Loppusanat, kiitos ja näkemiin! :)

Hei taas! No, taas ja taas.. On aikaa vierähtänyt edellisestä postauksestani. Aika ilmeisesti kuluu siivillä kun on kivaa. :) Olitte jo ennättäneet useaan kertaan kysellä kuulumisiani, mutta en ole itse kirjautunut blogiin vähään aikaan, joten julkaisua odottaneet kommentit olivat jääneet julkaisematta. Ja siis myös lukematta. Pahoittelut siitä!

Niin. Että mitä sitä kuuluu ja muuta sen sellaista. No oikein hyvää kuuluu. Hengissä ollaan, vaikkei mitään ole vähään aikaan kuulunutkaan. Rakastuneen kanssa asumme nyt saman katon alla ja olemme menneet kihloihinkin. :) Elämä sujuu oikein mallikkaasti, olemme onnellisia ja rakastuneita. Elämä tuntuu vaivattomalta ja ..oikealta. Parisuhteemme kukoistaa, asioista ei riidellä, vaan ne harvat asiat joista ollaan eri mieltä, keskustellaan ja käsitellään sovussa. Joka päivä sanomme toisillemme rakastavamme toisiamme. Asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Ainoastaan työrintamalla olisi parantamisen varaa. Sain kesäksi töitä, mutta syksyllä on taas etsittävä jotakin uutta. Ajat ovat kehnot, työttömiä on paljon, joten ei auta kuin yrittää sitkeästi.

Niin kai se on, että kun asiat ovat hyvin, ei ole tarvetta purkaa itseään mihinkään, esimerkiksi blogiin. :) Hirveän suuri elämänmuutos tässä blogin elinaikana on tapahtunut, aloittaessani en voinut kuvitellakaan mitä kaikkea edessä on. Onneksi asiat ovat kuitenkin kääntyneet parhain päin. Jotain yksittäisiä asioita vähän kaipaan entisestä elämästäni, mutta olen erittäin tyytyväinen nykytilanteeseen. Tyytyväinen, onnellinen, rakastunut, luottavainen, sanoinko jo onnellinen, levollinen, muistinhan mainita että rakastunut.

Ystävät huomauttelevat usein, että vaikutan ihan eri ihmiseltä kuin ennen. Jopa siitä mitä olin ennen ex-mieheni suhteen paljastumistakin. Paljon vapautuneemmalta, iloisemmalta, onnellisemmalta, säteilevältä. Kyllä se onnellisuus vaan paistaa ihmisestä ulos, on se uskottava. :) Enpä olisi itsekään uskonut miten asiat vielä hyvään suuntaan muuttuvat, kun pimeimpinä hetkinä kahlasin murheen mutavellissä.

Enpä tiedä kirjoittelenko jatkossa blogiini enempää. Ehkä tämä oli tämän blogin päätös. Kiitos teille kaikille! Toivon elämäänne onnea ja iloa, voimia vastatuuleen, ystäviä ympärillenne. Ihanaa elämää! Ja hyvää juhannusta! :)

~ HAPPY END ~

Pikakuulumisia harmauden keskeltä

Kuulumisia on kyselty. Vuodenaika on harmaista harmain, ankein, pimein ja kolein. Aurinko on harvinainen valoilmiö, joka ei kuikuile päiviä ilahduttamassa. Päivät eivät tunnu alkavan ollenkaan, koko ajan on joko yö, aamu tai ilta, mutta valoisaa päivää ei näy, ei kuulu. Taivaalta sataa vettä eri muodoissaan, vettä, räntää tai lunta. Tai kaikkia yhdessä. Joskus lumi hetkeksi valaisee maiseman, mutta sulaa sitten pian pois ja jäljelle jää harmaata loskaa ja kuralätäköitä. Ja sitten on varpaat märkänä. Ja hetikohta palelee. Ja harmittaa. No, sellaista elämä on tähän aikaan. Minkäs teet?

Mutta noin muutoin elämä hymyilee. :) Radiosta tulee joululauluja, taloustilanne on vakautunut talon myynnin myötä, töitä ei ole löytynyt, mutta en ota siitä stressiä.. kyllä vielä jotakin tulee eteen, kun tarpeeksi hakee. Rakastuneen kanssa sujuu hyvin, rakkaus ja huumorin kukka kukoistavat molemmin puolin. Olemme tehneet remonttia hänen kotonaan, jotta paikat ovat kunnossa kun muutan sinne. Pintaremppaa, lisää säilytystilaa ja sen semmoista. Yhteiselämä on auvoisaa ja ehkä se tosiaankin auttoi, että molemmat avauduimme toisillemme ja puhuimme asiat halki. Olemme paremmin kartalla toistemme mielenliikkeistä ja homma toimii.

Elämässä ei ole tällä hetkellä mitään isompia takkuja; normielämää, perussettiä, rakkautta ja onnellisuutta. Hyvin pyyhkii! :)

Rauha maassa..

..ja ihmisillä hyvä tahto. Melkoista draamaa oli tuo edellinen kirjoitukseni ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Lyhyesti tärkeimmät:

Talo on vihdoinkin myyty! Jippii! :) Helpotti hirveästi. Exäkin oli tosi helpottuneen oloinen, saahan hänkin nyt elämäänsä järjesteltyä kohti uutta alkua. Ilmeisesti hän aikoo muuttaa jonkin matkan päähän toiselle paikkakunnalle. Hyvä niin, ei tarvitse törmätä häneen ruokakaupan hyllyjen välissä.

Rakastuneen kanssa saatiin käytyä asiat läpi. Jonkin aikaa pidin hiljaiseloa, enkä vastannut viesteihin/soittoihin, mutta pahimman kiukkuni laantumisen jälkeen laitoin viestin, että hän loukkasi minua tosi paljon ja meidän pitää puhua. Hän oli todella, todella pahoillaan ja häpeissään ja pyysi moneen kertaan anteeksi. Kerroin pahoittaneeni mieleni ja loukkaantuneeni noin törkeästä käytöksestä. Hän kertoi olleensa aivan liian humalassa, eikä edes muista mitä kaikkea illan aikana tapahtui, mutta ymmärsi kyllä ettei se ole mikään puolustus. Hän sanoi olleensa hirveän stressaantunut tietyistä asioista ja avautui minulle sellaisista jutuista mitä en ollut tiennyt. Hänellä oli ollut paha olla jo pidemmän aikaa, eikä oikein ollut ketään kenelle avautua. Jostakin syystä sitten kaikki meni yli ja satuin olemaan viaton purkautumisen kohde, väärä ihminen väärässä paikassa väärään aikaan. Ei sekään tietenkään tee tehtyä tekemättömäksi, eikä ole mikään puolustuskaan, mutta tavallaan kyllä ymmärrän tilanteen jollakin tavalla. Aikaisemmatkin "naljailut" juontuivat sellaisista jutuista, mitkä hänelle oli aiemmin tapahtunut, jonkinlaista epäluottamusta joihinkin naisiin on ollut ilmassa ja siitä johtuen hän on joskus asennoitunut minuun ikävällä tavalla, vaikka ei ollut mitään aihetta sellaiseen.

Olen puhunut hänen vanhojen kavereittensa kanssa, jotka tuntevat hänet vuosien takaa. Kaikki sanovat samaa, että hän on ihminen joka haluaa kaikille hyvää, on rakastava ihminen, jolla toki on vahva persoona ja voimakkaat mielipiteet, mutta kenellekään hän ei halua mitään pahaa. Läheistensä puolia hän pitää kynsin ja hampain, vääryyksiin hän puuttuu ja helposti lähtee niitä oikomaan. Kaikin puolin positiivisia asioita hänestä kerrotaan. No, jokaisella meistä on heikot hetkemme.

Tämän kerran annoin anteeksi ja tein hänelle erittäin selväksi, että vastaavaa käytöstä en hyväksy nyt, enkä etenkään jatkossa. Sovimme asian ja sen jälkeen olemme molemmat avautuneet toisillemme enemmän ja syvemmin kuin ennen. Puhumme kaikista asioista ja suhteemme on nyt erittäin hyvä, molemmilla on sellainen tunne, että rakastumme toisiimme enemmän ja enemmän joka päivä. Aiemmin taisimme molemmat katsella toisiamme kumminkin vähän alta kulmien, miettien että voiko tuohon ihmiseen oikeasti luottaa, voiko hänelle avautua ihan oikeasti. Nyt kun tulimme siihen tilanteeseen, että on joko luotettava tai lähdettävä, päätimme molemmat luottaa. Tässä on jo puhuttu saman katon alle muuttamisesta, hänen suuren suuri egonsa on antanut minulle tarvitsemani tilan ja elämä hymyilee. Yhteisiltä tutuiltamme olen kuullut, että nyt minulla on hyvä mies ja että olen tehnyt hyvän valinnan. Olen kyllä itsekin ihan samaa mieltä. :)

Älkää huoliko, osaan kyllä pitää järjen mukana, enkä todellakaan (enää) jää huonoon suhteeseen minkään asian varjolla. Tiedän, että joku saattaisi pitää minua nyt tyhmänä, kun en lähtenyt suhteesta. Sitä mieltä olin itsekin viimeksi, lähtökuopat oli kaivettu valmiiksi. Mutta joskus käy niin, että kriisi auttaa avaamaan silmiä ja sielua, jolloin lopputuloksena on loistava parisuhde. Toivottavasti tässä nyt kävi niin. Koskaanhan ei voi varmaksi sanoa mitään, mutta elämä näyttää. Tällä hetkellä näyttää hyvältä.

Eihän tämä ole enää todellistakaan

Talokauppoja ei saada edistymään. Ostajan pienellä paikallispankilla on nyt jotain tosi erikoisia näkemyksiä ostajan tilanteesta, talosta, talon arvosta, jne.. Laina-asia ei edisty ja ostajakin on aivan ihmeissään tämän kanssa. Uudet neuvottelut ison pankkikonsernin kanssa on aloitettu, tai lähinnä on varattu tapaamisaika, joka on joskus tulevaisuudessa. Välittäjä laittaa talon uudestaan myyntiin, jos saataisiin vaikka uusi kiinnostunut ostaja. Tämä nykyinen tosin pyysi ilmoittamaan heti, jos tilanteessa tulee muutoksia, talo kiinnostaa heitä oikeasti ja haluavat sen, kunhan rahoitus järjestyisi. Ostajallekin oli iso yllätys miten pankki on tässä toiminut, eikä voinut etukäteen arvata miten kauan tässä meni. Välittäjä oli sanonut ostajalle, että myyjät alkavat hermostua tilanteeseen (mitään ei ole tapahtunut vaikka on kulunut jo kuukausi tarjouksen jättämisestä ja hyväksymisestä), jonka ostaja ymmärtää hyvin ja on tietoinen myös sopimussakosta jonka joutuu maksamaan, jos nyt esimerkiksi joku muu tekee talosta tarjouksen ja me hyväksymme sen. Välittäjä ainakin sanoi meille, että he joutuvat sen maksamaan meille, jos kauppaa ei synny heidän kanssaan ja jos joku muu sen ostaa nyt kun talo laitetaan uudestaan myyntiin. En tosin enää itse tiedä missä mennään ja mitä pykäliä sovelletaan missäkin tilanteessa, sillä..

