Pitkäperjantain pohdintaa mm. hyvyydestä ja itsensä arvostamisesta

Kuinkahan paljon olen valmis joustamaan ja antamaan myöten vain sen takia, että haluan olla muille mieliksi, tai että minua pidettäisiin hyvänä ihmisenä? Olen miettinyt tätä jonkin verran, sillä tunnistan itsestäni piirteitä, jotka eivät ole minulle itselleni kovin hyväksi. Lapsesta saakka olen oppinut olemaan ns. kiltti ja helppo ihminen, joka ei ole vaivaksi tai omista ongelmistaan avaudu, eikä myöskään pyydä neuvoja tai apua. En ole halunnut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, tai riidellä mistään (paitsi lapsena sisarukseni kanssa). Lapsena minua jopa kiusattiin koulussa isän kuoleman jälkeen, enkä kertonut siitä kenellekään. Syynä ei toki ollut se, että isäni kuoli, vaan luultavasti se että vetäydyin surussani omiin oloihini ja olin hyvin itkuherkkä ja hiljainen, enkä osannut/jaksanut sanoa kenellekään vastaan. Olin helppo kohde.

Isäni oli pidetty mies ja hänen kuolemansa jälkeen eräs naapurikin sanoi minulle isäni olleen hyvä ihminen, joka aina auttoi ja lainasi rahaakin, jos heillä oli tiukkaa. Koko nuoruuteni ajan kuulin tasaisin väliajoin isäni tunteneilta ihmisiltä positiivisia asioita hänestä; työkavereilta, naapureilta, tutuilta.. Jotenkin halusin kovasti olla isäni kaltainen, olla hyvä ihminen, joka oli valmis auttamaan muita. Mietin vain, että olenkohan hukannut itseni jossain määrin tuohon tavoitteeseen pyrkiessäni? Ja olenko tehnyt isästäni lapsuuden muistoihin, haavekuviin ja ihmisten kertomuksiin perustuen mielessäni hyvyyden ikonin, jolla ei ole paheita, eikä huonoja puolia?  Eihän aina tarvitse kääntää toistakin poskea, vaan kyllä itseään saa puolustaa ja itsestään täytyy pitää huolta. Kyllä itsekin saa haluta asioita ja voi pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä, eikä sietää. Itseään pitää arvostaa, eikä saa antaa toisten ihmisten kohdella itseään huonosti. Ei hyvyys ole sitä, että aina vain alistuu. Ei hyvyys ole myöskään sitä, ettei koskaan sano ei.

Mieheni pettämistä ei voi puolustella, sitä ei voi hyväksyä, siihen ei ole mitään hyväksyttävää syytä. Se oli väärin, se loukkasi ja satutti minua. Mies petti luottamukseni. Mies petti antamansa lupauksen kulkea rinnallani myötä- ja vastamäessä. Hän murskasi minun maailmani, tämänhetkisen elämäni. Mies loukkasi naiseuttani, hän viittasi kintaalla kaikelle yhteiselle historiallemme, hän suunnitteli elämää toisen naisen kanssa vain kuukausia häittemme jälkeen.. Miksi olen nyt niin kiltti ja helppo, etten edes kunnolla raivoa, edelleenkään? Miksi yritän olla sovinnollinen ja mukava, kun sisimmässäni en haluaisi olla sellainen? Miksi en voi vain ajatella nyt itseäni ja sitä, mitä itse haluan?

Missä kulkee anteeksiantamisen raja omalla kohdallani? Miten muka voisin jatkaa hänen kanssaan, vaikka hän nyt vannoo oppineensa ja sanoo nyt haluavansa elää kanssani tästä eteenpäin? Tuntuu etten kunnioita itseänikään, jos nyt annan anteeksi ja jatkan elämää miehen kanssa, joka on satuttanut minua niin syvältä ja niin monin eri tavoin, etten edes ymmärrä sitä itsekään. Ehkä en alitajuntaisesti pidä itseäni oikein minkään arvoisena, ja sen takia annan ihmisten kohdella minua huonosti? Ehkä vain haluan miellyttää ja toimia yleisten ihanteiden mukaan, olla se, joka antoi miehelleen anteeksi, olla se jalo ja hyvä ihminen. Haluanko vain kiillottaa omaa sädekehääni, kun en potkaise mokomaa petturimiestä pihalle? Minkälaiset motiivit minua oikein ajavat? Taas tultiin tähän perimmäiseen kysymykseen: mitä minä haluan?

Paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole suoria vastauksia. Näitä voin tässä pääsiäispyhinä miettiä ja pyöritellä mielessäni. Ehkä näiden asioiden käsittely kirkastaa minulle lopullista päätöstäni parisuhteen jatkosta, vaikka se kyllä aika pitkälti jo onkin selvillä. Haluan silti sulkea mahdollisimman paljon jossittelunaiheita pois ja olla päätöksestäni niin varma kuin vain mahdollista.

Rauhallista ja pohdiskelevaa pääsiäisen aikaa kaikille. Päivät ovat jo pitkiä ja valoisia!