sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Takaiskuja, epäröintiä, suurta myllerrystä

Olen ollut melkoisen vaisu täällä blogimaailmassa hetken aikaa. Sain jo palautettakin, että pitäisi kirjoittaa enemmän/useammin.. vaan ei ole jaksanut. Nyt ei jaksa kiinnostaa oikein mikään, asiat menevät ihan omalla painollaan, en ole jaksanut panostaa yhtään mihinkään.

Kävin katsomassa erästä edullista vuokra-asuntoa, ihan sillä ajatuksella, että jostainhan tässä pitää aloittaa.. Tulot kun ovat aika vähäiset, niin olin karsinut vaihtoehdot edullisemman pään kaksioihin ja erästä sitten tosiaan menin näytölle katsomaan. Ajattelin toiveikkaasti, että tästä se oma elämä sitten lähtee rakentumaan ja kun saan kesäksi töitä (olin aiemmin sopinut paikasta alustavasti), niin syksyyn mennessä sitten saan jo uuden paikan, tai vähintäänkin saamme nykyisen asunnon myytyä ja voin jatkaa elämää vuokralla.

No, kuvissa asunto näytti ihan kivalta ja tilavalta, mutta todellisuus olikin sitten jotain ihan muuta. Kiersin asuntoa ja vertasin sitä samalla mielessäni nykyiseen kotiin - kyllähän se oli ihan hurjan paljon huonompi vaihtoehto. Ei voi mitään. Tulin aika surulliseksi, siinä vasta oikeastaan realisoitui se, mihin olisin nykyisen elämäni ja asuinympäristöni vaihtamassa. En halua vaihtaa! Omassa kodissa on kaikki asiat niin hyvin, on tilaa ja hyvä sijainti, luontoa, rauhaa, valoa, laatua.. mutta olen heittämässä sen kaiken pois. Ahdistuin ajatuksesta. Ahdistuin sen jälkeen siitä ajatuksesta, että jos haluan säilyttää sen, minun pitäisi myöntyä ja antaa periksi miehelleni, unohtaa pettäminen ja valehtelu, minua satuttaneet asiat. En pysty kyllä siihenkään.. Kamala tilanne. Teen sitten niin tai näin, aina sattuu. Edessä on joka suunnassa vain vaikeita ja huonoja vaihtoehtoja.

Työhommissakin tuli takaisku, sillä olin tosiaan jo syksyllä alustavasti ollut puheissa erään paikan pomon kanssa, että voin mennä sinne kesäksi töihin, jos minulla ei siihen mennessä ole muuta työtä. Olisi sitten edes kesän ajaksi töitä (ja ennen kaikkea tuloja!), mutta se homma meni nyt puihin. Pomon puoliso tuleekin kesäksi sinne, joten minua ei tarvitakaan siellä. Se oljenkorsi meni sitten siinä. Hieno homma.. En tajua mikä minussa on vikana, kun olen lähettänyt hakemuksia ihan kaikkiin sellaisiin paikkoihin laidasta laitaan, mihin koulutuksellani ja kokemuksellani voisin kuvitella sopivani, mutta en ole saanut yhtään kutsua edes haastatteluun. Olen muokannut cv:n jokaiseen paikkaan vastaamaan haettua tehtävää, olen viilannut hakemustekstejä ajatuksen kanssa, olen avannut työtehtäviäni sanallisesti, olen ilmaissut kiinnostukseni nimenomaan sitä tehtävää kohtaan ja kertonut miten osaamiseni ja kokemukseni siinä tehtävässä palvelisivat yritystä, olen yrittänyt vaikka mitä.. mutta ei. Ei vaan tärppää. En ymmärrä. Kyllähän se alkaa vähitellen syömään luottamusta omiin kykyihin, kun kuitenkin olen mielestäni hyvä, luotettava työntekijä ja luonteeltani sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Ehkä se vain on tämä aika, kun töitä ei ole paljon tarjolla ja hakijoita on niin paljon.. erottuminen on vaikeaa.

