Pitkäperjantain pohdintaa mm. hyvyydestä ja itsensä arvostamisesta

Kuinkahan paljon olen valmis joustamaan ja antamaan myöten vain sen takia, että haluan olla muille mieliksi, tai että minua pidettäisiin hyvänä ihmisenä? Olen miettinyt tätä jonkin verran, sillä tunnistan itsestäni piirteitä, jotka eivät ole minulle itselleni kovin hyväksi. Lapsesta saakka olen oppinut olemaan ns. kiltti ja helppo ihminen, joka ei ole vaivaksi tai omista ongelmistaan avaudu, eikä myöskään pyydä neuvoja tai apua. En ole halunnut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, tai riidellä mistään (paitsi lapsena sisarukseni kanssa). Lapsena minua jopa kiusattiin koulussa isän kuoleman jälkeen, enkä kertonut siitä kenellekään. Syynä ei toki ollut se, että isäni kuoli, vaan luultavasti se että vetäydyin surussani omiin oloihini ja olin hyvin itkuherkkä ja hiljainen, enkä osannut/jaksanut sanoa kenellekään vastaan. Olin helppo kohde.

Isäni oli pidetty mies ja hänen kuolemansa jälkeen eräs naapurikin sanoi minulle isäni olleen hyvä ihminen, joka aina auttoi ja lainasi rahaakin, jos heillä oli tiukkaa. Koko nuoruuteni ajan kuulin tasaisin väliajoin isäni tunteneilta ihmisiltä positiivisia asioita hänestä; työkavereilta, naapureilta, tutuilta.. Jotenkin halusin kovasti olla isäni kaltainen, olla hyvä ihminen, joka oli valmis auttamaan muita. Mietin vain, että olenkohan hukannut itseni jossain määrin tuohon tavoitteeseen pyrkiessäni? Ja olenko tehnyt isästäni lapsuuden muistoihin, haavekuviin ja ihmisten kertomuksiin perustuen mielessäni hyvyyden ikonin, jolla ei ole paheita, eikä huonoja puolia?  Eihän aina tarvitse kääntää toistakin poskea, vaan kyllä itseään saa puolustaa ja itsestään täytyy pitää huolta. Kyllä itsekin saa haluta asioita ja voi pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä, eikä sietää. Itseään pitää arvostaa, eikä saa antaa toisten ihmisten kohdella itseään huonosti. Ei hyvyys ole sitä, että aina vain alistuu. Ei hyvyys ole myöskään sitä, ettei koskaan sano ei.

Mieheni pettämistä ei voi puolustella, sitä ei voi hyväksyä, siihen ei ole mitään hyväksyttävää syytä. Se oli väärin, se loukkasi ja satutti minua. Mies petti luottamukseni. Mies petti antamansa lupauksen kulkea rinnallani myötä- ja vastamäessä. Hän murskasi minun maailmani, tämänhetkisen elämäni. Mies loukkasi naiseuttani, hän viittasi kintaalla kaikelle yhteiselle historiallemme, hän suunnitteli elämää toisen naisen kanssa vain kuukausia häittemme jälkeen.. Miksi olen nyt niin kiltti ja helppo, etten edes kunnolla raivoa, edelleenkään? Miksi yritän olla sovinnollinen ja mukava, kun sisimmässäni en haluaisi olla sellainen? Miksi en voi vain ajatella nyt itseäni ja sitä, mitä itse haluan?

Missä kulkee anteeksiantamisen raja omalla kohdallani? Miten muka voisin jatkaa hänen kanssaan, vaikka hän nyt vannoo oppineensa ja sanoo nyt haluavansa elää kanssani tästä eteenpäin? Tuntuu etten kunnioita itseänikään, jos nyt annan anteeksi ja jatkan elämää miehen kanssa, joka on satuttanut minua niin syvältä ja niin monin eri tavoin, etten edes ymmärrä sitä itsekään. Ehkä en alitajuntaisesti pidä itseäni oikein minkään arvoisena, ja sen takia annan ihmisten kohdella minua huonosti? Ehkä vain haluan miellyttää ja toimia yleisten ihanteiden mukaan, olla se, joka antoi miehelleen anteeksi, olla se jalo ja hyvä ihminen. Haluanko vain kiillottaa omaa sädekehääni, kun en potkaise mokomaa petturimiestä pihalle? Minkälaiset motiivit minua oikein ajavat? Taas tultiin tähän perimmäiseen kysymykseen: mitä minä haluan?

Paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole suoria vastauksia. Näitä voin tässä pääsiäispyhinä miettiä ja pyöritellä mielessäni. Ehkä näiden asioiden käsittely kirkastaa minulle lopullista päätöstäni parisuhteen jatkosta, vaikka se kyllä aika pitkälti jo onkin selvillä. Haluan silti sulkea mahdollisimman paljon jossittelunaiheita pois ja olla päätöksestäni niin varma kuin vain mahdollista.

Rauhallista ja pohdiskelevaa pääsiäisen aikaa kaikille. Päivät ovat jo pitkiä ja valoisia!

Ensimmäinen kohtaaminen toisen naisen kanssa

Taisin nähdä sen toisen naisen.. ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen ja mieheni suhde paljastui. Olin rahattomana haaveostoksilla eräässä kaupassa ja puhuin samalla kaverini kanssa puhelimessa. Kesken puhelun huomasin tutunoloisen naisen tuijottavan minua jotenkin yllättyneen kauhistuneena, katsoin häntä takaisin suoraan silmiin, kylmästi. Hän oli vanhemman naisen (ilmeisesti äitinsä) kanssa liikkeellä. Siitä on yli 9 kuukautta kun olen nähnyt hänet viimeksi ja jos kyseessä oli sama nainen, hän oli hieman pyöristynyt, joten en ollut aivan varma että kyseessä oli sama ihminen, joten jatkoin puheluani kävellen liikkeessä eteenpäin. Hetken kuluttua päätin lähteä kaupasta pois, edelleenkin puhelua jatkaen, ja näin taas saman naisen ja hän tuijotti minua edelleenkin samalla tavalla. Katsoin häntä taas jäätävällä katseella suoraan silmiin ja jatkoin matkaani puhelimeen puhuen. Pois kävellessäni minua puistatti ja jälkeenpäin mietin, miksi en lopettanut puhelua ja sanonut naiselle suoria sanoja. Tilanne tuli niin yllättäen, etten osannut reagoida siihen.

Ehkä näin oli kuitenkin parempi, kuin aiheuttaa suurta draamaa keskellä kauppakeskusta. Ja jos nyt sitten kävi vielä niin ikävästi, ettei kyseessä ollutkaan oikea henkilö.. pahoittelut niistä jäätävän salamoivista silmäyksistäni.. Olen kyllä 99-prosenttisen varma, että se oli se toinen nainen. Luulisi sitä nyt ystävänsä (ex-ystävänsä!) tunnistavan.. ja hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme, kun hän näki minut. Pelkäsi kai reaktiotani. Nyt vähän harmittaa että vain kävelin pois. Vaikka en kyllä tiedä mitä olisin osannut sanoa hänelle siinä tilanteessa, yllättäen, keskellä kauppaa ja hänen äitinsä(?) läsnäollessa. Liian kiltti, niin.. tiedän.

Mittausmaanantai ja uusia lukijoita

Tänään olen sitten virallisesti taas yli 90 kilon rajan.. aamupunnitus kertoi karua kieltään 90,2 kg ja vyötärö 109 cm. Jep jep. Ihan lapasesta on lähtenyt taas. Jotenkin tuntuu siltä, että miehen kanssa sovittu suhteen kokeilujakso on laukaissut mässäilyn ihan uusiin sfääreihin. Syöminen kuvastanee tunnetilojani, sillä olen ollut vähän ahdistunut jatkoajatuksista. Se ei ole oikea ratkaisu. Ei ole. Ei tunnu siltä. Yhtään ei jaksaisi kiinnostua terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta, omasta hyvinvoinnista, tai yhtään mistään muustakaan itse asiassa. Yritän vielä kuun loppuun saakka ajatella yhteistä tulevaisuuttamme positiivisin mielin ja annan sille vielä mahdollisuuden, kun kerran miehelle niin lupasin. Toivottavasti en syö itseäni hengiltä siihen mennessä..

Blogini on saanut taas uusia lukijoita viime viikkojen aikana ja teitä on nyt yhteensä 24 "rekisteröitynyttä". Tervetuloa! :)

Onko kokemuksia puhelinmyynnistä?

