Ositus mietityttää

Yritin aloitella exän kanssa keskustelua omaisuuden jaosta. Hän ei oikein ollut juttutuulella. Ihan kuin hän olisi teflonia, josta ei saa tarttumapintaa. Edelleenkin. Ei mitään mielipidettä tai ehdotusta siitä, miten lähdetään liikkeelle. Tuijotti keskittyneen oloisena tietokoneensa näyttöä, selkeästi ilmaisi ettei halua paneutua aiheeseen. Ei sitten. Onko minun sitten tehtävä tämäkin itse? Kovasti toivon että saadaan tämä käytyä asiallisesti läpi, ettei tule jälkimutinoita, sillä haluan saada tämän selvitettyä kerta kaikkiaan lopullisesti. Sitä olenkin pohtinut, että millä tavalla avioeron ositus pitäisi tehdä? Miten tarkat paperit pitää tehdä siitä mitä kumpikin ottaa ja täytyykö paperi vielä toimittaa jonnekin, vai riittääkö että se on tehty ja kummallakin on siitä oma kappaleensa? 

Asioiden järjestelyä ja viimeisiä terapiakäyntejä

Järjestelin tänään uuden elämäni asioita. Tein sähkösopimuksen vuokra-asuntooni ja otin kotivakuutuksen. Sovin töissä, että voin pitää vapaata sen päivän, kun saan avaimet uuteen kotiini, joten voin käyttää koko päivän muuttopuuhiin. Selvitin jo valmiiksi, mistä ja mihin aikaan saan noutaa avaimet ja mitä dokumentteja siellä pitää olla mukana. Alle kaksi viikkoa enää.. :)

Tällä viikolla minulla oli tapaaminen oman terapeuttini kanssa. Se oli sellainen seurantakäynti, joka sovittiin loppukeväällä. Sanoin hänelle, että silloin vuosi sitten kesällä minusta tuntui, kuin kerrostalo olisi kaatunut niskaani ja olen sieltä pimeästä ja henkeä ahdistavasta loukosta kaivanut itseäni ulos tiiliskivi kerrallaan. Olen niitä kiviä heitellyt yksitellen pois ja välillä se kivikasa on taas romahtanut takaisin, mutta vähitellen olen saanut itseni sieltä alta pois, päivänvaloon ja raikkaaseen ilmaan. Terapeuttini sanoikin, että minusta huokuu nyt ihan erilainen energia, kuin aikaisemmin. Olemuksestani kuulema välittyy positiivisuus, ilo, valoisuus, toivo.. jopa onnellisuus. Hänen mielestään olen selvinnyt tästä koettelemuksesta hyvin, vaikka minut niin rajusti petettiin ja sen jälkeen olen saanut tehdä kovasti töitä ja olla monessa (melkein kaikessa) se aktiivinen ja asioita eteenpäin vievä osapuoli, toisen haratessa vastaan ja ollessa vastahakoinen selvittämään asioita. Hän painotti sitä, että en ole missään vastuussa siitä, mitä exäni tekee, vaan hänellä on oma elämänsä, jonka järjestelee kuten parhaaksi näkee.

Sovimme vielä yhden käynnin jonkin ajan päähän siten, että olen ehtinyt muuttaa omilleni ja olen jonkin aikaa saanut totuttautua elämään omillani. Pohdin hänelle sitä, että ehkä minulle siinä vaiheessa sitten loppujen lopuksi konkretisoituu tämä koko asia, kun ihan oikeastikin asun yksin.. Terapeutti katsoi minua hymyillen ja sanoi, että uskoo, ettei niskaan tule kuin ihan korkeintaan jokunen yksittäinen tiiliskivi, mutta mitään suurempaa romahdusta tuskin enää tulee. Niin perusteellisesti ja ajan kanssa olen tätä kriisiä työstänyt ja tosiaankin olen ollut se aktiivisempi osapuoli asioiden selvittämisessä, että enköhän minä ole jo selkeästi voiton puolella. Itse asiassa olen hänen kanssaan pitkälti samoilla linjoilla. Tuntuu ihan hyvältä, energiseltä, optimistiselta ja tunnen olevani valmis muutokseen. Malttamattomana jo odottelen lokakuun ensimmäistä päivää.

Senttipelillä kohti uutta alkua

Mies otti uutisen muuttoaikeistani tyynesti vastaan. Kyseli muutaman kysymyksen asunnosta ja vuokrasta, ihmetteli miten minulla muka on varaa maksaa kaikki kulut ja siinäpä se sitten. Asia käsitelty. Ainakin tältä erää. Raha-asiat minuakin rassaavat, kun tuleva tilini ei tule yksinään riittämään kaikkiin muuttokuluihin, mutta onneksi äitini lupasi auttaa isoimmissa kuluissa, kuten esimerkiksi vuokratakuussa ja ensimmäisen kuun vuokrassa. Maksan sitten takaisin, kun saadaan talo myytyä.

On tämä melkoista senttipeliä, monessakin mielessä. Tilin varoja saa miettiä sentilleen, kun käy ruokakaupassa, taskujenkin pohjilta saa kaivella kaikki kolikot, jotta talous ei heitä täydellistä kuperkeikkaa. Laskuja pitää vähän miettiä, että mitä voi maksaa vähän myöhässä ilman isompia sanktioita ja mitkä ovat sellaisia laskuja, jotka on paras maksaa ajallaan. Onneksi tämäkin tilanne on entuudestaankin tuttu, joten tiedän ettei tämä ole pysyvä olotila. Aikanaan meillä oli talous myös tosi tiukilla yllättävien tapahtumien johdosta, mutta niin siitä vaan selvittiin. Niin selviän tästäkin.

Senttipeliä olen pelannut myös uuden kotini pohjapiirrustuksen kanssa. Koska asunto on aika pieni, huonekalujen sijoittelun kanssa pitää olla tarkkana. Olen pyörinyt mittanauhan kanssa mittailemassa huonekaluja ja mielessäni sijoittanut niitä milloin mihinkin paikkaan pohjapiirrustukselle. Tein myös joitakin hankintoja. Tilasin uuden sängyn, pienen vuodesohvan ja tuolin, jotka tuodaan uuteen kotiini heti ensimmäisenä päivänä. Vaikka se taloudellisesti kirpaiseekin, halusin ehdottomasti uusia nimenomaan nuo kalusteet.. tietyistä syistä. Liikaa ikäviä mielleyhtymiä. Raikas uusi alku uudessa kodissa odottaa ihan kulman takana. :)

Ero tuntuu hyvältä ja asiat kyllä järjestyvät

Exä sai vihdoinkin otettua itseään niskasta kiinni, ja kertoi erosta ja jopa sen syystä vanhemmilleen. Olihan se heille suuri järkytys. Hyvä kuitenkin että kertoi, sillä loputtomiin sitä ei olisi voinut salailla. Siltikin olen sitä mieltä, että liian kauan asian kertomisessa meni. No, kun he nyt tiesivät asiasta, laitoin Faceen parisuhdepäivityksen. Siellähän sitä kai nykyään enimmäkseen ilmoitetaan tämmöisistä asioista. Joitakin hämmästyneitä kommentteja tuli, mutta koska suuri osa tuntemistani ihmisistä tiesi asioiden laidan jo ennestään, sain enimmäkseen kannustavia kommentteja. Mies veti herneen nenään, kun olin saanut tykkäyksiäkin eroamisesta. Ei kuulema ole soveliasta tykätä tuommoisista asioista, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että taitaa ukkoa vain hävettää. Tuollaisestahan saattaa joku keksiä, etteivät eroon johtaneet syyt olleet minun tekosiani, tai ettei ero ollut ihan hatusta vedetty tempaus, vaikka se olikin taustoista tietämättömille iso yllätys.

Huomaan että en osaa vielä sanoa exää exäksi. Mikäänhän ei käytännössä ole muuttunut. Asumme edelleenkin saman katon alla, käymme samalla jääkaapilla, touhuamme yhdessä pihahommia jne. Jonkin verran olen yrittänyt ottaa etäisyyttä antamalla miehen hoitaa itse omat kauppareissunsa ja omat pöperönsä, olen myös yrittänyt olla aika paljon omissa oloissani kotona ollessani. Edelleenkin olemme ns. hyvissä väleissä, emme riitele. Kovasti kumminkin odotan, että pääsen muuttamaan omilleni. Kun nyt sain töitäkin, hävisi yksi iso tumma pilvi taivaalta. Työstä saamani palkka ei ole kovin hyvä, mutta kyllä sillä pärjää, kun tarkasti elää. Oikeastaan suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on tuon koiran totuttaminen ihan toisenlaiseen elinympäristöön, kuin missä se on koko ikänsä oppinut elämään. Kerrostalokoiraksi suoraan maaseudulta. Aika haastava yhtälö. Kärsivällisyyttä, johdonmukaisuutta, herkkuja ja lempeyttä. Jospa se niillä lääkkeillä lähtisi sujumaan.

Pitkästä aikaa kävi kiinnostuneita talonkatsojiakin. Eivät jättäneet tarjousta, mutta olivat vaikuttaneet kiinnostuneilta. Jospa he haluavat miettiä viikonlopun yli ja palaavat asiaan ensi viikolla.. peukut pystyssä! Kaiken kaikkiaan on ihan hyvä fiilis tästä kaikesta. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun ja jotenkin tuntuu siltä että kaikki asiat tulevat järjestymään tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin hyvin. Luotan siihen, että elämä kantaa. :)

Eronnut vai sinkku?