Takaiskujen jälkeen ja ahdistuksen kasvettua entisestäänkin, mies otti puheeksi suhteemme jatkon. Hän sanoi vasta eropapereiden täyttämisen ja masennuksen toteamisen jälkeen tajunneensa ja ymmärtäneensä tilanteen. Hän sanoi myös vasta nyt oikeasti alkaneensa ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja mitä hän on tehnyt. Mies on ollut surullinen ja myös alkanut puhua. Hän on puhunut tunteistaan ja ajatuksistaan, peloistaan, asioista mitkä ovat voineet olla osasyinä pettämiseen, tulevaisuudesta, yhteisestä tulevaisuudesta. Myös siitä että haluanko heittää pitkän yhteisen historiamme, hyvät ja huonot kokemuksemme menemään tämän takia. Hän on kysynyt nyt jo useampaankin kertaan, onko eropäätökseni lopullinen, että olenko nyt tehnyt päätökseni, haluanko erota. Hän on myös tehnyt selväksi, että haluaa jatkaa yhdessä.

Mies on saanut minut surulliseksi näillä puheillaan. Hän vaikuttaa katuvaiselta ja onhan meillä ollut paljonkin hyviä asioita yhdessä, kyllähän niitä yhteisiä kokemuksia vuosien mittaan on kertynyt. Lupasin hänelle laittavani eroajatukset jäihin tämän kuun ajaksi ja yrittäväni ajatella yhteistä tulevaisuutta. Kuun vaihteessa pohdin, ovatko ajatukseni eron suhteen muuttuneet. Paras, helpoin ja joka suhteessa kannattavin vaihtoehtohan olisi se, että voisin unohtaa ja antaa anteeksi, että suhteemme paranisi ja vahvistuisi tämän kriisin seurauksena. Ajatusten tasolla se varmasti onnistuisikin. Teoriassa se olisi mahdollista. Siksi lupasin yrittää vielä, edes tämän lyhyen ajan, vaikka olenkin sanonut etten halua juupas eipäs jossittelua.

Olemme viettäneet yhteistä viikonloppua, yrittäneet pitää tunnelman mahdollisimman kevyenä ja rentona, kokkailleet yhdessä jne. Eilen illalla mies sitten tuli viereeni makaamaan, halailemaan ja silittelemään hiuksiani, kasvojani. Läheisyys ja lämpö tuntuivat mukavalta pitkästä aikaa. Kuitenkin mielessäni pyöri vain ajatus tästä tuntemastani toisesta naisesta minun paikallani, ajatukset siitä miten mies on luultavasti sitä toistakin naista halaillut, silitellyt ja suukotellut samalla tavalla. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, valuvan poskeani pitkin tyynylle. Mies ei hämärässä sitä huomannut ja pyyhin kyynelet pois. Olo tuntui tukalalta, ristiriitaiselta, epämukavalta.

Mies olisi halunnut enemmänkin, mutta en pystynyt.. Miehen suudellessa minua suulle, minulta pääsi tahaton, pieni vaimea äännähdys ja käänsin kasvoja pois. Mies kysyi minulta, että haluanko vain nukkua, johon vastasin että haluan. Sanoin, että minulla on nyt aika vaivaantunut olo, en pysty tähän.. Mies kysyi, että enkö ollut tarkoittanut sitä, että haluan vielä yrittää. Sanoin tarkoittaneeni, mutta ei tuntemuksille voi mitään. Hän nousi, toivotti hyvät yöt ja meni toiseen huoneeseen nukkumaan. Minusta tuntui surulliselta, mietin että taitaa tämä oikeasti olla nyt tässä.. mutta haluan nyt antaa tälle suhteelle viimeisen mahdollisuuden ja kokoan ajatuksiani ensi kuun alussa. Se on lyhyt aika, mutta en halua enää pitkittää epätietoisuutta ja ilmassa roikkuvia asioita yhtään enempää kuin on pakko. Jos vielä määräaikani jälkeenkin olen yhtä paljon eron kannalla, kuin eropaperit viedessäni, en enää halua pitkittää tätä. (Vaikka en yhtään tiedä miten, millä varoilla ja voimilla eron ja muuton selvitän..) Jos taas olen epäileväisempi ja jos näen suhteella yhtään enempää tulevaisuutta, asetan taas uuden määräajan, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudestaan. Mutta kyllähän tuo eilinen kertoi paljon siitä, miltä parisuhteen jatkamisen mahdollisuudet näyttävät. Kämppiksinä voisimme hyvinkin jatkaa, mutta parisuhde perustuu ihan toisille asioille, eikä siihen mahdu ajatukset toisesta naisesta, tai siitä mitä mieheni on hänelle/hänen kanssaan tehnyt..