Kuntotarkastusraportin maksamisestakin tuli ihmeellinen vääntö. Ilmeisesti asia on niin, että vaikka tarkastus on tilattu myyjän ja sen edellisen ostajan kanssa yhdessä ja lasku on sovittu maksettavaksi puoliksi, niin jos ostaja ei esim. saa lainaa ja kauppa peruuntuu (kuten tapauksessamme kävi), on myyjän maksettava tarkastus kokonaan. Tämäkin tuli vähän kautta rantain meille tiedoksi, kun ostajaehdokas ei ollut maksanut ensimmäistä saamaansa laskua, eikä kai muistutustakaan ja nyt ei halua maksaa sitä ollenkaan. En minä kyllä ymmärrä, miten yhdessä tilattu palvelu onkin nyt yhtäkkiä sitten kokonaan meidän maksettavanamme. Saihan ostajaehdokaskin tarkastusraportista tiedon talon kunnosta (joka ok) ja tarpeellisista remonttikohteista (jätevesijärjestelmän uusiminen) ja niillä tiedoilla sitten pystyi päättämään jatkotoimenpiteistä. Tai tässä tapauksessa ostajan pankki päätti olla myöntämättä lainaa. Mutta ostajan etuhan se on, että eivät (pankin mielestä) haukkaa liian isoa palaa. Ja olisihan ostajaehdokkaan pitänyt ilmoittaa heti laskun saatuaan etteivät aio maksaa, eikä vasta nyt viikkoja myöhemmin. Ja mehän emme edes ole saaneet muuta laskua kuin sen alkuperäisen, joka oli puolet kokonaissummasta. Kyllä on kummallista.

Rakastuneen kanssa sujuu arki hyvin, mutta humalassa hän on yhä enemmän ja enemmän rasittavampi. Tietyssä pisteessä hänestä aukeaa ikään kuin pimeä puoli, joka haluaa nöyryyttää, nujertaa ja painaa maahan loukkaavilla ja pahoilla sanoilla. Tai sitten jokin minussa laukaisee hänessä sen reaktion. Ihan kuin hän saisi nautintoa siitä kun saa toisen ihmisen pahalle mielelle ja itkemään. Tässä tilassa hän ei kuitenkaan välttämättä edes muista mitä on sanonut kaksi minuuttia sitten, saatika sitten että seuraavana päivänä muistaisi mitä on tapahtunut. Saattaa muistaa että joku kärhämä on ollut, mutta ei muuta. Eilen illalla olimme ystävien luona käymässä ja siellä hän alkoi tämän ääliötouhunsa. Ystävät puolustivat minua ja yrittivät saada rauhaa aikaan, mutta lopulta, kun R vain naureskeli kun itkin ja vähätteli sanomisiaan ja samaan syssyyn vielä haukkui minua, sanoin hänelle ettei tämä vastaa minun käsitystäni parisuhteesta. Hän jatkoi samaa rataa, joten sanoin hakevani tavarani pois hänen luotaan. Olimme vielä lähdössä samalla kyydillä pois (hänen kotiinsa), kun hän sai vielä jonkun puuskan ja nyrkkiä pöytään lyöden sanoi minulle että sinun on varmaan parempi lähteä rauhoittumaan ihan omiin oloihisi. Hetken katsoin häntä, sanoin että selvä, heippa.. ja lähdin omaan kotiini. Tänään hän on iltapäivän mittaan laittanut pari tekstiviestiä ja yritti soittaa, mutta en vastannut. Viesteissä sanoo rakastavansa, pyytävänsä nöyrästi anteeksi kun pahoitti mieleni, sanoo että hänellä on tosi kurja olo eilisestä jne.

Jos tuo olisi ollut yksittäinen ja ainoa juttu, olisin varmaan jo soittanut hänelle takaisin. Mutta kun hän on ollut ennenkin loukkaava ja hyökkäävä (ei koskaan fyysisesti), en katso asiaa hyvällä. Pahat sanat loukkaavat ja etenkin jos hän hyökkää arkoihin asioihin, ulkonäköseikkohin, luottamuksella kerrottuihin asioihin, jne. tarkoituksenaan painaa minut maahan, polkea niin alas kuin mahdollista, (näin muuten sanoi eilen itse) niin se on henkistä väkivaltaa. Ne arvet eivät umpeudu helposti, jos koskaan. Minulla ei ole tapana riitatilanteessa koskaan uhkailla suhteen lopettamisella. Jos sanon niin, tarkoitan sitä oikeasti. Ei hän ole oikea mies minulle (en tiedä onko kenellekään..), en halua kuunnella jatkuvaa alistamista hänen ollessaan riittävän humalassa. Tyhmähän minä olisin, jos en älyäisi nostaa kytkintä jos tilanne ei muutu. Ja mihinkä se tästä muuttuisi. Itsehän hän on sanonut että on sellainen kun on, ettei hän muutu. Asia selvä. En ole tyhmä.

Töttöröö ja jumittaa

Onkohan mulla joku huonon onnen amuletti jemmattuna jonnekin, kun asiat eivät vaan meinaa mennä putkeen? Asuntokauppa junnaa, junnaa, junnaa.. Ostajat eivät saa asioita edistymään ja jonkin kerran on välittäjää hoputettu potkimaan ostajaa eteenpäin. Kaiken piti olla ihan selvää, mutta selvisi ettei olekaan. Lainan kanssa heillä(kin) joku ongelma.. Taloa on ostamassa joku iäkkäämpi kansalainen, seniori, eikä pankki kai sitten oikein ole suostuvainen lainaa myöntämään niin iäkkäälle. Tai jotain.. Hänen lapsiaan on mukana kauppaa tekemässä ja välittäjä oli erään kanssa jutellut, jolloin tämä ostajan lapsi oli jotain sen suuntaista sanonut, että eikös se tarjous jo ole vanhentunutkin. Eli ilmeisesti haluaisivat luikerrella kaupanteosta kumminkin irti. Onneksi heidän tekemänsä tarjous on tehty kirjallisena ja papereissa on myös maininta siitä, että jos kauppa peruuntuu, ostaja joutuu maksamaan sopimussakon. Eihän se järin suuri ole ja tätä menoa siitäkin joutuisi tappelemaan kynsin hampain, joten pitää toivoa että saavat nyt asiansa järjestymään ja ostavat talon. Haittaahan tästä on tullut, kun talo on ollut poissa myynnistä tämän ajan, kun "kaiken piti olla selvää". Niinpä tietysti.

Siihen koulutukseenkaan en sitten päässyt, vaikka olisinkin ollut koulutuksen järjestävän yrityksen haastattelijan mukaan sopiva ja sain haastattelusta hyvää palautetta, mutta yrityksen edustaja (joka ei vaivautunut itse haastatteluun) oli papereiden perusteella valinnut jonkun toisen, joka oli "taustoiltaan sopivampi" kyseiseen tehtävään. Harmittaa, mutta eipä voi mitään. Tavallaan kyllä ihmettelen, että miksei yrityksen edustaja itse ollut mukana haastattelemassa ehdokkaita, sillä pelkkien papereiden perusteella ei koskaan saa ihmisestä täyttä kuvaa. Itse jos olisin palkkaamassa työntekijöitä, haluaisin ehdottomasti haastatella kaikki ehdokkaat. Onhan se tietysti kiva kuulla, että haastattelun perusteella olisin ollut mukana, mutta kun sitä ei sitten mitä ilmeisimmin huomioitu mitenkään, en päässyt koulutukseen ja sitä kautta mahdolliseen työpaikkaan kiinni. Niinpä tietysti.

Köh köh ja niisk. Syysflunssa iski eikä tässä ole oikein saanut nukuttuakaan. Tässä kotona toikkaroidessani kaivelin kaikki mahdolliset laukunpohjat ja jemmakätköt, että saan vietyä pankkiin rahaa, jotta saan maksettua lähipäivinä erääntyvän opintolainani. Sen jälkeen tili onkin nollilla. Ei tarvitse mennä ruokakauppaankaan, kun ei ole varaa ostaa mitään. Onneksi pakastimessa on jotain jemmassa. Ai niin, työkkäristä tuli joku hemmetin kirje, että haluavat selvityksen jostakin työtarjouksesta, johon minun piti hakea (ja hain). Jostakin syystä he eivät ole saaneet selvitystäni hakemisesta ja nyt ovat tarkastelun ajaksi katkaisseet päivärahani maksun. Voi vee. Lähetin selvityksen ja nyt niiden olisi paras selvittää se asia asap, jotta en jää ilman niitä viimeisiäkin roposia, mitä olen saanut. Ihan töttöröö olotila. Enempää en taida tällä erää jaksaa kirjoittaakaan. Peukkuja pystyyn että talo edes menee kaupaksi. Huomenna kuulema selviää lisää. Huomenna ja huomenna, sitä tässä on nyt kuullut jo jonkin aikaa. Hermothan tässä kohta menevät. Että tämmöistä. No, parempaa odotellessa! :)

Päivittelyä :)

No niin. Tilannepäivitystä. Mistähän sitä aloittaisi?

Työrintamalla ei ole uutta kerrottavaa. Aikaisemmin (kesäkuussa) kerroin, että oli toiveita saada likipitäen unelmahomma, jossa yhdistyisi moni aiemmin tekemäni asia. Se nyt kumminkaan ei kantanut ihan työksi saakka, vaikka muutaman kiinnostavan neuvottelun kävinkin asian tiimoilta. Mitään lopullista kuoppaamista ei sen suhteen ole tehty, mutta erinäisistä syistä johtuen ainakaan näillä näkymin siitä ei ole tulossa uutta työtäni. Koskaanhan ei tiedä, mutta.. no, saapa nähdä. Tuskin kumminkaan.

