Mies pyytää kanssaan keittiöön siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Menen. Avaan viinipullon ja kaadan juomaa lasiin ennen aloittamista. Siinä astioita koneeseen laittaessani huokaisen..
Riski Rouva: *huokaus*
Mies: - Mikä nyt?
RR: - Harmittaa vaan.. tää meidän.. tilanne.
Mies keskeyttää touhunsa ja menee harmistuneen näköisenä hämärään olohuoneeseen istumaan.
RR: - Mitäs sie sinne menit?
M: - ...
Jatkan siivousta ja astioiden laittamista tiskikoneeseen ja kun saan sen käyntiin, menen olohuoneeseen.
RR: - Mitäs sie sinne menit?
M: - Katsoin tuleeko telkkarista mitään.
RR: - No tuliko?
M: - Ei.
RR: - Okei..
Palaan keittiöön, hörppään pari siemausta viinilasista, lasken mielessäni hitaasti kymmeneen, jonka jälkeen menen olohuoneeseen istumaan.
M: - Piti sitten pilata tääkin ilta, kun yritin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä.
RR: - Täh?
M: - Niin, sulla on oikein nimikin tälle .."Tilanne"
RR: - No, siis.. mitä sanaa mun sitten pitäisi käyttää, mitä mun olis pitänyt sanoa?
M: - Ihan vaan, että harmittaa.
M: - Ja eikö voi puhua muuten kuin silloin kun on juonut?
RR: - Siis just avasin viinipullon ja ekasta lasista oon muutaman kerran hörpännyt..
M: - Tarkoitinkin itseäni.
RR: - En mä sitä silleen ajatellut, etkä sä mun mielestäni mitenkään humalassa ole.
M: - Tässä olis ollut monta päivää, viikkoa aikaa aikaisemminkin. Miks pitää pilata tää nyt?
RR: - En halunnut just ennen joulua alkaa riitelemään tästä.. Mua ahdisti se kun meidän molempien porukat tuli tänne ja piti esittää että kaikki on hyvin. En mä jaksa enää teeskennellä. Ja nyt ollaan viikonloppu kotona, niin..
M: - Olisko ehkä voinut sanoa asiasta jotain?
RR: - No niin, mut en mä ennen joulua..
M: - Mitä mun pitäis muka vielä tehdä, en mä tiedä mitä mun pitäis tehdä? Mä oon yrittänyt, enkä saa mennä mihinkään, enkä..
Tässä vaiheessa meinaa niskakarvat nousta pystyyn, sillä en todellakaan ole sanellut miehelle mitään ehtoja tai kieltoja minkään suhteen.
RR: - Hetkinen! Mä en ole kertaakaan sulle sanonut, ettet sä saa mennä jonnekin tai tehdä jotain? Olenko muka?
M: - Kyllä mä oon huomannut, monta kertaa nytkin kysynyt että ootko menossa uudeksivuodeksi xxx:lle, ootko kotona sillon..
Mies on siis menossa reissuun uudeksivuodeksi, jään koiran kanssa kahdestaan kotiin.
RR: - Siis mä oon toivonut että olisit mun kanssa kahden silloin, mut en mä oo sanonut ettet sä saa mennä.
M: - Mitä mun muka pitäisi tehdä..
RR: - Voisit sä joskus kysyä miten mä jaksan, mitä mulle kuuluu, haluatko jutella, sanoa olevas pahoillas, pyytää anteeks.. Mä oon kyllä suoraan sanoen päästänyt sut helvetin helpolla..
M: - Jaha, nyt sitten jo kiroillaankin. Et sitten osaa keskustella sivistyneesti.
Olen ihminen joka ei juuri koskaan kiroile, joten kai tuo sitten kuulostaa pahalta...? Mutta että en osaa keskustella sivistyneesti...? En ole edes huutanut.
RR: - No mun nähdäkseni aihe on kyllä nyt semmonen, että mulla voi olla vähän syytä olla kiukkuinen.
M: - Mitä sä oot tehnyt tän suhteen eteen?
RR: - Öö.. siis munko tässä nyt pitää olla se sovittelevampi osapuoli? Mä oon saanut kaiken kökön niskaani ja mun tässä nyt pitäisi olla sovittelemassa?
M: - Yhdessä tätä parisuhdetta pitäisi hoitaa. Mitä sä oot tehnyt?
RR: - Mä olen antanut sulle mahdollisuuden, mä en ole heittänyt sua pihalle. Se on mun mielestäni aika paljon tehty..
M: - En minä yksin osaa mitään tehdä, en mä enää tiedä mitä mun pitäis tehdä, en jaksa enkä kohta haluakaan.
RR: - No jos siltä tuntuu niin sillähän siitä pääsee että laittaa nimet paperiin.
M: - Sitäkö sä haluat?!
RR: - En mä tiedä mitä mä haluan, mutta ei tää voi jatkua tämmösenä.
M: - Mä en halua enää tänään keskustella tästä..