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi, kun olisit rohkaistunut näyttämään kyyneleesi hänelle. Ja kun hän olisi kuitenkin kysynyt miksi sinua itkettää, olisit voinut sanoa hänelle, että läheisyys tuo sinulle aina mieleen sen ajatuksen siitä, että hän on tehnyt niitä samoja asioita tälle toiselle naiselle. Pyydä häntä joskus miettimään miltä tuntuu se ajatus, että sinä olisit suukotellut, silitellyt, halaillut ja rakastellut jotain toista miestä. Antanut aikasi, ajatuksesi ja tunteesi jollekin toiselle. Vaikka nyt tuntuu ettei rahat riitä ja joudut alentamaan elintasoasi niin usko pois, se on vain välivaihe elämässäsi. Rakenna itsellesi uusi elämä ja jos vielä itsenäistymisesi jälkeen tulet aatoksiin, että haluat yrittää uudelleen niin silloin sen vasta näkee, onko mies tosissaan vai haluaako olla yhdessä vaan tottumuksesta. Usko itseesi.

Riski Rouva kirjoitti...

Olisi varmaan pitänyt olla rohkeampi. Asia kyllä on sellainen, että siitä pitää puhua, viimeistään sitten kuun lopussa. Olen kysynyt mieheltä joskus, että miltä sinusta tuntuisi jos minä olisin tehnyt saman kuin sinä, mutta hän vastaa ettei osaa ajatella asiaa. Sanoin myös että hän olisi varmasti heittänyt minut pihalle saman tien kun olisi kuullut asiasta, mutta ei hän osannut siihenkään mitään sanoa.

"Väliaikaista kaikki on vaan.." eikös se laulukin jotenkin niin mene? Pakkohan siihen on uskoa. Tavalla tai toisella asiat vielä muuttuvat parempaan päin. Joskus vain joutuu luopumaan kaikesta tutusta ja turvallisesta, jotta voisi saavuttaa jotain uutta. Yritän koota itseni ja uskoa itseeni. Ja tulevaisuuteen.

tahtisade kirjoitti...

Sinuna miettisin ehkäpä eroa irrallaan pettämisestä. Pettäminen on tapahtunut, ja se on mahdollista antaa anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta haluatko sitä? Pitääkö sinua miehessä kiinni jokin muu kuin yhteinen omaisuus, tottumus ja yksin jäämisen pelko? Minusta kuulostaa siltä, että olette ajautuneet hyvin etäälle toisistanne muutenkin. Ymmärrän, että asuntojen katseleminen konkretisoi sen, minkä olet jättämässä taakse. Suosittelen yhtä asiaa: mene eroseminaariin ja pohdiskele siellä asiat halki. Osa seminaarin käneistä päättääkin jatkaa suhteessa eikä erota. Ehkäpä myös se, että muutatte ensin määräajaksi eri osoitteisiin, voisi selkiyttää tilannetta. Otatte siis aikalisän ja jos tulet sinä aikana toisiin aatoksiin, voitte vielä palata yhteen.

Riski Rouva kirjoitti...