Mitäs mieltä olette puhelinmyynnistä työnä? Itse olen pitänyt sitä suunnilleen viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona, mutta nyt kai sitten on katsottava se kortti.. Jostakin on pakko saada rahaa, ja kun ei muuta työtä tunnu saavan, niin pitää kai sitten yrittää tätäkin. Onko teillä kokemusta eri firmoista ja niiden palkkamalleista? Saako niistä elantonsa? Vai pitäisikö vielä yrittää etsiä jotain muuta hommaa?

Tilin nollasaldo on kyllä melkoinen kannustin..

Mittausmaanantai ja laihdutuspulinaa vaihteeksi

Jotta ei ihan kokonaan eksyttäisi blogin alkuperäisestä aiheesta, otetaanpa tähän väliin vähän laihdutusasiaa. Mittausmaanantain tulokset ovat hieman huolestuttavia. Paino on vaappunut ylös ja alas, ollen nyt 89,6 kg ja vyötärön ympärys on venähtänyt 110 senttiin.. Auts. Ei ole kyllä mikään yllätys, sillä viime viikot tämä rouva on laittanut suuhunsa yhtä ja toista nounou-osaston höttöä, eikä liikuntaa ole ollut nimeksikään, muutamaa kävelylenkkiä lukuunottamatta. Koiran kanssa tepsuttelua ei nyt oikein voi laskea liikunnaksi, kun tahti on verkkaista, eivätkä lenkit ole kovin pitkiä.

Kyllä sen turvonneen olemuksen tunteekin, sillä ihan selvästi vaatteet ovat olleet kireämpiä. Otin muutamia juoksuaskelia ja tunsin uutta hötkyvää materiaalia selässä ja mahassa. Olin jo saanut rasvaa pois niiltä alueilta, enkä ollut sen katoamista huomannut kovin selkeästi olotilassani aikaisemmin, mutta nyt kun sinne on tullut lisää rasvamassaa, niin sen sitten yllättäen huomasikin hyvin! Ei todellakaan ole niin kiinteä olo, kuin vaikka kuukausi sitten. Siis faktahan on se, että meikäläisessä on rasvaa vielä kymmeniä kiloja ylimääräistä, joten saattaa vaikuttaa omituiselta, että nyt yhtäkkiä huomaisin pienen lisäyksen, mutta kyllä sen vaan huomaa. Ihmettelen itsekin, mutta niin se vain on.

Olen antanut huolien ja murheiden lamaannuttaa minut. On tuntunut siltä ettei ole energiaa lähteä liikkeelle, eikä taas toisaalta ole ollut jaksamista kiinnittää huomiota syömisiin. Vanhat tavat ja tottumukset ovat nostaneet päätään, pahaan mieleen on ollut reseptinä karkki ja huoliin herkku. Niitä olen sitten vedellyt oikein kaksin käsin. Onneksi olen kuitenkin aloittanut tämän blogin ja sen avulla ovat ajatukseni aina silloin tällöin palanneet laihdutukseen, terveelliseen elämään ja siihen, että olenhan jo saanut aikaan tuloksia. Ilman tätä olisin todennäköisesti voinut tuosta vaan unohtaa koko laihdutuksen ja kunnon kohottamisen. Pieni takaisku ei minua lannista, takaisin ruotuun vaan. Yritän muistella niitä onnistumisen ja ilon hetkiä, mitä laihtuminen ja kunnon paraneminen ovat saaneet aikaan. Palaan mielessäni niihin itseni voittamisen hetkiin, jolloin olen hurjan rääkin jälkeen voinut todeta, että hei.. minä tein sen! Jaksoin nousta pitkät rappuset monta kertaa ylös saakka, jaksoin juosta mäen ylös, tein treenin (minulle) isoilla painoilla, puristin itseni äärirajoille ja ylitin itseni! Ja ne fiilikset vaa'alla, kun paino putoaa! Ja se, kun saa käyttää pienempiä vaatteita! Ja kun peilistä katsoessa huomaa jotain muutosta! Ja kun yksinkertaisesti on parempi ja energisempi olo! Lisää sitä! :) Energistä viikkoa kaikille!

Takaiskuja, epäröintiä, suurta myllerrystä

Olen ollut melkoisen vaisu täällä blogimaailmassa hetken aikaa. Sain jo palautettakin, että pitäisi kirjoittaa enemmän/useammin.. vaan ei ole jaksanut. Nyt ei jaksa kiinnostaa oikein mikään, asiat menevät ihan omalla painollaan, en ole jaksanut panostaa yhtään mihinkään.

