Terapeuttikäynnin tuomia ajatuksia

Olen ollut hirveän väsynyt ja innoton. Mikään ei oikein ole jaksanut innostaa, eikä ole ollut voimia tehdä oikein mitään. Mässytän vain herkkuja, enkä jaksa enää liikkua. Paino nousee.. Kotonakaan en jaksa laittaa nurkkia kuntoon, vaan teen vain ne välttämättömimmät, suunnilleen niin että tiskaan astiat ja pesen käytetyimmät vaatteet. Kaikki on niin kovin harmaata ja ilotonta.

Minulla oli taas tapaaminen oman terapeuttini kanssa ja hänelle kerroin mm. näistä viimeaikaisimmista työkommervenkeistä ja vetämättömästä olostani, sekä siitä että parisuhdekuviotkaan eivät ole edenneet mihinkään suuntaan, vaan tässä sitä edelleenkin elellään kuin kämppikset päivästä toiseen. Kerroin myös siitä, että emme riitele mistään, emme keskustele pettämisestä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Keskustelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen terapeutti kysyi minulta, miten osoitan vihaani. Hämmennyin hieman, ensin ajattelin että enhän minä ole vihainen, mutta sitten tajusin että olenhan minä.. tai ainakin minun pitäisi olla. Vastasin että en oikein näytä sitä mitenkään, vaan se on piilossa sisälläni. Terapeutti kertoi, että viha on yksi normaaleista tunteista ja että minulla on lupa tuntea vihaa. Ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi iloa ja suruakin. Vaikka se minusta tuntuukin jotenkin kummallisen vieraalta, niin on ihan normaalia ja sallittua tuntea myös vihaa minulle tehdyistä ja tapahtuneista ikävistä asioista, kuten esimerkiksi mieheni uskottomuudesta, valehtelusta, luottamuksen pettämisestä, ystäväni kataluudesta, minulle kesäksi luvatun työpaikan antamisesta toiselle ihmiselle, uuden työpaikkani yllättävästä palkattomasta vapaaviikosta, jne. Viha on vieläpä erittäin voimakas tunne, joka pitää saada purettua jollakin tavalla. Kun en nyt mitenkään osoita olemassa olevaa vihaani, en pääse purkamaan sitä sisältäni pois. Vihan tukahduttaminen on työlästä ja se vaatii paljon energiaa, ja kun minulla vielä on nyt monta isoa syytä olla vihainen, sen vihamäärän tukahduttaminen vie valtavasti voimia. Uupumukseni ja voimattomuuteni voikin terapeuttini mukaan suurelta osin johtua tästä.

Minusta tuntui hurjan helpottavalta, että väsymykselleni löytyi syy. En ehkä olekaan mikään laiska ja saamaton nahjus, joka ei saa mitään aikaan. Olen vain käyttänyt energiani väärään kohteeseen, olen tehnyt hartiavoimin töitä pitääkseni itseni hillittynä ja hallittuna, sopuisana ja mukavana tyyppinä, jonka kanssa ei tule ongelmia mistään. Olen taas ollut se hiljainen ja kiltti ihminen, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ja tukahduttaa omat tunteensa. Sellainen olen ollut todella pitkään, eikä opittuja ja hyvin sisäistettyjä toimintamalleja ole helppo muuttaa. On ihan oikein pitää puolensa ja sanoa jos jokin asia ei tunnu oikealta, tai jos jokin jää harmittamaan. Miksi se on niin vaikea ymmärtää?

Vihan (tai muidenkin tunteiden) tukahduttamista varten on erilaisia keinoja. Jotenkinhan se paha tunne pitää nujertaa ja yrittää saada pois mielestä. Minulla se keino on herkkujen syöminen. Syön, syön, syön, mutta en vain saa vihaa purettua pois, vaan se jää sisälle ja yritän kahta kauheammin saada oloni paremmaksi, joten syön aina vain enemmän ja enemmän. Ei sitä perimmäistä syytä edes tajua, vaan tuntee vain olonsa huonoksi ja ahdistaa epämääräisesti. Ihan pakahduttaa, kun sisuksia repii niin voimakkaat tunteet, eikä niitä osaa tunnistaa, eikä niitä saa karistettua. On vaan paha olla. Kasvoilla on kankea tekohymy, mutta sielu huutaa ja raivoaa, samalla kun kädet työntävät suuhun yhtä ja toista sokeriherkkua, joilla yrittää tyynnyttää vellovaa tunnemyrskyä - epäonnistuen surkeasti. Mässäily tietysti sitten vielä entisestäänkin aiheuttaa pahaa mieltä, kun puuttuva itsekuri ja epäonnistuneet laihdutusyritykset ahdistavat, masentavat ja heikentävät itseluottamusta. Ja ahdistukseenhan löytyy lääke karkkipussista.. mukamas. Kierre on valmis. Ja niin kauan kuin ne perimmäiset syyt jäävät selvittämättä ja tunteet pidetään visusti sisällä, kierteestä ei pääse ulos.

