Iltakahvivieras tulossa..

Niin että silleen, nyt hermostuttaa... :)

- - -

26.2.2014, klo 01:40
Olen tässä nyt jo monen tunnin ajan istunut nojatuolissa tyhjyyteen tuijottaen, miettien elämää. Mr A siis tosiaankin kävi kahvilla, juttelimme, suutelimme, lähellä oli hyvä olla - molempien, juttelimme lisää.. ja lopputulema oli se, että hänen mielestään ikäeromme on liian suuri. Hän on 60, minä 40. Hän ei ole omien sanojensa mukaan oikea mies minulle. Toki se on aikamoinen ero, mutta.. Olisin silti ehkä halunnut katsoa, mitä siitä olisi voinut tulla. Enhän minä hänen päätökselleen mitään voi.

Vuosi eron vireillepanosta

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun avioeromme harkinta-aika pyörähti käyntiin. En kadu. En yhtään. :) Olen onnellinen siitä, että sain voimia tehdä päätöksen ja erittäin onnellinen siitä, että pysyin päätöksessäni. Minulla on vihdoinkin oma elämä, jossa voin olla vapaasti ihan oma itseni.

Happy me!

I'm alive!

Olin eilen viettämässä iltaa muutamien ystävien kanssa. Kuunneltiin Youtubesta musiikkivideoita ja otettiin vähän juomaa, muisteltiin vanhoja, suunniteltiin tulevia, laulettiin, naurettiin, tanssittiin ja iloittiin. Oli hieno ilta. :) Eräs ystävä sanoi, että olen vuoden aikana nuortunut kaksikymmentä vuotta. Saattoi vähän liioitella siinä, mutta kyllä itsellänikin on sellainen tunne, että olen saanut elämäni takaisin. Olen elänyt ihmeellisessä puurossa viimeiset vuodet, jopa melkein vuosikymmenet. Olen taas oma iloinen itseni, nauran, tanssin, osallistun keskusteluun, hassuttelen. Elän. :)

Värinöitä

Se mies sekoittaa mun pään.... <3

Ei mulla muuta... :)
















No, ei tässä paljon kertomista sinänsä ole, mutta jo pelkkä hänen näkemisensä saa sydämen heittämään voltin ja hymyn huulille. Niin komeana juuri jostakin kokouksesta tulleena, awwwhh.. Lupasi vaihtaa pyyhkimensulan, ja tietenkin sen homman hänelle auliisti annoin, palataan asiaan, kun on valoisampaa. Pikainen halaus, suukko ja merkitseviä katseita, kun kukaan ei näe.. ja taas jatkoimme omille teillemme.

iikh..





(Mä siis todellakin oon ihan teini.. ihQ ja silleen..)

Raporttia pukkaa, toiset kahvittelut :)

Lauantain pönötystilaisuus meni ihan hyvin. Mr A oli siellä myös ja tervehtiessään puolittain halasikin. Halasin pikaisesti takaisin. Hän myös pyöri ympärillä, ollen mm. avuliaana kun etsin kynää. Minua vähäsen ahdisti, kun paikka oli täynnä meidän tuttujamme, enkä haluaisi että tapailumme tulisi koko joukon tietoisuuteen ihan vielä, kun en itsekään tiedä missä mennään. Käytännössä siis melkeinpä pakoilin toisella puolella tilaa koko ajan. Vaikka kyllähän se huomiointi mukavaltakin tuntui. :) Jossakin vaiheessa kysäisin häneltä ohimennen, että onko hänellä tämän jälkeen menoa, johon hän vastasi että ei ole.

Tilaisuuden jälkeen olin lähdössä pois ja Mr A järjesti oman lähtönsä samaan aikaan. Ulkona hän kysyi, että mitäs rouvalla on suunnitelmissa nyt. Kerroin että pitää mennä päästämään koira ulos ja ruokkimaan se, mutta että sen jälkeen on ilta vapaa. Mr A kysäisi puolihuolimattomasti, että ajanko perässä.. Häkellyin näin suorasta itsensä kyläänkutsumisesta, samalla manasin mielessäni armottomasti, että kotona oli melkoinen pyörremyrsky, kun en ollut ennättänyt/jaksanut siivota kunnolla. Vähän siinä änkytin ja totesin kuten asia on.. että en kehtaa nyt pyytää ketään sisälle, kun on pieni kaaos päällä, joten sovimme että menemme kahville läheiselle huoltoasemalle. Käyn pikaisesti kotona hoitamassa koiran ja näemme sitten siellä. Tuumasta toimeen ja menoksi.

Ajoin kotiin, hoidin koiran, kurvasin huoltoasemalle - kaiken aikaa manaten mielessäni omaa saamattomuuttani siivouksen kanssa.. Mutta onhan tässä taas ollut vaikka ja mitä, mistä en ole tännekään kirjoitellut.. Enivei, takaisin asiaan. En nähnyt hänen autoaan, joten parkkeerasin omani pihan perälle, kun siellä oli vähän väljempää. Soitin kysyäkseni missä hän nyt on, mutta hän ei vastannut. Arf.. no, hetken kuluttua hän soitti takaisin ja melkein samalla hetkellä näinkin hänen seisovan sisäänkäynnin luona. Kävelin sinne ja pyysin anteeksi, että hän oli joutunut odottamaan.

Hän tarjosi minulle kahvit, tarjolla oli vain sydänaiheisia leivoksia, joten otimme sellaiset. Keskustelimme lähinnä sen pönötystilaisuuden tiimoilta ilmenneistä asioista, vähän matkailusta, niitä näitä, hyvässä hengessä, mutta tunnelma ei ollut samanlainen kuin ensimmäisillä kahveillamme. Pohdinkin itsekseni että olisikohan hän vähän ottanut etäisyyttä, koska oma käyttäytymiseni oli kieltämättä ollut etäistä ja torjuvaa, vaikka olenkin kiinnostunut. Lopuksi hän herrasmiesmäisesti vei tarjottimen astioineen pois ja lähdimme kohti autoja.

Hän saattoi minut autolleni, joka oli aika kaukana hänen omasta autostaan. Kaivelin hetken avaimiani ja Mr A seisoi aika lähellä minua, vitsaillen hyväntuulisesti naisten suurista käsilaukuista, että löytääkö niistä mitään. Avaimet löytyivät, mutta ennen kuin avasin oven, sanoin hänelle että hän on onnistunut herättämään kiinnostukseni jotenkin.. Siinä samassa huomasin olevani tiukassa syleilyssä.. ja siinä oli hyvä olla. :) Halasimme ja vaihdoimme muutamia suudelmia, halasimme lisää, katselimme toisiamme silmiin puhumatta mitään. Seuraavat sanat häneltä olivatkin kehoitus avata ovi, jota noudatinkin, laitoin laukkuni autoon, halasin häntä vielä kerran, sanoin: "Nähdään", istuin autoon, hän laittoi oven kiinni, vilkutin ja ajoin pois.

Vähän taas hämmentävä tapaaminen, mutta hyvällä tavalla vatsanpohjaa hämmennellen. Seuraavana päivänä tekstasin, kiitin eilisestä ja kerroin että hän on ollut ajatuksissani. Ja jäin odottelemaan mitä/jos hän vastaa.. Se pitää kyllä todeta, että tekstiviestien käytössä hän ei todellakaan loista.. :D Tänään päivällä häneltä tuli vähän sellainen tikusta asiaa -viesti, jossa hän sanoi käyneensä asioilla eräässä firmassa, jonka naapurista sanoin hakeneeni töitä. Toivoi että saan sen työpaikan. Vastasin vasta illalla, kun pääsin itse töistä, kiitin ja sanoin toivovani samaa. Kirjoitin myös etsiväni autoon pyyhkijänsulkia, mutta että niitä ei tunnu löytyvän siitä liikkeestä missä juuri silloin olin. Hetken kuluttua tuli viesti, jossa hän kehotti etsimään myyjän käsiini, tai etsimään toisesta liikkeestä, jota ehdotti. Vastasin että nyt pitää jo mennä kotiin päästämään koira ulos, mutta pitää huomenna kokeilla sitä hänen ehdottamaansa liikettä. Vähän sellainen pienimuotoinen "neito hädässä" tilanne, saapa nähdä tarjoaako huomenna apuaan. ;)

Semmoista tänne kuuluu. Ihan ruosteessa on meikäläisen treffailutaidot, mutta näillä on mentävä kun ei muutakaan voi. :D

Ystävänpäivä

Mr A on viettänyt hiljaiseloa siitä viime lauantain tapaamisemme illasta lähtien. Kuten kerroinkin, hän on nyt todella kiireinen, joten en sinänsä ihmettele. Tänään ystävänpäivänä olin päättänyt, että en laita hänelle minkäänlaista viestiä, jos hänestä ei kuulu mitään. Joku roti se olla pitää.. ;) Puoliltapäivin kännykkäni piippasi tekstiviestin merkiksi. Heti kun näin lähettäjän nimen, hymy levisi huulilleni ja vatsassa majailevat perhoset ottivat kierroksia. Itse viesti oli lyhyt ja asiallinen: "Hyvää ystävänpäivää." Fiilisteltyäni hetken sitä tunnetilaa, jonka viesti aiheutti - ja kun olin tullut siihen johtopäätökseen, että samaa tunnetta ei olisi voinut saada aikaan kukaan muu ystäväni - vastasin viestiin: ":) Hyvää ystävänpäivää!"

Olin vähän toivonut, että hän olisi pyytänyt minut vaikkapa kahville, mutta olihan tuo viestikin jo rohkaiseva pieni merkki kiinnostuksesta. Jos en kiinnostaisi ollenkaan, hän tuskin olisi oma-aloitteisesti lähettänyt viestiäkään. Näin päättelin. Siispä.. minusta tuntui, että kiinnostuksenosoituspallo olisi vuorostaan nyt minulla, joten muutaman tunnin kuluttua tuosta lähetin lyhyen ja asiallisen viestin: "Haluaisitko lähteä illalla kahville, tai jotain?" Ja jäin odottelemaan vastausta jännittyneenä.

Puhelin piippasi silloin tällöin viestien merkiksi, mutta ei vain Mr A:lta. Aloin jo tuntea oloani ihan pöhköksi, olisinko nyt sitten ollut liian innokas, hätäinen, jotain..? Säikytänkö häntä nyt kauemmas, kun heti huomiota saadessani alan heittelemään täkyjä perään? Ei tämä kyllä ole minun heiniäni, tämä tämmöinen tutustuminen..

Vasta illalla sain häneltä viestin, jossa hän kertoo tulleensa juuri työmatkalta kotiin, joten ei taida enää tänään ennättää minnekään, mutta loppuun hän kirjoitti että nähdään huomenna. Hän varmaankin viittaa erääseen tapahtumaan, johon osallistumista hän empi silloin tavatessamme. Sanoin silloin, että minä olen luultavimmin menossa, joten nytpä oletan hänen tarkoittavan että näemme sitten siellä. Katsotaan mitä sen jälkeen tapahtuu.. lähdemmekö vaikka sinne ehdotetulle kahville, vai mitä. Pähkäilin tunnin verran ja vastasin hänelle lyhyesti: "Ok, nähdään."

Huominen tapahtuma on vähän virallisen oloinen ja jäykähkö juttu, joten siellä tuskin pystymme keskustelemaan mitenkään syvällisemmin, mutta toki itse olemuksesta pystyy lukemaan jotakin. Mielenkiintoista myös nähdä, minkälaista viestiä hän antaa ulospäin, sillä tapahtumassa on paljon yhteisiä tuttaviamme. Olemmeko kuin ennenkin, etäisesti tervehtien toisiamme ohi kulkiessamme ja ehkä muutaman sanan vaihtaen, vai mitä tapahtuu..

Nyt korkkaan viinipullon, jonka hain viestinodotuskiukuissani. Keskinäinen kommunikointi on kyllä hankalaa, kun se perustuu muutamiin hassuihin tekstiviesteihin.. väärinkäsitysten riski on ekspotentiaalinen. Vaan huominen taas näyttää enemmän, missä mennään.

Vielä pitäisi vaan sitten itsekin tietää, että kumpaa toivon enemmän; sitä että hän olisi kiinnostunut, vai sitten että ei. Itse kun vielä mietin kovastikin omaa kiinnostuksen tasoani. Jonkinlaista kiinnostusta kyllä on, kun olen näin kovasti antanut hänelle palstatilaa blogissani, mutta isoja kysymysmerkkejäkin on.

Muutoksen tuulahduksia

En tiedä miten exän päivä on mennyt, hänestä ei ole kuulunut mitään. Ehkä ymmärsi yskän, kun en alkanutkaan surkuttelemaan ja paapomaan häntä silloin alkuviikon puhelussa. Toivon niin.

Ei ole kuulunut mitään myöskään Mr A:sta. Ihan vähän olen jopa sitä mieltä, että hän oikeastikin saattoi tulkita käyttäytymiseni vähän väärin.. mutta katsotaan nyt. Kyllä minä hänet jossakin vaiheessa taas näen ns. luontevissakin yhteyksissä.

Työkuvioissa tulee taas vaihteeksi isoja muutoksia. Nykyinen 40 tuntia viikossa muuttunee 30-50 tuntia kuukaudessa sopimukseksi, jos ei minua sitten jopa irtisanota. Tämä muutos ei johdu minusta itsestäni mitenkään, vaan siihen vaikuttavat ihan muut syyt, joille en voi mitään. Eipä tässä sitten taas vaihteeksi auta muu, kuin aloittaa työhakemusten lähettely, sillä nuo vähäiset tunnit eivät millään riitä, että saisin tarpeeksi tuloja menojeni kattamiseen. Ensi kuun loppuun saakka työt jatkunevat vielä normaalisti. Ainakin tässä on taas mahdollisuus löytää itsestään uusia puolia, kuten oli tämän nykyisenkin työn puitteissa. Melkoista venymistä ja stressinsietokykyä tässä on vaadittu.