Hain kiinnostavaan koulutukseen työkkärin kautta. Sitä kautta saattaisi saada jalkaa työpaikankin oven väliin, joten peukut pystyssä että pääsen mukaan. Aloituspaikkoja kun on aina rajallinen määrä ja etenkin näinä aikoina on pilvin pimein työttömiä, jotka etsivät uutta työtä tai koulutusta. Työkkäriin jätin soittopyynnön, että tarkistavat työnhakusuunnitelmaani, sillä jos siinä on mainittu (ja puollettu) koulutustarvetta, niin päivärahaan voi olla mahdollista saada pieni korotus (max. 200 päivän ajalta). Jokainen euro on tarpeen, joten ihan kiva juttu, että on tuollainenkin mahdollisuus. Niin ja koulutuspäiviltä saa 9 euroa (verottomana, ymmärtääkseni) vielä päivärahan lisäksi. Toki ihan oikea työ olisi ykköstoive, mutta koulutus on hyvänä kakkosena. Kotona nyhjöttäminen ja työhakemusten vääntäminen ei ole järin mieltäylentävää pidemmän päälle.

Talo. Juu.. siitä tuli tuossa n. kuukausi sitten tarjous. Jee! Ensimmäinen tarjous koko sinä aikana, minkä se on ollut myynnissä, eli yli vuoden aikana. Ei mikään iso tarjous, mutta kumminkin semmoinen, jolla asuntolaina kuittaantuu ja jää jokunen tonni käteenkin. Kyllä tässä vuoden aikana on pyyntihintaakin laskettu ihan reippaasti, mutta tarjous oli siltikin paljon alle pyynnin. Talolle piti tehdä kuntotarkastus, jonka maksoimme ostajan kanssa puoliksi. Tarkastuksessa ei ilmennyt mitään järin ihmeellistä, pikkuremppojen lisäksi ainoa isompi juttu oli jätevesijärjestelmän uudistus, joka vaaditaan tehtäväksi nykynormien mukaiseksi. Kaikki hyvin, ostaja oli kuntotarkastuksessa mukana, juttelimme heidän remonttisuunnitelmistaan ja vaikka mistä. Huokaisin helpotuksesta.. vihdoinkin saadaan asia hoitumaan ja elämä helpottuu taloudellisesti ja henkisesti.

Seuraavalla viikolla saimme kuntotarkastusraportin kirjallisena ja välittäjämme soitti: ostaja ei saakaan lainaa. Pankki ei lähde rahoittamaan ensiasunnonostajien asuntolainaa, koska on tulossa niin suuri remontti (jätevesijärjestelmä) heti lähivuosina.. Voi vi**u!!! No, ei sille vaan voi mitään, mutta otti päähän. Teki mieli itkeä ja huutaa suoraa huutoa, hakata päätä seinään ja hyppiä tasajalkaa. Kun oli jo miettinyt miten raha-asiat helpottuvat, saa laskuja maksettua, tehtyä jotain hankintoja mitä on joutunut lykkäämään, jne.. ja eron viimeisteltyä. Tuosta vain tuli puun takaa rosvosektori ja hyppäys takaisin lähtöruutuun.

Epätoivoa, ahdistusta, ärtymistä, lisää epätoivoa, huolta rahojen riittämisestä, lisää ahdistusta, ajatuksia siitä, että eikö tämä ikinä lopu, miten tästä oikein selviää, kun ei se hemmetin talo vaan mene kaupaksi.. Kohta on jo syksy ja omakotitalojen parasta myyntiaikaa on kevät ja kesä. Onko tässä odotettava taas vuosi ennen seuraavaa tarjousta? Huokaus.. Välittäjä piti tässä jokin aika sitten taas esittelyn talolla ja huh huh.. saatiin uusi tarjous! Saman verran kuin se edellisen ostajaehdokkaan tekemä tarjous, eli ei päätä huimaavasti, mutta tässä vaiheessa mielellään jo myy vähän halvemmallakin, jotta vaan pääsee talosta eroon. Ostajan markkinat tällä hetkellä. Nyt sitten taas jännitellään ja toivotaan parasta. Kauppoja pitäisi tehdä reilun viikon kuluttua, jos hyvin käy. Peukkuja pystyyn! Taas on toiveikas fiilis, mutta huokaisen helpotuksesta vasta sitten kun nimet ovat papereissa ja rahat tilillä. On tämä melkoista tunnevuoristorataa.

Tunnepuolella on parisuhdepähkinöitä pureskeltavana. Yleisesti ottaen arki sujuu hyvin, touhuamme asioita yhdessä, mutta jotkut asiat tökkivät. Ne ovat sellaisia juttuja, mitä en voi katsella läpi sormien. Etenkin humalassa hänen käytöksensä on ärsyttävää. Oman egon korostamista, talon isäntänä olemista, määräilyä, saneluyrityksiä siitä että minkälainen minun pitäisi olla, minun aliarvioimistani. Esimerkiksi kommentointi "Mihin sinä joutuisit/miten sinä pärjäisit ilman miestä" on punainen vaate minulle, vaikka olisikin huumorimielessä sanottu. Hah, pärjäisin aivan loistavasti. Minut on tosi vaikea suututtaa, mutta kiihdyn nollasta sataan, jos minulle huudetaan pää punaisena ihan turhasta. Tätäkin on tapahtunut. Humalassa tosin, mutta ei se ole mikään selitys. Olin aikeissa ottaa asioita puheeksi viime viikonloppuna, kun olin Rakastuneen luona käymässä, mutta siinä olikin melkoisesti ylimääräistä ohjelmaa, viikonloppuvieraita jne., joten en ehtinyt. Ensi viikonloppuna sitten. Asiat häiritsevät ja tuollaiset jutut eivät minua hymyilytä.

Olen nykyisin erityisen allerginen sille, että minua vähätellään, tai ei kohdella tasa-arvoisena ja että minua yritetään muuttaa johonkin suuntaan. Muutospyrkimykset toki ovat periaatteessa ihan hyvällä tahdolla tehtyjä ja ihan varmasti semmoisia juttuja, mitä voisin kyllä itsessäni kehittää, mutta se, että en kelpaa omana itsenäni tökkii tosi paljon. Etenkin, kun hän alkuun niin kehui että olen hyvä ja täydellinen ihan sellaisena kuin olen, ja nyt sitten ei asia olekaan niin. Ja ketäänhän ei voi muuttaa. Muutosta on turha yrittää tehdä ulkoa, sen pitää lähteä omasta itsestä. Hänellä on taustaa ihmisten kouluttamisesta tietyllä tavalla ja minusta tuntuu, että hän yrittää käyttää niitä "jippoja" minun muokkaamiseeni. Siltä tuntuu, eikä se(kään) ole kiva tunne. Toiseen pitää pystyä luottamaan, eikä miettiä että mikähän tässäkin nyt sitten oli takana. Kyllä, olen (liian) kiltti, herkkä, hiljainenkin.. mutta ei niitä piirteitä kannata erehtyä luulemaan heikkoudeksi. En ole ohjailtavissa. En ole määräiltävissä. En ole muokattavissa tiettyyn muottiin. Minua ei kannata yrittääkään painaa alas.. ainakaan enää. Olen oppinut itsestäni paljon viimeisten vuosien aikana. .. Tulipas nyt kovin negatiivisen oloinen sepustus, mutta tuollaiset asiat ovat parisuhdeasioissa isoja. Voihan se olla, että reagoin turhan suuresti, katson asioita suurennuslasin kanssa, mutta loppupeleissä pitää luottaa omiin tuntemuksiin. Hänellä on iso ego ja minusta alkaa tuntua siltä, että en mahdu saman katon alle hänen ja hänen egonsa kanssa samaan aikaan.

Ai niin. Yhdestä asiasta voisin vielä mainita. Talvella treffailin vähän aikaa sen vanhemman herrasmiehen, Mr A:n, kanssa ja sehän jäi siihen, että hän ei kuitenkaan halunnut edetä pidemmälle ikäeromme takia. Rakastunut ja hän pyörivät jossain määrin samoissa ympyröissä, joten tietävät toisensa. Mr A kyseli keväällä kuulumisiani ja antoi vähän ymmärtää siihen suuntaan, että olisi tullut toisiin ajatuksiin. Että ei elämää aina pitäisi niin järkevästi ajatella, jne. No, eihän siinä minulla ollut muuta sanottavaa, kuin että olen jo jonkin aikaa treffaillut tämän Rakastuneen kanssa. Mr A:n ilme oli kyllä melkoisen pettyneen ja surullisen näköinen, mutta eipä hänellä siihen ollut mitään sanomista. Toivotteli onnea. Olemme senkin jälkeen nähneet toisemme silloin tällöin ja kyllä rivien välistä pystyy lukemaan, että kiinnostusta hänellä olisi. Itse tosin en enää lämpene siihen suuntaan, vaikka miellyttävän oloinen mies onkin. Kyllä se järjellä ajateltuna on iso ero, se 20 vuotta. Olisi se ehkä jonkin aikaa kestänyt, jos hän ei olisi talvella painanut jarrua. Ehkä, eipä näistä tiedä.. Mutta ihan hyvä näin. Ja yksi mies kerrallaan nyt kumminkin. :)

Mitähän vielä? Johan tässä oli kaikenlaista tilannepäivitystä. Ylämäkeä, alamäkeä, tasamaata ja vaikka mitä. Varmasti vielä jossakin vaiheessa kertoilen miten tässä loppupeleissä käy. Syksyä kohti!

Blogin lopun alkua

Olen miettinyt syytä/syitä siihen, että kirjoittelutahtini hiipuu hiipumistaan. Kyllähän elämässä sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista, pääasiassa toki iloisia juttuja, mutta ei vain ole fiilistä kirjoitella blogia. Tulin siihen tulokseen, että olen päässyt purkamaan ja avautumaan pahimmista stressiä ja ahdistusta aiheuttavista asioista jo niin riittävästi, että enää ei oikein ole mistä ammentaa. Paineidenpurkukeinona ja ajatusten selvittämisen apuna tämä blogi on toiminut aivan loistavana välineenä, johon on ollut helppo naputella yhtä sun toista, kun tuntuu että vanne puristaa päätä ihan liikaa ja seinät kaatuvat päälle.

Elämä alkaa olla raiteillaan enemmän ja vähemmän, ainakin tuntuu siltä että mustat pilvet hälvenevät taivaaltani, vaikka kaukana vielä siintää tummia reunoja ja ukkonenkin välillä jyrähtelee. Talo on vielä myymättä ja kunnon töitä ei vieläkään ole, vaikka jotain kuvioita välillä onkin näköpiirissä. Exä ei pörrää elämässä kuin satunnaisesti ja lähinnä silloinkin vain talon myyntiin liittyvissä asioissa. Kerroin muuten tästä Rakastuneesta hänelle viimeksi talollamme käydessäni. Pois lähtiessäni kävimme ovella lyhyen keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

RR: Niin.. en tiedä oletko jo jostakin kuullut, tai muuten hoksannut, mutta olen tässä jonkin aikaa treffaillut sen yhden Sukunimi Etunimi kanssa. Olette muuten joskus tavanneetkin, Paikka X:ssä silloin ja silloin.