Se on loppu nyt. Meidät on tuomittu avioeroon käräjäoikeuden päätöksellä, joten olen nyt virallisesti ex-vaimo ja mies on ex-mies. Tai olemme olleet jo jonkin aikaa, mutta ilmoitus päätöksestä tuli vasta nyt. Eronnut nainen. Sinkku. Molemmat lienevät termeinä oikeita. Mikä nyt on fiilis? Helpottunut, jännittynyt, surullinenkin. Myös vähän ärsyyntynyt. Helpottaa, kun epätietoisuuden ja juupas-eipäs -jahkailun aika on nyt virallisesti ohi ja pääsen rakentamaan omaa tulevaisuuttani. Jännittää, koska nyt elämään tulee ihan oikeastikin isoja muutoksia, eikä vain kaukaiselta ja epätodelliselta tuntuvia suunnitelmia niistä. Olen surullinenkin, koska onhan tämä erään aikakauden ja parisuhteen virallinen loppu. Ärsyttää, koska mies on niin vätys, ettei ole uskaltanut kertoa koko asiasta mitään vanhemmilleen - vieläkään.. Heiltä tulee varmaan hääpäiväonnittelukorttikin ihan lähipäivinä. En ole halunnut kertoa asiaa heille, sillä mielestäni miehen tulee tehdä se ihan itse. Kohdata edes vanhempansa oma-aloitteisesti, eikä luikahtaa kuin koira veräjästä heidän ensijärkytyksestään, jos sen kertoo joku muu. Tilannehan on se, että kohta he sen kuulevat jotain muuta kautta, kuin pojaltaan. Ryhdistäytyisi nyt. Tekisi mieli laittaa Facebookin parisuhdepäivitykseenkin jotakin, mutta sitä kautta se kulkeutuu nopsaan ex-appivanhempien korviin, joten odotan.. odotan.. odotan.. edelleenkin odotan miehen tekemisiä, tai tekemättä jättämisiä.. Ja se ärsyttää. En loputtomiin odota, ei se kumminkaan ole minun ongelmani, vaikka vanhempia vähän käy sääliksikin. Miehen olisi ollut hyvä vähän valmistaa heitä aikaisemmin, sanoa vaikka että on vähän ongelmia, joita yritetään ratkoa, tai jotakin. No, hän haluaa hoitaa tämän näin, minkäs teen. Oma valinta.

Niin, se termi.. Eronnut vai sinkku? Eronneella on ehkä vähän surullinen kaiku, mutta sinkkukaan ei oikein tunnu oikealta, ainakaan nyt ihan heti eron jälkeen, kun käytännössä vielä asummekin saman katon alla. En oikein ole miettinyt tätä etukäteen, termi ei ole tuntunut oleelliselta, mutta nyt eron ollessa tosiasia, pitää minun tietenkin määritellä itseni jotenkin. En ole naimisissa, olenko sitten naimaton? Vai onko naimaton sellainen termi, jota käytetään jos ei koskaan ole ollutkaan naimisissa? Hämmentävää. Tässä vaiheessa on vähän pallo hukassa tämän kanssa. Eronnut ehkä sitten? Ainakin vähän aikaa.

Mutta onhan tämä taas yksi askel eteenpäin. :)

Sain töitä, mutta..

Sitä ei pieni ihminen aina etukäteen tiedä mihin on päänsä pistänyt.. Sain siis töitä ykskaks yllättäen. Jee! :) Iloinen asia. Kuitenkin olen nyt jonkin aikaa sitä tehtyäni jäänyt pohtimaan, että onkohan minusta sittenkään siihen. Työ on vastuullista, ja vaikka siihen ei ilmeisimminkään ole mitään tarkkoja vaatimuksia ja edellytyksiä, olisi käytännössä todella, todella hyvä asia jos olisi tietynlaista koulutusta ja kokemusta takana. Minulla ei ole yhtään mitään sen tyyppistä taustaa ja siksi olenkin miettinyt, että olenkohan haukannut nyt liian suuren palan. Työ on sinänsä mukavaa ja pidän siitä, mutta siihen liittyy erinäisiä seikkoja, joiden takia tulee toisinaan tunne, että olen tyhjän päällä, enkä ole varma mitä pitäisi tehdä. Oikeita asioita pitäisi kumminkin tehdä ripeästi, jotta asiat sujuisivat, eikä siinä lähellä ole välttämättä ketään jolta kysyä neuvoa. Siksi mietinkin, että olenkohan kuitenkaan ihan oikea ihminen ihan oikeassa tehtävässä.. Pitää vain toivoa, että oma pelisilmä kehittyy (nopeasti!) ja saan hommat hoidettua kunnialla.

Ihailija ihan puun takaa

Ystäväni on aiheuttanut minulle muutaman huonosti nukutun yön. Positiivisessa mielessä kuitenkin. Hän kertoi jokunen päivä sitten, että minulla on ihailija. Eräs mies, jonka olen tavannut kaksi kertaa ollessani kyläilemässä tämän kyseisen ystäväni luona noin vuosi sitten. Tämä mies oli kuulema kysellyt ystävältäni, että mitähän sille viehättävälle naiselle kuuluu, jonka oli tavannut ystäväni luona. Muistan miehen, vaikka en juurikaan jutellut hänen kanssaan. Ihan mukavan oloinen mies.

Tässähän nyt sitten lähti ajatukset laukkailemaan vähän turhankin vallattomasti yöunien kustannuksella ja jäinkin nyt miettimään, että miksi. Tietysti on tosi mukavaa kuulla, että joku on kiinnostunut ja vielä vuodenkin jälkeen miettii, mitä minulle mahtaa kuulua. Imarteleehan se. :) Pelottaa vähän se, että kun oma ero ei vielä ole konkreettisesti edes tapahtunut, niin onkohan nyt vielä liian varhainen vaihe lähteä treffeille kenenkään kanssa, vaikka ystävän suositukset tästä miehestä kyllä olivatkin hyvät.. Voiko treffeille mennä kaverimielessä? En tiedä. Vähän mietityttää myös se, että mitäs jos tämä mies on kuluneen vuoden aikana rakentanut minusta jonkinlaisen ihannekuvan, joka ei vastaakaan todellisuutta. Että tuotankin pettymyksen? Enemmänkin mietityttää se, että olenko itse valmis yhtään mihinkään kaverisuhdetta läheisempään suhteeseen vielä tässä vaiheessa.

Pakko myöntää, että tämä ihan puun takaa tullut yllättävä kiinnostuksen osoitus kyllä imartelee ja tietenkin kiinnostaa tavata mies, joka moisia miettii. Ehkä hänen kanssaan voisi käydä vaikka kahvilla, tai tehdä jotain muuta neutraalia, mutta ilmapiiriä tunnustelevaa. :) Onhan tämä kai kuitenkin ihan positiivinen merkki, että jossain määrin pystyy periaatteessa jo ajattelemaan tulevaisuutta ilman tulevaa ex-miestäni. Kai? En tiedä. Ihan uusi juttu minulle tämmöinen eron jälkeinen fiilis. Vai pitäisikö sanoa tulevan eron jälkeinen fiilis? No, pienin askelin kohti tulevaa.

Syyskuu

Päivitin tuota Tähän mennessä tapahtunutta -osiota. Huh huh, väsyttää. Onko se tämä syyskuun sateinen ja kolea sää, joka heti vaikuttaa? Vai lieneekö joku syysflunssan tapainen tulossa, kun kurkku on kipeä ja lihaksia kolottaa. Tekisi mieli vain käpertyä peiton alle ja jäädä sinne nukkumaan.

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta sanoja ei tule. Ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä kirjoitettavaakaan juuri nyt. Päätä särkee. Eikös sitä sanota, että kovan stressin jälkeen sairastuu helposti, kun se kova jännitys ja tunnetila laukeaa elimistöstä? Onhan tässä nyt tullut tehtyä tosi isoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen, jotka vaikuttavat koko loppuelämään merkittävästi. Siinä mielessä ei kai ole ihmekään, jos vähän väsyttää ja on voimat pois. Olotila on kumminkin ihan positiivinen siinä mielessä, että tunnen tehneeni oikean ratkaisun eron suhteen.

Taidan oikeasti kömpiä sinne peiton alle lämpimään.

Tuomiota odotellessa

Tämän viikon aikana olen jo useamman kerran aloittanut blogini päivittämisen, mutta jostakin syystä ajatukset ja tunteet eivät tahdo muotoutua järkeviksi kirjainyhdistelmiksi. Yritänpä taas kerran, jospa tällä kerralla onnistuisi.

Maanantaina juttelin miehen kanssa. Mies jopa itse sanoi että meidän pitäisi varmaan puhua. Hänen mielestään olisimme voineet vielä jatkaa, aloittaa alusta. Olin eri mieltä. En osaa luottaa häneen enää, en jaksa painia ajatusteni ja epäilysteni kanssa, miettien kenen seurassa hän milläkin reissulla on ja kuka kukin Facebook-tuttavuus on. Minä en vain enää halua jatkaa, haluan erota. Mies sanoi jo arvanneensa että näin tässä tulee käymään, sanoi jo luovuttaneensa. Täytimme avioerohakemuksen toisen vaiheen lomakkeen, tai minä sen täytin kun mies ei halunnut, ja rustasimme siihen nimikirjoituksemme. Lomake kuoreen ja kuori postilaatikkoon. Sinne meni.

Tuntemukseni heti tuon jälkeen olivat sekavat. Päässä singahteli esimerkiksi tällaisia ajatuksia:
- Olenko ihan hullu?! 
- Mitäs tästä eteenpäin? 
- Tässäkö tämä nyt sitten oli? Niin monen vuoden jälkeen..
- Vieläkö sen kirjeen saa tuolta laatikosta pois..?
- Olenko nyt ihan varma?
- Kauankohan tässä vielä menee ennen virallista eroa?
- Uusi elämä alkaa!
- Sain sen tehtyä!
- Hyvä minä!
- Ihan oikeastiko tein sen..?
- Hei, me erotaan!
- Toivottavasti talo saadaan myytyä pian..
- Sääli että pitää muuttaa tuolta pois..
- Mitähän huonekaluja voisin ottaa mukaan?
- Nyt pitää saada töitä.
- Kyllä mä pärjään!
- Kuinkahan mies pärjää..?
- Aikuinen mies, kai se pärjää.
- Aikuinen nainen mä ooooooooon, en enää kaadu maaaailman tuuuuliiiin..