Kävin katsomassa erästä edullista vuokra-asuntoa, ihan sillä ajatuksella, että jostainhan tässä pitää aloittaa.. Tulot kun ovat aika vähäiset, niin olin karsinut vaihtoehdot edullisemman pään kaksioihin ja erästä sitten tosiaan menin näytölle katsomaan. Ajattelin toiveikkaasti, että tästä se oma elämä sitten lähtee rakentumaan ja kun saan kesäksi töitä (olin aiemmin sopinut paikasta alustavasti), niin syksyyn mennessä sitten saan jo uuden paikan, tai vähintäänkin saamme nykyisen asunnon myytyä ja voin jatkaa elämää vuokralla.

No, kuvissa asunto näytti ihan kivalta ja tilavalta, mutta todellisuus olikin sitten jotain ihan muuta. Kiersin asuntoa ja vertasin sitä samalla mielessäni nykyiseen kotiin - kyllähän se oli ihan hurjan paljon huonompi vaihtoehto. Ei voi mitään. Tulin aika surulliseksi, siinä vasta oikeastaan realisoitui se, mihin olisin nykyisen elämäni ja asuinympäristöni vaihtamassa. En halua vaihtaa! Omassa kodissa on kaikki asiat niin hyvin, on tilaa ja hyvä sijainti, luontoa, rauhaa, valoa, laatua.. mutta olen heittämässä sen kaiken pois. Ahdistuin ajatuksesta. Ahdistuin sen jälkeen siitä ajatuksesta, että jos haluan säilyttää sen, minun pitäisi myöntyä ja antaa periksi miehelleni, unohtaa pettäminen ja valehtelu, minua satuttaneet asiat. En pysty kyllä siihenkään.. Kamala tilanne. Teen sitten niin tai näin, aina sattuu. Edessä on joka suunnassa vain vaikeita ja huonoja vaihtoehtoja.

Työhommissakin tuli takaisku, sillä olin tosiaan jo syksyllä alustavasti ollut puheissa erään paikan pomon kanssa, että voin mennä sinne kesäksi töihin, jos minulla ei siihen mennessä ole muuta työtä. Olisi sitten edes kesän ajaksi töitä (ja ennen kaikkea tuloja!), mutta se homma meni nyt puihin. Pomon puoliso tuleekin kesäksi sinne, joten minua ei tarvitakaan siellä. Se oljenkorsi meni sitten siinä. Hieno homma.. En tajua mikä minussa on vikana, kun olen lähettänyt hakemuksia ihan kaikkiin sellaisiin paikkoihin laidasta laitaan, mihin koulutuksellani ja kokemuksellani voisin kuvitella sopivani, mutta en ole saanut yhtään kutsua edes haastatteluun. Olen muokannut cv:n jokaiseen paikkaan vastaamaan haettua tehtävää, olen viilannut hakemustekstejä ajatuksen kanssa, olen avannut työtehtäviäni sanallisesti, olen ilmaissut kiinnostukseni nimenomaan sitä tehtävää kohtaan ja kertonut miten osaamiseni ja kokemukseni siinä tehtävässä palvelisivat yritystä, olen yrittänyt vaikka mitä.. mutta ei. Ei vaan tärppää. En ymmärrä. Kyllähän se alkaa vähitellen syömään luottamusta omiin kykyihin, kun kuitenkin olen mielestäni hyvä, luotettava työntekijä ja luonteeltani sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Ehkä se vain on tämä aika, kun töitä ei ole paljon tarjolla ja hakijoita on niin paljon.. erottuminen on vaikeaa.

Takaiskujen jälkeen ja ahdistuksen kasvettua entisestäänkin, mies otti puheeksi suhteemme jatkon. Hän sanoi vasta eropapereiden täyttämisen ja masennuksen toteamisen jälkeen tajunneensa ja ymmärtäneensä tilanteen. Hän sanoi myös vasta nyt oikeasti alkaneensa ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja mitä hän on tehnyt. Mies on ollut surullinen ja myös alkanut puhua. Hän on puhunut tunteistaan ja ajatuksistaan, peloistaan, asioista mitkä ovat voineet olla osasyinä pettämiseen, tulevaisuudesta, yhteisestä tulevaisuudesta. Myös siitä että haluanko heittää pitkän yhteisen historiamme, hyvät ja huonot kokemuksemme menemään tämän takia. Hän on kysynyt nyt jo useampaankin kertaan, onko eropäätökseni lopullinen, että olenko nyt tehnyt päätökseni, haluanko erota. Hän on myös tehnyt selväksi, että haluaa jatkaa yhdessä.