Olen miettinyt sitä, mikä minua pitää tässä parisuhteessa. Kun on ollut yhdessä jo viitisentoista vuotta, on jo vähän työlästä eritellä eri tuntemuksiaan. Onko se rakkautta, kiintymystä, tottumusta, turtumista, jämähtämistä, muutoksen pelkoa, vai mitä? Vai kaikkia edellisiä, mutta missä suhteessa? Uskoisin, että omassa tapauksessani tässä on mukana vähän kaikkea, ei rakkaus ole kokonaan kuollut, mutta missä muodossa se on? Onko se ihan sitä aitoa, oikeaa puolisoon kohdistuvaa rakkautta, vaiko sitten lähimmäisenrakkautta, jota voi tuntea vaikka naapuria tai bussikuskia kohtaan?

Ja tuo, että haluanko antaa anteeksi ja jatkaa mieheni kanssa.. siinä tullaan taas sen kysymyksen eteen, mitä olen pohtinut jo pidemmän aikaa: mitä minä haluan? En tiedä. Vai enkö vain uskalla haluta?

Eroseminaari voisi olla hyödyllinen. Ovat vaan aika kalliita, eikä täällä meilläpäin sellaisia taida olla. Onneksi minulla on kumminkin aika hyvät tukijoukot, olemme päässeet käymään miehen kanssa pariterapiassa ja meillä molemmilla on omat terapeuttimme, olemme myös päässeet käymään asiaa läpi ystäviemme kanssa, joilla on samantapaisia kokemuksia, eli vertaistukeakin löytyy. Ja minulle tämä blogi on yksi hyvä ja tärkeä tapa jäsennellä ajatuksiani ja saada erilaisia näkökulmia.

Aikalisä eri asunnoissa voisi myös olla hyvä ajatus, mieheni ei siihen kyllä halua lähteä. Enkä kyllä ole itsestänikään ihan varma. Olemme ehkä molemmat siinä mielessä joko tai -ihmisiä. Joko jatkamme, tai sitten eroamme, mutta emme halua enää siinä asteella vekslata edestakaisin. Kyllä päätös parisuhteen tulevaisuudesta pitää tulla vielä tässä kun olemme yhdessä. Toki, never say never.. eli eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä.

Anonyymi kirjoitti...

Moikka! Pitkästä aikaa tulin tsekkaamaan kuinka sinulla sujuu ja surkeaa luettavaahan tämä oli. Oletko yleisesti ottaenkin sellainen luonne, joka ei pysty jättämään asioita taakseen, vaan vatvoo niitä jopa vuositolkulla? Olen samaa mieltä aiemman kommentoijan kanssa siitä, että sinun olisi hyvä eritellä nämä kaksi asiaa: ero ja pettäminen. Ensinnäkin miehesihän valitsi sinut, se kertoo minusta todella paljon. Voisitko kokeilla mielikuvien avulla koko pettämisjakson sulkemista omaan lokeroonsa sisälläsi ja sulkisit sen lokeron oven. Sinne kun menisivät kaikki petostuskat hetkeksi lomalle, niin voisit miettiä, tuota pohtimaasi "mitä itse haluan?"-kysymystä. Ehkä miehesi onkin yhä sinulle hyvä ja sopiva puoliso? Tai ehkä silmäsi avautuvat sille, että enää et koe niin.
Sen voin kokemuksesta sanoa, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Miehesikin huomasi tämän ja niin varmasti sinäkin, jos sinkuksi ryhdyt. Pitkän liiton hyvä puoli on se, että tavat ja tottumukset ovat sulautuneet yhteen. On helppoa olla ja elää toisen kanssa arjessa.
Ymmärrän kyllä tosi hyvin surusi ja ahdistuksesi, mutta minusta tuntuu että olet vähän liian pitkään vellonut tismalleen samassa tilassa. Sinulle itsellesi tekisi hyvää nyt sitten päättää tiukasti suuntaan tai toiseen ja toimia sen mukaan. Tietenkin joudut sitten itse elämään päätöksesi kanssa, voihan olla että hetken erossa asumisen jälkeen haluaisitkin miehesi takaisin, mutta hän ei enää haluakaan yrittää.... siinä mielessä helpompaa olisi yrittää TOSISSAAN pysyä yhdessä ja miettiä vaikka joulukuussa miltä tuntuu. Mutta tuo tarkoittaa tosissaan yrittämistä, ei tuollaista surkuttelua, mitä nyt harrastat. Harmi ettei terapiaa ole tarjolla, voisit hyötyä siitä paljon.