Olo oli samalla epätodellinen, iloinen, surullinen, huolestunut, haikea, optimistinen, epävarma, epäuskoinen, helpottunut.. ja paljon muuta. Tuntui että oksettaa, että ei ole voimia palata kotiin, että haluaisin jo mennä uuteen asuntoon. Aurinko paistoi ja ympärillä kulki iloisia ihmisiä. Kotiin palattuani olin lähdössä käymään äidilläni, mies pyysi että voisinko olla siellä seuraavan yön. Hän haluaisi olla yksin. Kyllä se minulle sopi ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mies ei ollut juttutuulella muutamaan päivään oikein ollenkaan, oli surumielinen, vaisu ja itkeneen näköinen. Annoin hänen olla omissa oloissaan. Mies ei senkään jälkeen ole oikein halunnut puhua mistään eroon liittyvästä, joten en ole kertonut hänelle vielä uudesta asunnostanikaan. Ajattelin että annan hänelle nyt vähän aikaa sulatella tilannetta. Ero on ilmeisesti lopultakin mennyt hänen tajuntaansa saakka, kun tehtiin ne paperit. Näytti ottaneen sormuksensakin pois, se oli näkyvällä paikalla keittiön hyllyn reunalla. Pitäisi vielä sopia kaikista käytännönasioista, omaisuuden jaosta ja vaikka mistä.. mutta ei kai tässä sinänsä ole mikään päivän päälle oleva hoppu. Olemme sinänsä ihan hyvissä väleissä edelleenkin ja toivoisin että se asia ei muuttuisi jatkossakaan. Vaikka tulevaisuudessa onkin vielä isoja epävarmuustekijöitä, olen aika optimistinen sen suhteen. Kaikki vaikuttaa periaatteessa ihan lupaavalta. Nyt pitää vain saada töitä ja sitten tuo ikänsä maalla asunut koira pitää opettaa kerrostalokoiraksi.. vinkkejä vastaanotetaan! ;) Ja tokihan talokin pitää saada myytyä.

Joku kyseli uutisia työpaikasta. Siitä ei ole vielä kerrottavaa. Haastattelussahan minulle sanottiin, että jollei tähän päivään mennessä ole kuulunut mitään, niin soita ja kysy. Soitin ja kysyin, mutta siellä ei vielä osattu sanoa mitään. Valintaa ei ole tehty. Pitää vain odottaa. Sitä ja käräjäoikeuden erotuomiota.

Toinen vaihe

No niin.. Eroprosessin harkinta-aika on nyt takana. Se minimi, kuusi kuukautta. Laitoimme nimet paperiin ja paperin käräjäoikeuteen. Nyt vain odotellaan virallista päätöstä.

Ja sitten olemme eronneet.

Pieniä onnen murusia :)

Sain tänään vuokrapaperit postitse. Vilkaisin ne pikaisesti läpi, mutta pitää vielä lukea ne kunnolla ja ajatuksen kanssa, ennen kuin rustaan nimen alle. Äkkiseltään kaikki näyttäisi olevan ok, kyseessä on oikea asunto, vuokra on sovitun suuruinen, vuokravakuus yhden kuukauden vuokraa vastaava summa ja mukana on selkeät ohjeet mistä saan avaimet ja keneen pitää ottaa yhteyttä jos tulee jotain ongelmia. Hieno juttu.

Asuntoa kysellessäni esitin toiveen myös autopaikasta, tai lähinnä sähkötolpasta. ;) Onhan se Suomen olosuhteissa melkoisen välttämätön, jollei autossa sitten satu olemaan webastoa. Vuokrasopimuksessa ei ollut mainintaa autopaikasta, joten olin vähän pettynyt, mutta selaillessani ohjepapereita, olikin ihan viimeisenä sopimus autokatospaikasta! Siis katos! Aina vaan paranee! :D Se on pikkuisen kalliimpi kuin pelkkä pistokepaikka, mutta siitä viis, eipähän talvella tarvitse harjata lunta ja raaputella ikkunoista jäätä niin kovasti, kuin ilman katosta. Hieno yllätys! Autokin sai katon ylleen.

Viimeaikaiset kirjoitukseni ovat kyllä olleet ihan toisenlaisissa fiiliksissä, kuin mitä aikaisemmat surun, murheen ja ahdistuksen sävyttämät naputteluni. Ihan hassu olotila, kun asiat sujuvat ja loksahtelevat kohdalleen. :) En valita, en ollenkaan! Toivon vain, että hyvät uutiset eivät lopu kuin seinään, kun olen uskaltanut sanoa niistä ääneen..

Mutta nyt olen iloinen! :) Nyt vain se työpaikka-asia järjestykseen, niin voin hengähtää helpotuksesta. Asunto kyllä menee kaupaksi, mutta siinä nyt näyttää menevän vielä vähän aikaa.


LISÄYS:
Mietin sitä autokatospaikkaa.. Muistaakseni siinä kohdassa missä autolleni annettu pysäköintinumero on, ei ole katosta. Paperissa taitaakin olla virhe, pitää soittaa tuonne heti maanantaina. Voi harmin paikka! No, sain sentään pistokepaikan, ettei tarvitse hirmupakkasissa rääkätä autoa käyntiin ihan kylmiltään.

Haastattelun jälkeen..

Työhaastattelu on nyt takana, kiitos kovasti kaikille tsemppaajille ja peukuttajille! :) Haastattelija oli mukava nainen ja ainakin omasta mielestäni kaikki sujui kivasti. Hän vaikutti tyytyväiseltä antamiini vastauksiin, keskustelua käytiin hyvässä hengessä ja työkin vaikutti kiinnostavalta. Nyt ei enää auta muu kuin odottaa heidän päätöstään. Ainoa epäilyttävä äänensävyn muutos haastattelijan puheessa tuli sen jälkeen kun kerroin palkkatoiveeni, mutta totesin heti sen jälkeen että siitä voidaan kyllä neuvotella tarvittaessa. Hirveän vaikeita nuo palkkatoiveet! Sitä pelkää heittävänsä ihan liian suuren summan, jolloin karsiutuu saman tien, tai sitten sanoo liian vähän, jolloin joko katsotaan ettei tuo taida nyt tietää mitä on tulossa tekemään, tai sitten saa kärvistellä sillä ihan liian pienellä palkalla. Ihan kamalaa.. Kun pitäisi kumminkin arvostaa itseään ja etenkin kun nyt on jo kertynyt koulutusta ja työkokemusta, niin ei viitsisi ihan aloittelijan palkkaakaan sanoa. Mutta se taas voi maksaa sen koko työpaikan. En minä mielestäni liian suurta palkkaa sanonut. Ja vaikutti siltä että haastattelija piti minusta ja taustani soveltuisi tuohon työhön hyvin. Hui, nyt saa jännittää ensi viikon loppupuolille saakka, sillä haastattelija sanoi että voin soittaa hänelle jos siihen mennessä ei ole vielä kuulunut mitään.

Kutsu työhaastatteluun!

Ohoh, jopas nyt. Pitäkäähän peukkuja huomenna! Olisiko tämän laivan kurssi vihdoinkin kääntymässä parempaa kohti? Sain kutsun työhaastatteluun! :) Niiden kaikkien kymmenien, jopa ehkä satojen hakemusten jälkeen sain vihdoin ja viimein kutsun työhaastatteluun saakka. Kyseessä olisi vain muutaman kuukauden mittainen määräaikainen sopimus, mutta se merkitsisi minulle nyt enemmän kuin sata jänistä! Nyt ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta onhan tämä jo tosi rohkaisevaa, että pääsee haastatteluun saakka. Työpaikka olisi jopa periaatteessa sillä etäisyydellä, että voisin hurauttaa sinne uudesta kodistani vaikka polkupyörällä, tai vaikka kävellä mukavalla ilmalla. Ja julkisetkin kulkuneuvot kulkevat tuota väliä tosi hyvin. Ai että, nyt jännittää! Kerron huomenna kuinka kävi. :)

Oma kotokolo!

Minulle tarjottiin sitä asuntoa! Ja otin sen vastaan! :) Nyt vain odottelen sopimuspapereita allekirjoitettavaksi. Vautsi vau! Juppiduu! Dingdingdingdingding!

Olen surffaillut netissä erilaisilla sisustussivustoilla ja ihastellut pienten asuntojen sisustusratkaisuja. Tuo tuleva kotini on siis melkoisen pieni, mutta ah - niin rakas! Jo etukäteen! :D Pääsen muuttamaan sinne 1.10. ja siihen mennessä minulla kai on aikaa kerätä varoja vuokraan ja takuurahaan. Nämäkin selviävät tarkemmin kun saan ne sopimukset postissa. Huh huh, alkaa tämä elämä tästä selviämään, jotenkin, kai.. kuitenkin.

En ole puhunut vielä miehelle mitään koko asunnosta. Meille tuli pientä riitaa eilen ja siinä sitten sanoin mm. siitä kun ei hänellä tunnu olevan sopivaa hetkeä puhua asioista. Hän tiuskaisi lopuksi että mitäs sä vielä sitten täällä teet, jollet kerran halua katsoa mun naamaa enää, jonka jälkeen totesi ettei jaksa puhua enää tänään. Sanoin, että kerro sitten kun sulle sopii, puhutaan sitten. Joten, jos miestä ei kiinnosta puhua niin olkoon sitten yllätys että muutan pois. Vaikka ei kai se pitäisi olla mikään yllätys kun ero tulee. Se tuossa miehen kommentissa itse asiassa ärsytti, kun hän antoi ymmärtää että nimenomaan minun pitäisi muuttaa yhteisestä asunnostamme pois. No, on hän välillä sanonut että lähtee itse jonnekin, joten en painota tuota kommenttia kovinkaan paljon. Taitaa miehellä olla omat ajatukset ihan sekaisin, sinänsä ymmärrettävää.

Kyselin tuota sosiaalista luottoa, josta minulle vinkattiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Oma tilanteeni ei ilmeisesti ole ihan semmoinen tällä hetkellä, että saisin sen. Olen nyt kirjoilla eri paikkakunnalla, kuin missä tuleva asuntoni on, vaikka se onkin tuossa vain ihan vähän matkan päässä ja sosiaalista luottoa ei myönnetä paikkakunnalta pois muuttamista varten. Toisaalta taas en saa avustuksia tulevalta kotipaikkakunnaltani, kun en ole vielä siellä kirjoilla. No, ikuinen väliinputoaja osasi varautua tähän ja pitää vain etsiä töitä sitä tehokkaammin. :) Hyvä kuitenkin tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos joskus tulevaisuudessa tulee sellainen tilanne, että tarvitsen apua. Nykyään kai on aika monenlaisiakin apuja saatavilla, mutta ongelma on se, etteivät ihmiset tiedä niistä. Joka tapauksessa se työpaikan saaminen olisi pitkälläkin tähtäimellä paras vaihtoehto minulle. Sitä tavoitetta kohti siis seuraavaksi! Tänäänkin olen lähettänyt pari työhakemusta.

