tiistai 24. heinäkuuta 2012

Parisuhdepulinaa, 3 vk pettämisen paljastumisesta..

Mieheni petollisuuden paljastumisesta on nyt vähän päälle kolme viikkoa. Elämä on alkujärkytyksen jälkeen tasaantunut ja sitä voisi melkeinpä luonnehtia normaaliksi. Minulla on hetkiä, jolloin en edes muista koko asiaa, mutta hyvin suuren ajan se kuitenkin on ajatuksissa. Olen ihmeellisen tyyni ja pystyn keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Mies on ollut rehellinen ja avoin (tai ainakin vaikuttaa siltä), ja on vastannut kaikkiin kysymyksiini. On välillä yritettävä malttaa oma mielensä, ettei kysy aivan kaikkea.. sillä ihan kaikkea tietoa en kuitenkaan halua. Tiedättehän...

Olemme puhuneet paljon. Aivan kaikesta, myös vaikeista asioista. Mies sanoi että toivoo että olisimme voineet puhua niistä asioista jo monta vuotta sitten - pettämistä ei ehkä koskaan olisi tapahtunut. Itseään hän syyttää, omia tekojaan ja ajatuksiaan ja puhumattomuuttaan. Ei minua. Toivoo ettei olisi koskaan tehnyt mitään, mutta eihän tehtyjä asioita tekemättömiksi saa.. vaikka kuinka sitä toivoisi. Vaikka me molemmat sitä toivoisimme. Toivoo että voisimme vielä jotenkin pystyä jatkamaan ja että jotenkin pääsisimme tämän yli. Hän sanoo tietävänsä että en varmasti pysty koskaan unohtamaan, enkä ehkä antamaan anteeksikaan, mutta hän toivoo että olisimme tulevaisuudessakin yhdessä.

Ihmettelen itseäni. Miksi en tunne suurta tuskaa, mieletöntä surua, musertavaa vihaa, järkyttävää epätoivoa..? Miksi käyttäydyn suurimman osan ajasta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Enkö vielä nytkään usko että asia on totta? Eikö minulla ole enää tunteita miestäni kohtaan? Olenko vielä shokissa? Mitä ihmettä?

Mietin, miksi päästän miehen "liian helpolla". Miksi en vaadi häntä hyvittämään asiaa esimerkiksi tekemällä asioita, esimerkiksi suursiivousta, ruokaa joka päivä, hieromaan hartioitani. Hän toki on nyt entistä huomaavaisempi, tuo minulle välillä jotain, esimerkiksi viinirypäleitä. Kyselee mitä ajattelen. Kertoo oma-aloitteisesti keneltä tuli tekstiviesti ja mitä siinä sanotaan. En tosin ole kertaakaan sitä kysynyt.

Kummallinen tilanne, en oikein ymmärrä itseäni. Kiehuuko minulla yli jossakin vaiheessa yllättäen ja ennalta varoittamatta? Mies haluaisi mennä parisuhdeneuvojalle juttelemaan, yhdessä ja erikseen, jotta voisimme pelastaa liittomme. Suostuin. Kunnallisella puolella jonot lienevät aika pitkät, vielä ei ainakaan ole tietoa tullut, koska sinne pääsisimme. Ei ole helppoa tehdä päätöksiä. Ei ehkä kannata hoppuillakaan niiden kanssa. Jos minulta olisi kysytty aikaisemmin, mitä tekisin tällaisessa tilanteessa, olisin ollut varmasti sitä mieltä että se oli sitten siinä, adjö. Nyt kun tilanne on tämä ja takana on pitkä yhteinen historia, ei kuitenkaan lapsia, niin heittääkö sen pois vai yrittääkö sen pelastaa.. Vaikeaa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on selvitty vastaavasta tilanteesta. Silloin olimme olleet yhdessä 7-8 vuotta ja nyt jo 12. Kaikki on mahdollista jos molemmat haluavat jatkaa eli jos rakkautta löytyy. Ensimmäinen vuosi oli aika vaikeaa, vaikka alku näytti yhtä helpolta kuin teillä, tunteet saattoivat purkautua ihmeellisissä tilanteissa, varsinkin sosiaalisissa tilanteissa (kun muita oli paikalla, aihetta mustasukkaisuuteen tms). Mutta aika teki tehtävänsä, ei kannata antaa tuollaisen määritellä suhdetta, jos se toimii hyvin kriisin jälkeen eli mieluummin kannattaa elää vain ja hankkia lisää yhteisiä hyviä kokemuksia.
Ainahan voit ehdottaa eroa ja katsoa mitä tunteita se sinussa herättää: iloa vai haluatko jatkaa...?
Voimia!

Anonyymi kirjoitti...

Mitä pelastettavaa teillä enää on? Miehesi valitsi jonkun muun, sinulle hän valehteli ja oli uskoton. Sinä et ollut hänelle tärkein, joku toinen oli. Eikä hän edes itse tunnustanut, ennen kuin jäi muuten kiinni. Ei hän ole pahoillaan, että petti, hän on pahoillaan, että jäi kiinni. Sinulla on mies, joka ei rakasta sinua, johon et voi luottaa ja joka ei kunnioita sinua. Mitä sinä ylipäätään yrität pelastaa?

Riski Rouva kirjoitti...

Kiitos rohkaisusta, kiitos että annoit uskoa siihen että tällaisesta saattaa selvitä. Toivottavasti teillä on asiat nyt paremmin kuin ennen kriisiä, ei kai tuollainen voi koskaan unohtua, mutta te ilmeisesti pääsitte siitä yli. Yhdessä. Olen iloinen teidän puolestanne, vaikka siitä olen tietenkin pahoillani että jouduitte kriisiin. Meillä on selviytymistaival vielä alussa, yhteistä elämää onkin takana yli kymmenen vuotta. Aika kai näyttää mihin suuntaan tämä tästä menee.

Riski Rouva kirjoitti...

Niin, tuttuja ajatuksia.. Näitä mietteitä käyn läpi mielessäni. Mies kuitenkin on puhunut avoimesti ja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän vaikuttaa aidosti katuvan ja ymmärrän hänen ajatuksenjuoksuaan nyt enemmän kuin koskaan. Minulla on nyt käsitys suhteemme kriisipisteistä ja niihin on nyt mahdollista tehdä korjauksia. Ajattelen että jos nyt näillä uusilla tiedoilla ja puhumisen avulla saisimme suhteen pelastettua, se tulisi olemaan monin verroin parempi kuin ennen. Siinä tosin on se suuri JOS..

Anonyymi kirjoitti...

Itsekin katsoin maailmaa mustavalkoisena ennen kriisiämme. Suhteemme ei muuttunut paremmaksi pettämisestä, vaan siitä selvitessämme. Nyt tuntuu, ettei meitä pienet tuulet heilauttele, luottamus on 100% molemmin puolin. Ja siinä myrskyssä oppi itsestään ja toimintamalleistaan paljon - nykyään ymmärrämme reagoida asioihin heti, eikä puhumattomuus ole ongelma. Tuossa tilanteessa molemmat kärsivät, eikä muiden neuvoilla ole merkitystä, vaan sillä onko molemmilla todellista halua jatkaa yhdessä.

Riski Rouva kirjoitti...

Niin, luottamus on avainsana. Sitä on hirveän vaikea korjata, vaikka kuinka yrittäisi.