Exän pelottava huominen

Exällä on huomenna vaikea päivä. Hän joutuu käsittelemään pettämistään, kiinnijäämistään ja sen fyysisiäkin seurauksia virallisessa yhteydessä, kohdaten samalla tämän toisen pariskunnan miehen, joka heidät sai kiinni ns. rysän päältä. Olin exään yhteydessä muissa merkeissä alkuviikosta ja hän sanoi olevansa aika rikki asian takia. Kuulostikin tosi vaisulta, surulliselta ja ahdistuneelta.

Minulle tuli paha olo exän takia, mutta myös suutahdin mielessäni ja ajattelin, että älä nyt hyvä ihminen ala minulle purkaa pahaa oloasi, kun olet sen ihan itse itsellesi aiheuttanut ja siinä sivussa saanut tallottua myös minut ihan pohjamutiin, loukaten verisesti ja monin tavoin. Olen onneksi saanut hilattua itseni pohjalta ylös, mutta ei se niin mene, että exä voi hakea minulta tukea omalle tilanteelleen nyt. Ei se vaan käy. En lohdutellut mitenkään, en vakuutellut, että hyvin se menee, tai mitään muutakaan. Kuuntelin vain ja vähän ynähtelin välillä. En kiukutellut, en suuttunut, en raivonnut, yritin itse olla nyt sitä kuuluisaa teflonia, jota hän on ollut minua kohtaan niin monen monta kertaa. Tarttumaton pinnoite, josta ei saa kiinni, josta ei saa jalansijaa, eikä tukea. Onnistuin pitämään puhelun asiallisena ja lyhyehkönä.

Tietenkään en toivo exälle mitään pahaa, mutta kohdatkoon nyt omat tekonsa ihan itse.  Ei minun roolini ole enää olla hänen tukenaan. Olen vasta oppinut seisomaan omilla jaloillani, välillä vielä vähän horjuen, mutta siltikin ihan itse, itsenäisesti.

Oma elämä

Äh, miehet.. :D Enhän mä elä miehiä varten. Mä elän ihan omaa, itsenäistä, ihanaa elämääni, joten mitä suotta murehtia näillä viimeaikaisilla asioilla. Antaa asioiden mennä omalla painollaan, eiköhän se siitä lutviudu. :) Pitää olla oma itsensä, kuulema.. ;) Joten minä olen! Yritän ainakin.

Spekulointia syillä

Huh huh. Itsehillintä on ollut koetuksella. Tekisi mieli ottaa yhteyttä ihan jatkuvasti. Onneksi sentään töissä oli sen verran vilskettä, ettei ehtinyt miettiä kovin paljon. Tiedän Mr A:n olevan hyvin kiireinen nyt, enkä haluaisi tungetella. Tiedän myös, että hän on periaatteen mies, myöskin herrasmies. Hän ei varmasti halua painostaa, eikä tunkea omaa seuraansa, jos häntä epäilyttää ettei se kelpaa. Mietinpä nyt, että annoinkohan epähuomiossa sellaista signaalia, että en oikeastaan ole kiinnostunut syvemmässä mielessä. Saatoin joissakin tilanteissa käyttäytyä vähän .. no, liian etäisesti, kun olin niin häkellyksissäni, kun vain kovin epätoivoisesti koetin pitää pääni kylmänä, vaikka melkeinpä teki mieli heittäytyä syliin.. jos rohkeutta olisi riittänyt.

Onneksi kyseessä on ihminen, jonka näen ihan muissakin merkeissä epäsäännöllisen säännöllisesti. Voin sopivan hetken tullen käydä nykäisemässä hihasta, että haluasin jutella.. ei tarvitse olla pelkän kännykän varassa. Tuntuu niin epätoivoiselta saada omaa viestiään ilmaistua oikeanlaisena tekstiviestein, tai edes puheluin, kun ei näe toisen ihmisen reaktioita, eleitä ja ilmeitä. Ja katseesta näkee sen tietynlaisen lämmön, jos sitä on olemassa. Ja joku ihmeen kynnys siinä on, että soittaisin ja pyytäisin uudestaan kahville. En tiedä miksi. En halua tuppautua, ehkä? Pelkään, että saan otsaani takiaisen leiman. Tai että ehkä innostunkin hullunlailla tästä miehestä, sanon ja teen harkitsemattomia asioita, vaikka oikeasti ehkä olenkin innostunut siitä että joku huomaa minut, sanoo oikeita asioita ja käyttäytyy herrasmiesmäisesti. Oi voi.

Pakko kyllä myöntää, että tuollainen hyväkäytöksinen, hieman(?) vanhempi herrasmies, jolla on tervettä itseluottamusta ja elämänkokemusta, on melkoisen vetovoimainen tapaus. ;) Ikäerohan tässä nyt oikeastaan on sellainen kysymysmerkki, mihin en tiedä miten suhtautua. En tiedä hänen ikäänsä tarkkaan, mutta veikkaan että eroa on plus miinus 15 vuotta. Ja se hämmentää tosi paljon, että tätä aiemmin en oikeastaan ole sen kummemmin edes kiinnittänyt häneen huomiota. Mikä nyt muutti asian? Sekö, että hän osoitti kiinnostusta? Vai kolahtiko nyt vaan kunnolla, kun me molemmat olemme nyt tahoillamme vapaina katselemaan ympärillemme? Vai mikä?

Treffien jälkeen on...

..pää pyörryksissä. :)

Herrasmies. Täysi herrasmies. Avaa ovet, antaa mennä ensin, maksaa kahvit ja paakkelssit, on tahdikas, kiinnostava, charmantti, osaa keskustella, kuuntelee, ei tungettele, puhuu myös ns. vaikeista asioista, kuten tunteista. Koska tuntee sekä minut, että exäni jollakin tavalla entuudestaankin, sanoo, että on huomannut jo kauan sitten miten välinpitämättömästi exäni minua on kohdellut, mutta sanoo, että eihän siitä olisi silloin voinut minulle sanoa. Nyt kuulema voi. Kun keskustelimme parisuhteista ja seurustelun aloittamisesta yleisellä tasolla ja kerron miten epävarma olen, kun en ole ennen exääkään oikein viettänyt ns. sinkkuelämää, hän sanoo ettei minulla ole mitään hätää, ole vain oma itsesi. (Tätä toistelee useammassa yhteydessä.) Kyselee kautta rantain, että olenko nyt kokonaan menettänyt toivoni miesten suhteen, katsoo minua suoraan silmiin, sanoessaan että jos toinen ihminen kiinnostaa, niin voihan sen sanoa suoraan, mitä siinä on hävittävää - ei mitään. Toinen voi sanoa, että häntä ei kiinnosta ja se on sitten siinä, ei siinä sen kummempaa. (Tämänkin taisi tehdä vähintään pariin kertaan, intensiivisesti silmiin katsoen.)

..ja mitä teen minä? En saa sanotuksi, että kiinnostaa. Menen täysin puihin. Katson kyllä silmiin ja pehmeällä äänensävyllä kerron, että en toki ole uskoani menettänyt miehiin, nyökyttelen kun hän kehoittaa tarvittaessa aloitteen tekemiseen.. ja siinä se. Voi elämän kevät sentään..

Pois lähtiessä kävelemme autoille, sinne päästyämme hän ottaa minua toisella kädellä vyötäröltä kiinni, teen samoin, ja toivottavasti edes vähän pelastan tilannetta, kun kysyn että mennäänkö vielä uudestaan kahville.. Hän sanoo, että voidaan mennä. Tähän vastaan hymyn kera, että kiva. Ja käännyn autolleni.. Tuli jotenkin paniikki siinä niin lähellä ollessa, en tiedä miksi. Huh huh, meikäläisellä taitaa olla vielä paljon opittavaa treffeillä käymisestä! :) Jotenkin sitä vaan ei osaa suhtautua uuteen mieheen niin lähellä, kun tähän saakka niin lähelle ei ylimääräisillä ollut asiaa. Ja kun jotenkin olin ihan häkellyksissä kerta kaikkiaan, en tiennyt miten päin olisin ja mitä sanoisin. Keskustelu kai kumminkin päällisin puolin oli luonnollisen oloista, mitään ikäviä hiljaisia hetkiä ei tullut, koko ajan oli (ainakin minulla) sellainen olo, että en haluaisi olla missään muualla juuri nyt.

Muutama tunti treffien jälkeen laitoin hänelle viestin, kiitin aamukahvista ja seurasta, uutta tapaamista odotellessa. Vastasi, että oli mukava jutella, vaikka paikka ei ollutkaan kovin rauhallinen, otetaan uusiksi jos haluat. Tämän jälkeen vaihdoimme muutaman viestin, mutta seuraavaa paikkaa/ajankohtaa emme vielä lyöneet lukkoon.

Että semmoista. :)

Huominen kertoo paljon..

Perjantai-ilta. Aika kuluu nyt niin kovin, kovin hitaasti. Kahvitreffit ovat huomenna, aamupäivällä. Mielenkiintoista nähdä minkä verran aikaa hän on meille varannut, sillä johonkin hänellä on menoa sen jälkeen. Mielenkiintoista myös kokea se fiilis, kun tapaamme.. onko ilmassa jotakin kaveruutta isompaa, vai olemmeko sittenkin vain ne samat vanhat tutut samaan aikaan kahvilla.

Nyt ne perhoset ovat taas ottamassa pieniä lämmittelykierroksia vatsanpohjassa, kun häntä ajattelen, mutta johtuuko se vain itse ajatuksesta, että tässä voisi olla jotakin.. Meinaa mennä taas ylianalysoinnin puolelle, tiedän.. Olen tuijotellut hänen lähettämiään tekstareita ja yrittänyt nähdä niissä rivien väliin piilotettuja tuntemuksia tai ajatuksia hänen puoleltaan, mutta vaikka kuinka tihrustan, niin ei tahdo löytyä. Ainoa on se viesti, jossa hän sanoo, ettei aikataulu niin tiukka ole, ettei tapaaminen järjesty. Se kai kertoo ainakin halusta tehdä aikaa minullekin.

Toivottavasti olemme molemmat suht samalla aaltopituudella, eikä käy niin, että jompikumpi olisikin ihan korviaan myöten ihastunut toiseen, mutta sitten toinen ei oikein olekaan. Sen jälkeen yhteiset kohtaamisemme tulevat olemaan enemmän tai vähemmän vaivaantuneita. Ja toivottavasti hän ei halua pelata pelejä, laittaa minut arvuuttelemaan perimmäisiä aikeitaan. Olen ihan hukassa, jos hän ilmestyy paikalle muina miehinä ja juttelemme vain niitä näitä. Toivoisin hänen tekevän aloitteen omien ajatustensa aukaisemisessa, kun kerran ensin osoitti kiinnostustakin. Olen nimittäin aivan totaalinolo, jos menen möläyttämään jotain hänen kiinnostavuudestaan, jos hän ei olekaan sillä mielellä liikkeellä. Jospa hän onkin vain hyvä ystävä, joka haluaa tarjota tukeaan ja olkapään johon nojata, ilman mitään sen suurempaa.

Hän kyllä vaikuttaa sellaiselta mieheltä, joka kyllä kertoo, jos mielessä on jotakin. Ainakin jos saa pienenkin rohkaisun, että uskaltaa avautua. Ehkä hänkin miettii näitä samoja asioita?

Jos ja jos ja jos ja jos... Kamalaa ja ihanaa samaan aikaan. :) Olisipa jo aamu!

Aamuun saakka odotutti

Odottelin koko eilisen illan viestiä Mr A:lta, mutta ei sitä näkynyt, ei kuulunut. Arvelin, että hän kai olettaa näkevänsä minut tänään eräässä tapaamisessa, mutta en ole menossa sinne, kun vointini ei ole vielä tarpeeksi hyvä. Mielestäni se olisikin ollut hänelle sopiva pieni näpäytys, jollei yhteydenottoa tule. Nyt aamulla tuli odotettu viesti, hän tekstasi että loppuviikko on kovin kiireistä aikaa, mutta ehdotteli viikonloppuna tapaamista erääseen kahvilaan. Jes! Ainakin hän on kiinnostunut tapaamaan, vaikka vieläkin pienessä mielessäni pyörii ajatus siitä, ettei hän vain kehtaa perääntyä enää..

Nyt vain mietin, mitä ja koska hänelle vastaan. Ehdotan tapaamista paremmalla ajalla, jos on kovin kiirettä? Lyön ehdotetun ajan lukkoon? Annan hänen nyt odotella omaa vastaustani iltaan saakka? En todellakaan ole kovin hyvä tällaisissa.. Enkä itse asiassa edes pidä ns. pelien pelaamisesta ihmissuhteissa. Toisaalta, ainakin jotkut miehet kuulema haluavat "saalistaa", eikä pitäisi olla liian helppo tapaus, jotta mielenkiinto säilyy, joten mitähän tässä nyt sitten oikein tekisi...

Ehkä vain olen oma itseni, lyön tapaamisen lukkoon ja katson mitä tapahtuu.

- - -

Kaksi ja puoli tuntia asiaa pyöriteltyäni laitoin hänelle viestin, että kyllä se ehdotus käy, mutta voidaan siirtää myöhemmäksikin, jos on tiukka aikataulu.   :)

- - -

Ja noin tunti sen jälkeen kun olin lähettänyt oman viestini, sain vastauksen, jossa hän sanoi ettei hänellä niin tiukka aikataulu ole, ettei tapaaminen järjesty.

:)

Tekstasin..

En mä nyt sitten malttanut olla ottamatta yhteyttä.. :) Tosin ihan tekstarin vaan laitoin, kyselin että onkohan mulla nyt oikea numero, kun mulla on vain hänen työnumeronsa. Ei ole vastannut vielä ja nyt heti tuli sitten jo höhlä fiilis, että oliko mun nyt ihan pakko laittaa viesti.. Mutta ei kai tuo nyt vielä ole liian innokasta, kun hän itse on kumminkin jo tehnyt aloitteeksi/mielenkiinnoksi tulkittavia liikkeitä.. :)

Äh, ihan kuin olisi taas teini.. :D

- - -

Hän vastasi viestiin, että kyllä tämä on hänen työnumeronsa ja antoi privanumeronsa.

.. ja nyt meni pupujussi pöksyyn. :D
..mutta kiskoin sen pois ja kyselin hänen lupaamiensa kahvien perään, jos kutsu on vielä voimassa. :)

No, tästä tämä lähtee, jos on lähteäkseen. 

Tervehtymistä odotellessa

Eihän sairastaminen koskaan kivaa ole, mutta nyt harmittaa kahta kauheammin. Tekisi mieli soittaa sille Mr A:lle ja ottaa se kahvikutsu puheeksi. ;) Mutta eihän sitä flunssaisena viitsi tuppautua. Pöh. Vaan enpä sitten anna ainakaan vaikutelmaa siitä, että olisin helppo nakki. Puolensa kaikessa. Kai. :)

Olisiko joku oikeasti kiinnostunut minusta?

Eräs mies vaikuttaa kiinnostuneelta. Tunnen hänet jo yli kymmenen vuoden takaa, eräässä porukassa olemme molemmat pyörineet, mutta koskaan emme ole oikein kunnolla keskenämme jutelleet. Hän on ollut pitkään tahollaan varattuna ja ilmeisesti nyt hiljattain myös eronnut. Mielikuvani hänestä on positiivinen, hän on asiallinen, rehellinen, luotettava, ei mikään hulttio, omillaan toimeen tuleva, ei halua olla huomion keskipisteenä, mutta valokeilaan joutuessaan ei jähmety, vaan hoitaa homman kotiin. Ei hän silti mikään seinäruusu ole, eikä tosikkokaan, vaan hänellä on myös vähän pilkettä silmäkulmassa. Hän on n. 12-15 vuotta vanhempi kuin minä.

Nyt parina viime kertana kun olemme tavanneet tässä porukassa, hän on alkanut juttelemaan kanssani aikaisempaa enemmän. Kovasti hän mm. tsemppasi ja kannusti minua, että hyvin minä pärjään omillanikin ja että hän kyllä keittää minulle kahvit kun tulen käymään (en ole siis koskaan käynyt hänen luonaan) ja nyt sitten viime kerralla hän mm. sanoi että voin soittaa koska tahansa jos haluan jutella, ja kun olin lähdössä pois, järjesti oman lähtönsä niin, että menimme ulos samaan aikaan. Ulkona hän vielä jäi jututtamaan minua autonsa luokse (oli lähempänä kuin omani) ja lopuksi halasikin minua, mitä hän ei ole koskaan tehnyt.. Etenkin tästä halauksesta olin aika yllättynyt.

Nytpä sitten tässä vatsanpohjassa lepattelevia perhosia kesyttäessäni olen pääni puhki pohtinut, että mitä tästä kaikesta oikein olisin mieltä.. Tokihan se imartelee, kun joku osoittaa kiinnostusta. Etenkin selvin päin. :) Mutta mitäpä se sitten on, mitä itse tunnen? Ja jos tämä mies, vaikkapa Mr A, on ihastunut, niin onko se sitten ihastusta mitä minä tunnen? Vai onko se ihastumista siihen, että joku on ihastunut minuun? Tämä on nyt niin uutta ja outoa, että olen ihan pihalla. Tunne on kyllä mukava.. mutta vieläkin mietin, olenko tulkinnut jotakin nyt tooooosi pahasti pieleen, ehkä hän vain haluaakin osoittaa tukeaan vaikean elämäntilanteeni takia (joka onneksi on jo pahimmilta osiltaan takana), eikä ole "sillä tavalla" ihastunut.. Ja mitäs sitten, jos hän oikeastikin on vähän ihastunut, mitä se tarkoittaa? Mitä tapahtuu villille sinkkukesälleni, jota vähän jo ajattelin viettäväni..;) Ja osaanko nyt ollenkaan suhtautua siihen, että alkaisin tapailemaan jotakin miestä? Ja onko siinä riskinä että pilaan kaveruuden, sillä tulemme jatkossakin kohtaamaan toisemme tässä kyseisessä porukassa.

Ehkä jossittelen ja ihmettelen nyt ihan liikaa. Ehkä soitan hänelle ja kutsun itseni kahville. Kunhan flunssani helpottaa.. :)

Heräämisiä

Lakkasin kynsiä tässä illalla ja tajusin siinä samalla erään asian. Voin laittaa kaunista väriä kynsiin hyvillä mielin, ilman että mies pahoittaa mieleni kiukuttelemalla, kun kynsilakka "löyhkää" ihan kamalasti. :) Oma tupa, oma lupa. <3

Saan myös valita ihan rauhassa verhojen, mattojen, sängynpeitteen värit ja materiaalit, taulut seinille, ruuat mitä syön, telkkakanavat ja ohjelmat mitä katson, tai olen katsomatta. Ihan huippua! Tietenkään tämä kaikki ei ole tapahtunut ihan niks-naks-juuri nyt, mutta tajusinpahan taas tämän oman vapauteni. Olen niin pitkään myötäillyt toisen tahtoa ja unohtanut itseni ja omat toiveeni, että herääminen tapahtuu hitaasti. Mutta oih, niin ihanasti!

Elämää, ei sen enempää

Hei taas, hengissä ollaan vielä! :) On niin monta rautaa tulessa, että omaa aikaa jää kovin vähän, eikä siis tule kirjoiteltuakaan mitään. Aloittelin vuodenvaihteessa uutta bisneskuviota, ehkä se siitä kasvaa niin suureksi, että voin elättää itseni sillä. Siihen tähtään. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa ihan hyvältä. Työtä se vaatii, mutta sitä olen valmis tekemään, jotta tulevaisuudessa olisi helpompaa ja taloudellisesti turvatumpaa elämää.

 Rahatilanne on tiukka, töissä on kiirettä, stressiä, epätietoisuutta ynnä muuta, koirulin terveys ei ole ihan sataprosenttinen vieläkään, oma jaksaminen välillä mietityttää, kun en ehdi/muista välttämättä edes syödä koko päivänä mitään järkevää, exä ärsyttää joskus enemmän, joskus vähemmän, on kylmä.. MUTTA en aio antaa negatiivisten asioiden määrittää omaa olotilaani.

 Talo on vielä myymättä, exä kärrää sieltä toisinaan muutamia laatikoita kerrallaan minun tavaroitani, kun hänellä on asiaa tähän uuden asuntoni lähelle. Ei tosin tule edes kunnolla sisälle asti, vaan ajaa auton ulko-ovelle ja jättää tavarat käytävään, josta roudaan ne sitten itse perille saakka. No, tuopahan edes siihen. Asunnon sisustuselementteinä tosin tulee käytettyä yhä enemmän ja enemmän erilaisia pahvilaatikoita.. en jaksa laitella tavaroita paikoilleen, joten laatikkovuori kasvaa. Ei, en ota siitä stressiä.. tämä nyt on tällainen vaihe ja teen sen kun ehdin ja jaksan. Se siitä.

 Eroryhmässä on ollut hyviä keskusteluja, neuvoja ja kannustuksia erilaisiin tilanteisiin. Suosittelen kovasti, jos vain pääsette eron jälkeen sellaiseen. On ollut myös parit juhlat, joissa on nähnyt paljon kavereita ja olen nauttinut olostani. Viimeisimmissä hippaloissa laitoin merkille oman vapautuneen oloni, pystyin iloitsemaan musiikista ja ystävistä, olemaan oma iloinen itseni, jopa iloisempi kuin exän seurassa ollessani, jolloin oli monesti vähän sellainen tyhmä olo, että olen hänen varjossaan ja häntä varten siellä. Kuskaamassa ja katsomassa perään. Nyt se on ollutta ja mennyttä, voin tehdä mitä haluan, eikä tarvitse miettiä missä se mies huitelee ja missä kunnossa. Ihanaa!

Koetan pitää positiivista virettä yllä kiireestä ja takaiskuista huolimatta, olla itselleni armollinen, kulkea avoimin silmin ja kuulevin korvin, elää tässä hetkessä ja olla murehtimatta tulevia (ainakaan liikaa). Elämä on nyt!

Vuosi alkaa

Vuoden ensimmäinen päivä, ensimmäinen kalenterivuosi eronneena alkaa. Minulla ei ole kristallipalloa, mutta odotan vuoden kääntävän asioita parempaan suuntaan. Olen itsenäinen ja itseeni luottava aikuinen nainen. Yritän ajatella asioista positiivisesti ja kääntää kaiken parhain päin. Vastoinkäymisetkin. Kaikki kokemukset kasvattavat ja jokaisesta kohtaamisesta ja tapahtumasta voi oppia jotakin. Elän elämää päivä kerrallaan, pyrin olemaan läsnä juuri tässä ja nyt, mutta katson myös tulevaisuuteen, tähtään kohti tavoitteita. Asetan tavoitteet tarpeeksi korkealle, jotta niiden saavuttamisessa on haastetta ja onnistumisen iloa. Rakennan omaa elämääni pala kerrallaan, ilman pakkopullan makua, omia tuntemuksia haistellen ja omaa vaistoa noudattaen. Avoimin silmin, nöyrin mielin, kantavin siivin.

Vuoden 2013 lupausten arviointia

Katsaus menneeseen:

 

Vuonna 2013:

 

1. Lupaan pitää itsestäni huolta.

 * Olen vielä hengissä, eikös? Lupaus on siis pidetty ainakin jollakin tasolla. :)

 * Olen myös lähtenyt eroryhmään oman henkilökohtaisen terapiani päätyttyä.

 

2. Lupaan asettaa itseni, omat tunteeni ja tavoitteeni etusijalle. Hienovaraisesti.

 * Hmm.. tässä olen onnistunut siinä mielessä, että laitoin avioliitolleni pisteen, koska halusin asettaa itseni ja omat tunteeni etusijalle. 

* Opeteltavaa on vielä, sillä jos joku sanoo "hyppää!", niin meikähän hyppää. 

 

3. Lupaan opetella tunnistamaan omat tuntemukseni ja motiivini, jotta osaan toimia itselleni parhaalla tavalla.

* Olen yrittänyt. Tässä voi aina kehittyä.

 

4. Lupaan luottaa omiin vaistoihini.

* Tätäkin olen opetellut. En luottanut miehen lupauksiin uskollisuudesta ja hyvästä yhteisestä tulevaisuudesta. Tuntuu hyvältä, nyt tuntuu siltä, että olen tehnyt oikeita ratkaisuja vaistoihini luottaen.

 

5. Lupaan olla itselleni armollinen, en vaadi itseltäni liikoja, en vaadi täydellisyyttä.

* Olen antanut itselleni armoa painonpudotusprojektissa. Ei se onnistuisi tällaisessa rumbassa, vaan siitä tulisi vain lisästressiä ja epäonnistumisen tunnetta ihan turhaan. Kunhan elämä vähän tasoittuu ja saan voimia.

* Osaan olla epätäydellisesti täydellinen. ;)

 

6. Lupaan etten muutu tosikoksi, vaikka taivas putoaisi niskaani. Taas.

* Tämän olen onnistunut pitämään hyvin, tosikkoa minusta ei ole saanut kaiken tämän jälkeenkään. :)

 

 

7. Ja lupaan muistaa pitää pyyheliinan valmiina, en ehkä aina mukana, mutta valmiina. ;) (Suosittelen Douglas Adamsin tuotantoon perehtymistä, etenkin viisiosaista Linnunrata-trilogiaa..) 

* Aina valmiina! :)

Huomenta vaan

Jahas, kirjoitin äsken tulikivenkatkuisen tekstin, mutta se katosi. Ehkä parempi niin. Nyt vähän rauhoittuneempana samasta aiheesta uudestaan..

Vapaapäivän aamu alkoi perinteisesti. Koira herätteli kuuden maissa ylös ja kävin sen kanssa aamukävelyllä. Suunnittelin antavani sille aamuruuat ja lääkkeet, jonka jälkeen painelisin takaisin petiin ja nukkuisin vaikka puolille päivin, jos siltä tuntuu. Lenkiltä palaillessani puhelin soi, kello oli vasta muutaman minuutin yli seitsemän.. Töistä soitettiin, että pääsisinkö millään tulemaan tänään, kun oli jonkinlainen pakkorako, eräs työntekijä ei tullutkaan tänään töihin. Ajattelin, että ei ole todellista, en ala.. mutta suostuin kuitenkin. Sain korvauksena ylimääräisen palkallisen vapaapäivän, plus tietenkin vaihdettua tämän päivän vapaan toiselle päivälle. Mutta silti puhelun jälkeen istuin sohvalla ja mietin, että ei tästä tule yhtään mitään. Mitään ei voi suunnitella, mihinkään ei voi luottaa, ei siihen että menen töihin tiettynä kellonaikana ja pääsen sieltä pois tiettyyn aikaan, saatika sitten että työvuorolistaan merkityt vapaapäivät olisivat vapaapäiviä. Vähintäänkin joutuu vatvomaan työasioita vapaa-ajalla puhelimitse, mutta pyörivät ne muutenkin ajatuksissa vähän väliä. Ihan tässä muutama päivä sitten minun työvuoroni piti alkaa klo 15, mutta töistä soitettiin aamulla, että pääsisinkö tulemaan aikaisemmin, kun aamuvuoron ihminen ei tullutkaan. Menin sitten jo puolilta päivin työmaalle, mutta koko aamuhan siinä meni pilalle, kun suunnitelmat menivät uusiksi ja harmitti. Töistä ei myöskään pääse välttämättä siihen aikaan kotiin, kun on suunnitellut, vaan töissä saattaakin olla ns. tilanne päällä ja kotiin pääsee vasta tunteja myöhemmin. Töissä stressaa muutenkin, mutta eihän tämä tällainen ole mistään kotoisin. Pakko saada uusi työpaikka, ihan pakko.. Mutta nyt taas mars matkaan..

Kuka muu muka?

Näin viime yönä hassun unen, pakko kirjoittaa siitä, kun en yleensä muista uniani ja tämä oli ihan absurdi. :)

Olin jossakin tapahtumassa (konsertti/urheilutapahtuma/tms.), jossa oli iso katsomo ja paljon ihmisiä. Olin kai joidenkin kavereiden kanssa siellä ja oli jonkinlainen väliaika, lähdimme liikkeelle hakemaan juotavaa tai jotakin. Yhtäkkiä luokseni tulee joku mies, jota en heti tunnista. Hän alkaa jutella minulle ja vie minut vähän kauemmas pöytään istumaan ja istuu itse vastapäätä. Tunnistan hänet, hän on räppäri Cheek. Olen vähän hämmentynyt, kun hän alkaa selittää että nyt hän näki mahdollisuutensa tulleen, ja hänen oli nyt ihan pakko toimia. Hän kaivaa povaristaan jotakin, samalla kertoen että kuuli minun eronneen ja olevan nyt vapaa. Kuuntelen aivan äimän käkenä, saamatta sanaa suustani. Hän ottaa kädestäni kiinni, pyöritellen hermostuneena kädessään taskusta ottamaansa esinettä. Näen että se on sormus, pieni kultainen sormus. Alan nauraa ja itkeä samaan aikaan. Cheek ottaa oikeasta kädestäni kiinni ja yrittää laittaa sormusta oikean käden nimettömään, mutta sormus tuntuu olevan vähän liian pieni. Edelleenkin nauran ja itken, pyytelen anteeksi sitä, ja selitän että en suinkaan hänelle naura, mutta olen niin yllättynyt ja hämmentynyt, enkä oikein tahdo uskoa tätä todeksi. Hän vakuuttelee että totta tämä on ja että toivoo minun ottavan sormuksen vastaan. Hämmentyneenä, ilahtuneena, imarreltuna otan sormuksen käteeni ja laitan sen vasemman käden nimettömään. Cheek ilahtuu kovin ja nousemme ylös, lähdemme kävelemään. Luoksemme tulee ystäviä onnittelemaan ja iloitsemaan. Tunnelma on katossa, olen suorastaan järkyttynyt tästä yllättävästä käänteestä elämässäni ja ihmettelen itsekseni, miten onni voikin kävellä vastaan niin salamannopeasti. Tunnen iloa ja onnea. Ystävät vakuuttelevat minulle, miten onnellisia ovat puolestani. Hetken kuluttua tarkastelen sormusta tarkemmin, kurkistan sen sisäpuolelle ja sinne on kaiverrettu nimi: Elastinen.

Että semmoinen uni. Olin herättyäni vielä jotenkin onnen ja yllätyksen vallassa, hämmentynyt ja huvittunut tästä omituisesta unesta. Mainittakoon vielä että en ole mitenkään erityisemmin Cheekin tai Elastisen fani, joten kovasti kummastelen miten nämä tyypit olivat eksyneet uneeni. Hassu juttu.. :)

Jouluaatto

Teille kaikille:

Kaikkea hyvää ja kaunista,

onnea, iloa,

rakkautta ja lämpöä!

Hyvää ja Rauhallista Joulua!

Pitkiä pimeitä päiviä

Aikamoisen uuvuttavaa aikaa tämä vuoden pimein ajanjakso. Omat voimat ovat ainakin melko vähissä, eikä niinä harvoina vapaapäivinä oikein muuta jaksa tehdä kuin nukkua. Tai yrittää nukkua. Töissä on sen verran epävakaita aikoja meneillään, että jokseenkin kaikkeen mahdolliseen pitää yrittää varautua. Jatkuu siis edelleenkin samaan vanhaan tyyliin. Olenkin kovasti miettinyt vaihtoehtoisia uramahdollisuuksia, mutta vielä ei ole mitään niin konkreettista, että voisin lähteä nykyisestä paikastani. Ehkä ensi vuosi tuo jotain uutta väriä tähän kuvioon.

Joulu menee kotosalla, joulunpyhät ja vuodenvaihteen olen suurimmaksi osaksi töissä. Ei oikein tunnu joululta. Aiemmat joulut ovat useimmiten menneet minun ja exän vanhemmilla kyläillessä, viime jouluna he olivat meidän luonamme. Nyt en ole menossa minnekään. Äitini lähtee jouluksi veljelleni ja exän vanhemmille en oikein usko meneväni, tuskinpa sen kummemmin olen exänkään kanssa tekemisissä. Tänä vuonna en jaksanut laittaa kenellekään edes joulukortteja.. Joulua olen laittanut sen verran, että parvekkeella on jouluvalot ja sisällä on muutama koriste. That's it. En ota tästä mitään stressiä, tavoitteenani on nyt vain selvitä jotenkin tästä eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Kuitenkin, vaikka olen aika uuvuksissa, jaksan vieläkin uskoa siihen, että aurinko paistaa jonakin päivänä tähänkin risukasaan. Pitää vaan jaksaa painaa pitkää päivää, sillä lopussa kiitos seisoo. Pakkohan sen on! :) Valoa kohti!

Aamu-unisia pikamietteitä

Pohjimmiltaan positiivinen perusvire on vallalla, vaikka elämä heittääkin välillä kapuloita rattaisiin. Päivä toisensa jälkeen vierähtää ohitse ja illalla nukkumaan mennessään huomaa, että niin vain tästäkin päivästä selvisin. Samat vanhat aiheet pyörivät kuvioissa: stressaava ja hektinen työ, myymätön talo, oikutteleva exä, edelleenkin sairasteleva koira, univaje, hiljaa hiipivä painonnousu, väsymys. Plus yhtä sun toista. Vaan on niitä positiivisiakin asioita. Se eroryhmä on osoittautumassa varsin hyväksi paikaksi käsitellä omia ajatuksia ja saada tukea, mutta myös toisenlaisiakin näkemyksiä ja kokemuksia eroon liittyvistä tilanteista. Uusi koti tuntuu oikeasti kodilta, enkä ikävöi takaisin entiseen taloon, koirakin on ottanut tämän jo ihan kodikseen ja on kiltisti myös yksin ollessaan. Saa olla niin kuin itse haluaa ja touhuta asioita omaan tahtiin. Oma tupa, oma lupa. Arvostan. :)

Ensimmäisen eroryhmätapaamisen jälkeen

Kuluneella viikolla kävin ensimmäisessä eroryhmätapaamisessa. Ryhmä oli pieni, siihen kuului kaksi vetäjää ja seitsemän osallistujaa. Aluksi sovimme ryhmän säännöistä, joihin kuuluivat mm. sellaiset asiat, että ryhmässä puhutuista asioista ei puhuta ulkopuolisille, jokaisella on vapaus valita osallistuuko johonkin tehtävään vai ei ja haluaako sanoa jotakin vai ei. Kaikki saavat esittää kysymyksiä ja kommentteja halutessaan, mutta mihinkään ei ole pakko vastata, jos ei halua. Lisäksi toivottiin sitoutumista siihen, että käy tapaamisissa (yhteensä 10), jollei tule mitään pakottavaa estettä.

En kerro mitään ryhmän muista ihmisistä, tai heidän elämäntilanteistaan, jotta kukaan ei vahingossakaan sattuisi tunnistamaan jotakuta tuttuaan sieltä. Ryhmän jäsenten tarinat olivat koskettavia ja jokaisella oli omanlaisensa ero takanaan. Löysimme jokaisesta tapauksesta tuttuja elementtejä, jotka sopivat meihin kaikkiin, vaikka tietenkin oli eroavaisuuksiakin. Tämä ensimmäinen tapaaminen meni lähinnä ennakko-odotusten ja toivomusten kartoittamiseen ja siihen, että jokainen sai kertoa omasta tilanteestaan lyhyesti. Minulle jäi ryhmästä hyvä mieli ja sellainen ajatus, että tämä on minulle hyväksi ja tarpeen. Tekee hyvää päästä peilaamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan vertaisryhmässä, jossa muillakin on kipeitä asioita takanaan.

Sain työpaikalla järjestettyä työvuoroni niin, että pääsen osallistumaan ryhmään. Olen ollut aika avoin ja rehellinen näistä(kin) asioista, olen kertonut miksi en pääsisi tulemaan tiettyinä aikoina töihin ja minuun on onneksi suhtauduttu reilusti. Asennoituminen on ollut sellaista, että totta kai sinun pitää päästä menemään sinne, joten järjestetään nämä vuorot niin että se onnistuu mahdollisimman usein. Hieno juttu, ja vaikka työstäni täällä toisinaan olen vähän märissytkin mm. sen stressaavuuden ja ennakoimattomuuden takia, niin on se työnä mielenkiintoista ja palkitsevaa, ja se on iso plussa että joustoa löytyy tarvittaessa myös minun suuntaani, jos se vain on mahdollista järjestää.

Ensi viikon tapaamista odotan mielenkiinnolla. Ryhmä vaikutti toimivalta ja kaikilla oli heti alusta lähtien sellainen kiva, avoin asenne, että me kaikki saamme tapaamisista varmasti paljon irti, vaikka asioiden läpikäyminen raskasta onkin.

Murheellinen ex-anoppi

Ex-anopilla oli tässä hiljattain merkkipäivä. En ole kuullut exän vanhemmista mitään sen jälkeen, kun exä kertoi erostamme. Laitoin kuitenkin onnittelutekstarin, jollain tavalla halusin häntä muistaa. Ex-anoppi soittikin pian tekstarin jälkeen. Hän oli tosi itkuisen kuuloinen ja toki alkuun kiitteli onnitteluista, mutta pian alkoi purkamaan sydäntään, miten häntä vieläkin itkettää eromme. Se oli hänelle raskas paikka.. Puhelimessa vielä sanoi, että kun hän vielä meidän häissämme toivotti tervetulleeksi perheeseen. Sanoin muistavani. Pyyteli, että voisimmeko tulla joskus vielä yhdessä käymään, johon oli vähän vaikea sanoa mitään. Lopulta sanoin, että voidaanhan me tulla joskus. Tuntuu pahalta, että exän törttöilyt satuttavat niin monia ihmisiä, eivät pelkästään minua.. En tiedä mitä exä on kertonut erostamme, kertoiko oikeita syitä. Sanoo kertoneensa, mutta en tiedä. En kehdannut kysellä puhelimessä itkevältä vanhukselta sen tarkemminkaan. Yritin lohdutella, samalla kun kiukku exää kohtaan kasvoi kihisten taas hetkeksi. Olisi ollut miehen teko valmistella erosta kertomista edes vähän, ennen kuin sitten ilmoittaa paukauttaen, että ero on jo voimassa - kun siihen saakka oli yli vuoden ajan oltu ja esiinnytty kuin mitään kummallista ei olisikaan tekeillä. Exä vaati minuakin olemaan "normaalisti" appivanhemmilla, vaikka minun mielestäni heille olisi pitänyt kertoa jo silloin, kun pettäminen selvisi. Minun oli tosi vaikea olla heidän luonaan kylässä, kun olin vihainen, surullinen ja järkyttynyt, ja olisin halunnut kertoa heille missä mennään. No, elämä on ja sen edestään löytää minkä taakseen jättää. Ennemmin tai myöhemmin.

Lisäys: Olisi ollut miehen työ olla pettämättä alunperinkään, niin ei olisi näitäkään kyyneleitä tarvinnut vuodattaa..

Beautiful Day

Puolta vaille puoliyö, kodin ääninä ovat U2 ja pöydän alla kuorsaava koira. Makuina kuuma kaakao, juustovoileipä. Unelias ja rento olotila, vaikka takana on kiireinen työpäivä ja uutisissa varoiteltu myrsky on tulossa. Eipä sen kummempaa, pieni pilkahdus olotilastani, ohikiitävä hetki ikuistettuna bittiavaruuteen. :) Aika mennä nukkumaan, hyvää yötä!

Pikapäivitys

Huh, koiralta otettiin maanantaina verikokeita ja tutkittiin sitä muutenkin tarkasti. Tuloksista ei löytynyt mitään kovin ihmeellistä, eläinlääkäri arveli että kohtausten syynä saattaisi olla matala verensokeri. Toisin sanoen pitää olla entistäkin tarkempi insuliinin annostuksen kanssa. Pienensin annosta ja koira onkin ollut paremmassa kunnossa. Olisiko tässä nyt päästy säikähdyksellä! :) Minun virheenihän se on ollut, sillä en ole ollut riittävän tarkkana.. mutta onneksi ei ole tapahtunut mitään peruuttamatonta. Koirulilla on edessään vielä iloisia koiranpäiviä!

Työhaastattelusta on perhosia vatsanpohjalla. Työ olisi mielenkiintoinen ja kaikin puolin lupaavan oloinen, mutta se on sitten lähinnä kiinni siitä että minkälaista persoonaa sinne etsitään. Uskon olevani kaikin puolin pätevä ja sopiva siihen tehtävään, joten homma ratkeaa henkilökemialla, jos on muitakin yhtä hyviä hakijoita. Nyt olen aika itsevarma omista kyvyistäni, mutta tälle mielipiteelle on (jopa omasta mielestäni) katetta. :) Ei auta kuin toivoa parasta.

No, nyt pitää valmistautua uuteen työpäivään nykyisessä työpaikassani. Siinä on edelleenkin paljon epävarmuustekijöitä ja monia muuttujia pelissä, joten uusi työ olisi aivan paikallaan. Mukavaa perjantaita!

Isämuistoja

Hyvää isänpäivää kaikille isäihmisille! :) Omaani muistelen lämmöllä ja kaipauksella. Olin vasta 9-vuotias, kun hän kuoli. Kovin paljon en hänestä muista, mutta jotakin sentään. Olin selkeästi isän tyttö. Muistan että hän opetti minua pelaamaan shakkia jo ennen kuin osasin lukea. Minulla onkin muistona tuosta nimenomaisesta shakkipelistä kaksi hevosnappulaa, musta ja valkoinen - tai valkoinen on itse asiassa puunvärinen. Hevosnappulat otin siksi, koska pidin lapsena kovasti hevosista ja isä kertoi lapsuudenkodissaan olleen yhden hevosen työhevosena. Ruskea, jolla oli musta harja ja häntä. Shakkinappulat ovat nytkin ikkunalla edessäni.

Muistan senkin, että pienenä lapsena juoksin monesti kilpaa isän kanssa. Isä antoi minun voittaa, mutta lapsenuskossani kuvittelin pitkään, että oikeastikin olen isää nopeampi. :) Muistan että olimme perheen kanssa telttailemassa jossakin leirintäalueella ja jostakin tuli telttamme lähelle humalaisia miehiä, näin puukonkin. Minua pelotti, mutta isä sai porukan lähtemään pois. Isään pystyin aina luottamaan ja jos jostakin syystä oli aihetta rankaista minua, menin isän luokse anelemaan armoa. Äiti oli ankarampi, tuli risulla pitkään ja hartaasti paljaalle takapuolelle. Risu piti usein jopa itse hakea pihakoivusta. Isä usein lepytteli äidin ja ahterini säästyi - sillä kerralla.

Muistan isän myös heikkona ja kalpeana ison sydänleikkauksen jälkeen sairaalasängyssä ruman värisissä vaatteissa. Kotiin päästyäänkin isä oli heikko, eikä äiti antanut mennä syliin, vaikka isä olisi ottanutkin. Pelkäsin isän terveyden puolesta. Pelkäsin, että isä kuolee.

Muistan isän tekemässä autokauppoja kotonamme keittiön pöydän äärellä. Hän oli päässyt sairaalasta kotiin, eikä voinut ajaa autoa, mutta vanha automme piti vaihtaa. Muutaman kymmenen kilometrin päästä isommalta paikkakunnalta oli tullut autokauppias ihan upouuden auton kanssa meille kotiin ja vei vanhan automme mennessään. Isä varmaan halusi varmistaa, että meillä olisi edes toimiva auto, jos hänelle käy jotakin. Eihän se mikään kallis auto ollut, kirkkaanpunainen Lada, mutta paljon parempi kuin silloinen vanha kotteromme.

Lapset ymmärtävät paljon asioita, vaikka niistä ei puhuttaisikaan. Isä joutui taas kerran uuteen isoon leikkaukseen. Vaikka en olekaan mitenkään erityisen uskonnollisesta perheestä, enkä ole itse erityisen uskonnollinen, mietin lapsena taivasta ja muita sen semmoisia asioita aika paljon. Niinpä sitten leikkausta ennen rukoilin itsekseni, että jos leikkaus auttaa ja isä ei sen jälkeen enää kärsi, niin saahan isä elää vielä - mutta jos se ei auta ja isään sattuu, niin sitten jumala voisi antaa isän kuolla ja päästä kärsimyksistä. Näin aikuisena tuo tuntuu aika hurjalta ajatella, että 9-vuotias ajattelee noin.. mutta niin se oli. Voitte varmaan kuvitella minkälainen syyllisyydentunto siitä tuli, kun isä sitten kuolikin leikkauksen aikana.. sehän oli käytännössä minun syyni, kun sitä toivoin. Joku pieni lohdullinenkin ajatus siinä oli, että ehkä isällä sitten olisi ollut todella tuskainen loppuelämä, kun tässä nyt kävi näin, mutta suurimmaksi osaksi kannoin syyllisyyttä, josta en puhunut kenellekään.

Isän kuoleman jälkeenkin isän muisto on ollut elämässäni läsnä. Olin aikanaan jonkin aikaa töissä samassa yrityksessä, jossa isänikin oli ollut ja moni työkavereistani oli tuntenut isäni. Kuulin silloin tällöin tarinoita isästä ja siitä miten hän oli ollut todella hyvä ja reilu ihminen. Oli lohdullista tietää, että isääni ei oltu unohdettu.

Minäkään en ole unohtanut isääni, vaikka olen elänyt elämästäni jo kolme neljäsosaa ilman häntä. Välillä tuntuu siltä kuin hän olisi jollakin tapaa tukenani vaikeina aikoina, pitämässä tytöstään huolta elämän myrskyissä, vaikka ei olekaan ollut fyysisesti läsnä. Olen yrittänyt pitää oman elämäni ohjenuorana sitä, että olen hyvä ja reilu ihminen, avulias ja oikeudenmukainen. Samoja asioita olen kuullut isääni liitettävän. Toki isässäni oli tarpeen tullen myös perinteistä pohjalaista tempperamenttia ja sitä minun pitäisi ehkä kaivaa itsestäni enemmänkin esiin. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että minulla on ollut hyvä isä ja hän on omalta osaltaan antanut minulle hyvät eväät elämääni varten, vaikka joutuikin lähtemään niin aikaisin.

Iloa ja surua odotettavissa ensi viikolla

Sain eilen yllätyspuhelun eräästä yrityksestä, jonne olin laittanut työhakemuksen. Hakuaika ei ole vielä edes päättynyt ja he pyysivät minua haastatteluun ensi viikon lopulla! :) Haastattelupäivälle sain jopa itse valita ajan, sillä taisin olla ensimmäisten joukossa joille soitettiin. Ihan hyvä merkki, eikös? :)

Koira sen sijaan on mennyt huonompaan kuntoon. Se on saanut muutaman päivän aikana jotain kummia kohtauksia, ja viime yönä se sai ihan selkeän epilepsiakohtauksen. Suusta tuli vaahtoa ja pissat tulivat alle.. :( Taitaa olla viisainta lähettää se viimeiselle matkalleen ensi viikolla. Ihan järjettömän surullista, mutta ei sen olo tuosta taida kohentua. Pitää vaan hyväksyä tosiasiat.

Vuodatusta

Työhakemusten lähettelyksi se taas meni, vaikka työsuhde vielä jatkuukin..ainakin vähän aikaa.  Jotain muuta pitää löytää henkensä pitimiksi. Tämä ei vetele, ihan liikaa muuttujia ja epävarmuustekijöitä tässä nykyisessä hommassa. Stressaantuneena olen taas alkanut syömään suklaata, toffeeta, keksejä, sipsejä.. naama turpoaa ja ahteri ei mahdu housuihin.

Exällä on S-ketjun bonus-/luottokortti, johon minut on liitetty. Halusin saada oman kortin, mutta enhän sitä sitten saanutkaan, kun olen vielä liitettynä siihen yhteiseen tiliin. Minulle kerrottiin, että meidän pitää yhdessä tulla tekemään tarvittavat muutokset. No, monen monta päivää maaniteltuani ja pyydettyäni sain exän kanssani hoitamaan asiaa. Kortissa on luotto-ominaisuus, jota minä en ole siis käyttänyt ollenkaan. Exä on ostanut velaksi milloin mitäkin ja tilinhoitoehdoissahan sanotaan, että olemme yhteisvastuullisia tästä velasta. Exä kyllä lupasi ottaa velan omakseen täysimääräisenä, kun en minä ole sen tekemiseen millään muotoa osallistunutkaan. Menimme siis hoitamaan asian lopultakin kuntoon, mutta eihän sekään taas mennyt kuten kuvittelin. Luottotili pitää lopettaa kokonaan ja maksaa luotto pois, jonka jälkeen voidaan tehdä sitten uusi luottohakemus. Mies alkoi kiemurtelemaan vaikeana tässä kohdassa ja tajusin heti mistä kiikastaa. Kun hän ei ole töissä, ei hän saa uutta luotollista korttia. Joten minä en alkanut hankalaksi (vaikka ei se olisi ollut hankaluutta, vaan asoiden oikeudenmukaista hoitoa) enkä vaatinut tilin lopettamista. Roikun siis vielä vastuullisena siinä velassa, vaikka minun käyttöoikeuteni siihen otettiinkin jo pois (meidän molempien tahdosta). Saan siis oman kortin, mutta en pääse vielä kokonaan eroon siitä entisestä. Pehmo minä. Luuseri ja vastuuta pakoileva exä.

Vaikka en itsekään rahoissa kieri, mutta sentään parhaani teen töitä löytääkseni ja rahaa säästääkseni. Exä sen sijaan on ihan onneton raha-asioissaan. Tai en tiedä mistä se johtuu, mutta tavatessamme hän oli korviaan myöten veloissa ja autoin häntä maksamaan laskujaan ulosotosta jne. Nyt pahasti näyttäisi siltä, että hän on hyvää vauhtia menossa taas samaan suuntaan. Koko suhteemme ajan hänen rahankäyttönsä on ollut lyhytnäköistä, mitään ei ole saatu säästöön, vaikka välillä olen itse laittanutkin rahaa sivuun omaan jemmaan, mikä on sitten lopulta pitänyt ottaa käyttöön, kun kaikki muut rahat ovat menneet.. Kaikki on aina mennyt johonkin. Jollei muuhun niin kaljaan ja viinaan. Joihin en siis itse ole koskenut. Autoa ei ole voinut vaihtaa edullisempaan, menoja ei ole voinut karsia - tai siis minun menonihan olivat aivan eri asia. Niistä kyllä karsittiin ja minua syyteltiin opiskeluaikanakin siitä, että en tuo tarpeeksi rahaa talouteen, kun en käynyt täysipäiväisesti töissä. Exä puolestaan ei oikein ole innostunut työnhausta. En jaksa enää välittää. Aikuinen mies, hoitakoot omat asiansa. Minä yritän pärjätä oman elämäni kanssa. Vastoinkäymisiä tulee muutenkin niin että oksat pois.

Eläinlääkärireissukin oli ja lasku oli kolminumeroinen, kun koiruli kävi tarkistuksessa, sai rokotuksen, tutkittiin yhtä ja toista ja todettiin korvatulehdus. Molemmissa korvissa. Kolmen viikon korvatippakuuri, tulehduskipulääkekuuri, rauhoittavaa hormonia erittävä Adaptil-haihdutin muuttostressiä lievittämään, plus ne entiset lääkkeet, mitä saanut jo pitkään: nesteenpoistolääke, sydänlääke ja insuliinipiikit.. Onneksi koiruus on piristynyt jo, ehdin huolestuakin, kun eläinlääkäri jo maalaili viimeisille unille laittoa, jos olotila ei lähde kohenemaan.. Mutta toki pitää elää koiran ehdoilla ja parhaani mukaan koetan katsoa, ettei se kärsi viimeisiä aikojaan. Armeliasta ja vastuullista on päästää se rajan taa, jos tilanne sen vaatii. Mutta ei vielä, ehkä.. Onneksi se sentään alkaa kotiutumaan uuteen kotiin, hississä kulkeminen sujuu, vaikka pikkuisen pitää haukkua vieraille hajuille. Yksinkin osaa olla jo vähän aikaa ilman isompaa hepulia.

Koiraa yksin olemiseen totuttaessani kävin tänään kysymässä lähikampaamosta hiustenleikkausaikaa, jonka sainkin yllättäen hetken odottelun jälkeen. Vähän epäröin, kun jätin koiran yksin, mutta päätin ottaa sen. En siis ollut koskaan käynyt kyseisessä paikassa, kerroin kampaajalle miten haluaisin hiukset leikattavan ja hän alkoi hommiin. Tulos oli .. no, erilainen. Olihan se sinnepäin ja kyllähän jos oikein katsomalla katsoo, niin ohjeita on noudatettu, mutta en tykkää. Harmittaa. Mutta ei voi mitään. Ei ainakaan ollut kallis ja kun viimeksi olen käynyt kampaajalla yli neljä kuukautta sitten, niin onhan tulos kai siihen nähden parempi. Piirun verran parempi. Mutta ei mennyt ihan putkeen siis sekään.

Mitähän vielä..? Sataa. Väsyttää. Ai niin, ostin Lidlistä iltaa piristämään pakastepizzan. Mainostettiin oikein infernaalisen tuliseksi.. ja niin se muuten olikin! Jäi puolet syömättä. Se siitä herkkuhetkestä. Ja nyt ajatus ei oikein luista enää. En tosin tiedä, että onko se luistanut koko tekstin alusta alkaenkaan, mutta naputtelinpa nyt kun en vähään aikaan ole teitä lukijoita kiusannut ajatelmillani.. kjäh. ;)

Mutta kaiken kaikkiaan taidan kumminkin katsella maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa, sillä edelleenkin näen tulevaisuuden mahdollisuuksia täynnä ja luottoa on siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Hiuksetkin kasvavat aikanaan.

Yllättäviä käänteitä, aikaa koiralle

Taisi käydä niin, että asioiden uudelleenjärjestäydyttyä vähän ikävällä tavalla, minulle järjestyi yllättäen aikaa. Työkuvioissa tapahtui odottamattomia asioita ja luultavasti ainakin tämän viikon ajan olen vapaalla. Taustalla olevat ikävät asiat eivät vaikuta suoraan omaan elämääni, mutta niillä on mahdollisia vaikutuksia mm. työkuvoihini jatkossa. Vielä en tiedä enempää. Aika näyttää. :(

Tästä kaikesta on löydettävissä ainakin se positiivinen puoli, että sainkin aikaa koirankoulutukseen ja muuton loppuunviemiseen. Olen nyt vain ohikulkumatkalla uudessa kodissani, mutta suunnittelin tulevani koiran kanssa tänne viimeistään huomenna aamulla. Sitä ennen pitää tehdä vielä jotain hankintoja.

Elämä on arvaamatonta..

Mistä tätä kiirettä riittää?

Sateisen harmaa sunnuntai. Kesäajan päätös, kellojen kääntö, tunnin verran pidempi viikonloppu. Uusi koti alkaa vähitellen näyttää kodilta, vaikka purkamattomia muuttolaatikoita onkin vielä siellä täällä. Budjetti ei ihan salli kaikkia ihania sisustusideoita, joita päässä pyörii, mutta jotain olen pystynyt toteuttamaan. Kulunut viikko on vierähtänyt kiireisesti, ennakoimattomia asioita setvien, päällekkäisiä aikatauluja sumplien, ohimennen tavaroita roudaten, öitä huonosti nukkuen. Lohtuna on se, että asiat kuitenkin edistyvät ja uusi koti alkaa näyttämisen ohella myös tuntua kodilta, vaikka en ole ehtinyt juurikaan edes käydä täällä. Vanha koti tyhjenee huonekaluistani ja tavaroistani, enkä enää oikein osaa olla siellä. Toisaalta, viime aikoina olen käynyt siellä lähinnä hoitamassa koiraa ja nukkumassa.. En ole ehtinyt olla uudessa kodissa koiran kanssa keskeneräisen muuton ja työpäivieni ennalta-arvaamattomien pituuksien takia. En ole nyt viikonloppunakaan ehtinyt olemaan koiran kanssa täällä uudessa paikassa, kun näille kahdelle päivälle oli buukattuna monenlaisia menoja parinsadan kilometrin säteelle. Uskon kyllä että karvakorva oppii olemaan myös yksin täällä aika helposti. Se on osoittanut aika isoja edistysaskeleita niinä harvoina päivinä, kun olemme olleet täällä. Nakkeja siinä kyllä kuluu. ;) Naapurit joutunevat valitettavasti kuulemaan vähän sen protestointeja alkuvaiheessa, mutta elämä on.. Ainoa isompi huolenaiheeni tällä hetkellä ovatkin siis työpäiväni, jotka saattavat itsestäni riippumattomista seikoista johtuen kestää ennakoitua pidempään. Ei kai auta kuin toivoa parasta. Asioilla on tapana järjestyä, vai miten se meni. :)

Sain viikolla postia terapeutiltani. Hän laittoi mainoksen eroryhmästä, joka alkaisi noin kuukauden kuluttua. Ajattelin osallistua, joten pitää yrittää mahduttaa sekin tiukkoihin aikatauluihini mukaan. Ryhmästä saattaisin saada lisää eväitä itsenäisen elämän alkuun, vaikka nyt tuntuukin siltä että ihan kohtalaisestihan tässä on selviytynyt. Kiire tosin voi vähän hämätä. Ei ole ollut kunnolla aikaa ajatella ja käsitellä kaikkia tunteita ja mietteitä. Päässä pyörii eron jälkipuinnin lisäksi monen muunkinlaisia ajatushattaroita, joista ei oikein saa kiinni. Kun ei myöskään ole aikaa muodostaa niistä lauseita koneen äärellä, bloginkin kirjoittaminen on ollut valitettavasti vähän taka-alalla. Kokonaisuudessaan on kumminkin luottavainen olo ja tunne siitä, että elämä kantaa, vaikka välillä asiat ovatkin melko kaoottisia ja kiire värittää silmänalusia tummalla tussilla.

Yhtä ja toista ja kaikenlaista

Blogin päivittäminen on ollut nyt aika satunnaista, keskittyen lähinnä viikonloppuihin. Viikolla majailen vanhassa kodissa, jossa minulla ei ole konetta käytettävissäni ja viikolla on muutenkin aamusta iltaan ohjelmaa, joten en ehdi kuin käydä kääntymässä täällä uudessa kodissani. Töissä on melko paljon muuttujia, jotka aiheuttavat sen, ettei ole mitään mahdollisuutta suunnitella ajankäyttöäni. Tilanteet ja aikataulut muuttuvat ja venyvät, eräänäkin päivänä menin töihin aamulla 7:30 ja kun kaikkea sattui ja tapahtui, pääsin kotiin vasta klo 22:30 jälkeen. On vähän pakkorako joustaa ja venyä.

Työkuvioiden lisäksi pitäisi sitten vielä jaksaa roudata viimeisetkin tavarat uuteen kotiin ja kouluttaa koiraa kerrostalokoirien tavoille ja hoitaa muitakin velvollisuuksia ja joskus olisi ihan kiva jopa nähdä ystäviä, tai edes istahtaa rauhassa hetkeksi sohvalle katsomaan vaikka iltauutisia. Monipuoliset ja säännölliset ateriat olisivat myös ihan kiva juttu. Ja levolliset yöunet. Ja puhtaat vaatteet.. en ole edes ehtinyt pyykkiä pestä. Viikko sitten minut vielä sotkettiin tahtomattani eräiden läheisten ihmisten väliseen isoon riitaan, josta olen yrittänyt pysytellä erossa jo monta kuukautta. Kaikki mahdollinen tulee mukaan uniin, enkä saa nukuttua hyvin. Päässä saattaa jopa pyöriä koko yön ajan joku radiosta ohimennen kuultu laulu, josta en pääse eroon.

Nyt viikonloppuna unelmoin pitkistä ja rauhallisista yöunista uudessa kodissani, mutta koira ei rauhoittunutkaan yöksi, vaan vaelteli pitkin asuntoa ja halusi ulos 2-3 tunnin välein. Ainakin viime yö meni aika kehnosti ja aamulla olin todella uuvuksissa. Tänään päivällä kävi vieraita, keiteltiin kahvia ja paistettiin pannaria. :) Se piristi ja sai hyvälle tuulelle. Kovasti, kovasti toivon että tämä tuleva yö olisi rauhallisempi ja saisin nukuttua yhtäjaksoisesti aamuun saakka. Voimat ovat aika vähissä ja ensi viikko vaatii taas jaksamista. Pitää saada akkuja ladattua. Joten, oikein hyvää yötä.. painun petiin! :)

Koirapulinaa

Jee, netti toimii uudessa kodissa! Oltiin koiran kanssa ensimmäinen yö täällä. Voin kertoa, että ei paljon nukuttu! Koko illan koira stressasi ihan hulluna, läähätti ja hermoili, eikä osannut yhtään rauhoittua. Vaikka olisi tehnyt mieli mennä rapsuttelemaan ja tyynnyttelemään sitä, puuhailin vain omia juttujani, enkä kiinnittänyt siihen huomiota. Pidin radion päällä ja annoin sille aikaa totuttautua omaan tahtiinsa ilman ylimääräisiä hössötyksiä. Olin laittanut sille vesikipon ja herkkuraksuja ympäri asuntoa, jotta se löytäisi kivoja yllätyksiä, mutta ei sitä oikein kiinnostanut. Stressasi liikaa. Vähitellen koira makaili pidempiä aikoja aloillaan ja läähätys laantui, kunnes jo oli muutaman minuutin kerrallaan ihan rauhassakin.

Jostakin luin, että stressaantuneena koiran tarve päästä pissalle on suuri, joten kävimme illan ja yön aikana useamman kerran pienillä pissalenkeillä. Tuli samalla hissikin tutummaksi ja tutummaksi. Yöllä se jo vähän maisteli löytämiään herkkuja ja tänään se on jo huomattavasti rauhallisempi. Nytkin lekottelee rentona kyljellään tuossa lähellä. Parveke sitä pelottaa vielä, sinne ei uskalla mennä, kun kaiteen alaosasta näkee läpi, mutta eiköhän se siitä.

Tuo ulko-oven postiluukku mietityttää, kun täällä ei ole väliovea, vaan ulko-ovi on ainoa ovi asunnon ja rappukäytävän välissä. Saisikohan siihen jonkun korin mihin posti putoaa, ettei posti putoa ovella lekottelevan koiran päälle.. siitähän se sätkyn saa. En myöskään tiedä pitäisikö koira luukusta tipahtelevia rapisevia juttuja kivoina leluina, mitkä voi repiä ja silputa pitkin asuntoa.. Nyt olen laittanut pienen väliaikaisportin eteiskäytävään, ettei koira menisi sinne.

Koiran kannalta olisi hyvä, jos voisin olla vaikkapa viikon lomalla sen kanssa, mutta kun se ei ole mahdollista, niin pitää tyytyä viikonlopputreeniin. En uskalla jättää sitä vielä yksin tänne. Kunhan nyt ensin saan sen tottumaan asuntoon, uusiin ääniin ja juttuihin, niin sitten vähitellen jätän sen itsekseenkin. Joku vähän kovempiluontoinen koira ei välttämättä olisi moksiskaan tällaisista muutoksista, mutta tuo karvakorva on sen verran pehmo, että stressaa monenlaisista jutuista. Sitä ihmettelen, ettei se pelkää uudenvuodenpaukkuja ja raketteja, mutta sehän nyt ei haittaa. :) No, täällä ollaan vielä huomiseen saakka ja sitten kai siirrytään työviikon ajaksi vanhaan asuntoon. Tai riippuu ihan koirasta. Voihan se vaikka yllättää minut ja kotiutua nopeamminkin. Katsotaan. :)

Onko koira kotona?

Tänään vein koiran ensimmäistä kertaa muutamaksi tunniksi uuteen kotiin. Rassukka jännitti jo hissiä. Oli ihan matalana jalat levällään ja häntä koipien välissä. Hissistä tepsutteli hitaasti ja varovaisesti ulos käytävään ja kulki käytävän reunoja myöten hiipien. Sisällä uudessa kodissa pyrki olemaan vain mattojen päällä. Liukkaat laminaattilattiat olivat pelottavia, liukkaita ja outoja. Meillä vanhassakin kodissa on laminaattilattiat, mutta kai ne sitten tuntuivat erilaisilta uudessa paikassa. Koira oli levoton, läähätti hermostuneesti, kulki edestakaisin mattoja pitkin, välillä vähän liukasteli laminaateillakin. Söi kuitenkin pieniä herkkupaloja, kun niitä tarjosin. Yritin itse olla mahdollisimman normaalisti. Laitoin radion päälle, etteivät naapureista ja käytävästä kuuluvat äänet olisi niin erottuvia. Touhusin normaaleja kotiaskareita, tein välipalaa, söin, laitoin tavaroita paikoilleen, istuin nojatuolissa kännykkää plaraten, kehuin ja rapsuttelin koiraa kun se oli hetken aloillaan.

Kävimme tekemässä pienen kävelylenkin uudessa ympäristössä ja se meni ihan hyvin, jos ei huomioida käytävällä ja hississä kulkemista. Ne ovat tuolle maalaismöllille pelottavia asioita. Jotenkin se tajuaa sen, että lattian alla on paljon tyhjää. Olen huomannut sen joskus aikaisemminkin, esimerkiksi sellainen käytäväsilta, jossa koira ei voi nähdä että se on tyhjän päällä oleva silta, eikä pelkkä käytävä, niin sielläkin se menee matalaksi ja levittää jalkoja, hiipii varovasti ja nurkkia myöten. Ja sitten vielä hissi, joka on tyhjän päällä ja liikkuu.. ai hurja se on pelottava juttu.

Voi pientä, se on jotenkin niin säälittävä, mutta pitää olla mahdollisimman tavallisesti sen kanssa, ettei se ajattele että tässä nyt on jotain erikoista minunkin mielestäni. Kai se siitä aikaa myöten tottuu. Onneksi ei ole pakko muuttaa heti paikalla sinne uuteen paikkaan, vaan voin totutella koiraa ajan kanssa. Vielä se ei miellä uutta paikkaa kodiksi. Palattuamme vanhaan paikkaan se meni heti omalle paikalleen, huokasi syvään ja kävi nukkumaan.

Uutta, vanhaa ja lahjaksi saatua

Jotain uutta, jotain vanhaa.. :) Uuden kodin järjestys alkaa vähitellen hahmottumaan. Isoimmat huonekalut ovat löytäneet paikkansa, vaikka en ole vielä saanut kaikkia kasattuakaan. Pienessä asunnossa on oleellista suunnitella siirrot mittanauhan kanssa etukäteen, ettei tarvitse siirrellä tavaroita edestakaisin. Vein yhteisestä asunnostamme omaan kotiini aika paljon huonekaluja, uusia ovat sänky ja vuodesohva + tuoli. Pieni ruokapöytä ja tuolit ovat oikeastaan oleellisimmat puuttuvat esineet. Kaverilta saan vielä yhden kaapin, joka sopii yhdistettyyn makuu- ja työhuoneeseeni värinsä perusteella. Toivottavasti myös mittojensa perusteella.. Oleellisimmista tavaroista puuttuvat vielä mikroaaltouuni ja pyykkikone (ja kuivauskone), mutta voin kuitenkin pestä pyykit taloyhtiön pesukoneella, joten ei mitään paniikkia sen suhteen.

Eksä on ollut jopa lähes hyvällä tuulella muuton suhteen. Kai se on hänellekin helpotus ja selkeyttää asioita. Ihan hyvässä hengessä ollaan jaettu tavaroita, se vähä mitä nyt ollaan ehditty käymään läpi silloin kun ollaan ehditty näkemään. Huonekalut ollaan jaettu, jotain koriste-esineitä, matkamuistoja, käyttötavaraa.. Mulla on ollut aika kiirettä töissä ja muuttopuuhissa. Kaveripariskunta tuli isolla autolla auttamaan muutossa, mies oli reissussa sinä päivänä. Kävi eksä yhtenä iltana katsomassa uutta asuntoani, kun vein jotain tavaroita sinne. Haisi ihan hirveästi viinalle. Ei sellaiselle pehmeän oluiselle, vaan ihan raa'alle viinalle. Autoa ajaessani ja hengitystä pidätellessäni mietin itsekseni, että onneksi minun ei tarvitse sietää tätä enää! Eihän siinä mitään, jos silloin tällöin joskus ottaa ja haisee semmoiselle, mutta kun se ei ole ollut kovin harvinaista. Ja se vanhan viinan haju oli ällöttävää, etenkin jos oltiin lähdössä esimerkiksi kummilapsien synttäreille.. Hävetti. Onneksi sitä ei tosiaankaan tarvitse enää sietää.