Puhuin terapeutin kanssa myös muista asioista, mm. syistä, jotka estävät minua lähtemästä. Terapeutti kertoi sellaisen esimerkkimielikuvan, jossa seison mieheni kanssa kylmissämme mutapohjaisessa järvessä, jonka vesi on nyt kirkasta, mutta sotkeentuu ja samenee jos liikumme. Rannalla olisi kaikkea hyvää ja kaunista, jonne haluaisin mennä, mutta en uskalla liikahtaa mieheni viereltä, koska muuten jättäisin hänet sameaan veteen selviämään yksin. Olen huolissani miehen pärjäämisestä, enkä halua jättää häntä, vaan jään aloilleni. Terapeutti kuitenkin tähdensi, että mieheni on aikuinen mies ja on itse itsestään vastuussa. Minun pitäisi ajatella omaa jaksamistani ja omaa elämääni, sillä jokaisella meillä on vain se yksi elämä. Jos liikahdan, vesi samenee ja joudun taistelemaan hetken sen pyörteissä, mutta jos minulla on mielessäni selkeä tavoite ja näkyvissäni se ranta, jolle haluan mennä, niin lopulta pääsen sinne. Mieheni sitten tekee omat ratkaisunsa ja ehkä hänkin pääsee pois mutaisesta vedestä omalle rannalleen, jossa hänelle tapahtuu hyviä asioita.. mutta se on hänen itsensä päätettävissä ja hänen täytyy tehdä se matka itse.

Asiat vaikuttivat selkeiltä ja järkeviltä siellä terapeutin luona. Kotiin palattuani arki ja elämä tuntuu kumminkin samealta. En saa sanotuksi miehelle, että en jaksa tätä elämää tällaisena enää. Hän on ollut huomaavainen, on tuonut minulle välillä vaikka voileivän, tai viinirypäleitä, tai muuten ollut ystävällinen, mutta en jaksa iloita niistä asioista. Toki tietysti kiitän ja hymyilen, mutta se ei ole aito hymy. Sisälläni tuntuu pakahduttavalta, pinnistelen räjähdystä vastaan.. Vaikka nyt tuon terapeutin tapaamisen jälkeen olenkin miettinyt, että miksi yritän pitää räjähdystä sisälläni. Miksi ihmeessä? Jos viha ja suuttumus ovat tunteet joita tunnen, niin mitä ja ketä se auttaa, että en näytä niitä? Mitä ja ketä se auttaa, että en sano miehelleni suoraan, että en halua enää jatkaa? Mietin että nyt on huono hetki, kun viikonloppuna on sitä ja tätä. Mietin, että nyt on huono hetki, kun mies jäi työttömäksi. Mietin, että nyt on huono hetki, kun omakin työtilanne on mikä on. Mietin, että nyt on huono hetki, kun onhan mies yrittänyt olla huomaavainen. Mietin, että nyt on huono hetki, kun koiralla on täällä hyvä olla. Mietin ja mietin ja keksin koko ajan syitä, miksi nyt on huono hetki ja miksi pitäisi vain olla hiljaa ja hymyillä väkinäisesti ja yrittää jaksaa päivä kerrallaan.. vaikka sisälläni tunnen ettei tästä avioliitosta enää tule mitään. En vain uskalla tehdä seuraavaa siirtoa. Ensimmäiset siirrothan on jo tehty, sillä olen sanonut miehelle haluavani erota ja yhdessä allekirjoitettu eropaperikin on toimitettu käräjäoikeuteen. Mikä tässä nyt siis vielä mättää? Edessä on suuri tuntematon ja se tietysti pelottaa, mutta haluan sinne rannalle, missä on kaikkea hyvää ja kaunista.