Mies on saanut minut surulliseksi näillä puheillaan. Hän vaikuttaa katuvaiselta ja onhan meillä ollut paljonkin hyviä asioita yhdessä, kyllähän niitä yhteisiä kokemuksia vuosien mittaan on kertynyt. Lupasin hänelle laittavani eroajatukset jäihin tämän kuun ajaksi ja yrittäväni ajatella yhteistä tulevaisuutta. Kuun vaihteessa pohdin, ovatko ajatukseni eron suhteen muuttuneet. Paras, helpoin ja joka suhteessa kannattavin vaihtoehtohan olisi se, että voisin unohtaa ja antaa anteeksi, että suhteemme paranisi ja vahvistuisi tämän kriisin seurauksena. Ajatusten tasolla se varmasti onnistuisikin. Teoriassa se olisi mahdollista. Siksi lupasin yrittää vielä, edes tämän lyhyen ajan, vaikka olenkin sanonut etten halua juupas eipäs jossittelua.

Olemme viettäneet yhteistä viikonloppua, yrittäneet pitää tunnelman mahdollisimman kevyenä ja rentona, kokkailleet yhdessä jne. Eilen illalla mies sitten tuli viereeni makaamaan, halailemaan ja silittelemään hiuksiani, kasvojani. Läheisyys ja lämpö tuntuivat mukavalta pitkästä aikaa. Kuitenkin mielessäni pyöri vain ajatus tästä tuntemastani toisesta naisesta minun paikallani, ajatukset siitä miten mies on luultavasti sitä toistakin naista halaillut, silitellyt ja suukotellut samalla tavalla. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, valuvan poskeani pitkin tyynylle. Mies ei hämärässä sitä huomannut ja pyyhin kyynelet pois. Olo tuntui tukalalta, ristiriitaiselta, epämukavalta.

Mies olisi halunnut enemmänkin, mutta en pystynyt.. Miehen suudellessa minua suulle, minulta pääsi tahaton, pieni vaimea äännähdys ja käänsin kasvoja pois. Mies kysyi minulta, että haluanko vain nukkua, johon vastasin että haluan. Sanoin, että minulla on nyt aika vaivaantunut olo, en pysty tähän.. Mies kysyi, että enkö ollut tarkoittanut sitä, että haluan vielä yrittää. Sanoin tarkoittaneeni, mutta ei tuntemuksille voi mitään. Hän nousi, toivotti hyvät yöt ja meni toiseen huoneeseen nukkumaan. Minusta tuntui surulliselta, mietin että taitaa tämä oikeasti olla nyt tässä.. mutta haluan nyt antaa tälle suhteelle viimeisen mahdollisuuden ja kokoan ajatuksiani ensi kuun alussa. Se on lyhyt aika, mutta en halua enää pitkittää epätietoisuutta ja ilmassa roikkuvia asioita yhtään enempää kuin on pakko. Jos vielä määräaikani jälkeenkin olen yhtä paljon eron kannalla, kuin eropaperit viedessäni, en enää halua pitkittää tätä. (Vaikka en yhtään tiedä miten, millä varoilla ja voimilla eron ja muuton selvitän..) Jos taas olen epäileväisempi ja jos näen suhteella yhtään enempää tulevaisuutta, asetan taas uuden määräajan, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudestaan. Mutta kyllähän tuo eilinen kertoi paljon siitä, miltä parisuhteen jatkamisen mahdollisuudet näyttävät. Kämppiksinä voisimme hyvinkin jatkaa, mutta parisuhde perustuu ihan toisille asioille, eikä siihen mahdu ajatukset toisesta naisesta, tai siitä mitä mieheni on hänelle/hänen kanssaan tehnyt..

Mies toivoo vielä..