EX: .. En ole kuullut. Jaa, niin joo, sehän on mun FB-kaverikin, vaikka olen meinannut sen poistaa kavereista, kun ei se ole ottanut mitään yhteyttä tai kommentoinut mitään mun juttuja. En siis tämän takia aikonut poistaa..

RR: Niin joo, taidatte ollakin.

EX: No, lähdes nyt menemään siitä, kun mulla on tässä vielä paljon tekemistä.

RR: Okei, moikka.

Ja lähdin. En tiedä minkälaisen reaktion tämä hänessä aiheutti, mutta eipä se sinänsä kuulu enää minulle. Tietääpä nyt. Tuli hoidettua sekin asia, kun vaikutti vihdoin ja viimein olevan sellaisessa kuosissa että ei järjestä kohtausta.

Rakastuneen kanssa asiat ovat mallillaan, viihdymme toistemme seurassa, hän rakastaa niin paljon kuin suomalainen mies voi rakastaa ja minullakin tunteet heräilevät hiljalleen. Olen vain vähän jumissa ja lukossa, kun en millään voi uskoa että hän ihan oikeasti tarkoittaa niitä asioita mitä minulle sanoo ja vakuuttaa. Millään en meinaa uskoa, että tällaista voi oikeastikin olla olemassa. Pitää vain uskaltaa luottaa ja antaa omille tunteille aikaa ja tilaa. Hyvältä näyttää ja tuntuu. :) Olo on hyvä ja vaikka joitakin huolia ja murheita tosiaan vielä onkin, niin enää ei samalla tavalla ahdista, kuin joskus aikaisemmin. Voisihan sitä iloisista ja hauskoistakin jutuista kirjoitella tänne, mutta toisaalta on tullut sellainenkin olo, että olen jo elämääni avannut tänne virtuaalimaailmaan kaiken kansan nähtäville jo niin paljon, että jossakin kulkee raja. Mitä kaikkea haluan/voin tänne kirjoittaa, minkä verran ja kenestä? Tulee tässä omasta elämästä kertoessa kirjoittaneeksi myös muista ihmisistä ja heidän asioistaan, vaikka olenkin ihan pahimpia juttuja jättänyt pois, tai mistä en esimerkiksi vaitiolovelvollisuudenkaan vuoksi voi kertoa. Olen myös koettanut pitää tekstit siinä mielessä neutraalina, ettei ihan heti voi tunnistaa ketä postauksissa esiintyy.. itseni mukaanlukien. Toki, jos minut tuntee ennestään ja tietää mitä elämässäni on tapahtunut, ja sattuu tänne blogiin joskus eksymään, niin tättärää.. morjensta vaan, minä se olen. ;) Mutta pidetään se ihan meidän välisenä juttunamme, joohan.

Niin, että kai tässä jonkinlaista blogin lopun alkua on ilmassa. Kun ei ole enää tarvetta purkautua, ei tule niin kirjoiteltuakaan. Ainakaan tämän blogin aihepiirin merkeissä. Laihdutusblogiksikaan tämä ei jaksa enää kääntyä, vaikka aihetta onkin. :) Elämä on kaikesta huolimatta vihdoin positiivisen puolella, vaikka kyllä sitä on syvissä ja pimeissä vesissä sukellettu välillä. Ihan hirveän suuri kiitos kuuluu myös teille kaikille seuraajille ja kommentoijille! Teistä on ollut valtavan suuri apu ja ilo, kun olette jaksaneet kirjoitella näkemyksiänne ja kommentoida juttujani. Olen saanut monta kertaa uusia ajatuskuvioita ja näkökulmia, tsemppiä ja kannustusta. Kiitos, kiitos!

Ihan viimeistä lukua en vielä kirjoittele, saatan jossakin välissä vielä päivitellä asioiden kulkua, mutta tuskin tässä nyt enää tulee naputeltua kovin tiheään tahtiin. Ehkä jatkan joskus inspiroiduttuani jonkun uuden blogin parissa, jonkin toisen aihepiirin tiimoilta, jollakin toisella nimimerkillä, mutta senkin aika näyttää.

Voimia kaikille elämän myrskyissä taisteleville, jaksamista elämään, uskoa tulevaan!

Ihanaa kesää kaikille, paistaa se päivä vielä risukasaankin!

Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan.. vai miten se meni?

Exä ja exän systeemit.. Mitähän tästäkin nyt ajattelisi. Hän oli vaihtamassa autoonsa renkaita (kyllä, vasta nyt) kotipihassaan (yhteisen talomme pihassa siis) ja oli saanut yhden renkaan vaihdettua, kun lähti hetkeksi sisälle tekemään jotain muuta. Renkaavaihtoa jatkaessaan hän huomasi, että oli kadottanut lukkomutterin avaajan. Pienen metallisen palikan siis, jolla saa joissakin vanteissa olevan erikoispultin auki. Homma ei edisty ilman sitä, joten exä etsii ja etsii ja etsii, penkoo paikat ylösalaisin sisällä ja ulkona, vaan ei löydä. Epätoivoisena sitten soittaa minulle illansuussa, että voisinko tulla auttamaan häntä, kun seuraavana päivänä pitäisi päästä autolla liikkeelle ja nyt on tämmöinen tilanne. Ja kun minä monestikin löydän asioita mitä hän ei näe, vaikka on nenän edessä. (Todistettu useampaankin kertaan..)

No, mitäpä teen minä? Kiltti kun olen, lähden avuksi. Saavun pihaan, katselen kaksi minuuttia ympärilleni ja huomaan kadoksissa olevan kilkkeen auton vieressä, hiekkaan painuneena. Exä oli ilmeisesti astunut sen päälle ja se oli uponnut hiekkaan, mutta ihan näkyvissä se siltikin oli. Exän ilme oli tyrmistyneen epäuskoinen, eikä hän tiennyt pitäisikö itkeä, nauraa, hävetä vai mitä. Kiitollinen hän kyllä oli, kiitteli moneen kertaan ja vaivanpalkaksi antoi Viron tuliaisia. Siinä vähän katselin kulmien alta, mutta kai hän ihan oikeastikin oli sen avaajan hukannut, sillä melko vaiheessa hänellä oli muutkin hommat, mitä piti saada tehdyksi ennen seuraavan päivän lähtöä. Toisaalta taas mietityttää, että olisiko ollut vain jippo millä sai minut käymään siellä. Kiltti kun olen, niin autan kyllä jos joku apua tarvitsee ja voin jotain tehdä. Taas joku nyt kehottaa ryhdistäytymään, mutta kun perusluonne on niin avulias, niin se vaan on, sanokaa mitä sanotte. Ei pääse pantteri pilkuistaan, tai jotain. Mutta ehkä tämä pantteri ei edes halua päästä näistä pilkuista. Auttamispilkuista siis.

Työrintamalla on nyt ilmassa pieni toivonhäivähdys hyvästä hommasta, jossa yhdistyisivät yksi harrastukseni, eräs muuten kiinnostava aihealue, yksi aiemmin tekemäni työ ja viimeisimmäksi opiskelemani ala. Ensimmäisen haastattelun perusteella työ ja työympäristö vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ensi viikko kertoo siitä lisää. Siinä pääsisi varmasti tekemään paljon ja kehittymään vielä enemmän, vieläpä kiinnostavissa ympyröissä. Mahdollisesti osittain jopa etänä, joka olisi piiiitkän työmatkan puolesta iso plussa. :) Vielä en uskalla nuolaista, kun tässä on niin täpäriä ohimarsseja ollut ennenkin ja toisaalta onpa käynyt niinkin, että etukäteen mielenkiintoisilta vaikuttaneet työkuviot ovatkin paljastuneet aivan joksikin muuksi.. mutta nyt tässä jutussa on aika monta potentiaalisen positiivista juttua yhdistyneenä, joten toivon parasta. Vaatimuksetkin tässä työssä ovat kovat ja tulosta pitää saada aikaan, helpolla en tulisi pääsemään tässä(kään) työssä. Kyseessä olisi ihan uusi työnkuva kyseisessä yrityksessä, ihan samaa juttua ei kukaan ole vielä tehnyt siellä, joten uskoisin että voisin vaikuttaa myös toimintatapoihin jonkin verran. Palkkauskin on vielä auki, siihen vaikuttaa moni asia, mutta työnantajan toteamus siitä, että molempien osapuolten pitää olla siihen tyytyväisiä antaa toivoa siitä, että en millään polkupalkalla tulisi olemaan. Peukut pystyssä, ensi viikolla jatketaan neuvotteluja! Tätä ovea kolkuttelen kovasti!

Parisuhde voi hyvin, olo on onnellinen. :) Rakastunutta olen saanut toppuuteltua enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi mm. kihlojen oston ja yhteenmuuton suhteen. Sain hänet ymmärtämään (ainakin toistaiseksi), miten ahdistavaa tuollainen hoputtaminen voi olla. Hän ei ollut ajatellut sitä tuolla tavalla, eikä todellakaan halua aiheuttaa minulle minkäänlaista ahdistusta tai painostamisen tunnetta, vaikka itse onkin suhteestamme innoissaan. Ja tokihan minäkin olen, mutta sytyn vähän hitaammassa tahdissa. Kuuntelemisen jaloa taitoa hän yrittää opetella, myöntää auliisti että se on hänellä hieman hakusessa, vaikka muuten onkin vallan erinomainen yksilö asiassa jos toisessakin. ;) Kyllä minä näen ihan hyviä mahdollisuuksia tämän suhteen onnistumisen kannalta, mutta edelleenkin olen varovainen ja etenen maltilla. Onhan se luottamisen opettelukin aikaavievää, sillä exän temput siellä takaraivossa edelleenkin kummittelevat, vaikka eivät esillä olekaan. Askel kerrallaan, päivä kerrallaan. Edelleenkin. :)

Tarkkailuasemissa

Talo oli viimeinkin siinä kunnossa, että sinne sai esittelyn aikaan. Kaksi porukkaa kävi, joista ei kai kumpikaan ollut kovin kiinnostunut. Ainakaan tarjousta ei tullut. Exän siisteyskäsitys ei kyllä vieläkään kulje käsi kädessä omani kanssa, mutta kun vielä itse tein viime hetken paniikkifiksauksia, sai näytön hoidettua. Kun nyt menisi pian kaupaksi, johan sitä on kohta vuoden päivät yritetty myydä ja hintakin on tippunut alkuperäisestä pyyntihinnasta jo 25 tuhatta euroa. Miinus vielä ostotarjouksen alennus, eihän kukaan pyyntihinnalla mitään osta, ainakaan nykyään. Miinus välityspalkkiot, velat, kulut, jne.. ja siitä potti puoliksi niin voi morjens. No, kunhan nyt vain pääsisi siitä eroon.