Ihan sama. Nyt on semmonen fiilis että laitan asiat järjestymään tavalla tai toisella, jotta pääsen muuttamaan täältä pois. Nyt vielä hetkeksi nettiin sisustusideoita etsimään, ennen nukkumaan menoa. :) Ja Ikean kuvastokin tuli päivällä postin mukana, sen kanssa menee toinen tovi. Jihuu, jihuu, minulla on oma kotokolo!

Vieläkö on villihevosia..

Niin monta palloa ilmassa samaan aikaan.. Niin monta erilaista lähitulevaisuutta. Olo on epävarma, enkä oikein edes tarkalleen tiedä mitä jännitän eniten. Asuntoasia tietysti on yksi, mikä mietityttää. Jos palaset loksahtelevat kohdalleen, niin muutto tuonne mainitsemaani asuntoon olisi joskus syys-/lokakuun vaihteen aikoihin. Se taas edellyttää sitä, että minulla oikeasti on työpaikka, josta saan kohtuullista palkkaa, jotta pystyn elämään sillä uudessa asunnossani, maksaen kaikki menot yksin. Ja se palkka pitäisi tulla ennen takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran maksamista.. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi löytää työpaikka viimeistään tämän kuun loppuun mennessä, jotta saisin ensimmäisen palkkani syyskuun lopussa. Vähän tiukka aikataulu, mutta kaikkihan on periaatteessa mahdollista.. onhan tässä pari viikkoa aikaa. (Kuivaa naurua.) Ja se toinen tuon muuton mahdollistava seikka olisi se, että talo menisi kaupaksi ja saisimme siitä rahat ennen syyskuun loppua. Onhan sekin tietysti ihan periaatteessa mahdollista. Juhuu, eihän tämä olekaan niin mahdoton juttu. Johan tässä on peräti kaksi rahoitusvaihtoehtoa tiskissä! (Lisää kuivaa naurua.) Nyt vain pitäisi nähdä tuonne puolentoista kuukauden päähän, että onko minulla silloin riittävästi rahaa vai ei. Huomenna saan tietoa asuntoasiasta ja samalla myös mahdollinen päätös asunnosta (otan/en ota) pitää tehdä huomenna.

Minä niin kovasti haluaisin muuttaa sinne, vaikka se onkin pieni. Minua kuitenkin pelottaa. Vai puhuuko korvaani kuitenkin se järjen ääni, joka painokkaasti karjuu ettet kerta kaikkiaan voi ottaa vastaan vuokra-asuntoa ilman riittäviä tuloja.. Suossahan minä sitten olen, jos ei olekaan varaa maksaa laskuja, häätö jo muutaman kuukauden jälkeen muutosta ei varmaan varsinaisesti kohenna mielialaa. Kun ei vaan tiedä.. ja tuleehan noita asuntoja. Vaikka tuossa kyseisessä on kyllä omat puolensa, mitä ei ihan joka asunnossa ole.. Mutta mikä olisi paras ratkaisu? Ahdistaa.

Ja mies ei vaan usko että ero tulee. Mitä ihmeen seerumia se oikein juo päivittäin, kun se vaan koko ajan puhuu jatkosta ja käyttäytyy kuin pikku päivänsäde? Aina kun sille sanoo asiat niin kuin ne ovat, mies on hetken aikaa myrtsi ja maansa myynyt, mutta sieltä se vaan pongahtaa taas happyhappymoodiin kuin vieteriukko. En tajua. En todellakaan tajua. Ja sekin ahdistaa. Tuntuu kuin minut ignoorattaisiin täysin. Ihan sama mitä tuo vaimo tuossa höpäjää, ei siitä tartte välittää. Jösses..

Olotila on kaksijakoinen. Levoton. Aikaisemmin taisin kuvailla oloani niin että joudun väkisin repimään itseäni irti tästä suhteesta. Että en vielä oikein haluaisikaan lähteä, mutta joudun pakottamaan itseäni kohti omaa elämää. Sitä olotilaa on toki mukana vielä vähän, mutta nyt enemmänkin on fiilis kuin villihevosella, joka on kahlittu kettingillä seinään. Se haluaa päästä eroon entisestä, se repii ja riuhtoo itseään irti, kettingit kilisten ja kaviot maata ruopien, mutta vielä se ei ole päässyt irti kohti vapautta. Ei vielä..

Vuokra-asuntohakemus!

Lähetin vuokra-asuntohakemuksen pienestä kaksiosta, joka vapautuu tässä syksyllä. En ole käynyt katsomassa sitä, mutta sijainti on aika ok ja sinne saa viedä eläimiä. Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa maksaa vakuutta + ensimmäisen kuun vuokraa kerralla, puhumattakaan sitten muista laskuista mitkä siihen päälle vielä sitten kasaantuvat.. mutta päätin järjestää asiat siihen mennessä. Pakko saada töitä, myyn jotain ja jos ei muu auta, pitää pyytää joltakin vähän rahaa lainaksi. Äitiii... Pää tässä hajoaa, jos pitää jatkaa asumista saman katon alla pitkään vielä senkin jälkeen, kun ero tulee voimaan.. Eihän siinä erossa ole silloin mitään järkeä!

En sanonut miehelle vielä mitään. Sanon varmaan siinä vaiheessa, kun tiedän että saanko sen vai en. Tai sitten jonkun muun asunnon. Tuohonkin on varmasti melkoinen jono menijöitä, joten ei auta kuin toivoa että tärppää. Jotenkin tässä pitää saada asioita edistymään, vaikka en ihan oikeasti tiedä millä niitä muutoksia maksan. Pitää kai luottaa siihen, kun niin monet kannustavat sanoen että asioilla on tapana järjestyä..

Kävin äitini luona eilen ja sanoin sieltä tultuani että kerroin tästä tilanteestamme hänelle. Mies ei siis tiennyt äitini tienneen hänen sivusuhteestaan ja eroaikeistamme, koska äiti pyysi etten kerro miehelle että olin kertonut hänelle. Kimuranttia, mutta joo.. näin tämä nyt on ollut. No, kun eron toisen vaiheen paperisulkeisiin on aikaa enää niin kovin vähän, niin arvelin että kyllä tässä vaiheessa jo voin kertoa miehellekin että äitini tietää. Kysäisin samalla, onko hän kertonut omille vanhemmilleen tästä vielä mitään - vaikka hyvin jo tiesinkin ettei ole. Olisi varmaan syytä.. Mies on ollut nyt apeana, kun tietää äitinikin tietävän. Kai se ero sitten vähitellen alkaa konkretisoitua hänellekin.

Omat ajatukseni laukkaavat uudessa asunnossa! :) Jos saan tuon, mistä tein sen hakemuksen, se on kooltaan vain 1/3 tästä nykyisestä asunnostamme, mutta se onkin sitten ihan vain ja ainoastaan omassa käytössäni! Ja karvakorvan tietenkin.

Tähdenlentoja ja toivomuksia

Nyt on kuulkaas loistava aika tähystellä tähdenlentoja, jos taivas on pilvetön. Ursan sivuilta tarkempaa tietoa: Perseidit

Ja ainahan saa toivoa, kun näkee tähdenlennon. Tietenkin. Vanhojen uskomusten mukaan meteorit eli tähdenlennot ovat taivaankannen repeämiä, joista jumalat kurkkivat alas maahan. Ja tietenkin koska mahtavat jumalat ovat juuri silloin tarkkailleet maata ja sen tapahtumia, voi tähdenlennon nähdessään esittää toivomuksen suoraan jumalille ja toive toteutuu. 

Mutta varokaa sanomasta toivetta ääneen, tai se ei toteudu.

Kohti omia juuria

Mies sai aikanaan pitkän suostuttelun ja painostuksenkin myötä minut ottamaan oman sukunimensä avioliiton myötä ja tässä parin vuoden aikana se on alkanut tuntua yllättävänkin omalta. Olisin halunnut pitää oman nimeni, erityisesti koska se muistutti minua isästäni joka kuoli kun olin vielä lapsi. Kun ei minulla kovin paljon muistoja hänestä ole, niin olisin halunnut pitää kiinni edes jostakin. Mies ei missään tapauksessa halunnut vaihtaa omaansa, ei halunnut ottaa yhdistelmänimeä, ei halunnut että minä olisin jäänyt omalle sukunimelleni, ei halunnut edes keskustella muista vaihtoehdoista, joten otin hänen nimensä. Mielestäni tein suuren myönnytyksen, mutta mies ei tainnut pitää sitä juurikaan arvossa.

Sukunimen saa ilmeisesti vaihtaa ilman maksua takaisin viimeksi naimattomana olleeseen nimeen, kun ero tulee lainvoimaiseksi. Kunhan ero tulee voimaan otan käyttööni oman tyttönimeni. Se tuntuu hyvältä. :) Olen taas oma itseni! Vaikka onhan se hassua, että nimi jotenkin määrittelisi ihmistä, mutta en halua jäädä miehen nimelle enää eron jälkeen. Siihen liittyy nyt niin ikäviä asioita, että paluu juurilleni, omalle nimelleni, on juuri se, mitä tässä tarvitsen. Loin jo uuden sähköpostiosoitteenkin vanhalla nimelläni.