Mies on tosiaankin ollut viime ajat kovin huomaavainen, suurimmaksi osaksi ainakin. Välillä kiukuttelee ja oikuttelee vanhaan malliin, mutta on yrittänyt olla mieliksi asiassa jos toisessakin. Hän ei esimerkiksi muistanut naistenpäivänä huomioida minua ennen kuin vasta illalla, jolloin totesi että muistaa kyllä tästä lähtien. Hän myös puhuu yhteisistä tulevaisuudensuunnitelmista ja kesäsuunnitelmista kuin itsestäänselvyyksistä, missä käymme, mitä teemme, mitä kotona pitää remontoida jne.

Kävimme miehen pettämisestä ja eroaikeistamme tietämättömillä ystävillämme kylässä ja kotoa lähtiessämme mies kysyi:

Mies: - Etkö voisi laittaa sormuksen sormeen?

Olin hetken hiljaa, minua ärsytti miehen kysymys ja samalla se teki minut surulliseksi.

Riski Rouva: - En kyllä jaksaisi teeskennellä..
M: - Onko se sitten niin selvä sitten, eikö sinun tarvitse enää miettiä? Tätähän kutsutaan harkinta-ajaksi..

Olin taas pienen hetken hiljaa, mietin mitä ja miten sanoisin.

RR: - Kyllä se minun mielestäni on..

Mies kääntyi kannoillaan ja poistui toiseen huoneeseen, minä menin käyttämään koiran pikaisesti ulkona ennen lähtöämme. En laittanut sormusta, mutta kukaan ei sen puuttumista tainnut huomata. Ainakaan kukaan ei kommentoinut mitään. Mies vaikutti hieman ärtyneeltä ja surulliselta, minä taas olin itseeni tyytyväinen, kun en painostuksen alla tinkinyt omista tuntemuksistani. Minusta tuntuu pahalta laittaa sormus sormeen, kun se ei enää merkitse minulle sitä mitä se on aikaisemmin merkinnyt, päinvastoin. Sormuksella on minulle nyt ikävä merkitys, se symbolisoi menetettyä luottamusta, rikottua sydäntä, pettäjää, aviorikosta.. Mies on pyytänyt minua laittamaan sen sormeen, kun olemme vierailleet miehen vanhemmilla. Olen suostunut pitkin hampain, he kun eivät tiedä vielä mitään ja aion antaa miehen itse kertoa aikanaan, kun katsoo olevansa siihen kypsä. Minulla on ollut silloin paha olla ja on tuntunut ikävältä teeskennellä.

Minusta tuntuu kyllä pahalta sekin, kun näen miten paljon mies toivoo että voisimme vielä jatkaa. En kyllä voi enää. Eroaminen tuntuu pahalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu se, mitä mies on tehnyt. Teeskenteleminenkin tuntuu pahalta. Omien tuntemusten tukahduttaminen tuntuu pahalta.

Lapsuuden merkitys parisuhteeseen

Viime kerralla terapeutillani käydessäni tuli puheeksi lapsuuden merkitys parisuhteessa. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, isäni kuoli ollessani lapsi. Hän oli ennen kuolemaansa sairas pitkän aikaa ja sen takia väsynyt ja etäinen. Minulle jäänyt mielikuva isästä oli se, että hän oli väsynyt, lepäsi paljon ja äiti hätisteli meitä lapsia jättämään isä rauhaan ja olemaan hiljaa, jos leikit riehaantuivat. Terapeutti sanoi, että lapsuudessa tutuksi tullut tapa toimia jää helposti vaikuttamaan aikuisenakin. Esimerkiksi jos lapsena on kokenut väkivaltaa, saattaa sellainen ihminen jossain vaiheessa aikuisena huomata olevansa väkivaltaisessa parisuhteessa, koska alitajuntaisesti se toimintatapa on tuttu ja siihen on opittu jo lapsena. Väkivalta on "normaalia" ja on oppinut siihen, että tällaistahan elämä on. Tällaisessa tilanteessa saattaa tarvita jonkun ison herätyksen, ennen kuin vasta tajuaa tilanteen itse ja pystyy lähtemään huonosta parisuhteesta lopullisesti.

Minun tilanteessani olen lapsena oppinut alitajuntaisesti siihen, että en saanut häiritä, en saanut huomiota, en saanut huoletonta lapsuutta. Minun piti ottaa lapsena vastuuta ja aikuistua liian varhain, olla ikään kuin varaäitinä sisarukselleni. Huolehtia esimerkiksi omakotitalosta ja sisaruksestani äidin ollessa töissä. Tämä sitten heijastui parisuhteeseeni. Olin oppinut siihen, ettei minua huomioitu, hellitelty, kohdeltu tasa-arvoisena kumppanina, ja kun kohtasin vieläpä vähän lapsenomaisen (parisuhdekäytökseltään siis) miehen, joka ei osannut keskustella kanssani parisuhdeasioista ja huomasi voivansa heittäytyä passattavakseni, sovelsin oppimaani: hoivasin, passasin, alistuin oikkuihin, tyydyin kohtalooni - enkä tajunnut tilanteen olevan ihan kieroutunut. Vasta pettäminen sai minut heräämään, että hei.. eihän minulle saa tehdä noin! Vasta sen avulla olen saanut itseni näkemään parisuhteemme uusin silmin. Kun mieheni on edelleenkin kyvytön keskustelemaan ja ottamaan vastuuta tekemisistään, ei parisuhteemme voi mitenkään jatkua tasa-arvoisena ja ns. puhtaalta pöydältä. Ero on minulle omasta mielestäni ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa, olen kuitenkin ollut jo pitkään kärsivällinen ja antanut miehelle aikaa ..aikuistua.

Varovaisia katseita tulevaan

Annoin vähän armoa itselleni tällä viikolla ja skippasin punnitsemisen. Paino saa vähän laskea ja mittaan sen ensi viikolla.

Harkinta-aikaa on kulunut viikko ja 25 viikkoa on vielä jäljellä. Mies on ollut kummallisen huomaavainen. En oikein tiedä mistä nyt tuulee.. ajatteleeko hän että unohtaisin eroaikeet? Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä että ero on edessä. Ansaitsen rehellisen ja kunnollisen miehen jota voin arvostaa ja katsoa häntä luottavaisin mielin syvälle silmiin, ja jolle voin sanoa suoraan sydämestäni rakastavani häntä. En vain yksinkertaisesti pysty siihen tämän nykyisen mieheni kanssa.

Haluan uskoa että minulle on olemassa joku rakkauteni arvoinen ihminen jossakin. En toivo virheetöntä ja täydellistä miestä, ei kukaan meistä ole sellainen. Toivon kuitenkin sellaista ihmistä, johon voin luottaa ja tukeutua vaikeina aikoina, jolla on samankaltainen huumorintaju kuin minulla, yhteisiä kiinnostuksen kohteita (edes jotain), suhteellisen terveelliset elämäntavat, hyvä itsetunto, joka osaa keskustella, on rehti ja rehellinen, kiltti, hellä, rakastettava ja rakastava, uskollinenkin. Eihän tuo ole liikaa vaadittu? Ero on loppu, mutta myös uuden alku. Se pelottaa ja jännittää, se tuntuu vaikealta ja hankalalta, mutta myös vapauttavalta. Vaikeuksien kautta voittoon, eikö niin?

Syöpöttelyä

Tämä loppuviikko on lähtenyt jostakin syystä ihan lapasesta syömisten ja juomisten suhteen. On taas tullut herkuteltua vaikka ja millä. Onhan tämä ollut rankka viikkokin eropapereineen kaikkineen, joten ehkä se on ollut jonkinlainen reaktio, tunnesyöminenhän minulla on iso ongelma. Sen verran olen viisastunut, että en tämän takia ole heti heittämässä laihdutusprojektiani kaivoon, vaan jatkan taas tästä eteenpäin. Olen itsestäni kuitenkin hyvin ylpeä, sillä olen saanut pudotettua painoa ihan kivasti viime kesästä ja olen jaksanut käydä liikkumassa säännöllisesti. Siitä on ollut hyötyä sekä kunnon kohonemisen, laihdutuksen, yleisen jaksamisen ja (suhteellisen) positiivisen mielialan säilyttämisessä. Olisin ihan hyvin voinut reagoida pettämiseen ja työttömyyteen toisinkin, hautautumalla kuukausiksi sohvan nurkkaan lohtuherkkujen kanssa - ja siitä ei olisi hyvä seurannut millään mittakaavalla..

Joten, vaikka tässä nyt tulikin syöpöteltyä ja juopoteltua (kohtuullisesti), ei peli suinkaan ole menetetty. Tästä vaan uutta porkkanaa koneeseen ja menoksi!