Työkuvioissa ei uutta ilmassa, hakemuksia singahtelee sinne sun tänne, mutta vielä ei ole tärpännyt. Talous on tiukalla, todella tiukalla.. On tämäkin, kun olisi aikaa reissata ja tehdä kaikenlaista, ei ole varaa. Kun olisi periaatteessa varaa, ei ole aikaa. Tai sitten ei ole aikaa, eikä varaa, vaikka töissä olisikin. Joskus tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, kun kuuntelee sivusta miten ihmiset kertovat elämästään. Töissä käydään vähän niin kuin muodon vuoksi, saadaan hyvää palkkaa, vaikkei siellä oikein edes tehdä mitään vaan surffaillaan vaan netissä, lomaillaan pitkillä lomilla, reissataan ympäri maailmaa, tehdään hankintoja, ei tarvitse miettiä kahta kertaa, ostaisiko uudet kengät, vaihtaisiko auton uudempaan, kävisikö perheen kanssa ravintolassa syömässä.. Itse mietin että riittääkö mulla bensaan rahaa, jos menen käymään kylässä vähän kauempana. Pakkohan tämän tilanteen on kääntyä vielä paremmaksi jossakin vaiheessa. On se nyt kumma, jos jotakuinkin täysipäiselle, koulutetulle, ahkeralle ja työhaluiselle ihmiselle ei löydy töitä. Mielellään motivoiva, aikuisten oikea työpaikka, jossa ei yritetä huijata työntekijää mennen tullen, jossa maksetaan sellaista palkkaa, että sillä pärjää normaalissa elämässä, jossa tehdään toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, ettei tarvitse viimeistään puolen vuoden kuluttua taas stressaantua työttömyydestä. Melkein kymmenen vuotta putkeen pätkätöitä ei juurikaan naurata. Tänä aikana pisin yhtenäinen työputki oli 7 kuukautta ja sekin päättyi itsestäni riippumattomista syistä. Ja kun työhaluja ja kykyjä on, siitä ei ole kyse. Mihinkään kun ei vaan enää oteta vakkariksi, tai siltä ainakin tuntuu. Mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun!

Sitten.. sitä parisuhdeasiaa, mitä täällä on kai odoteltu eniten. Minkälaista se meidän arkemme sitten onkaan? Onko kaikki vain ihanaa siirappia? Vaaleanpunaiset lasit silmillä haaveilua? Vai mitenkä? :) Rakastunut on, yllätys yllätys, edelleenkin aivan rakastunut. Nousee aamulla tekemään aamupuurot, laittaa leivät, juustot, leikkeleet ynnä muut leivänpäälliset pöytään, kattaa pöydän, keittää kananmunat ja kahvit.. Saan mennä valmiiseen aamiaispöytään. :) Hän yleisestikin ottaen pitää ruuanlaitosta ja saa minun puolestani ihan vapaasti niitä myös tehdä. Olen toki välillä vähän apuna ja tasapuolisuuden nimissä minä sitten sentään siistin pöydän ja hoidan tiskit koneeseen ja koneesta pois. Ihan tumput suorana en kehtaa olla. :) Rakastunut haluaa suukotella ja olla lähellä. Telkkaria katsoessamme hän ottaa minut kainaloon. Hän pitää myös laulamisesta ja kaveriporukalla liikkeellä ollessamme hän lauloikin minulle karaokessa rakkauslauluja. Kaikille tutuillemme kehuu mm. luonnettani ja kyselee minulta että joko muutan hänen luokseen. Erään kultasepänliikkeen mainoslehden kanssa tuli viereeni sohvalle, että nyt katsotaan niitä kihlasormuksia. Järjestelmällisesti olen torpannut moiset suunnitelmat, sanonut että eipäs nyt mennä asioiden edelle. Fakta kun on se, että tässä ollaan oltu enemmän ja vähemmän yhdessä vasta noin kaksi ja puoli kuukautta. On vielä ihan liian aikaista (ainakin minulle) tuollaisille suunnitelmille. Vaikka tottahan se on, mitä hän sanoi siitä, että ei minun ole järkevää maksaa vuokraa pienillä tuloillani, kun hänen luokseen muuttamalla asuinkuluni putoaisivat yli puoleen.. Mutta se on aivan väärä syy muuttaa yhteen. Rakastunut siis rakastaa ja näyttää sen. Suukottelee ja halailee, lähettelee ikävöiviä tekstiviestejä, laittaa Facebookissa erilaisia linkkejä ja juttuja, missä mm. kerrotaan miten horoskooppimerkkimme sopivat yhteen, miten muilta ominaisuuksiltamme sovimme yhteen jne. Sanoo, ettei ole ollut koskaan aikaisemmin näin rakastunut keneenkään.

Mutta. Kaikkihan ei ole ihan pelkkää ruusunpunaista siirappia, vaan onhan niitä miinuspuoliakin olemassa. Hän pitää itsestään. Paljon. :D Ja tuo sen julki melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Joskus jopa rasittavuuteen saakka hän jaksaa kertoa miten hyvän jutun hän teki joskus jollekin, miten hauskan kepposen teki jollekin toiselle, miten toimivan ratkaisun hän keksi johonkin ongelmaan jne. Huumorilla olenkin välillä kuittaillut hänelle, että saapa sitten ihan itse jatkossa tehdä kyseisen asian, jonka tekee niin erinomaisen hyvin, ettei vaan tule sanomista. ;) Ja hän ei oikein malta kuunnella, jos jollakin toisella on asiaa. Saattaa jopa kesken lauseen keskeyttää ja kertoa jostakin omasta asiastaan, joka ei liity mitenkään siihen, mitä toinen ihminen oli kertomassa. Tästä hänelle mainitsinkin ja hän myönsi että se ongelma hänellä kyllä on. Pyysi heti sanomaan, jos hän sitä tekee. Kyllähän tuollainen on rasittavaa. Tiedän itse, että sellaista en jaksa pidemmän päälle, joten katsotaan jos huono tapa vähenisi tai jopa loppuisi. Aika näyttää. Ja hän kuorsaa. Todella kovaa. Ja hyörii ja pyörii unissaan. Olen ollut joskus viittä vaille menossa sohvalle nukkumaan, kun talo tärisee.

Vaan kukapa meistä olisi virheetön. :) Tarkkailuasemissa olen vieläkin, ihan sataprosenttisesti en uskalla vieläkään heittäytyä suhteeseen, pelkään siipieni polttamista. Ja onhan se nyt hyvä tutustua ihmiseen kunnolla, etenkin kun hänessä on tuo vähän ikävän oloinen piirre, siis se jopa ylenpalttinen itserakkaus(?) ja se, ettei oikein malta kuunnella toisia. Ne kun ovat sellaisia juttuja, mihin ainakin minä kiinnitän huomiota. Itseään saa ja pitää rakastaa, mutta ylenpalttinen itserakkaus ja itsekkyys(?) ovat sitten ihan toinen juttu. Ja toisen huomioon ottaminen, kuunteleminen.. tärkeitä asioita. Katsotaan, ihmetellään, antaa ajan kulua. :)

Tunteita hämmennellen

Onpa ollut aika sekalaiset fiilikset viime aikoina. Elämä ilman koiraa on ollut haikean surumielistä, vaikkakin myös helpottavaa. Enää ei ole pakko lähteä ulos vaikka keskellä yötä sateeseen ja tuuleen, jos koira haluaa mennä tarpeilleen. Ei tarvitsisi enää katsella jalkoihinsa koko ajan, ettei tuolilta noustessaan astu koiran päälle, tai keittiössä häärätessään vahingossa potkaisisi ympärillä pyörivää koiraa. Varon silti koko ajan vaistomaisesti vieläkin.. Enää ei myöskään ole pakko huolehtia siitä, että ei ole liian pitkään poissa kotoa, eikä myöskään tarvitse enää olla sydän syrjällään koiran terveydentilan puolesta. Ei myöskään tarvitse pelätä ja surra väistämätöntä, sitä viimeistä hengähdystä.. Mutta sen kokeneena ikävöin nyt niitä menneitä aikoja, sängyn alta kuuluvaa kovaäänistä kuorsausta, pehmeää turkkia, lämmintä kieltä, lempeitä silmiä. Olen joskus viheltämäisilläni koiralle, että tulisi "siivoamaan", kun lattialle putoaa ruuanmurusia, mutta eipä se tulisi vaikka kuinka viheltäisin.. Nyt koirasta on jäljellä kasa tuhkaa. Valkoisessa aaltopahvirasiassa. Luopumisen tuskaa, mutta ajan mittaan se helpottaa.

Jonkinmoisia tunnehämmennyksiä olen kokenut myös exän suhteen. Tai ehkä enemmänkin talomme suhteen. Exä ei oikein ole saanut aikaiseksi kunnollista siivousta asuntonäyttöjä ajatellen, joten olen ollut siellä parina päivänä touhuilemassa. Siis siivoamassa. ;) Vielä siellä olisi tekemistä, sillä jotenkin exä on ollut alamaissa ja aikaansaamaton - ja talo on sen näköinen. Exä saa jopa jonkinlaisia paniikkihäiriöitä; sydän hakkaa, hikoiluttaa, henkeä ahdistaa, pelkää että kuolee, jne. Viimeksi maanantaina soitti minulle, että voisinko tulla sinne, kun hän ei pysty edes liikkumaan. No, menin.. hänellä ei kuulema ollut oikein ketään muutakaan kenelle voisi soittaa. Hankala juttu, mutta olen yrittänyt suhtautua mahdollisimman neutraalisti. Nyt sitten kun olen ollut tuolla talollamme siivoamassa ja istuttamassa pihakukkia, hän on ostanut minulle lempisiideriäni, tehnyt ruokaa, hankkinut jopa jälkiruokaa minua varten, ostanut karkkia, jne.. Eilen katsoin häntä vähän kulmien alta ja kysäisin, että mitäs tämä tämmöinen nyt oikein on, mutta hän ei sanonut hetkeen yhtään mitään ja seuraavaksi alkoi puhua ihan muusta aiheesta. Ettei nyt vain yritä jotenkin saada minua takaisin? Ei tule onnistumaan. Vaikka kieltämättä.. nyt parina päivänä talon terassilla auringonpaisteessa, siiderilasi kädessä, lintujenlaulua kuunnellen ja tuttua pihamaata katsellen käväisi mielessä ajatus, että tähän olisi todella helppo palata takaisin. Ja näin kesän kynnyksellä, kun talomme ja pihapiirimme on aivan ihanan rauhallinen kesäpaikka, haikeus täyttää mielen.. Mutta ei. Ei, ei, ei, ei... ja ei.