Mies lähtee tupakalle. Jään hämärään olohuoneeseen odottamaan. Miehen palattua teemme ruokaa, syömme hiljaisina. Mies pyytää minua siivoamaan pöydän ja sen teen.
M: - Helpottiko se keskusteluhetki.
RR: - Olisin mä halunnut vielä vähän jatkaa.
M: - No mitä..
RR: - Siis mistä se oikein alkoi, se teidän juttu?
M: - En mä enää muista.
RR: - Et muista.. Alkoiko se ennen häitä?
M: - Ei.
RR: - Miten sä voit niin pian häiden jälkeen alkaa siihen, eihän pappi kysynyt että viitsitkö rakastaa, tai että huvittaako rakastaa..?
M: - ... Olen mä sulle ne syyt kertonu.
RR: - Kerro vielä. Tai antaa olla.. Miten mä voin suhun luottaa enää..? Mistä mä tiedän ettei tällaista tapahdu enää?
M: - Ei elämästä tiedä mitä eteen tulee, en mä voi luvata mitään. Jos mulla olis oikeat lottonumerot etukäteen, niin mä kertoisin ne. Mä kuitenkin uskon että olen oppinut tästä, mutta en mä voi sulle mitenkään todistaa että sä voit nyt luottaa. Mä olen läksyni oppinut.
RR: - ..
M: - Mä tässä just joku aika sitten tajusin.. kavereidenkin puheista että se (toisen naisen nimi) on ihan huora..
Tässä vaiheessa nostelin kulmiani, sillä minä en ole sitä naista tuolla nimityksellä kutsunut, en lähimainkaan.. Tosin, juttuja olin kuullut minäkin nyt jälkeenpäin.
M: - Että jos me oltais yhteistä elämää vietetty, niin mun olis pitänyt vahtia sitä koko ajan. Mä pääsin siitä lopullisesti irti silloin. Olin ihan helpottunut siitä että me ei olla yhdessä. Mä olen nyt seikkailuni seikkaillut. Tajusin sen.
En osannut sanoa oikein mitään. Ajatukset sinkoilivat joka suuntaan ja törmäilivät toisiinsa, enkä saanut mistään mitään selkoa..
M: - Mä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä.
RR: - Yötä..
Jäin yksin hämärään olohuoneeseen, kello oli vasta kahdeksan illalla. Jonkin ajan kuluttua päätin mennä nukkumaan, eri huoneeseen. Olemme jo pitkään nukkuneet erillään, minä makuuhuoneessamme, mies toisessa huoneessa. Pyörin sängyssä aamuneljään saakka, ennen kuin sain edes jonkinlaista katkonaista unta.
Mielessä pyöri monen monta asiaa. Mies on seikkailunsa seikkaillut, kuulema, tällä erää. Entäs minä, entäs jos minäkin haluan vielä seikkailla, etenkin nyt näiden miehen temppujen jälkeen? Mieheni kuitenkin on ainoa mies jonka kanssa olen seurustellut. Miehellä meni näin monta vuotta siihen että totesi seikkailunsa seikkaillun, onko siis jotakin mitä en vielä tiedä? Miten paljon hän on suhteemme aikana seikkaillut? Miksi hän jättää itselleen kätevästi takaportin, ettei voi luvata ikuista uskollisuutta.. no, eihän sitä kai aikuistenoikeasti voikaan luvata (?), mutta mielestäni hän jättää aika ison raon josta voi pujahtaa, jos tulevaisuudessa tuleekin jotain. Ja olenko minä nyt sitten jotain, mihin pitää tyytyä? Joku jämäpala? Mulle tuli ihan semmoinen olo tuosta miehen loppulöpinöistä. Ja minkä läksyn hän nyt on oppinut, mitä hän on oppinut? Että ei kannata jäädä kiinni? Ja monen monta muuta asiaa, mitkä sinkoilivat korvien välissä..
Tulevaisuus näyttää hataralta..
6 kommenttia:
Olet kuitenkin aloittanut. Keskustelun. Tämä keskustelu kuvaa hyvin sitä, että suomalainen mies ei osaa keskustella. Niinkuin minunkin exäni. Vika oli aina jossain toisessa, ei itsessä. Onko se narsismia?
Jatka keskustelua huomenna...
Tämän tyylisiähän ne meidän keskustelumme usein ovat. Olemme kyllä saaneet puhuttua asiasta, etenkin silloin alussa kun suhde tuli ilmi. Silloin saimme puhuttua paremminkin, mutta nyt on ollut pitkä aika hiljaisuutta.
Narsismista en osaa sanoa, en ole ammattilainen korvienvälisissä asioissa.. tokihan kaikki on tässä maailmassa mahdollista. Sen olen huomannut.
Tuntuu hankalalta aloittaa keskustelua, kun se menee usein tuollaiseen väittelyyn ja asiasta toiseen pomppimiseen. Ja mieskin voisi kyllä tehdä aloitteen. Olisi sitten ainakin hänelle sopiva ajankohta.
