Miten te muut olette saaneet kerrottua puolisollenne, että haluatte erota? Tai lähinnä kysymys koskee sitä, että miten olette saaneet asian menemään puolison tajuntaan saakka?
Meillä kun mies puhuu jatkuvasti siitä, mitä tehdään talvella, mitä kukkia ensi kesänä kasvaa pihalla, miten pääsen erääseen juhlaan ilman pääsymaksua, kun olen hänen aveccinsa jne.. Minun sydäntäni särkee sanoa moneen kertaan, että haluan erota ja että en halua jatkaa hänen kanssaan enää. Käytännön syistä en muuta pois yhteisestä kodistamme ennen kuin se on myyty. Koti ei ole vielä myynnissä, se myyntiin laittaminen varmaan on seuraava etappi, joka pitäisi saada taottua miehen kalloon..
Tuntuu tuskaiselta tavallaan "aloittaa alusta" se erosta puhuminen, kun joka kerta mies murtuu ja sen jälkeen käyttäytyy kuin asiasta ei olisi ollutkaan mitään puhetta. Ja sitten kun en enää kestä, sanon taas että haluan erota - ja mies näyttää murtuvan joka kerta yhtä pahasti. Kunnes taas seuraavana päivänä on niin mielin kielin ja on kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Ihan kuin joutuisi repimään jo vähän arpeutuneen haavan uudestaan ihan auki uudestaan ja uudestaan. Olen vähän turhan kiltti. Monihan olisi jo huutanut miehelle päin naamaa, että etkö jo tajua.. mutta en minä. Kai tässä saa hamaan tulevaisuuteen piipittää, jos ei itse ryhdistäydy? Mutta kun vaan olen semmoinen..
Siis ihan nurinkuristahan tämä tuntuu olevan. Meillä nyt kumminkin on harkinta-aikaakin ollut jo 4 kk. Mies kai elättelee toiveita, että sitä toista hakemusta ei jostain syystä sitten toimitetakaan käräjäoikeuteen? Vai eikö hän ymmärrä? Vai mitä ihmettä..?
Olisi ihanaa kuulla teidän kokemuksianne.
6 kommenttia:
Kieltämistähän tuo on. Meillä jatkui tuo moodi vielä puoli vuotta eroon muuton jälkeenkin. Vasta kun kerroin, että tapailen toista, eksä uskoi, että homma on ohi. Ole vaan tiukkana.
Mä kun kerroin eksälle reilun 8 vuoden yhdessäolon jälkeen, et mä haluun erota, niin se tinkasi vuoden mietintäajan. Mä pöljä suostuin siihen, vaikka tiesin ettei se mitään auta. Se vuosi oli yhtä helvettiä sillä mä en voinut sietää koko ihmistä enää silmissäni ja se yhtäkkiä tukki mukaan mun harrastuksiinkin, enkä saanut siitä rauhaa muutoin kun työpaikalla. Jossa viihdyinkin ylitöitä tehden tuon viimeisen vuoden. Viimein mä vaan ilmoitin sille, että nyt alan katseleen itselle asuntoa ja kun sellaisen löysin, pakkasin kamani ja lähdin. Vasta sitten se oikeasti tajusi, että erohan tässä tuli.
Joo, ei tajua mies täälläkään. Nyt on harkinta-aikaa mennyt nelisen kuukautta, eikä mies ymmärrä. Kaikkiaan erokeskusteluja on käyty pari vuotta. Perheterapeutillakin käytiin vuosi, eikä se siitä kummentunut. Pitäisi olla tiukkana, kun päätöksen on tehnyt.
Onko nuo miehet oikeesti noin luupäitä?
Huh huh. Luupäitä tuntuvat olevan. Kiva kuulla etten ole ongelman kanssa yksin.. vaikka ei olekaan kiva että teillä muillakin on (ollut) tällaista.
Ja sitten taas kun miettii asiaa siltä kannalta, että vaikka minkälaisia luupäitä ovatkin, niin me naisethan sen loppupeleissä mahdollistamme. Me myönnymme, taivumme, joustamme, annamme periksi, säälittelemme, toivomme parasta ja pelkäämme pahinta.. Pitäisi vaan osata asettaa rajat ja pitää niistä kiinni.
Lähetä kommentti