Mitä lie ex-appivanhempienkin päässä liikkuu, kun pyysivät poikaansa ja minua luokseen iltaa istumaan. Olisi ruokaa ja juomaa, pelattaisiin jotain peliä ja he maksaisivat sitten meille taksin kotiin. Siis niin, että taksi veisi kummatkin omiin osoitteisiimme. En ole ollut heidän kanssaan juurikaan missään tekemisissä eromme jälkeen. He ovat ihan mukavia ihmisiä, mutta tuntuisi kovin kummalliselta mennä exän kanssa heille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Sen sanoinkin exälle, kun hän tästä suunnitelmasta kertoi. He olivat kolmistaan lyhyellä matkalla tässä hiljattain ja toivon kovasti, ettei siellä ole ollut minkäänlaista puhetta, toivetta tai ajatusta siitä, että exä ja minä vielä jonakin päivänä palaisimme yhteen.. Aika hämmentävää siltikin.

Mitäs vielä..? Niin, Rakastuneestahan en ole vielä tällä kerralla kirjoittanut mitään. Olen viettänyt hänen luonaan aikaa melkeinpä enemmän kuin kotonani. Tuossa kun oli pitkiä vapaaputkia, pääsiäistä, vappua ja mitä näitä nyt on.. Siellä hänen kotonaanhan minä olin. Tapasin hänen lapsensa, joka osoittautui mukavaksi tapaukseksi myöskin. Rakastunut on siis edelleenkin ihan päästä varpaisiin saakka rakastunut, kyselee milloin muutan kokonaan sinne hänen luokseen, pyytelee vaimokseen, hempeyden puuskassaan puolileikillään heittelee ajatusta yhteisestä lapsesta.. Nämä tällaiset ehdottelut olen kyllä torpannut heti alkuunsa, mikään näistä ei todellakaan ole ajankohtaista tässä vaiheessa, jos koskaan tulee olemaankaan. Etenkään tuo viimeisin ajatus.. Mutta kyllä hän osaa olla kerta kaikkisen herkkä ja tunteellinen tapaus, joka puhuu ja pussaa, osaa myös korjata erilaisia juttuja ja myös siivoaa ja pyykkää, tekee ruokaa ja hoitaa asiansa jämptisti kaikin puolin. Ja on se vaan niin, että niitä kutkuttavia perhosensiivenheilutteluja alkaa kuin alkaakin väpättää vatsanpohjassa yhä enenevässä määrin. ;) Mielenkiinnolla käännän kortin toisensa jälkeen ja katson mihin tämä johtaa. Nyt tuntuu hyvältä.

Ai niin, lisäänpä tähän loppuun vielä jotakin, kun meinasi unohtua mainita. Rakastunut on käynyt tapaamassa jo äitiänikin, kun piipahdimme vappuna kylässä. Äiti oli kovasti yllättynyt, mutta mielissään.. laukoi omaperäisiä ja perin omituisia ajatuksiaan ääneen, mm. totesi että onpa hyvä että tyttö on löytänyt jonkun, kun hän niin ajatteli että jää yksinäiseksi, kuten hän itsekin. Jäinpä tässä kohtaa suu auki ihmettelemään ja pyörittämään päätäni. No, sellainen äiti minulla on.. luottoa löytyy tyttäreen ja hänen kykyynsä pärjätä elämässään ihan kasapäin. :D

Iloa ja surua

Täällä on jo ehditty kyselemään kuulumisiani. :)

Kuuluu hyvää ja hyvin huonoa. Rakastuneen kanssa ollaan oltu yhdessä enemmän ja vähemmän tiiviisti, sillä vietin koko pääsiäisen hänen luonaan. Olin vähän remonttiapuna, saunoimme, vietimme mukavia päiviä kauniissa säässä, olosuhteisiin nähden ihan iloisiakin hetkiä. Edelleenkin hän on koko ajan rakastumassa minuun enemmän ja enemmän, eikä omien sanojensa mukaan voi uskoa että minunlaisiani ihmisiä on edes olemassa. Hän ylistää ja kiittelee luonnettani, rehellisyyttäni, hyvää sydäntäni, lempeyttäni, aitouttani.. Itse asiassa eräs hänen kavereistaankin sanoi minulle ihan samoja asioita, kun kävi kylässä. Olin käynyt ensin yksin saunassa, jonka jälkeen miehet menivät kahdestaan. Katsoin kummissani, kun tulivat jäähylle vakavin ilmein ja istuivat viereeni. Hassulta tuntui, kun he ihan kaksissa miehin kertoivat minulle miten mahtava ihminen olen ja miten Rakastunut on minuun.. no, rakastunut. Tämä kaveri sanoi myös, että on tavannut näitä Rakastuneen aikaisempia naisystäviä ja miten minä olen aivan erilainen kuin kaikki muut. Positiivisessa mielessä siis. Aito, lämminsydäminen, hyvä, jne.. Kehotti Rakastunutta pitämään minusta hyvää huolta. :) Mitäpä tuohon nyt oikein osasi sanoa. Kiittelin hämilläni.

Muistuttelin Rakastunutta kyllä välillä siitä, että en vielä ole välttämättä valmis uuteen suhteeseen. En uskaltanut antaa lupaa rakastua minuun lopullisesti, kun hän sitä kyseli (vaikka sanoi kyllä jo tehneensä sen) ja kyseli saako viettää loppuelämänsä kanssani. Liekö sitten sanomisillani mitään merkitystä, kun hänen tunteensa ovat niin kovin voimakkaita.. Sanoi, ettei ole tuntenut näin suuria tunteita ketään kohtaan pitkään, todella pitkään aikaan. Minä itse en kyllä ole nyt yhtään samalla viivalla hänen kanssaan.. Olenkin sanonut, että hän on mielenkiintoinen ja kiinnostava, että olen ihastunut, mutta mitään enempää en voi hänelle sanoa tai luvata tässä vaiheessa. Saapa nähdä kuinka tässä käy..

Jouduin pääsiäisenä myös erittäin vaikean paikan eteen. Jouduin viemään rakkaan koirani viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Pieni karvakorvani lähti sateenkaarisillan taakse, koska se alkoi jo olla niin sairas, että oleminen alkoi olla kovin tukalaa lääkkeistä huolimatta. Se sai elää yli 10 vuotta täyttä koiranelämää, rakastettuna perheenjäsenenä. Varasin sille ajan torstaina ja lauantaina se tapahtui. Rakastuneen kanssa hemmottelimme hauvaa viimeisinä päivinä, se sai kaikkea herkkua mitä mekin söimme, lammasta, makkaraa, leikkelettä, jne.. varmaan oli ihmeissään, onnen päiviä.. :) Se paistatteli viimeisiä hetkiään ulkona terassilla kanssamme nautiskellen lämpimästä auringonpaisteesta. Surullista, todella surullista - mutta väistämätöntä.. :( Asiassa lohduttaa se, että hauvalla ei ole enää paha olla. Lemmikinomistajan ilot ja surut.. raskas vastuu on kannettava elämän loppumetreillä. No, olin jo etukäteenkin itkenyt asiaa, olin siihen jo valmistautunut, joten vaikka olenkin surullinen ja ikävä on kova, kyyneleet eivät enää tule silmiin koko ajan. Olo helpottaa. Mielessä ovat päälimmäisinä ne hyvät muistot.

Rakastuneelle hauvan poismeno oli yllättävänkin raskas paikka. Vaikka hän oli tavannut hauvani vain muutaman kerran, ehti hän kiintyä siihen todella paljon. Itkuksihan se meillä molemmilla meni sitten lauantai-iltana.. Mutta sehän on mielestäni vain hyvä asia, että mieskin osaa näyttää tunteensa.

Tällaisia tunnelmia tänne kuuluu. Iloa ja surua, naurua ja kyyneleitä. Elämää.

Heräävätkö perhoset sittenkin?

Pääsin Rakastuneen kanssa kasvotusten juttusille vasta loppuviikosta. Tekstiviestejä tulee monta kertaa päivässä, huokuen ikävää ja pursuten lentohaleja ja suukkoja. Puheluja tulee vähintäänkin kerran päivässä. Tapasimme pikaisesti ja hän edelleenkin jaksaa kertoa miten ihana olen, miten hyvältä tunnun siinä vieressä, miten ei olisi uskonut, että koskaan saa lähelleen nämä silmät (ja silmien omistajan), joihin ensimmäiseksi ihastui. Upottaa minut lämpimään ja turvalliseen karhunsyleilyynsä, tekee hyvää ruokaa, pitää huolta..

Jotain tässä sitten kai on tapahtunut, koska viihdyn hänen seurassaan vähitellen enemmän ja enemmän. Mukava mieshän hän on mielestäni ollut ensitreffeiltämme saakka, mutta nyt kun en ole hänen lähellään, mietin välillä mitä hän puuhailee, kaipailen lämpimään kainaloon, haluaisin halata ja suukottaa. Pienen pieni perhosensiivenheilahdus tuntuu silloin tällöin vatsanpohjassa. Hän saa minut hymyilemään.

Sanoin hänelle tavatessamme, että kyllä minun pitää nyt vähän pudottaa häntä takaisin maanpinnalle, koska hän on tässä nyt niin tunteella mukana. Minä olen vielä kovin jäljessä siitä missä hän on. Minä nyt ensin vähitellen tutustun häneen - ja hän minuun. Hän halasi, katsoi minua silmiin ja sanoi että kovasti toivoo että tästä tulisi jotakin.

Katsotaan heräävätkö perhoset, aika näyttää.. :)

Työt päättyivät ja mieskuviot ovat päättömät..

Voi huh huh, mitä aikoja.. Töissä oli mennä hermot. Itse asiassa menikin viime viikolla, ja annoin sen kyllä sitten näkyä ja kuulua - asiallisesti mutta tiukasti. Se on kyllä jo aika paljon, että meikäläinen, "rauhallisuuden perikuva", sanoo suorat sanat jollekulle. Mutta oli tämä kyseinen henkilö sen kyllä ansainnutkin. Meni ihan asiattomuuksiin, käyttäytyi suorastaan törkeästi, haukkui minut ihan syyttä, oli aivan mahdoton.. ja minulla tuli raja vastaan sen suhteen, että mitä suostun kuuntelemaan ja ottamaan vastaan ihan tuosta vaan. Voi että teki tiukkaa pysytellä asialinjalla, kun suorastaan kiehuin raivosta, mutta purin kieltä ja hillitsin itseni sen verran, että sain kuin sainkin sanottua suorat sanat ilman solvaamista, tai yhtä alhaista käyttäytymistä, kuin itse sain niskaani. Olen itseeni tyytyväinen, koska pidin puoliani ja seuraavana päivänä tämä kyseinen kiukkupussi oli jopa mielin kielin ja pahoitteli käytöstään. Hyvä minä! Vaan nyt sekin työpaikka on sitten koettu ja nähty, eilen oli viimeinen työpäivä (onneksi!) ja tästä eteenpäin sitten uusia kuvioita peliin.

Mieskuvioissakin hämmentelen jonkinlaista soppaa. Rakastunut nyt ensinnäkin on edelleenkin ihan suin päin rakastumassa. Ei tahdo mennä perille, kun selitän että kannattaisi nyt vähän hillitä intoaan, koska en ole alkuunkaan samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Mitäänhän en ole hänelle luvannut, rakastamisesta en ole edes vihjannut, lastaan en tavannut.. pitää hankkia järeämpää rautalankaa. Jos vaikka huomenna illalla uusi yritys. En halua puhua näitä asioita puhelimessa, vaan mielestäni on parempi keskustella vakavat ja isot asiat kasvotusten.

Tämä vanhempi herrasmies, Mr A, on myös herännyt.. Hänellähän oli se Hyvä Syy viettää hiljaiseloaan. Syy on iso ja sellainen, joka varmasti valtaa ajatukset. Viimeisimmässä viestissäni muutama viikko sitten hänelle sanoinkin, että ei hänen tarvitse nyt miettiä näitä meidän juttujamme, mutta jos haluaa juttuseuraa tms. niin olen käytettävissä - ihan ystävänäkin siis. Sen jälkeen ei hänestä kuulunut mitään, ennen kuin lauantaina kyseli tekstarilla kuulumisia. Lauantai-iltana oli yrittänyt soittaa, mutta en ollut huomannut puhelimen ääntä, joten soittelin hänelle takaisinpäin sunnuntaina. Ei kuulema ollut mitään ihmeempää asiaa, kertoili kuulumisiaan, tilannekatsausta, kuten itse sanoi. Ja tänään soitteli "muuten vaan" ajaessaan töistä kotiin.

Hmm.. mä oon niin pulassa näiden miesten kanssa. Siis isoimman ongelman mulle tekee se, että Rakastunut ja Mr A tuntevat toisensa, mutta eivät tiedä että olen molempien kanssa tapaillut. Mutta enhän mä ole kenellekään mitään luvannut, enkä mitään sitoumuksia tehnyt, joten ei tässä pitäisi mitään ongelmaa sinänsä olla. Pitäisi ja pitäisi.. Paitsi että kun Rakastuneen kanssa meni asiat niin pitkälle, että näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä voinut olla menemättäkin, kun perhosia kumminkin lennättää Mr A (joka siis loppupeleissä itse viestitti ettei kannata mennä pidemmälle).. Mutta jossittelulla ei voita mitään. Mä en vaan osaa tätä treffailujuttua. En osaa suhtautua miehiin tarpeeksi.. hm, kevyesti(?). Tai tarkoitan, että olen heti miettimässä miehen tunteita, olen huolissani siitä että hän ajattelee nyt olevansa minun kanssani yhdessä, joten jos vilkaisenkin muualle, teen väärin. Vaikea selittää mitä korvieni välissä liikkuu, sillä noin kirjoitettuna tuo näyttää aika merkilliseltä. Ehkä se on sitä, kun on takana niin pitkä parisuhde, eikä siinä ollut tietenkään soveliasta flirttailla, treffailla, saatika tehdä mitään muutakaan kenenkään muun kanssa, niin nyt tällainen vapaa sinkkuilu on kerrassaan omituinen olotila. Positiivista tässä on se, että itse tiedostan tämän tunnetilan ja syytkin (edes jossain määrin), joten voin vaikuttaa tilanteeseen. Rehellinen ja suora linja kaikkia kohtaan on varmasti selkein ja helpoin tapa hoitaa tällainen tilanne. Sitä yritän noudattaa.

Mistähän se muuten johtuu, että nyt huomaan/luulen huomaavani pidentyneitä silmäyksiä siellä sun täällä? Mielikuvitus tekee kai tepposia. Tuossa lähikaupan kassalla on yksi kivan oloinen nuori mies. Siis varmasti joku 25-vuotias, tai jotain. Jotenkin kummasti hän vaikuttaa vilkuilevan ja hymyilevän minulle vähän normaalia enemmän.. Ehkä hän kumminkin on vain asiakaspalveluhenkinen ihminen, joka haluaa katsoa ihmisiä silmiin, kun heitä kohtaa? Samaten tässä viime viikolla olin eräässä aulassa odottamassa kaveriani. Istuin sohvalla, kun ohi meni joukko miehiä. Kummasti se porukka tuntui suorastaan tuijottavan minua ohi kävellessään, siis joka iikka.. Ensin ajattelin ensimmäisen miehen mennessä ohi, että varmaan tunnetaan toisemme jostakin, mutta en nyt vain muista että mistä, kun hän katsoi niin pitkään. Sitten katsoi seuraava, sitä seuraava, jne.. Olin ihan hämmennyksissäni, enkä tiennyt mihin katsoisin tai mitä tekisin.

Sekoaakohan mulla pää? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu...?

Vuoristorataa

Olen nyt muutaman päivän ajan pyöritellyt ajatuksia päässäni, monenmoista mietittävää tässä on taas ollut. Töissä ensinnäkin on lopun ajan tunnelmat, kuun viimeinen päivä lähestyy ja sen jälkeen olen taas töitä vailla. Loppuajan työt pitäisi saada hoidettua ja stressiä pukkaa. Harteilleni yritetään sysätä isompia urakoita ja vastuualueita, kuin toimenkuvaani kuuluisikaan, mutta tilanne on vähän kurja siinä mielessä, että jonkunhan ne hommat pitää tehdä ja se "joku" olen ilmeisesti sitten minä. Haluan tai en. Vaan päivä kerrallaan, eihän tässä voi muuta tehdä. Kohtahan tämä on ohi. Ja sitten taas uusi stressi työstä, eli uuden löytämisestä. On tämä elämäni melkoista vuoristorataa.

Vuoristorataa on myös suhderintamalla, sillä kävin viime viikolla treffeillä sen Rakastuneen kanssa. Arvelin, että kai tuollainen avautuminen omista tunteistaan ansaitsee edes yhden tapaamisen ja kyselin häneltä viikonloppusuunnitelmia. Hän kutsui minut kotiinsa syömään, oli avaamassa grillikautta illalla. Vähän arvelutti lähteä hänen kotiinsa, mutta kun entuudestaan hänet jollakin tavalla tunnen, niin ei kyseessä sentään ollut mikään ihan random-tyyppi. Käytin koiran kävelyllä, annoin ruuan, valmistauduin kyläreissulle ja menoksi.

Hän oli himmentänyt valoja, laittanut paljon kynttilöitä ja musiikkia taustalle soimaan. Oli oikein viihtyisää ja romanttista. Ilta oli oikein mukava, pari drinkkiä, hyvää ruokaa ja viiniä, hyvää musiikkia, hauskaa seuraa (joka ylisti minua joka käänteessä).. ja yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja jäinkin sitten aamuun saakka. ;) Johan edellisestä kerrasta oli yli vuosi aikaa, joten ei minua loppujen lopuksi kovin hirveästi tarvinnut houkutellakaan. Tapasimme tässä vielä toisenkin kerran.

Hyvä fiilis jäi, mutta silti vähän mietityttää, että olikohan noin pitkälle meneminen kuitenkin virhe. Hän kun ihan oikeasti tuntuu olevan niin kovin rakastunut ja kun minä taas en ole niin suurella tunteella mukana. Rakastunut on mukava, herkkä, tunteellinen ja hauska mies, joka ei ole mikään nössö kumminkaan, vaan seisoo mielipiteittensä takana, eikä pelkää tuoda niitä julki. Hän olisi jo esittelemässä minua tyttärelleen, joka tulee ensi viikonloppuna hänen luokseen. Itse en nyt lähtisi ihan vielä sille asteelle, vastahan tässä on tapailtukin vain vähän aikaa. Kyllä hänelle sanoin, että hän puhuu nyt pelottavan suurista asioista, kun hän mm. kyseli että saako hän rakastua minuun, mutta pelkään että särjen hänen sydämensä, jos en tunnetasolla nousekaan sille tasolle, missä hän on. Ei minun pitäisi pelätä hänen puolestaan, aikuinen mies kun on, mutta niin herkkä, tunteellinen ja ..rakastunut.

Päivä kerrallaan, pitää hänen kanssaan puhua tämä vielä kerran ihan kunnolla läpi. Itse kun en vielä ehkä kumminkaan ole ihan valmis sitoutumaan mihinkään vakavaan, kun vasta erosin pitkästä suhteesta. Mutta never say never.. :)

Miehiä siellä, miehiä täällä..

Nyt jotenkin ihan puun takaa tupsahtelee näitä ennestään tuttuja miehiä, jotka ilmaisevat kiinnostustaan..  Onkohan se tämä alkava kevät, vai mitä kummaa?

Eräs puolituttu tässä kertoi ihastuneensa minuun aivan saman tien, kun näki minut ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten - sanoi pettyneensä karvaasti, kun kuuli minun olevan varattu, mutta kun kuuli minun eronneen, niin antoi minulle aikaa toipua ja nyt koki aikansa tulleen. Arveli että olen päässyt erosta sen verran yli, että voisin ajatella jo uutta suhdetta. Puhui pitkään, kauniita asioita, kehui minua, silmiä ja hymyä.. Pyysi miettimään asiaa, sanoi antavansa aikaa, haluaa että minäkin tunnen samalla tavalla häntä kohtaan kuin hän minua, ei halua kiirehtiä, mutta sydämestään toivoo että saisi minut omakseen. Sanoi olevansa minuun kovin ihastunut, suorastaan rakastunut. Olin aivan häkeltynyt. Kuuntelin lähinnä, en osannut sanoa oikein yhtään mitään, ja sen hänelle kerroinkin. Kun hän pyysi minua miettimään asiaa, sanoin sen tekeväni. Imarteleehan se, että noin voimakkaita sanoja sanotaan ja tunteita tunnustetaan. Vaan on se pelottavaakin. Miten voi muka jopa rakastaa, kun tuntee vain päällisin puolin? Hämmentävää.

