Enpä löytänyt kahvakuulaa. Missähän kummassa se on? Olen varmaan jemmannut sen omantunnontuskissani niin varmaan paikkaan, että ei sieltä kolkuttele ja kummittele.. Paino tuntuisi olevan vähän noususuunnassa, viimekertaisen aloituksen kaltaista kahden kilon rysähdystä ei taideta tulla näkemään tällä kerralla. Vähän jähmeältä on tuntunut taas tuon ruokavalionkin kanssa, ei jaksaisi tehdä ruokaa. Ta edes syödä. Jotenkin laiskistuttaa. Tai en tiedä onko tämä laiskuutta, ehkä muuten vaan jotain lamaannusta? Keskeneräiset asiat vievät voimia. Pitäisi tehdä päätöksiä. Päätöksiä, päätöksiä, päätöksiä.. huoh.
Tapasin erään tutun ja hän kehotti minua tekemään päätöksen pian avioliiton jatkamisesta tai erosta. Hän sanoi että asia pitää jättää taakse, eikä siihen saa enää koskaan palata ja sitten vain jatkaa yhdessä. Tai jos ei siihen pysty, pitää erota. En kuulema saisi kiusata miestä kaivelemalla menneitä. Mieheni ei tämän tuttuni mielestä jaksa kohta enää odottaa.
Vai että mieheni ei jaksa enää odottaa.. jaa jaa, no onpa erikoinen teoria. Valitettavasti en ehtinyt jutella tämän tuttuni kanssa pidempään, olisin hyvinkin kyseenalaistanut hänen näkemyksensä asiasta. En usko että pidemmän päälle olisi hyvä vain lakaista asioita maton alle ja päättää että menneet ovat menneitä ja tästä jatketaan nyt vain eteenpäin, eikä niihin asioihin enää palata. Koskaan. Jos asioita ei ole käsitelty ihan kokonaan ja perusteellisesti, niin pitkään kuin siihen tuntuu olevan tarvetta (etenkin loukatun osapuolen mielestä), en usko että jatkaminen onnistuu, ainakaan kovin pitkää aikaa. Perusteeton jankuttaminen ja jauhaminen ei toki vie asioita eteenpäin, mutta jos ei asioista saisi puhua ollenkaan, mitenkään, yhtään, niin kyllä siinä on lopun alku kyseessä minun mielestäni. Siitähän tulee loukatulle osapuolelle aivan hirveä tilanne! Sisällä kiehuu ja kaivertaa, mutta päällepäin pitäisi näytellä onnellista ja rakastavaa puolisoa. Hirveää! Siinä tappaa itsensä henkisesti. Ja aikaa myöten parisuhde kuolee ja kuihtuu pois, kun ei pysty olemaan siinä aito ja oikea oma itsensä.
Tällaista näytelmäähän täällä meillä on itse asiassa näytelty jo jonkin aikaa. Mies näyttelee(?) onnellista, käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut, hassuttelee, vitsailee, on samanlainen kuin ennen salasuhteen selviämistäkin. Minä yritän hymyillä väkinäisesti, olla ainakin jossain määrin kiinnostunut hänen tekemisistään, leikkiä mukana.. mutta mieleni ja sydämeni ei ole siinä mukana. Eikä se paha olo mene pois teeskentelemällä. Eikä asiaa auta yhtään se, että mieheni käyttäytyi aivan samalla tavalla myös silloin kun hänellä oli suhde ystäväni kanssa. En huomaa mitään eroa. Miten häneen voi luottaa ja uskoa, että enää hän ei mene panemaan toista naista kun olen töissä, tai kun hän on reissussa? Tai miten voin luottaa siihen ettei hän avaudu asioistaan toiselle naiselle, suunnittele tulevaisuutta hänen kanssaan, spekuloi minkälaista heidän yhteiselämänsä olisi jos..? Mies sanoo että hän on oppinut läksynsä. Mies myöskin sanoo että ei voi luvata ettei se toistu enää, kun ei tulevaisuudesta voi tietää.. mutta samaan hengenvetoon hän toteaa ettei voi mitenkään todistaa muuttuneensa, hän vain on nyt oppinut läksynsä ja minun pitäisi nyt vain uskoa ja luottaa. Tosin, ei näistä olla edelleenkään puhuttu pitkään aikaan. Mies vain on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Kai minun pitää taas sitten olla se pahis ja ottaa asiat puheeksi - eli haastan riitaa ja pilaan illan.. Mutta kun minun sisälleni sattuu!! Sydän itkee verta, vaikka päällisin puolin olen tyyni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti