tuotantoon perehtymistä, etenkin viisiosaista Linnunrata-trilogiaa..)
 
 
Eiköhän siinä ole tarpeeksi lupauksia yhden ihmisen pidettäväksi. Näin aluksi ainakin.
 
Vuodelta 2013 toivon saavani terveyttä ja onnellisuutta, molemminpuolista rakkautta, hyväsydämisiä ystäviä, mielenkiintoisen työpaikan, sydämelle ja sielulle kodin, uskoa tulevaisuuteen, valoa tunnelin päähän. Voimaa ja energiaa vaikeuksien voittamiseksi, elämää ja ihmisiä, kauniita asioita, iloa ja hyvää mieltä, jaettavaksikin saakka.
 
Siinä on monta ihanaa ja kaunista asiaa, jotka ovat jopa saavutettavissa. Eivät ne ole mitään mahdottomuuksia, en kurkottele tähtiin. Raha ja omaisuus eivät tuo onnea, onnea ei voi pakottaa, onnellisuus on ihmisessä itsessään, löydettävissä ja saavutettavissa. Pienin askelin, päivä kerrallaan. Omia valintoja. Omia päätöksiä. Omaa itseään kuunnellen sen voi saavuttaa.
 
Onnellisuuden aiheita pitää etsiä ympäriltään, niitä pitää osata arvostaa. Juuri nyt olen onnellinen esimerkiksi siitä, että koiramme ei pelkää raketteja, pauketta ja välkettä. Sen kanssa saa olla ulkona pahimmankin rätinän aikana ja koira vain omissa ajatuksissaan nuuskuttelee lumihankea. Ihana tapaus.. :)
 
 
Kohotan kuplivan maljan menneille, joita ilman ei olisi tulevaa.
Tulevalle, joka ei tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta ilman menneitä. 
Jokaiselle elämän polulla kohdatulle, tuleville kohtaamisille, kaikille meille.
 
Onnea ja iloa, kaikkea hyvää!