Sitten taas eräs toinen mies on myös pörrännyt ympärillä kiinnostuneena. Ei käytä sormusta, mutta tiedän että hänellä on puoliso ja lapsia. Hän tietää myös minun tietävän sen. Keksii keinoja koskettaa, ottaa kädestä kiinni, silittää, sanoo mm. sellaisia asioita, että olen todella mukavan oloinen ihminen, oikein todella mukava. Vaikuttaa myös tarkoittavan sitä. Vaan näihin varattuihin en halua sekaantua, vaikka kovin kiinnostavan oloinen ihminen tämä onkin. Mitenpä sitä sitten oikein asian selväksi tekee, kun tavallaan kyllä ymmärtää, että toinen on kiinnostunut, mutta ei kumminkaan ole sitä sanonut mitenkään sillä tavalla, että sitä voisi kommentoida. Etäisyyttä olen koettanut pitää, olla katsomatta silmiin jne. Mutta kai se pitäisi sitten ihan sanoilla sanoa, selväksi tehdä. Vaan miten ja missä tilanteessa?

On tämä sinkkuelämä monimutkaista. Varattuna ei tarvinnut tällaisia miettiä, silloin en edes ajatellut ketään siinä mielessä kiinnostavana, kuljin tavallaan silmälaput silmillä. Riitti kun näytti sormusta sormessa ja innokkaimmille sitten voi sanoa että on varattu, ei kiinnosta. Nyt ei ole ns. selkeää "hyvää syytä" torjua miehiä ja mistä sen sitten tietää että kenet yleensäkin kannattaa karkottaa? Kai se kiintymys ja rakkaus voi syttyä ajankin kanssa? Ei kai se välttämättä heti ensisilmäyksellä tapahdu? Ja kun se Mr A kummittelee mielessä kumminkin melkoisen voimakkaasti.

Kun ei halua loukata ketään, mutta haluaa olla rehellinen, myös itselleen. Vaan kun ei tiedä mitä tehdä, mitä ajatella. Haluan aikalisän. Kai sen voi sanoa? Ihan pihalla näistä treffailujutuista, todellakin..

Jotain ihan muuta

Maailma ei edelleenkään pyöri vain oman napani ympärillä. Mr A ei vastannut viestiini, koska hänen ajatuksensa ovat olleet nyt aivan muualla, toisin sanoen hänellä oli Hyvä Syy olla vastaamatta. Sain häneltä viestin päivällä. Syy ei liity minuun, vaan on kategoriassa "jotain ihan muuta". Terveellinen muistutus minulle siitä, että liika analysointi ilman tosiasioiden tietämistä on.. no, turhaa. Tai sanotaan että lähes turhaa. Näin naisena kuuluukin analysoida ja spekuloida, edes vähäsen.. ;)

Annan hänelle nyt aikaa ja yritän itsekin keskittää ajatuksiani johonkin muuhun. Sattumoisin sain tänään yhteydenoton eräältä taholta, jonka parissa tulen tulevaisuudessa tekemään jonkin verran vapaaehtoistyötä. Mukavaa puuhaa, jonka kautta saan taas uusia ulottuvuuksia omaan universumiini. Sitä kun ilmeisesti on sellaista tyyppiä, että vähän kuin vahingossa työntää päänsä milloin minkäkinlaiseen soppaan.

Painosta piti muuten mainita pitkästä aikaa sen verran, että se on pysynyt pitkään alle 90 kilossa. Ihan ilman mitään tietoista laihdutusta, tai nälkäkuuria. Sen verran kiirettä on ollut mm. töissä, että aina ei ole ehtinyt kunnolla syömäänkään, mutta en kumminkaan ole kahminut karkkia ja muita herkkuja kaksin käsin kitaani. Ilmeisesti onnellisempi olotila vaikuttaa painoon positiivisesti! Tai siis kiloissa negatiivisesti. :) Tänään aamulla paino oli 88,9 kg.

Tämä uusi minä onkin oikein mukavantuntuinen tyyppi. :) Ei näköjään stressaa turhia, osaa katsoa itseään (ja muita) hyväksyvien silmälasien läpi, vaikuttaa huumorintajuiselta ja positiiviselta persoonalta, joka elää ja antaa toistenkin elää.

Periaatekysymys

Kuten tuonne vähän aikaisempaan tekstiini kommenttiosioon kirjoitinkin, tästä Mr A:n tapauksesta alkaa muodostua minulle periaatekysymys. Onko se sitten hyvä vai huono asia, aika näyttää.

Koska siis tunnemme ennestäänkin ja tulemme todennäköisesti tulevaisuudessakin kohtaamaan silloin tällöin, haluaisin selvittää asian niin, että tästä ei tulisi taakkaa kummankaan harteille. Nyt, tuolla tavalla jalat alle ottamalla ja hiljaisuuteen verhoutumalla, minua häiritsee entistä enemmän tämä koko juttu. Luultavasti häntäkin. Laitoin hänelle perjantaina päivällä viestin (Virhe? Todennäköisesti.) jossa kysyin olisiko hän illalla kotona, jos tulisin käymään, sillä jotain asioita jäi kaihertamaan. Vastausta ei ole tullut tähänkään mennessä.

Vastaamattomuus ei varsinaisesti ärsytä. Vähän kyllä, mutta ei juurikaan. Lähinnä olen miettinyt syitä siihen. Ehkä hän yrittää unohtaa koko jutun vaikenemalla ja pakenemalla, mutta se taktiikka ei tule onnistumaan, jollei hän jätä kokonaan yhteisiä kuvioitamme pois. Sitä en suinkaan toivo. Ehkä hän ei tiedä mitä vastaisi, ehkä hän taistelee itsensä kanssa; kiinnostaa - ei kiinnosta/ei saa kiinnostaa. Järki vs. tunteet. Vaikea tilanne. Ehkä häntä pelottaa/nolottaa kohdata minut, kun itse on kumminkin ollut se aloitteellinen osapuoli, joka sitten laittoikin pakin päälle, kun sai minut kiinnostumaan. Ehkä hän ajattelee minun olevan vihainen? Epätoivoisen ihastunut? Kostonhaluinen? Jotain muuta, mitä? Ehkä häntä pelottaa oma reaktionsa, omat tunteensa, omat ennakkoluulonsa? Vaikea sanoa, kun ei toisen ihmisen pään sisään pääse.

Vanha minä olisi jättänyt asian tähän. Vanha minä olisi jäänyt sohvan nurkkaan suruissaan miettimään, mikä minussa on vikana. Onneksi tässä on nyt uusi minä. Tämä uusi minä ymmärtää, että minussa ei ole mikään vikana. Uusi minä haluaisi selvittää asian hyväntahtoisesti, huumorilla ja pilke silmäkulmassa niin, että voisimme molemmat jatkaa elämäämme hyvillä mielin, yhdessä tai erikseen.

Happy end

Elämään mahtuu paljon iloa ja naurua, hauskoja juttuja ja ihania ihmisiä! Vietimme eroryhmän päättäjäisiä, kävimme yhdessä syömässä. Tunnelma oli iloinen, vapautunut, kerrassaan mahtava. Ruoka oli aivan loistavaa, sääli etten uskalla laittaa tänne ravintolan yhteystietoja paljastumiseni pelossa, paikka ansaitsisi kaiken mainostuksen.

Oli hienoa nähdä miten ryhmän tunnelma oli muuttunut positiiviseen suuntaan siitä kun aloitimme. Yhteishenki oli myös korkealla ja suunnittelimme näkevämme toisiamme jatkossakin. Ryhmästä on tarttunut mukaan myös uusi ystävä, jonka kanssa meillä on ollut yllättävänkin paljon yhteistä.

Happy end! :) Ja jonkun loppu on aina myös jonkun toisen asian alku, aika ei pysähdy.

Haavoja nuollessa..

Ehkä tämä Mr A tuli näyttämään, minkälaisia miehiä voi maailmassa olla. Riman hän asetti korkealle. Toivottavasti ei liian korkealle, etten loppuikääni etsi sitä nuorempaa painosta hänestä. 

 

Tiistai-illasta jäi käteen tyhjä arpa. Hän ei halua aiheuttaa minulle tuskaa, jonka hän kokee 20 vuoden ikäeron tuovan. Hän kyllä selkeästi välittää ja oli toivonut tästä enemmänkin, koska kyseli mm. että onko varmaa ettei minulla ole paluuta entiseen (exän luo), välillämme kipinöi, eivätkä suudelmat olleet mitään pikkupusuja, mutta ikäeron selvittyä laittoi pakin päälle. Heti huudahti että hän voisi olla isäni ja että kun minä olen 60, hän on 80-vuotias rollaattoripappa. Yritin kyllä sanoa, että eihän elämästä koskaan tiedä, vaikka itse olisi haudassa ensi viikolla, kaikkea voi tapahtua, eikä kannattaisi murehtia asioita liian pitkälle. Kuinka moni mies jättää 20 vuotta nuoremman naisen kesken illan nuolemaan näppejään ja lähtee kotiin? (Vaikka olinkin itse etukäteen päättänyt, ettei sinä iltana tapahdu mitään suudelmia isompaa, niin hän ei sitä tiennyt, vaan lähti pois. Tosin, olisin kyllä ollut halukas enempäänkin, mutta pidin päätöksestäni kiinni. Hänkin oli selkeästi myös halukas muuhunkin..) Sanoo että kaikki on hyvin tähän saakka, mutta että tosiasioille ei voi mitään, joten ei kannata edetä pidemmälle, koska se todennäköisesti vain satuttaa.

Herrasmies, hyvä mies, mies joka ei halua aiheuttaa tuskaa, mies joka kunnioittaa naista, mies jonka sydän on kultaa. Mies, joka vääntää veistä haavassa ihan vain ollessaan liian hyvää ollakseen totta..

Kai tästäkin yli pääsee.

Iltakahvivieras tulossa..

Niin että silleen, nyt hermostuttaa... :)

- - -

26.2.2014, klo 01:40
Olen tässä nyt jo monen tunnin ajan istunut nojatuolissa tyhjyyteen tuijottaen, miettien elämää. Mr A siis tosiaankin kävi kahvilla, juttelimme, suutelimme, lähellä oli hyvä olla - molempien, juttelimme lisää.. ja lopputulema oli se, että hänen mielestään ikäeromme on liian suuri. Hän on 60, minä 40. Hän ei ole omien sanojensa mukaan oikea mies minulle. Toki se on aikamoinen ero, mutta.. Olisin silti ehkä halunnut katsoa, mitä siitä olisi voinut tulla. Enhän minä hänen päätökselleen mitään voi.