Rauhallinen viikonloppu yksin kotona

Sinne lähti. Viikonloppureissulleen. En halunnut juuri ennen hänen reissuaan taas pamauttaa asiaa pöytään, siis sitä että ymmärräthän että eroamme. Jotenkin sitä ajattelee, että jos siellä matkalla tapahtuukin jotain, niin jään miettimään, että hän lähti niin pahoilla mielin matkaan. (Tiedän, ei minun pitäisi säälitellä miestäni..) Mies on ollut taas kerran mielin kielin ja niin teennäisen ystävällinen, että ihan ahdistaa. Kai kuvittelee taas, että eihän tässä mitään, kyllä tämä tästä ja että suhdehan jatkuu, tietenkin.. Vaan kun ei jatku! Millä saan sen taottua tuon miehen kalloon?! Tässä on jotain samaa, kuin siinä kun mies usein jankuttaa jotain asiaa niin kauan että sen saa. Mitä tahansa hän haluaakin, ja minä en, alkaa se loputon jooko, jooko, jooko, jooko, miksei, jooko, miksei voi, jooko, jooko, miksei, jooko...? Kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, ei sentään käy mahalleen lattialle huutamaan, mutta melkein.. Lopulta väsyn jankuttamiseen ja kiukkuisena suostun, tai sitten suutun ja mies suuttuu kun minä suutun.. Mikä siinä on niin vaikea tajuta, ettei aina voi tehdä niin kuin hän haluaa?

Hänen kanssaan on edelleenkin vaikea puhua. Mies ei itse ota asiaa puheeksi, edelleenkään, ja jos minä yritän ottaa suhdettamme (eli eroa) puheeksi, on joko liian myöhä ("sähän tiedät etten mä näin myöhään halua puhua mistään.."), hän on ehtinyt ottaa kaljaa ("miksi sä aloit puhumaan vasta nyt, kun mähän olisin voinut lähteä täältä pois jos et halua nähdä mua?") siis klo 12 päivällä.., hän on nälkäinen, väsynyt, nukkuu, lähdössä jonnekin, juuri tulossa jostakin, syömässä, tekemässä ruokaa, kiukkuinen jostakin, jne.. aina on huono hetki. Joten en sitten enää ole jaksanut yrittää puhua. Kun en millään haluaisi haastaa riitaa. Ja tuntuu niin pahalta joutua yhä uudestaan ja uudestaan sanomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan, kun ei erosta kertominen muutenkaan ole helppoa, niin hän ei sitten halua uskoa minua. Edellisen kirjoitukseni kommentteihin kirjoitinkin, että tämä on kuin asuisi muistisairaan kanssa, joka ei enää muista eilistä päivää.. Miksi hän ei halua ymmärtää? Tekeekö hän tahallaan kiusaa?

Niin, kommunikaatiotaitojahan tässä taas peräänkuulutetaan. Pitäisi olla selkeämpi, johdonmukainen, jne.. Mutta tuntuu että mies ei tahallaankaan halua ymmärtää. Aloittaa jokaisen aamun kuin eilistä ei olisi ollutkaan, mielistellen, ollen yliystävällinen, jotenkin teennäinen. Tuntuu julmalta pudottaa hänet kuvitelmistaan maan pinnalle kerta kerran jälkeen, kun tietää miten hän siitä pahoittaa mielensä. Olen ihan liian kiltti. Pitäisi ajatella enemmän omaa jaksamistani ja omaa tulevaisuuttani. Ja pitäisi opetella olemaan vähän kovempi aika ajoin. Mutta siitä eropäätöksestä en ole luopumassa. Olkoon sitten miehelle isompi jysäys kerralla, kun ei kerran halua tajuta sitä vielä.. Onneksi saan nyt olla rauhassa omissa oloissani tämän viikonlopun.

Olen ilmeisestikin ollut epäjohdonmukainen sanoissani?

Mies maanitteli minua mukaan ensi viikonlopuksi, kun on lähdössä pienelle matkalle. Periaatteessa kyllä kiinnostaisikin, siellä on kavereita ja tuttuja, joita ei näe kovin usein, mutta en halua lähteä sinne mieheni kanssa ja koiraa ei saa hoitoon. (Vaikkakin eräät kaverit jo houkuttelivat minua aiemmin mukaan, sinne kun kuulema tulee joku hyvä tyyppi.. halusivat minut treffeille hänen kanssaan.) Tunnen oloni epämukavaksi hänen (siis mieheni) seurassaan, en halua näyttäytyäkään yhdessä. Sanoinkin hänelle, että en halua lähteä, kun kumminkin olemme eroamassa ja yhdessä oleminen ei tunnu kivalta. Miehelle tämä ilmoitus tuli yllätyksenä ja hän vähän suutahti. Totesi että ai, niinkö se nyt onkin.

Hmm. Olen ilmeisestikin antanut vähän ristiriitaisia signaaleita miehelle, joka sitten on tulkinnut ne oman näkemyksensä mukaisesti. Vaikka olenkin sanonut, että mielestäni suhteellamme ei ole mahdollisuuksia jatkua, enkä luota, ja että haluan erota, hän on kuitenkin ottanut puolikkaan lauseen sieltä ja sananmurusen tuolta ja päätellyt niistä, että toivoa vielä on ja että jatkamme vielä. Hän kun oli tosiaan sitä mieltä, että toisen vaiheen eropapereita ei olla kirjoittamassa. Voin kyllä vähän katsoa peiliin tässä kohtaa ja todeta, että tosiaankin, olen kyllä sanonut asioita, jotka voi tulkita myös sillä tavalla. Vaikkakin harvoin. Mutta miehen mieli on poiminut ne herkällä korvalla.

Esimerkiksi muutama päivä sitten sanoin hänelle jostakin, kun hän oli tehnyt jotain positiivista, että hyvittelyjä saat jatkaa vielä sata vuotta. Tarkoitin, että siihen ei riitä satakaan vuotta, että voisin katsoa häntä uusin silmin ja unohtaa kaiken, mutta mies ymmärsi että hänellä on vielä sata vuotta aikaa jatkaa hyvittelyä ja suhde siis jatkuu. Toki olisin voinut olla sanoissani tarkempi. Luinkin juuri erään artikkelin, jossa sanottiin nimenomaan tästä, että erotilanteessa eroa haluavan on syytä olla sanoissaan hyvin selkeä ja kertoa erosta mahdollisimman tyynesti ja rauhallisesti niin, että toinen varmasti ymmärtää. Tämä toki oli ollutkin tiedossa, mutta en ollut täysin sisäistänyt sitä, että muussakin viestinnässä tulisi jaksaa olla johdonmukainen ja selkeä, eikä pidä antaa turhia jatkotoiveita, jos niitä ei ole.

Toisaalta mies olisi itse voinut ottaa asian puheeksi ja kysyä missä mennään. Tämähän tosin on ollut koko ajan se ongelma, että mies ei todellakaan ota mitään parisuhteeseemme liittyviä asioita itse puheeksi. Sanoin siitä taas, kun hän ei kysy mitä minulle kuuluu, ei kysy haluaisinko jutella, ei puhu eikä pukahda. Hän ei siihen ottanut sen kummemmin kantaa.

Mietinkin jo, että olisiko sitten parempi, että äksyilisin ja tiuskisin jatkuvasti, olisin äreä ja kiukkuinen, yhteistyöhaluton ja etäinen? Ehkä olisi helpompi erota minusta, jos olisin ikävä ihminen. Totesin aika pian, että se ei ole vaihtoehto. En halua esittää jotakin mitä en ole. Yritän silti parhaimpani mukaan välttää antamasta vääriä signaaleita ja turhia toivonkipinöitä, sillä olen tehnyt päätökseni. Tälle avioliitolle laitetaan piste.

Kolmisen viikkoa vielä siihen, kun toisen vaiheen paperit voidaan tehdä. Odotan sitä kuin joulua..

Työtä etsimässä

Työhakemusten naputtelussa on mennyt tämä perjantai. Työstä se käy, jos siihen yrittää panostaa ihan täydellä teholla. Läheskään kaikki työpaikat eivät ole esimerkiksi mollin sivuilla. Olisihan se kätevää jos olisi jokin yksi taho, jossa näkyisi kaikki mahdolliset avoimet paikat, mutta lieneekö sellaista olemassa? Ja kaikkia avoimia paikkojahan ei edes laiteta julkiseen hakuun. Eräskin työnantaja sanoi, että kun yhtä avointa paikkaa kohden tulee satoja hakemuksia, niin niiden läpi kahlaaminen on ihan toivoton urakka. Parempi vain laittaa puskaradio kiertämään, kuulema. Pitää sitten vaan yrittää olla oikeassa puskassa oikeaan aikaan..

Toki täällä pyörähtävät lukijatkin saavat laittaa tuonne sähköpostiosoitteeseeni vinkkejä avoimista paikoista, sijainnilla ei ole niinkään merkitystä, etenkään jos paikka on tarpeeksi mielenkiintoinen. Muuttoautossa on ratti ja kääntyvät etupyörät.. ;)

En ymmärrä miestäni

Viikonloppuna mies kyseli tekstarilla miten menee ja laitoin kotona olevalle miehelle viestin, että se tietty pariskunta on myös täällä. En saanut siihen vastausta, mutta hän olikin laittanut kaverilleni (joka myös oli tapahtumassa mukana) viestin, jossa kovasti harmitteli sitä, että kun kerrankin pääsin jonnekin niin jouduin näkemään tuon naisen ja että mulla on varmasti paha mieli sen takia ja miten häntä ottaa päähän omat tekosensa ja että itkettää ja että on paha olla ja jaksaa nyt vain kotona olevan koiramme takia. Ihan kiva, että jossakin tuntuu, kun on tehnyt väärin, mutta mitä ihmettä.. miksi hän ei sanonut noita asioita minulle?! Miksi kaverilleni? No okei, olemme molemmat purkaneet tuntojamme tuolle ihmiselle, joten hän tietää missä mennään, mutta miksi mies ei laittanut minulle mitään viestiä, jossa olisi sanonut esimerkiksi että on pahoillaan puolestani, kun joudun näkemään sen naisen ja että pyytää anteeksi sitä että on aiheuttanut tämän minulle. Tai jotain.. En ymmärrä.

Ja se tuntuu ikävältä, että hän oli viestiin kirjoittanut jaksavansa nyt vain kotona olevan koiran takia. Säälin keruuta vai oikeaa pahaa oloa? Mies ei ollut tarkoittanut viestiä minun korvilleni, sillä oli kirjoittanut viestin loppuun, ettei kaveri saa kertoa viestistä minulle. Kaveri tosin luki viestin ääneen minulle heti sen saatuaan ja kun kielto oli vasta viestin lopussa, niin se oli vähän myöhäistä siinä vaiheessa.. Ja ikäväähän tuo on sitä kaveriakin kohtaan. Miksi mies sälyttää hänen harteilleen pahaa oloaan? Kaveri joutui jo tukemaan minuakin. Aikamoinen soppa kaiken kaikkiaankin.

Niin ja kotiin tultuani sanoin että se toinen nainen oli änkenyt samaan seurueeseen ja oli ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies oli heti syyttämässä naista ja ihmettelemässä hänen pokkaansa suureen ääneen. Puolikastakaan sanaa omasta osuudestaan pahaan olooni hän ei sanonut, eikä mitenkään pahoitellut tekemisiään. Hän kai kumminkin tajuaa syyllisyytensä, kun kaverille siitä sanoi, mutta minulle hän ei sitä pahoittele. Luuleeko hän jotenkin, että en tajua hänen yhteyttään pahaan olooni, vai mitä ihmettä? En ymmärrä. Edelleenkään.

Siedätyshoidon tuloksia

Omassa sängyssä yksin nukutun yön ja hiljaisen päivän jälkeen ajatukset ovat taas järjestyneet hiukan toisenlaiseen muodostelmaan. Yksin nukuin siksi, että mieheni ei nuku kanssani samassa huoneessa. Ei ole nukkunut pitkään aikaan. Hänen oma selityksensä asialle on se, että hän ei saa unta ja haluaa kuunnella kuunnelmia nukkumaan mennessään ja se taas häiritsee minua. Itse en välttämättä tuota selitystä usko ihan sellaisenaan, vaikka se päällisin puolin onkin ihan totta. No, se ei ollut tämänkertaisen kirjoitukseni aihe.

Pahoitin mieleni ja ärsyynnyin Toisesta Naisesta viikonloppuna, kuten eilen kirjoitinkin. Muuten niin mukava reissu sai ikävän sävyn ja vain siitä syystä, että tuo ihminen oli myös siellä. Se on asia jolle en voi mitään. Tulen jatkossakin näkemään sitä naista samoissa ympyröissä, mitään sellaista tuskin tapahtuu, että niin ei kävisi. Tuo nainen on ollut minulle ongelma. Hyvin nukutun yön jälkeen olen muuttanut ajatuksiani hieman. Tarkemmin ajatellen suurin ongelma taitaakin olla omien korvieni välissä. Mietin, miksi naisen näkeminen on minulle niin iso juttu. Ajattelenko että hän on minulle jonkinlainen uhka? Miksi hän olisi minulle uhka? Jos kerran olemme eroamassa, eikö sen pitäisi olla minulle aivan yhdentekevää, mitä hän ja mieheni tekevät jatkossa? Jos tekevät. Tuskin tekevätkään. Tuleeko tuo ahdistunut olo sen takia, että minulla on vielä jotain tunteita miestä kohtaan? Ehkä. Jos jollakin tasolla elättelen toiveita jatkosta, niin silloinhan ei ole yhtään yhdentekevää missä ja kenelle tuo nainen keikistelee.

Tämä reissu avasi silmiäni taas vähän enemmän. Minun oli pakko kohdata Toinen Nainen edes jollakin tavalla jossakin vaiheessa ja nyt se tapahtui. Ei minun ehdoillani, mutta ei voi mitään. Ensimmäinen askel siedätyshoitoa on otettu sillä saralla. Ensimmäinen kerta on kuulema monessa asiassa se pahin kerta, toivon niin. Joka tapauksessa kohtaamiset nostivat minussa esiin tunteita, jotka minun piti elää ja kokea, jotta pääsisin elämässäni ja ajatuksissani eteenpäin. Vihaa, surua, epäuskoisuutta.. Tunteet toivat esiin kipupisteitä ja antoivat ajatuksia.

En halua jatkaa elämää mieheni kanssa. En jaksa, enkä halua enää taistella ajatuksissani epäluottamuksen, vihan, katkeruuden, pettymyksen, surun ja monen muun ikävän tunteen kanssa, jotta voisin olla yhdessä hänen kanssaan. En jaksa, enkä halua enää jännittää, kuka tulee kadunkulman takaa vastaan, kun olen hänen kanssaan jossakin. Tunnen jotenkin jopa häpeää, kun liikun yhdessä hänen kanssaan. Ikään kuin mieheni tekemiset olisivat jotenkin muuttuneet minunkin häpeäkseni, kun vielä yhdessä olemalla "hyväksyn" ne. Tajusitteko mitä tarkoitin? En voi mennä mieheni kanssa joka paikkaan ylpeänä hänestä. Miksi minun pitäisikään enää alistua tuollaisiin tuhoisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kun mies on pettänyt minut? En keksi mitään järkevää syytä. Sääli ei ole parisuhteen perusta. Kyllä mies käy minua sääliksi, kun hän on jotenkin ihan hukassa oman itsensä kanssa. Ei se ole minun ongelmani. Minun pitää ajatella itseäni. Olla kerrankin itsekäs ihan luvan kanssa.

Toinen Nainen on ongelmajätettä, mutta se ei ole minun ongelmani. Taisin tajuta sen tämän viikonloppureissun ansiosta. Tajusin vihdoin ihan oikeasti myös sen, että rakastan itseäni enemmän kuin miestäni. Minun pitää pelastaa itseni.

Kohtaamisia Toisen Naisen kanssa

Viikonloppuna oli eräs tapahtuma, jossa olin kaveriporukan kanssa. Mieheni oli lupautunut pitämään huolta koirasta, joten sain rauhassa lähteä viikonlopuksi viihteelle. Odotin tapahtumaa kovasti, sillä siinä oli mahdollisuus päästä vähän tuulettumaan. Samassa tapahtumassa oli myöskin tämä Toinen Nainen miehensä kanssa, eri porukassa mutta samalla alueella kumminkin. Tiedän, että minun ei pitäisi välittää hänestä ja pitäisi vain kävellä ohi, olla piittaamatta koko ihmisestä, mutta ei se ole niin helppoa. Etenkään esimerkiksi silloin, kun käytävällä vastaan kävellessämme tämä nainen tulee halaamaan ja tervehtimään yhteisiä kavereitamme ihan siihen viereeni. Ei tosin puhu minulle, ei ole näkevinäänkään (minä katson murhaavasti, mutta pidän etäisyyttä..), mutta muita ihmisiä tervehtii näyttävästi. Tai jos seisoskelen juttelemassa muutaman kaverini kanssa ja tämä nainen tulee siihen samaan porukkaan ihan pokkana juttelemaan näille yhteisille kavereille naureskellen ja virnistellen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaverimme kumminkin tietävät mitä tämä nainen ja mieheni ovat tehneet. Totesin silloin eräälle vieressä olevalle kaverilleni "Kerjääkö tuo ihminen ihan oikeasti verta nenästään?" Tapahtumassa kun oli todella paljon ihmisiä, joten oliko ihan pakko siinäkin tilanteessa ängetä juuri siihen samaan seurueeseen missä minä olin? Halusiko hän ärsyttää ihan tahallaan? Tunnustan, että hetki tuon tempauksen jälkeen kävelin naisen ohi ja "vahingossa" tönäisin häntä kevyehkösti  kyynärpäällä ohi mennessäni.

Ei ollut fiksu juttu, enkä oikein pitänyt siitä tunteesta joka siitä tuli. En ole sellainen ihminen, joka haluaa selvittää asiat väkivalloin, vaikka eräs paikalla ollut kaverini aikaisemmin oikein yllyttikin minua vetämään sitä naista turpaan (miehinen ratkaisu?). Hän tiesi mitä viime vuonna oli tapahtunut ja kyseli minulta aiemmin päivällä miten menee, tuli katsomaan silmiin ja otti hartioista kiinni - ja silloin vähän romahdin. Kyynelehtien kerroin, että ei todellakaan hyvin. Tuo nainen tuntuu olevan ihan joka paikassa missä minäkin, vaikka tapahtumassa olikin paljon väkeä. Hän oli jonossa melkein edessäni, tai ihan vähän matkan päässä takanani, hän tuli vastaan milloin missäkin, hän tunkee samaan porukkaan juttelemaan ja minä en todellakaan haluaisi nähdä häntä. Hän ja hänen miehensä kyhjäävät yhdessä niiiiin rakastuneen näköisinä ja heillä näyttäisi menevän hyvin. (Mikä sitten on totuus, sitä en tiedä.) Kaverini halasi ja juteltiin parisuhteesta paljonkin, hän sanoikin silloin että vaikka on myös mieheni ystävä, hänen neuvonsa on että jätä se mies. Juteltiin syvällisiä, itkettiin molemmat. Helpotti se oloa, kun sain purkaa mieltäni.

Nyt olen iloinen, että todellakin vain vähän tönäisin häntä, enkä provosoitunut sen enempää. Olisi tosin pitänyt jättää sekin tekemättä. Ikävää tässä on kaiken kaikkiaankin kaikki, mutta myös se, että yhteiset kaverimmekin joutuvat ikävään välikäteen. En halua edes yrittää määräillä ketään, kenen ystävä kukakin saa, tai ei saa olla, sillä ei se ole minun vallassani. Tuntuu se pahalta, kun näkee omien ystäviensä vitsailevan ja naureskelevan yhdessä juuri tuon naisen kanssa, mutta en minä sille mitään voi. Kai minun vain pitää oppia elämään tämän asian kanssa. Ei sekään ole kivaa, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan, jos minä ja tuo nainen olemme samassa paikassa. Hemmetti. Helpottaisikohan tämäkin olotila eron jälkeen? Vieläkö tuon naisen näkeminen olisi niin iso juttu? Kun entisiä ystäviä olemme ja samoissa ympyröissä pyörimme vieläkin, niin väistämättä tulemme tapaamaan vielä monen monta kertaa.. Tai ehkä minun pitäisi pystyä puhumaan tästä myös tuon naisen kanssa, jotta asian saisi käsiteltyä myös siltä kannalta.

En minä tiedä.. Muutan Brasilian viidakkoon, niin ei tarvitse miettiä näitä asioita.

Epäilyksen musta varjo

Ei kai kukaan ole väittänytkään, että päätösten tekeminen olisi helppoa. Ainakaan aina. Minä olen luonteeltani vieläpä sellainen, että yritän ymmärtää toisenkin näkökulman ja kannan asiaan. Ja sitten olen vieläpä sen verran kiltti ja anteeksiantavainen, että liian helposti tulee sanottua toiselle, että ei se mitään. Päätöksiä avioliittomme jatkosta pitää kuitenkin tehdä, se päätös pitää tehdä mahdollisimman pian, sillä elämääni varjostaa epäilys.

Miehen pettäminen on ollut minulle todella raskas asia, kenellepä se ei olisi. Minua se iski päin kasvoja niin kovin yllättäen, kuin se kuuluisa salama siltä vieläkin kuuluisammalta kirkkaalta taivaalta. Mies on koko parisuhteemme ajan saanut mennä ja tulla mielensä mukaan. Hän on saanut lähteä viikonloppureissulle ilman vastaväitteitä, vaikka olisi vain matkalta soittanut olevansa jo menossa. Sillä eihän siinä mitään, kiva että näkee kavereitaan. Hän on saanut jäädä bileiden jälkeen yöksi ja olen jopa hakenut hänet sitten seuraavana päivänä kotiin. Sillä tokihan sitä saa juhlia aamuun saakka, jos kerran on hauskaa eikä seuraavana päivänä ole mitään menoa. Olin luottanut. Olin uskonut. Olin niin sinisilmäisesti niellyt aivan kaikki selitykset, kyseenalaistamatta mitään. Edes kysymättä mitään. Koska eihän tuo mies minua petä. Ei ollut tullut edes mieleen sellainen vaihtoehto. Jos joku olisi kertonut minulle tietävänsä, että mies pettää minua jonkun toisen naisen kanssa, olisin nauranut päin naamaa, sillä eihän se vain ollut mahdollista. Ihan hullu juttu. Mutta oli se mahdollista, enemmänkin, se oli totisinta totta - halusin tai en.

Nyt melkein kaikkeen hänen aikaisemminkin tekemäänsä asiaan on tullut musta epäilyksen varjo. Mitäs se yksi ihminen oikein tarkoittikaan silloin vuosia sitten, kun vitsaili miehestäni ja eräästä naisesta? Mitä mies oikein onkaan tehnyt reissuillaan kaikki nämä vuodet? Miksi mies halusi kerran että lähden viikoksi etelään ihan yksin? Mitä varten eräs puolituttu nainen ei erään miehen reissun jälkeen enää pyörikään kaveripiirissämme? Miksi mies viljelee toisinaan puolileikillään sanontaa "Kaikkea saa tehdä, kunhan ei jää kiinni"? Mistä se johtuu, ettei mies oikein haluaisi että jään yksin kotiin, vaan haluaisi minut aina mukaan vaikka menisi käymään pikaisesti kaupassa? Mitä hän piilottelee tai salailee kotona? Pitäisikö minun tutkia hänen tietokonettaan tarkemminkin? Kuka on tuo uusi naispuolinen kaveri Facebookissa? Ja niin edelleen..

Se paljon puhuttu luottamus. Miehellä oli minun 110-prosenttinen luottamukseni, mutta hän polki sen jalkoihinsa, rikkoi ja tahrasi, tuhosi sen. Mies istutti epäilyksen siemenen, joka on kasvanut hyvin, vaikka olen välillä yrittänyt jättää sen huomioimatta ja kastelematta. Siitä kasvoi sitkeä taimi, joka on kasvattanut vahvat juuret syvälle maahan, jotta saisi kaipaamaansa vettä ja ravintoa. Se on kasvattanut notkean, köynnösmäisen varren, joka kurkottaa kohti valoa ja takertuu lujasti kaikkiin epäilyksen rosoisiin pintoihin, leviten yhä laajemmalle - luoden tuhoisaa varjoaan ympärilleen.

Miehen selitys kyläilystä työkaverin luona

Eilen iltapäivällä otin esille miehen kyläilyn tämän entisen naispuolisen työkaverinsa luona. Ihan tarkkaan en enää muista miten kaikki meni, mutta suunnilleen kumminkin. Keskustelussa käytetyt osoitteet ja nimet on muutettu.

Riski Rouva: - Hei mun kaveri näki sut tuolla Sivukyläntien suunnalla joku viikko sitten. Asuuko sulla joku tuttu siellä?

Miehellä oli juuri Google Maps auki ja alkoi suurieleisesti etsiä naisen asuinpaikkaa kartalta.

Mies: - Siis joo.. Siellä asuu se yks Anne.
RR: - Anne, kuka Anne? (Kysyin, vaikka tiesin hyvin ketä Annea tässä nyt tarkoitettiin.)
M: - No sieltä entisestä työpaikasta.
RR: - Mut sähän just sanoit, ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Siitä oli just viikko sitten puhetta.

Mies sivuuttaa kysymyksen ja esittelee miten Google neuvoo ajamaan jotain reittiä, mistä ei oikeasti pääsekään sinne, näyttää Street Viewillä miltä siellä näyttää. Kertoo kovin laveasti mistä sinne ajetaan ja miten vanhoja kuvat näyttäisivät olevan, kun niistä puuttuu taloja.

RR: - Siis miksi sä et sanonut että olet nähnyt sen?
M: - Sanoinhan mä että olen nähnyt sen..
RR: - Et sanonut.
M: - No mun piti ainakin sanoa, kun sen kanssa oli puhetta pihakasveista ja muista..
RR: - Siis mistä ihmeen pihakasveista? Et ole sanonut, ja miksi sanoit että et ole nähnyt sitä ja sitten yllättäen selviääkin että olethan sä käynyt sen luona?

Mies hermostuu, kasvoilla ärtynyt ilme. Nousee ylös ja alkaa kävellä kohti toista huonetta.

M: - Taas tätä, mä..
RR: - Siis miten niin "taas tätä"?!  Etkö sä nyt ymmärrä miltä tää vaikuttaa, kun tietää mitä olet aiemmin tehnyt?

Mies pysähtyy oven suulle ja kääntyy.

M: - Siis pitääkö mun pitää listaa ihmisistä ketä olen nähnyt missäkin?! Näinhän mä Pekankin kaupan edessä ohimennen ja Lissun tapasin keskustassa ohimennen, pitääkö mun raportoida niistäkin sulle?
RR: - Eih.. Siis etkö sä tosiaankaan tajua? Tää on nyt vähän eri asia kuin joku kadulla ohimennen nähty ihminen, kun olet mennyt Annen kotiin sillä aikaa kun olen ollut töissä, etkä ole puhunut mulle mitään ja väität vielä ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Tässä on nyt ihan tasan sama kuvio kun silloin sen ToisenNaisen kanssa. Kyllä mulle tuli tästä tosi paha mieli..

Mies palaa takaisin istumaan.

M: - Niin. No tosiaan, nyt mä ymmärrän. 
RR: - ...
M: - Mut en mä enää silleen ajatellut että se on niitä vanhan työpaikan ihmisiä, ja mä vaan oikeesti kävin siellä kahvilla ja juteltiin.

Mies vaikuttaa vähän hermostuneelta, rapsuttaa jalkaansa voimakkaasti samalla kun sanoi tuon.

RR: - Kyllä mulle tuli paha mieli, kun tässä on ihan sama kuvio kun sen Toisen Naisen kanssa: mä olen töissä ja sillä välin käyt sen kotona, etkä puhu niistä vierailuista mulle mitään..
M: - Niin.. Kyllä mä olen läksyni oppinut, en mä enää tekisi sellaista.
RR: - ...

Mies alkaa johdatella puhetta muualle, minä jään itsekseni pohtimaan. Sanat vaikuttivat uskottavilta, mutta joku tässä nyt silti ei tuntuisi täsmäävän. Elekieli? Naisen vaisto? En tiedä.. mutta mies ei vakuuttanut minua siitä ettei tässä nyt olisi ollut jotain muutakin.. tai sitten jotain muuta, mutta jonkun toisen ihmisen kanssa. En tiedä.. kun ei luota niin ei luota..

Mitä Sinä tekisit?

Mitä tekisit jos sinulla ei olisi parisuhdetta, lapsia eikä työtä? Myisit asuntosi ja lainojen maksun jälkeen sinulle jäisi optimistisesti ajateltuna n. 15 - 20 000 euroa rahaa ja ajoneuvo. Miltä maailma näyttäisi Sinun silmin katsottuna?

Laihis taka-alalla

Kaikkien näiden vastoinkäymisten taivuttamana en ole vieläkään jaksanut kiinnittää kunnollista huomiota tähän blogin alkuperäiseen aiheeseen, eli laihduttamiseen. Käväisin punnitsemassa itseni ja vaaka näytti 92,9 kiloa. Tässä vaiheessa ei riitä energiaa keskittyä aiheeseen täysipainoisesti, mutta yritän nyt sentään vähän katsoa mitä suuhuni laitan. Olen vähän taas hillinnyt herkkujen syöntiä, joka oli lähteä lapasesta tuossa hetki sitten ja yritän olla stressaantumatta liikaa siitä mitä vaaka sanoo. Stressaantuneena keho ei muutenkaan laihdu kovin hyvin, vaikka söisi oikein ja liikkuisi riittävästi. Stressihormonit kun kuulema ovat semmoisia veijareita, että eivät oikein anna laihtua.

Ensimmäisiä kiinnostuneita talonkatsojia

Meillä oli ensimmäinen talon katsoja käymässä tänään. Huomenna tulee toinen kiinnostunut porukka. Yllättävän nopeasti, kun jotenkin olin ajatellut ettei tässä nyt vielä ketään ole tulossa ja sitten välittäjä soittikin eilen, että on pari kiinnostunutta. Tämän päivän katsoja ei sitten innostunut sen enempää, mutta tulihan nyt ainakin siivottua paikkoja taas enemmänkin. Vielä tässä on puuhaa, mutta ei enää ihan hirveästi. Mistä tätä tavaraa onkin oikein kertynyt kaikki kaapit, komerot ja nurkat täyteen?! En uskalla edes kuvitella mikä urakka tästä pois muuttaminen tulee olemaan..