Nyt en ehdi kirjoittamaan enempää. Oma tietokoneeni on vielä asentamattomana muuttolaatikoissa uudessa kodissa ja nyt kirjoittelen tätä lainakoneella vanhassa kodissani. Olen ollut muutaman päivän nettipimennossa. Se on toisaalta ihan suositeltavaakin silloin tällöin. Tulee helposti roikuttua netissä ihan liiankin paljon. Jatkan juttua joskus, kunhan saan koneen toimimaan uudessa kodissani. :)

Enää yksi yö!

Voitteko uskoa? Enää yksi yö ja saan uuden asunnon avaimet! Tähän ollaan nyt tultu niin monen tuskaisen ja epätoivoisen blogipäivityksen jälkeen - oma elämä on alkamaisillaan! Ollaan vähän jaettu huonekaluja ja jotain muita juttuja, joten minulla on huomiselle päivälle jotain konkreettista muutettavaa. Kaveripariskunta tulee pakettiautonsa kanssa illalla käymään, viedään isoimpia huonekaluja. Pienemmät tavarat saan kuljetettua omallakin autolla hiljalleen. Onneksi ei ole mitään suurempaa hoppua muuton kanssa, vaan voin viedä tavaroita omaan tahtiin. Uusi koti on nykyisen kodin ja työpaikan välissä, joten voin töihin lähtiessäni viedä tavaroita. Suunnittelin, että en muuta heti uuteen paikkaan, vaan asustelen viikot täällä nykyisessä kodissa ja viikonloput uudessa, koska en halua jättää koiraa heti yksin uuteen paikkaan, vaan totuttelen sen kanssa ensin viikonloput ja sitten vähitellen kun se osaa olla yksinään, voin jättää sen työpäivienkin ajaksi hyvillä mielin. Koiran tahdissa sitten siirryn yhä enemmän ja enemmän uuteen paikkaan.

Vähän haikea tunnelma, mutta pääasiallisesti odottavan kutkuttava fiilis. Hyvillä mielin olen muuttamassa omilleni! :) Olen iloinen, että sain voimia tehdä eropäätöksen. Olen nyt täysin varma, että jatkaessani tässä suhteessa en olisi ollut riittävän onnellinen. Olisin kuitenkin katkeroitunut vähitellen enemmän ja enemmän, olisin epäillyt miehen uskollisuutta, en olisi voinut enää luottaa. Sisäisesti olisin kuihtunut ja näivettynyt, hukannut positiivisen minäni. Nyt voin jättää tämän parisuhteen taakseni, sillä olen pureskellut eron niin hyvin, että ei ole enää mitään jossiteltavaa. Ollaan ihan ok väleissä, joka on ihan hyvä, sillä tulemme vastaisuudessakin näkemään toisiamme, kun osittain samoissa ympyröissä pyörimme tästä eteenkin päin. Tuskin tässä kuitenkaan alkaa mikään vanha suola janottaa. Haluan elämältäni jotain muuta. Ihan tarkkaan en vielä tiedä että mitä, mutta nyt on hyvä lähteä etsimään uutta suuntaa ihan rauhassa. Voi miten jännittävää, saankohan yöllä untakaan!? :)

Ositus mietityttää

Yritin aloitella exän kanssa keskustelua omaisuuden jaosta. Hän ei oikein ollut juttutuulella. Ihan kuin hän olisi teflonia, josta ei saa tarttumapintaa. Edelleenkin. Ei mitään mielipidettä tai ehdotusta siitä, miten lähdetään liikkeelle. Tuijotti keskittyneen oloisena tietokoneensa näyttöä, selkeästi ilmaisi ettei halua paneutua aiheeseen. Ei sitten. Onko minun sitten tehtävä tämäkin itse? Kovasti toivon että saadaan tämä käytyä asiallisesti läpi, ettei tule jälkimutinoita, sillä haluan saada tämän selvitettyä kerta kaikkiaan lopullisesti. Sitä olenkin pohtinut, että millä tavalla avioeron ositus pitäisi tehdä? Miten tarkat paperit pitää tehdä siitä mitä kumpikin ottaa ja täytyykö paperi vielä toimittaa jonnekin, vai riittääkö että se on tehty ja kummallakin on siitä oma kappaleensa? 

Asioiden järjestelyä ja viimeisiä terapiakäyntejä

Järjestelin tänään uuden elämäni asioita. Tein sähkösopimuksen vuokra-asuntooni ja otin kotivakuutuksen. Sovin töissä, että voin pitää vapaata sen päivän, kun saan avaimet uuteen kotiini, joten voin käyttää koko päivän muuttopuuhiin. Selvitin jo valmiiksi, mistä ja mihin aikaan saan noutaa avaimet ja mitä dokumentteja siellä pitää olla mukana. Alle kaksi viikkoa enää.. :)

Tällä viikolla minulla oli tapaaminen oman terapeuttini kanssa. Se oli sellainen seurantakäynti, joka sovittiin loppukeväällä. Sanoin hänelle, että silloin vuosi sitten kesällä minusta tuntui, kuin kerrostalo olisi kaatunut niskaani ja olen sieltä pimeästä ja henkeä ahdistavasta loukosta kaivanut itseäni ulos tiiliskivi kerrallaan. Olen niitä kiviä heitellyt yksitellen pois ja välillä se kivikasa on taas romahtanut takaisin, mutta vähitellen olen saanut itseni sieltä alta pois, päivänvaloon ja raikkaaseen ilmaan. Terapeuttini sanoikin, että minusta huokuu nyt ihan erilainen energia, kuin aikaisemmin. Olemuksestani kuulema välittyy positiivisuus, ilo, valoisuus, toivo.. jopa onnellisuus. Hänen mielestään olen selvinnyt tästä koettelemuksesta hyvin, vaikka minut niin rajusti petettiin ja sen jälkeen olen saanut tehdä kovasti töitä ja olla monessa (melkein kaikessa) se aktiivinen ja asioita eteenpäin vievä osapuoli, toisen haratessa vastaan ja ollessa vastahakoinen selvittämään asioita. Hän painotti sitä, että en ole missään vastuussa siitä, mitä exäni tekee, vaan hänellä on oma elämänsä, jonka järjestelee kuten parhaaksi näkee.

Sovimme vielä yhden käynnin jonkin ajan päähän siten, että olen ehtinyt muuttaa omilleni ja olen jonkin aikaa saanut totuttautua elämään omillani. Pohdin hänelle sitä, että ehkä minulle siinä vaiheessa sitten loppujen lopuksi konkretisoituu tämä koko asia, kun ihan oikeastikin asun yksin.. Terapeutti katsoi minua hymyillen ja sanoi, että uskoo, ettei niskaan tule kuin ihan korkeintaan jokunen yksittäinen tiiliskivi, mutta mitään suurempaa romahdusta tuskin enää tulee. Niin perusteellisesti ja ajan kanssa olen tätä kriisiä työstänyt ja tosiaankin olen ollut se aktiivisempi osapuoli asioiden selvittämisessä, että enköhän minä ole jo selkeästi voiton puolella. Itse asiassa olen hänen kanssaan pitkälti samoilla linjoilla. Tuntuu ihan hyvältä, energiseltä, optimistiselta ja tunnen olevani valmis muutokseen. Malttamattomana jo odottelen lokakuun ensimmäistä päivää.

Senttipelillä kohti uutta alkua

Mies otti uutisen muuttoaikeistani tyynesti vastaan. Kyseli muutaman kysymyksen asunnosta ja vuokrasta, ihmetteli miten minulla muka on varaa maksaa kaikki kulut ja siinäpä se sitten. Asia käsitelty. Ainakin tältä erää. Raha-asiat minuakin rassaavat, kun tuleva tilini ei tule yksinään riittämään kaikkiin muuttokuluihin, mutta onneksi äitini lupasi auttaa isoimmissa kuluissa, kuten esimerkiksi vuokratakuussa ja ensimmäisen kuun vuokrassa. Maksan sitten takaisin, kun saadaan talo myytyä.

On tämä melkoista senttipeliä, monessakin mielessä. Tilin varoja saa miettiä sentilleen, kun käy ruokakaupassa, taskujenkin pohjilta saa kaivella kaikki kolikot, jotta talous ei heitä täydellistä kuperkeikkaa. Laskuja pitää vähän miettiä, että mitä voi maksaa vähän myöhässä ilman isompia sanktioita ja mitkä ovat sellaisia laskuja, jotka on paras maksaa ajallaan. Onneksi tämäkin tilanne on entuudestaankin tuttu, joten tiedän ettei tämä ole pysyvä olotila. Aikanaan meillä oli talous myös tosi tiukilla yllättävien tapahtumien johdosta, mutta niin siitä vaan selvittiin. Niin selviän tästäkin.

Senttipeliä olen pelannut myös uuden kotini pohjapiirrustuksen kanssa. Koska asunto on aika pieni, huonekalujen sijoittelun kanssa pitää olla tarkkana. Olen pyörinyt mittanauhan kanssa mittailemassa huonekaluja ja mielessäni sijoittanut niitä milloin mihinkin paikkaan pohjapiirrustukselle. Tein myös joitakin hankintoja. Tilasin uuden sängyn, pienen vuodesohvan ja tuolin, jotka tuodaan uuteen kotiini heti ensimmäisenä päivänä. Vaikka se taloudellisesti kirpaiseekin, halusin ehdottomasti uusia nimenomaan nuo kalusteet.. tietyistä syistä. Liikaa ikäviä mielleyhtymiä. Raikas uusi alku uudessa kodissa odottaa ihan kulman takana. :)

Ero tuntuu hyvältä ja asiat kyllä järjestyvät

Exä sai vihdoinkin otettua itseään niskasta kiinni, ja kertoi erosta ja jopa sen syystä vanhemmilleen. Olihan se heille suuri järkytys. Hyvä kuitenkin että kertoi, sillä loputtomiin sitä ei olisi voinut salailla. Siltikin olen sitä mieltä, että liian kauan asian kertomisessa meni. No, kun he nyt tiesivät asiasta, laitoin Faceen parisuhdepäivityksen. Siellähän sitä kai nykyään enimmäkseen ilmoitetaan tämmöisistä asioista. Joitakin hämmästyneitä kommentteja tuli, mutta koska suuri osa tuntemistani ihmisistä tiesi asioiden laidan jo ennestään, sain enimmäkseen kannustavia kommentteja. Mies veti herneen nenään, kun olin saanut tykkäyksiäkin eroamisesta. Ei kuulema ole soveliasta tykätä tuommoisista asioista, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että taitaa ukkoa vain hävettää. Tuollaisestahan saattaa joku keksiä, etteivät eroon johtaneet syyt olleet minun tekosiani, tai ettei ero ollut ihan hatusta vedetty tempaus, vaikka se olikin taustoista tietämättömille iso yllätys.

Huomaan että en osaa vielä sanoa exää exäksi. Mikäänhän ei käytännössä ole muuttunut. Asumme edelleenkin saman katon alla, käymme samalla jääkaapilla, touhuamme yhdessä pihahommia jne. Jonkin verran olen yrittänyt ottaa etäisyyttä antamalla miehen hoitaa itse omat kauppareissunsa ja omat pöperönsä, olen myös yrittänyt olla aika paljon omissa oloissani kotona ollessani. Edelleenkin olemme ns. hyvissä väleissä, emme riitele. Kovasti kumminkin odotan, että pääsen muuttamaan omilleni. Kun nyt sain töitäkin, hävisi yksi iso tumma pilvi taivaalta. Työstä saamani palkka ei ole kovin hyvä, mutta kyllä sillä pärjää, kun tarkasti elää. Oikeastaan suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on tuon koiran totuttaminen ihan toisenlaiseen elinympäristöön, kuin missä se on koko ikänsä oppinut elämään. Kerrostalokoiraksi suoraan maaseudulta. Aika haastava yhtälö. Kärsivällisyyttä, johdonmukaisuutta, herkkuja ja lempeyttä. Jospa se niillä lääkkeillä lähtisi sujumaan.

Pitkästä aikaa kävi kiinnostuneita talonkatsojiakin. Eivät jättäneet tarjousta, mutta olivat vaikuttaneet kiinnostuneilta. Jospa he haluavat miettiä viikonlopun yli ja palaavat asiaan ensi viikolla.. peukut pystyssä! Kaiken kaikkiaan on ihan hyvä fiilis tästä kaikesta. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun ja jotenkin tuntuu siltä että kaikki asiat tulevat järjestymään tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin hyvin. Luotan siihen, että elämä kantaa. :)

Eronnut vai sinkku?

Se on loppu nyt. Meidät on tuomittu avioeroon käräjäoikeuden päätöksellä, joten olen nyt virallisesti ex-vaimo ja mies on ex-mies. Tai olemme olleet jo jonkin aikaa, mutta ilmoitus päätöksestä tuli vasta nyt. Eronnut nainen. Sinkku. Molemmat lienevät termeinä oikeita. Mikä nyt on fiilis? Helpottunut, jännittynyt, surullinenkin. Myös vähän ärsyyntynyt. Helpottaa, kun epätietoisuuden ja juupas-eipäs -jahkailun aika on nyt virallisesti ohi ja pääsen rakentamaan omaa tulevaisuuttani. Jännittää, koska nyt elämään tulee ihan oikeastikin isoja muutoksia, eikä vain kaukaiselta ja epätodelliselta tuntuvia suunnitelmia niistä. Olen surullinenkin, koska onhan tämä erään aikakauden ja parisuhteen virallinen loppu. Ärsyttää, koska mies on niin vätys, ettei ole uskaltanut kertoa koko asiasta mitään vanhemmilleen - vieläkään.. Heiltä tulee varmaan hääpäiväonnittelukorttikin ihan lähipäivinä. En ole halunnut kertoa asiaa heille, sillä mielestäni miehen tulee tehdä se ihan itse. Kohdata edes vanhempansa oma-aloitteisesti, eikä luikahtaa kuin koira veräjästä heidän ensijärkytyksestään, jos sen kertoo joku muu. Tilannehan on se, että kohta he sen kuulevat jotain muuta kautta, kuin pojaltaan. Ryhdistäytyisi nyt. Tekisi mieli laittaa Facebookin parisuhdepäivitykseenkin jotakin, mutta sitä kautta se kulkeutuu nopsaan ex-appivanhempien korviin, joten odotan.. odotan.. odotan.. edelleenkin odotan miehen tekemisiä, tai tekemättä jättämisiä.. Ja se ärsyttää. En loputtomiin odota, ei se kumminkaan ole minun ongelmani, vaikka vanhempia vähän käy sääliksikin. Miehen olisi ollut hyvä vähän valmistaa heitä aikaisemmin, sanoa vaikka että on vähän ongelmia, joita yritetään ratkoa, tai jotakin. No, hän haluaa hoitaa tämän näin, minkäs teen. Oma valinta.

