perjantai 30. elokuuta 2013

Tuomiota odotellessa

Tämän viikon aikana olen jo useamman kerran aloittanut blogini päivittämisen, mutta jostakin syystä ajatukset ja tunteet eivät tahdo muotoutua järkeviksi kirjainyhdistelmiksi. Yritänpä taas kerran, jospa tällä kerralla onnistuisi.

Maanantaina juttelin miehen kanssa. Mies jopa itse sanoi että meidän pitäisi varmaan puhua. Hänen mielestään olisimme voineet vielä jatkaa, aloittaa alusta. Olin eri mieltä. En osaa luottaa häneen enää, en jaksa painia ajatusteni ja epäilysteni kanssa, miettien kenen seurassa hän milläkin reissulla on ja kuka kukin Facebook-tuttavuus on. Minä en vain enää halua jatkaa, haluan erota. Mies sanoi jo arvanneensa että näin tässä tulee käymään, sanoi jo luovuttaneensa. Täytimme avioerohakemuksen toisen vaiheen lomakkeen, tai minä sen täytin kun mies ei halunnut, ja rustasimme siihen nimikirjoituksemme. Lomake kuoreen ja kuori postilaatikkoon. Sinne meni.

Tuntemukseni heti tuon jälkeen olivat sekavat. Päässä singahteli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- Olenko ihan hullu?! 
- Mitäs tästä eteenpäin? 
- Tässäkö tämä nyt sitten oli? Niin monen vuoden jälkeen..
- Vieläkö sen kirjeen saa tuolta laatikosta pois..?
- Olenko nyt ihan varma?
- Kauankohan tässä vielä menee ennen virallista eroa?
- Uusi elämä alkaa!
- Sain sen tehtyä!
- Hyvä minä!
- Ihan oikeastiko tein sen..?
- Hei, me erotaan!
- Toivottavasti talo saadaan myytyä pian..
- Sääli että pitää muuttaa tuolta pois..
- Mitähän huonekaluja voisin ottaa mukaan?
- Nyt pitää saada töitä.
- Kyllä mä pärjään!
- Kuinkahan mies pärjää..?
- Aikuinen mies, kai se pärjää.
- Aikuinen nainen mä ooooooooon, en enää kaadu maaaailman tuuuuliiiin..

Olo oli samalla epätodellinen, iloinen, surullinen, huolestunut, haikea, optimistinen, epävarma, epäuskoinen, helpottunut.. ja paljon muuta. Tuntui että oksettaa, että ei ole voimia palata kotiin, että haluaisin jo mennä uuteen asuntoon. Aurinko paistoi ja ympärillä kulki iloisia ihmisiä. Kotiin palattuani olin lähdössä käymään äidilläni, mies pyysi että voisinko olla siellä seuraavan yön. Hän haluaisi olla yksin. Kyllä se minulle sopi ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mies ei ollut juttutuulella muutamaan päivään oikein ollenkaan, oli surumielinen, vaisu ja itkeneen näköinen. Annoin hänen olla omissa oloissaan. Mies ei senkään jälkeen ole oikein halunnut puhua mistään eroon liittyvästä, joten en ole kertonut hänelle vielä uudesta asunnostanikaan. Ajattelin että annan hänelle nyt vähän aikaa sulatella tilannetta. Ero on ilmeisesti lopultakin mennyt hänen tajuntaansa saakka, kun tehtiin ne paperit. Näytti ottaneen sormuksensakin pois, se oli näkyvällä paikalla keittiön hyllyn reunalla. Pitäisi vielä sopia kaikista käytännönasioista, omaisuuden jaosta ja vaikka mistä.. mutta ei kai tässä sinänsä ole mikään päivän päälle oleva hoppu. Olemme sinänsä ihan hyvissä väleissä edelleenkin ja toivoisin että se asia ei muuttuisi jatkossakaan. Vaikka tulevaisuudessa onkin vielä isoja epävarmuustekijöitä, olen aika optimistinen sen suhteen. Kaikki vaikuttaa periaatteessa ihan lupaavalta. Nyt pitää vain saada töitä ja sitten tuo ikänsä maalla asunut koira pitää opettaa kerrostalokoiraksi.. vinkkejä vastaanotetaan! ;) Ja tokihan talokin pitää saada myytyä.

Joku kyseli uutisia työpaikasta. Siitä ei ole vielä kerrottavaa. Haastattelussahan minulle sanottiin, että jollei tähän päivään mennessä ole kuulunut mitään, niin soita ja kysy. Soitin ja kysyin, mutta siellä ei vielä osattu sanoa mitään. Valintaa ei ole tehty. Pitää vain odottaa. Sitä ja käräjäoikeuden erotuomiota.

3 kommenttia:

Jääkarhu kirjoitti...

Odottavan aika on pitkä! Nyt tarviatset pitkää pinnaa ja tsemppiä vieläkin enemmän...Nimimerkillä toista kuukautta päätöstä odottottava.

Tuntee tulevat vellomaan laidasta laitaan, älä yhtään ihmettele.

Siru kirjoitti...

Voi sinua, nyt vain ihan kuten Jääkarhukin sanoi, pitkää pinnaa kehiin. Musta tuntuu, että joskus miehet ei tuossa tilanteessa yksinkertaisesti vain usko, että vaimo on tekemässä jotain niin radikaalia kuin ero. Että se erosta kertominen otetaan ihan vaan uhkailuna, ja että kun nyt oon ihmisiksi jonkun aikaa, niin ei se sitä oikeasti hae. Ihan kuin me olisimme jotain uhmaikäisiä, jotka uhkailevat että jos et leiki mun leikkiä, mää en leiki ollenkaan. Tämä on kuvio, jonka oman elämän lisäksi olen kuullut muidenkin kokeneen, mutta aina se jaksaa yhtä lailla hämmästyttää.

Ilmeisesti tosiaan miehesi on nyt viimein ymmärtänyt, että olet todella eroamassa hänestä. Varmaan hän onkin siitä surullinen ja järkyttynyt, ellei ole aiemmin ymmärtänyt asiaa todeksi. Ehkä hän oli jo mielessään suunnitellutkin elämäänsä ja tekemisiänsä niin, että avioliittonne jatkuisi, ja joutuu nyt tosiasioiden eteen. Kyllähän se satuttaa.

Rohkea olet, ei eropäätöksen tekeminen pitkästä suhteesta ole helppoa. Mut luulen, että pahin on jo ohi: sinä tiedät, miten tästä edetään. Uskoisin, et se häälyvä aika, kun voi tosi huonosti suhteessa mut ei ole vielä rohkaistunut päästämään irti, ehkä se on se kamalin vaihe. Tai ainakin niin, että sitä jälkikäteen muistelee kamalana aikana. Toivottavasti saatte jaettua omaisuuden nopeasti, niin pääset tosiaankin uutta elämääsi järjestämään.

Riski Rouva kirjoitti...

Odottavan aika on pitkä, todellakin. Toivon myös että pahin on ohi, nyt meillä kummallakin on nuotit selvät ainakin sen suhteen, että ero on oikeasti edessä. Enää ei jossitella. Ehkä mies ei oikeasti uskonut että tekisin sen, mutta saa nyt luvan sopeutua ajatukseen. Eiköhän se siitä.. jotenkin miehenkin olemus on muuttunut vähän selkeämmäksi ja astetta valoisammaksi. Hyvä niin.

Kyllä ne tunteet vellovat, mutta siltikin on edelleenkin ihan ok fiilis siitä että se lopullinen päätös erosta on tehty.