Miehesi toimi väärin, et sinä. Mutta nyt sinä minusta rankaiset teitä molempia tällä käytökselläsi. Yrittäisit löytää työkaluja asioiden käsittelyyn, vaikka self-help kirjoista tms, jos ei muuta. Ja puhumattomuus on typerää, kerro tunteesi ja ajatuksesi! Vain sillä tavalla teidän välinne voivat parantua ja lähentyä, etäisyyshän teitä on erilleen ajanutkin.

Eli kanna oma vastuusi ja seiso päätöstesi takana.

Voimia ja valoa!

Riski Rouva kirjoitti...

No heippa hei! Hmm, ehkä määrittelisin itseni liian joustavaksi, kiltiksi ja anteeksiantavaksi, ehkä tuo vatvominen jossain määrin osuu ja uppoaa, mutta en varsinaisesti märehdi asioita vuositolkulla. Ehkä ennemminkin yritän ajatella ja katsoa asioita joka puolelta ja kaikkien kannalta, yritän ymmärtää syitä.

Kun toisaalta, ja toisaalta, ja sitten taas toisaalta katsottuna asiassa on monia puolia ja erilaisia katsantokantoja. Ehkä se sitten on sitä, ettei osaa jättää asioita taakseen? En tiedä. Asiahan on iso, eikä ainakaan ole tullut tehtyä hätiköityjä päätöksiä. Terapiaahan meillä on ollut tarjolla, vaikka tuota ehdotettua eroseminaaria ei täällä olekaan.

Ihan kokonaan eri asia on se, että johtuuko paikallaan junnaaminen päättämättömyydestä ja asioiden märehtimisestä, vai sitten siitä että nykyinen elämäntilanne ei ole kovin helppo erilleen muuttamista ajatellen. Ja yritän ajatella koiran parasta, se kun ei ole syyllinen tähän, enkä haluaisi kiusata sitä dramaattisilla muutoksilla, ellei ole pakko.

Puhumattomuus on kieltämättä ongelma parisuhteessamme. Yksi niistä. Enemmän kyseessä on kyllä ollut miehen vaikeus puhua asioista, mutta tokihan omassakin käytöksessäni on parannettavaa. Mies valitsi minut, mutta suhteen paljastumistilanteessa oli eräitä seikkoja, joita en tänne viitsi kirjoittaa. Plus että mies ei uskalla/kehtaa tunnustaa vanhemmilleen pettäneensä, joten.. Monien asioiden johdosta mieheni valinta minun ja tämän toisen naisen välillä kallistui minun edukseni. Jos se nyt sitten oli etu. Mies ei halua menettää minua, mutta syyt siihen eivät välttämättä ole ihan yksioikoisia.

Ja kun on talo ja koira ja sitä sun tätä.. seli seli jne.

No, tämä nyt on taas tällaista "kuoliaaksiymmärtämistä", joka tuntuu olevan perisyntini. ;) Tuota tuohon Lapsuuden merkitys parisuhteeseen -tekstiin kirjoittamassasi kommentissa peräänkuuluttamaasi selkärankaa tässä kyllä tarvitaan.

Kiitos kommentista ja eteenpäin potkimisesta. :)

tahtisade kirjoitti...

Ei ole helppo tilanne sinulla! Ehkä nyt kuitenkin tarvitset vain aikaa. Jos et ole valmis vielä eroamaan, et ole. Itse hauduttelin omaa eroa kaikkiaan 2,5 vuotta ennen kuin tein päätöksen. En kadu tätä aikaa, koska eipä ole jälkikäteen tarvinnut katua! Eli jos et ole varma, haluatko erota, ei kannata. Sinulla on koko loppuelämä aikaa tehdä ratkaisuja, turha kiirehtiä.

Riski Rouva kirjoitti...

Ei ole helppo, ei.. Pitää vain kuunnella omaa sisäistä ääntään ja toimia sen mukaan.