Niin, se termi.. Eronnut vai sinkku? Eronneella on ehkä vähän surullinen kaiku, mutta sinkkukaan ei oikein tunnu oikealta, ainakaan nyt ihan heti eron jälkeen, kun käytännössä vielä asummekin saman katon alla. En oikein ole miettinyt tätä etukäteen, termi ei ole tuntunut oleelliselta, mutta nyt eron ollessa tosiasia, pitää minun tietenkin määritellä itseni jotenkin. En ole naimisissa, olenko sitten naimaton? Vai onko naimaton sellainen termi, jota käytetään jos ei koskaan ole ollutkaan naimisissa? Hämmentävää. Tässä vaiheessa on vähän pallo hukassa tämän kanssa. Eronnut ehkä sitten? Ainakin vähän aikaa.

Mutta onhan tämä taas yksi askel eteenpäin. :)

Sain töitä, mutta..

Sitä ei pieni ihminen aina etukäteen tiedä mihin on päänsä pistänyt.. Sain siis töitä ykskaks yllättäen. Jee! :) Iloinen asia. Kuitenkin olen nyt jonkin aikaa sitä tehtyäni jäänyt pohtimaan, että onkohan minusta sittenkään siihen. Työ on vastuullista, ja vaikka siihen ei ilmeisimminkään ole mitään tarkkoja vaatimuksia ja edellytyksiä, olisi käytännössä todella, todella hyvä asia jos olisi tietynlaista koulutusta ja kokemusta takana. Minulla ei ole yhtään mitään sen tyyppistä taustaa ja siksi olenkin miettinyt, että olenkohan haukannut nyt liian suuren palan. Työ on sinänsä mukavaa ja pidän siitä, mutta siihen liittyy erinäisiä seikkoja, joiden takia tulee toisinaan tunne, että olen tyhjän päällä, enkä ole varma mitä pitäisi tehdä. Oikeita asioita pitäisi kumminkin tehdä ripeästi, jotta asiat sujuisivat, eikä siinä lähellä ole välttämättä ketään jolta kysyä neuvoa. Siksi mietinkin, että olenkohan kuitenkaan ihan oikea ihminen ihan oikeassa tehtävässä.. Pitää vain toivoa, että oma pelisilmä kehittyy (nopeasti!) ja saan hommat hoidettua kunnialla.

Ihailija ihan puun takaa

Ystäväni on aiheuttanut minulle muutaman huonosti nukutun yön. Positiivisessa mielessä kuitenkin. Hän kertoi jokunen päivä sitten, että minulla on ihailija. Eräs mies, jonka olen tavannut kaksi kertaa ollessani kyläilemässä tämän kyseisen ystäväni luona noin vuosi sitten. Tämä mies oli kuulema kysellyt ystävältäni, että mitähän sille viehättävälle naiselle kuuluu, jonka oli tavannut ystäväni luona. Muistan miehen, vaikka en juurikaan jutellut hänen kanssaan. Ihan mukavan oloinen mies.

Tässähän nyt sitten lähti ajatukset laukkailemaan vähän turhankin vallattomasti yöunien kustannuksella ja jäinkin nyt miettimään, että miksi. Tietysti on tosi mukavaa kuulla, että joku on kiinnostunut ja vielä vuodenkin jälkeen miettii, mitä minulle mahtaa kuulua. Imarteleehan se. :) Pelottaa vähän se, että kun oma ero ei vielä ole konkreettisesti edes tapahtunut, niin onkohan nyt vielä liian varhainen vaihe lähteä treffeille kenenkään kanssa, vaikka ystävän suositukset tästä miehestä kyllä olivatkin hyvät.. Voiko treffeille mennä kaverimielessä? En tiedä. Vähän mietityttää myös se, että mitäs jos tämä mies on kuluneen vuoden aikana rakentanut minusta jonkinlaisen ihannekuvan, joka ei vastaakaan todellisuutta. Että tuotankin pettymyksen? Enemmänkin mietityttää se, että olenko itse valmis yhtään mihinkään kaverisuhdetta läheisempään suhteeseen vielä tässä vaiheessa.

Pakko myöntää, että tämä ihan puun takaa tullut yllättävä kiinnostuksen osoitus kyllä imartelee ja tietenkin kiinnostaa tavata mies, joka moisia miettii. Ehkä hänen kanssaan voisi käydä vaikka kahvilla, tai tehdä jotain muuta neutraalia, mutta ilmapiiriä tunnustelevaa. :) Onhan tämä kai kuitenkin ihan positiivinen merkki, että jossain määrin pystyy periaatteessa jo ajattelemaan tulevaisuutta ilman tulevaa ex-miestäni. Kai? En tiedä. Ihan uusi juttu minulle tämmöinen eron jälkeinen fiilis. Vai pitäisikö sanoa tulevan eron jälkeinen fiilis? No, pienin askelin kohti tulevaa.

Syyskuu

Päivitin tuota Tähän mennessä tapahtunutta -osiota. Huh huh, väsyttää. Onko se tämä syyskuun sateinen ja kolea sää, joka heti vaikuttaa? Vai lieneekö joku syysflunssan tapainen tulossa, kun kurkku on kipeä ja lihaksia kolottaa. Tekisi mieli vain käpertyä peiton alle ja jäädä sinne nukkumaan.

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta sanoja ei tule. Ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä kirjoitettavaakaan juuri nyt. Päätä särkee. Eikös sitä sanota, että kovan stressin jälkeen sairastuu helposti, kun se kova jännitys ja tunnetila laukeaa elimistöstä? Onhan tässä nyt tullut tehtyä tosi isoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen, jotka vaikuttavat koko loppuelämään merkittävästi. Siinä mielessä ei kai ole ihmekään, jos vähän väsyttää ja on voimat pois. Olotila on kumminkin ihan positiivinen siinä mielessä, että tunnen tehneeni oikean ratkaisun eron suhteen.

Taidan oikeasti kömpiä sinne peiton alle lämpimään.

Tuomiota odotellessa

Tämän viikon aikana olen jo useamman kerran aloittanut blogini päivittämisen, mutta jostakin syystä ajatukset ja tunteet eivät tahdo muotoutua järkeviksi kirjainyhdistelmiksi. Yritänpä taas kerran, jospa tällä kerralla onnistuisi.

Maanantaina juttelin miehen kanssa. Mies jopa itse sanoi että meidän pitäisi varmaan puhua. Hänen mielestään olisimme voineet vielä jatkaa, aloittaa alusta. Olin eri mieltä. En osaa luottaa häneen enää, en jaksa painia ajatusteni ja epäilysteni kanssa, miettien kenen seurassa hän milläkin reissulla on ja kuka kukin Facebook-tuttavuus on. Minä en vain enää halua jatkaa, haluan erota. Mies sanoi jo arvanneensa että näin tässä tulee käymään, sanoi jo luovuttaneensa. Täytimme avioerohakemuksen toisen vaiheen lomakkeen, tai minä sen täytin kun mies ei halunnut, ja rustasimme siihen nimikirjoituksemme. Lomake kuoreen ja kuori postilaatikkoon. Sinne meni.

Tuntemukseni heti tuon jälkeen olivat sekavat. Päässä singahteli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- Olenko ihan hullu?! 
- Mitäs tästä eteenpäin? 
- Tässäkö tämä nyt sitten oli? Niin monen vuoden jälkeen..
- Vieläkö sen kirjeen saa tuolta laatikosta pois..?
- Olenko nyt ihan varma?
- Kauankohan tässä vielä menee ennen virallista eroa?
- Uusi elämä alkaa!
- Sain sen tehtyä!
- Hyvä minä!
- Ihan oikeastiko tein sen..?
- Hei, me erotaan!
- Toivottavasti talo saadaan myytyä pian..
- Sääli että pitää muuttaa tuolta pois..
- Mitähän huonekaluja voisin ottaa mukaan?
- Nyt pitää saada töitä.
- Kyllä mä pärjään!
- Kuinkahan mies pärjää..?
- Aikuinen mies, kai se pärjää.
- Aikuinen nainen mä ooooooooon, en enää kaadu maaaailman tuuuuliiiin..

Olo oli samalla epätodellinen, iloinen, surullinen, huolestunut, haikea, optimistinen, epävarma, epäuskoinen, helpottunut.. ja paljon muuta. Tuntui että oksettaa, että ei ole voimia palata kotiin, että haluaisin jo mennä uuteen asuntoon. Aurinko paistoi ja ympärillä kulki iloisia ihmisiä. Kotiin palattuani olin lähdössä käymään äidilläni, mies pyysi että voisinko olla siellä seuraavan yön. Hän haluaisi olla yksin. Kyllä se minulle sopi ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mies ei ollut juttutuulella muutamaan päivään oikein ollenkaan, oli surumielinen, vaisu ja itkeneen näköinen. Annoin hänen olla omissa oloissaan. Mies ei senkään jälkeen ole oikein halunnut puhua mistään eroon liittyvästä, joten en ole kertonut hänelle vielä uudesta asunnostanikaan. Ajattelin että annan hänelle nyt vähän aikaa sulatella tilannetta. Ero on ilmeisesti lopultakin mennyt hänen tajuntaansa saakka, kun tehtiin ne paperit. Näytti ottaneen sormuksensakin pois, se oli näkyvällä paikalla keittiön hyllyn reunalla. Pitäisi vielä sopia kaikista käytännönasioista, omaisuuden jaosta ja vaikka mistä.. mutta ei kai tässä sinänsä ole mikään päivän päälle oleva hoppu. Olemme sinänsä ihan hyvissä väleissä edelleenkin ja toivoisin että se asia ei muuttuisi jatkossakaan. Vaikka tulevaisuudessa onkin vielä isoja epävarmuustekijöitä, olen aika optimistinen sen suhteen. Kaikki vaikuttaa periaatteessa ihan lupaavalta. Nyt pitää vain saada töitä ja sitten tuo ikänsä maalla asunut koira pitää opettaa kerrostalokoiraksi.. vinkkejä vastaanotetaan! ;) Ja tokihan talokin pitää saada myytyä.

Joku kyseli uutisia työpaikasta. Siitä ei ole vielä kerrottavaa. Haastattelussahan minulle sanottiin, että jollei tähän päivään mennessä ole kuulunut mitään, niin soita ja kysy. Soitin ja kysyin, mutta siellä ei vielä osattu sanoa mitään. Valintaa ei ole tehty. Pitää vain odottaa. Sitä ja käräjäoikeuden erotuomiota.

Toinen vaihe

No niin.. Eroprosessin harkinta-aika on nyt takana. Se minimi, kuusi kuukautta. Laitoimme nimet paperiin ja paperin käräjäoikeuteen. Nyt vain odotellaan virallista päätöstä.

Ja sitten olemme eronneet.

Pieniä onnen murusia :)

Sain tänään vuokrapaperit postitse. Vilkaisin ne pikaisesti läpi, mutta pitää vielä lukea ne kunnolla ja ajatuksen kanssa, ennen kuin rustaan nimen alle. Äkkiseltään kaikki näyttäisi olevan ok, kyseessä on oikea asunto, vuokra on sovitun suuruinen, vuokravakuus yhden kuukauden vuokraa vastaava summa ja mukana on selkeät ohjeet mistä saan avaimet ja keneen pitää ottaa yhteyttä jos tulee jotain ongelmia. Hieno juttu.

Asuntoa kysellessäni esitin toiveen myös autopaikasta, tai lähinnä sähkötolpasta. ;) Onhan se Suomen olosuhteissa melkoisen välttämätön, jollei autossa sitten satu olemaan webastoa. Vuokrasopimuksessa ei ollut mainintaa autopaikasta, joten olin vähän pettynyt, mutta selaillessani ohjepapereita, olikin ihan viimeisenä sopimus autokatospaikasta! Siis katos! Aina vaan paranee! :D Se on pikkuisen kalliimpi kuin pelkkä pistokepaikka, mutta siitä viis, eipähän talvella tarvitse harjata lunta ja raaputella ikkunoista jäätä niin kovasti, kuin ilman katosta. Hieno yllätys! Autokin sai katon ylleen.

Viimeaikaiset kirjoitukseni ovat kyllä olleet ihan toisenlaisissa fiiliksissä, kuin mitä aikaisemmat surun, murheen ja ahdistuksen sävyttämät naputteluni. Ihan hassu olotila, kun asiat sujuvat ja loksahtelevat kohdalleen. :) En valita, en ollenkaan! Toivon vain, että hyvät uutiset eivät lopu kuin seinään, kun olen uskaltanut sanoa niistä ääneen..

Mutta nyt olen iloinen! :) Nyt vain se työpaikka-asia järjestykseen, niin voin hengähtää helpotuksesta. Asunto kyllä menee kaupaksi, mutta siinä nyt näyttää menevän vielä vähän aikaa.


LISÄYS:
Mietin sitä autokatospaikkaa.. Muistaakseni siinä kohdassa missä autolleni annettu pysäköintinumero on, ei ole katosta. Paperissa taitaakin olla virhe, pitää soittaa tuonne heti maanantaina. Voi harmin paikka! No, sain sentään pistokepaikan, ettei tarvitse hirmupakkasissa rääkätä autoa käyntiin ihan kylmiltään.