Äkkipäätä lukien tuntuu aika ikävältä tuo, että miehesi suuntaa kritiikin kärjen sinuun liittyviin pikkuasioihin (kiroilu tms.) ja siten ajaa keskustelun sivuraiteelle, tai syyttää sinua hetkenne pilaamisesta, kun otat asian esille. Hän on kuitenkin pettänyt sinua, vieläpä pitkän aikaa ja heti liittonne alussa - ja kaiken kukkuraksi ystäväsi kanssa. Siinä on mies toden totta jo velkaa selityksen jos toisenkin!
Kun pettäminen on tuore asia, ei ole ajankohtaista myöskään istua pohtimassa sitä, mitä sinä olet tehnyt suhteenne eteen ja siten taaskin kääntää keskustelua sinuun. Ensin puidaan petos.
On myös raukkamaista uhkailla ("jos et lopeta, en ehkä kohta edes halua yrittää pelastaa suhdetta")kun sinä erittäin oikeutetusti haluat keskustella vuoren korkuisena välillänne olevasta, sinun maailmasi romahduttaneesta asiasta.
Näkisin kyllä niin, että on täysin ratkaisevaa, kuinka miehesi tämän jälkipyykin hoitaa. Niin ikävästi hän on sinua kohdellut. Tuollainen asia ei todellakaan ole villaisella painettavissa.
Minusta sinun ei nyt kannata olla liian kiltti (vaikutat kiltinpuoleiselta). Ukkosi saisi hyvällä syyllä viettää uudenvuoden nimenomaan sinun kanssasi (omasta halustaan!), ja olisi saanut hankkia sinulle joululahjan yms. Sekä voisi kysyä oma-aloitteisesti juuri nuo kysymykset, eli kuinka voit, mitä ajattelet, pyyttää anteeksi jne. Sekä vastata kiltisti sinun joka ikiseen kysymykseesi.
Tietysti on totta sekin, että hän itsekin voi olla niin ahdistunut ja katua ihan aidosti, olla siis niin heikossa hapessa, ettei hän oikein kykene nyt rakentavampaan ja kypsempään toimintaan. Niinhän se usein menee.
Rakastatko ja kunnioitatko häntä ja oletko siksi motivoitunut yrittämään hänen kanssaan edelleen? Sekin on oleellinen kysymys.
Toivottavasti et koe, että puutun liikaa "tilanteeseenne", kirjoituksesi herättivät minussa aika voimakkaita tunteita.
Voimia! Niin ja olet muuten todella lahjakas kirjoittaja!
Kiitos nimetön! Arvostan mielipidettäsi ja kehujasi kirjoittamisestani, etkä mielestäni puutu "tilanteeseemme" liikaa. Olet varmasti oikeassa siinä että minun pitäisi luopua kiltteydestäni, ainakin jossain määrin, ja etenkin tämän asian suhteen. Minustakin on ikävää, että mies syyttelee minua milloin mistäkin ja saa minut puolustuskannalle. En osaa tehdä vastahyökkäyksiä, mutta olisihan se kiva jos voisimme keskustella sivistyneesti, siis oikeasti. Tai että ainakin voisin purkaa mieltäni ja saada vastauksia. Minun pitäisi osata laittaa mies selkä seinää vasten, mutta en haluaisi pakottaa mihinkään, sillä toivoisin hänen tekevän asioita omasta aloitteestaan, omasta halustaan. Ehkä kuitenkin pitäisi..
Mies on pohjimmiltaan aika herkkä, voi olla että hänkin on jumissa tunteittensa kanssa. Melkoista kylmähermoisuutta ja kaksinaamaisuutta tuo salasuhteen ylläpito on kuitenkin vaatinut. Ei vaikuta herkän ja rakastavan miehen tekosilta.
Rakastanko, kunnioitanko, olenko motivoitunut? Niinpä.. siinä sitä onkin selvittämistä, kun olen itsekin ajatusteni kanssa ihan sekaisin.
Voimia tässä tarvitaan. Kiitos!
Olet kehittynyt kirjoittajana upeasti! Tai sitten alun kepeyden jälkeen olet päästänyt lukijasi syvemmälle ajatusmaailmaasi ja sydämeesi. Kiitos siitä! Luen mielenkiinnosta keskusteluistanne sillä ne vaikuttavat valitettavan tutuilta. Emme ole ihan samassa tilanteessa mutta lähestulkoon mikä vain ongelmakeskustelumme kääntyy samoille raiteille. Meillä se vain olen joka ikinen kerta ollut minä joka joutuu sohvalle nukkumaan.
No kiitos! Aluksi tämä blogi ei ollut ihan yhtä iso ja tärkeä keino purkaa ajatuksiani, kuin mitä se on nyt. Tulee ehkä helpommin avauduttua tänne, etenkin kun välillä saa kommentteja, näkemyksiä ja kannustuksia.
Tsemppiä sinullekin keskusteluhetkiinne.. On se kurjaa, kun ei voi kunnolla puhua, eikä etenkään ottaa vastuuta omista tekemisistään/sanomisistaan.. Toivottavasti sinä saat vastaisuudessa edes jäädä sänkyyn ja mies siirtyy sohvalle..
Lähetä kommentti