Hiostavaa touhua tuo pihalla puuhastelu näillä keleillä. Laiteltiin pihaa siistimpään kuntoon kiinteistönvälittäjää varten, kitkettiin kukkapenkkejä, leikattiin nurmikkoa, muotoiltiin vähän pensaita, jne.. Se on tuo meidän omenapuukin saanut tänä vuonna aikaan hurjan määrän omppuja. Ensimmäistä kertaa ikinä. Aiemmin ei ole tehnyt yhtä ainoata kukkaakaan ja nyt on puu täynnä pienen pieniä omenoita. Saapa nähdä muutetaanko tästä pois, ennen kuin kypsyvät maistelukuntoon.
Sain kiitettävästi rohkaisua ja kannustusta aiempien postausten kommenteissa. Se on tosi kiva juttu, sillä ulkopuolisena tämä kuvio varmaan näyttää selkeämmältä, kuin omin silmin katsottuna. Tietysti on totta, että helposti tulee kirjoitettua tänne enemmänkin vain niitä negatiivisia asioita. Onhan meillä arjessa positiivisiakin juttuja, ei kaikki suinkaan ole ikävää ja kurjaa. Mikään ei silti muuta miehen tekosia, eikä mikään hänen tekemänsä positiivinen asia ole suuruusluokaltaan edes lähimainkaan verrattavissa niihin hänen tekemiinsä pahoihin asioihin. Luonteeltani olen aika rauhallinen, pohdiskeleva ja yritän nähdä positiivisia asioita jokaisessa ihmisessä. Minut tuntevat ihmiset ovatkin luonnehtineet minua mm. sanomalla, että minulla on lehmän hermot. Aika paljon pitää kaataa paskaa niskaan, ennen kuin hermostun. Yritänkin nyt opetella pitämään puoliani paremmin. Ei minun tarvitse aina olla se, joka ymmärtää, joustaa ja antaa periksi, luopuu omista haaveistaan jopa niin totaalisesti, ettei enää edes muista mitä ne ovat.
Jos nyt jotain positiivista etsii tästä koko härdellistä, miehen pettämisestä, työttömyydestä, rahattomuudesta, asunnon myyntipakosta, jne.. niin ainakin olen joutunut ihan pakosti kysymään itseltäni tiettyjä kysymyksiä. Kuten esimerkiksi, että kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä elämältä ja parisuhteelta toivon? Mihin vedän omat rajani? En ole saanut vielä selkeitä vastauksia, mutta jotain suuntaviivoja nyt ainakin. Olen alkanut elää omaa elämääni vähän kerrallaan, vaikka se onkin nyt täynnä mustia aukkoja, pimeitä huoneita ja suljettuja portteja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat läsnä, mutta silti katson tulevaan luottavaisin mielin. Ja odotan niitä omppuja.. :)
Tulee mitä tulee, minä kyllä pärjään.
4 kommenttia:
Niinpä! Toivotaan ja uskotaan, että kun tästä mankelista selviät, tiedät entistä paremmin, mitä olet ja mihin menet, mitä haluat tulevassa. En nyt sano, että juu tästä lopulta seuraa pelkkää hyvää vain, koska kyllähän pitkän ja tärkeän ihmissuhteen lopettaminen on monesti pieni kuolema, sattuu ja ahdistaa. Sitä tässä itsekin nyt teen. Mut tosiaan, täytyy vain keskittyä niihin hyviin asioihin, mitä tästä seuraa. Siihen, että tän ansiosta elämä on jonain päivänä tulevaisuudessa lähempänä sitä, mitä haluan.
Ihan Sirpan kanssa yhtä mieltä olen. Ja se kiinteistönvälittäjän eka vierailu ihan varmaan kirpaisee. Silloin huomaat,että nyt on tosi kyseessä. Älä kuitenkaan säikähdä siinä vaiheessa, vaan ota esiin ne lehmän hermot, niille on käyttöä juuri siinä tilanteessa.Ja surutyötä se on omasta kodista luopuminen.
Mutta mietin tuossa eilen,että näistä sinun tarinoistasi saisi kyllä loistavan minisarjan telkkuun.Kuinka monta naista ja miestä kamppailee juuri samojen asioitten kanssa tällä hetkellä.Ja monet ovat selvinneet erohärdellistä ja tällä hetkellä elävät OMAA elämäänsä tyytyväisinä.
Tsemppiä kaikkeen ! Hienoa, että mies osallistui pihan kunnostamiseen. Ehkäpä pääsette myyntiaikeissa yhteistuumin eteenpäin, siis niin, ettet joudu kaikkea yksin tekemään.
Pieni kuolema siellä, pieni kuolema täällä, kuolemia siellä täällä.. sitäpä sitä. Mutta pitää vaan kohdistaa katse tulevaisuuteen ja nähdä siellä kaikkea hyvää ja kaunista, niin jaksaa rämpiä tämän yli. Onneksi mies pitää pihahommista, eli mielellään touhuilee siellä kaikenlaista. Taitaa se tosin vieläkin kuvitella että tästä muutetaan yhdessä samaan asuntoon..
Minisarja telkkuun? Jaa? No, onhan tässä ollut ainakin draamaa, jännitystä ja juonenkäänteitä, joten mikä ettei. :)
Lähetä kommentti