Miehen kanssa oli taas hermot kireällä siivoamisen suhteen. Mies kittasi kaljaa ja löntysteli huokaillen ympäri taloa ja tokihan siinä vähitellen jotakin siivoilikin, mutta tahti oli aivan järkyttävän hidasta. Useammin kuin kerran jouduin menemään toiseen huoneeseen raivoamaan ja manaamaan äänettömästi, kun ei siitä vaan kerta kaikkiaan tahtonut tulla yhtään mitään. Sanoin useamman kerran, että minua ahdistaa, kun on niin paljon tekemistä ja hän on niin hidas, mutta eipä sillä ollut vaikutusta. Aloin sitten taas nakittamaan hommia hänelle sitä mukaa kun sai aina edellisen tehtyä. Ja yritin hoputtaa. Mutta ei..


Meille pelmahti vielä aamupäivällä yllätysvieraskin, joka tuli vain pistäytymään - ja oli kaksi tuntia. Halusi kahvit ja kaikki. Eikä huolinut kieltävää vastausta. On vähän semmonen jännä persoona. Ja miehellä ei ollut minkäänlaista hoppua saada tätä vierasta lähtemään, on enemmänkin miehen kavereita vaikka toki molemmat hänet tunnemme.


Itsekseni pohdiskelin, että kun tuo miehen into tämän asunnon edustavaksi saamiseen tuntuu olevan ihan olematonta, niin noinkohan hän ei vieläkään tajua tätä koko kuviota. Eikö hän ymmärrä, että tämä talo on nyt myynnissä, ja että me lähdemme täältä pois? Vai eikö hän vain haluaisi myydä tätä ja sen takia vetkuttelee? Kun tuntuu siltä että minä joudun hoitamaan ihan kaikki asiat alusta loppuun saakka ja mies pyörii siinä sivussa kaljatuoppi kourassa. Varmaan hän ihan ehdoitta olettaa, että ainakin sitten muutamme saman katon alle. Ei tuo ole ainakaan kertaakaan asiasta itse kysynyt mitään, eikä ottanut sitä muutenkaan puheeksi.

Mies ei tiedä, että tiedän jotakin..

Tiedän, että mies on käynyt erään ex työkaverinsa luona kylässä jokin aika sitten, sillä välin kun olen ollut töissä. Mies ei tiedä että tiedän sen. Juttelin eilen niitä näitä miehen kanssa ja johdattelin keskustelua siihen suuntaan, että kysyin jossakin vaiheessa, onko hän nyt enää nähnyt näitä entisen työpaikkansa ihmisiä. Vastaus oli nopea ja lyhyt: "En".

Miksi mies valehtelee, jos ei ole mitään syytä valehdella? Jos siinä ei mukamas ole mitään salattavaa, että mies on käynyt tämän naisen kotona, niin miksi hän ei siitä kertoisi alunperinkään ja miksi hän siitä kysyttäessä ei kerro totuutta?

Tiedän asian siitä, että mies jätti kerran kauppaan lähtiessään vahingossa tietokoneensa päälle ja Facebook oli päällä myös. En voinut vastustaa kiusausta, mutta katsoin hänen keskusteluhistoriaansa ja siellä hän oli ihan päällisin puolin viattomissa aikeissa sopinut menevänsä käymään tämän naisen luona (auttamaan tietokoneongelmissa), sanoi jopa olevansa siellä tunnin kuluttua.

Tämä tuntuu todella pahalta, sillä kuvio oli tasan sama sen petturinaisenkin kanssa. Tapaamisia sillä aikaa kun olen töissä, mukamas viattomissa aikeissa, eikä niistä käynneistä kerrota mitään. Tuntuu tosi, tosi ikävältä ja se tuo pahoja muistoja mieleen. Se vähäinenkin luottamuksen murunen, joka on ehkä kenties mahdollisesti voimistunut vuoden aikana huuhtoutui juuri silloin vessanpöntöstä alas.

Samalla kerralla vilkaisin myös selaushistoriaa. Mies oli muutamia viikkoja sitten muutaman päivän matkalla toisella paikkakunnalla. Samaan ajankohtaan oli selaushistoriaan tarttunut sellaisia linkkejä, jotka kielivät kiinnostuksesta sen paikkakunnan thai-hierontaan, sex shoppeihin, private show -esityksiin, tyttöjen aikatauluihin ja hintoihin, jne..

Taas alkoi suorastaan oksettaa..

Uusia yllätyksiä, ei palkkaa..

Ja jotta elämä ei olisi liian yksitoikkoista, eikä etenkään ennalta arvattavaa, niin sain työnantajaltani viestin, että heillä ei ole varaa maksaa loppuja palkkarahoja. Pahoitteli ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi ettei voi asialle mitään. Tuleepa sitten koettua sekin, että haen palkkasaataviani palkkaturvasta. Elämyksiä elämä täynnä.

Itse asiassa en ole työnantajalle vihainen, sillä ymmärrän heidän tilanteensa täysin. Kaikki mahdolliset riskit vain realisoituivat ja päälle kaatui bonuksena vielä jokunen ylläri, joten kun ei vaan mahda mitään, niin ei mahda mitään.

Joskus tulee kyllä väistämättä mieleen, että voisin vaihtaa elämäni käsikirjoittajaa. Vapaaehtoisia?

Alkaa tuntua

Kyllä se välittäjän käynti kai jotenkin vaikutti. Tavoistani poiketen huitaisin melkein pullollisen viiniä illan aikana, eikä yöllä nukuttanut kovin hyvin ja aamulla oli tokkurainen olo juomisen ja huonosti nukutun yön takia. Vaikka en haluaisikaan itselleni sitä ehkä myöntää, niin voimillehan se otti. Joku sitä tuolla aiemmissa kommenteissa varoittelikin, että se saattaa olla semmoinen hetki kun asiat konkretisoituvat ja alkavat tuntua. Asiat eivät ole enää omissa käsissä. Vaikka voihan sen toimeksiannon perua (maksua vastaan), mutta silti asiat ovat lähteneet rullaamaan tuntemattomaan suuntaan.

Juttelin äitini kanssa. Hän on kovasti edelleenkin sitä mieltä, että minun pitäisi jatkaa yhdessä mieheni kanssa. "Kun se X on niin mukava." No onhan se, ei sitä voi kiistää. Kyllä tuo mies osaa hurmata, etenkin jos niin haluaa. Mutta kun se ei riitä. Eikä minulle voi tehdä ihan mitä tahansa. Kun en vaan enää luota. Toivottavasti äiti ei ala tästä jankuttamaan ihan yltiöpäisen innokkaasti.. ärsyttää ja ahdistaa tuollainen. Ja hei, eikös äidin pitäisi olla tyttärensä puolella?

Kiinteistönvälittäjä kävi

Talosta on nyt tehty myyntitoimeksianto. Paikat on katsottu ja arvioitu, pyyntihinta laitettu paperiin ja nimet alle. Se on nyt virallista, talo on myynnissä. Välittäjä varoitteli että myyntiajat ovat nyt pidentyneet ja myyntihinnat ovat tulleet vähän alas, mutta totesi sitten että jos hinta on kohdallaan, ostaja saattaa löytyä nopeastikin. Pankkiin mennään loppuviikosta keskustelemaan mitä lainan kanssa olisi parasta tehdä. Asiat etenevät.

Miehen kanssa meinasi mennä hermot, kun siivottiin paikkoja välittäjää varten. Ei sen siivoamisesta tahdo tulla mitään, laahustaa hiljaa ja huokaillen yksi tavara kerrallaan kädessä talon päästä toiseen, valittaa kun on niin kuuma ja hiki ja huh huh ja voi voi voi.. Minun piti ihan koko ajan sanoa miehelle mitä pitää tehdä.  Ja jätin kylppärin siivoamisen sitten miehen huoleksi, kun meni käymään suihkussa.. ei olisi pitänyt. Itse piti laittaa se edes päällisin puolin kuntoon vielä viime hetkillä ennen välittäjän tuloa. Argh! No, mies pesi kerran kylppärin ihan omatoimisesti. Oli oikein tyytyväinen lopputulokseen ja kun tulin töistä kotiin niin ensi töikseen pyysi katsomaan työnsä jälkeä. Joo.. olihan se puhdas, mutta kaikki kylppärin laatikostot olivat täynnä vettä.. Ei ollut tullut ajatelleeksi ettei painepesuri ehkä ole paras väline siihen hommaan.

Omppuja odotellessa

Hiostavaa touhua tuo pihalla puuhastelu näillä keleillä. Laiteltiin pihaa siistimpään kuntoon kiinteistönvälittäjää varten, kitkettiin kukkapenkkejä, leikattiin nurmikkoa, muotoiltiin vähän pensaita, jne.. Se on tuo meidän omenapuukin saanut tänä vuonna aikaan hurjan määrän omppuja. Ensimmäistä kertaa ikinä. Aiemmin ei ole tehnyt yhtä ainoata kukkaakaan ja nyt on puu täynnä pienen pieniä omenoita. Saapa nähdä muutetaanko tästä pois, ennen kuin kypsyvät maistelukuntoon.

Sain kiitettävästi rohkaisua ja kannustusta aiempien postausten kommenteissa. Se on tosi kiva juttu, sillä ulkopuolisena tämä kuvio varmaan näyttää selkeämmältä, kuin omin silmin katsottuna. Tietysti on totta, että helposti tulee kirjoitettua tänne enemmänkin vain niitä negatiivisia asioita. Onhan meillä arjessa positiivisiakin juttuja, ei kaikki suinkaan ole ikävää ja kurjaa. Mikään ei silti muuta miehen tekosia, eikä mikään hänen tekemänsä positiivinen asia ole suuruusluokaltaan edes lähimainkaan verrattavissa niihin hänen tekemiinsä pahoihin asioihin. Luonteeltani olen aika rauhallinen, pohdiskeleva ja yritän nähdä positiivisia asioita jokaisessa ihmisessä. Minut tuntevat ihmiset ovatkin luonnehtineet minua mm. sanomalla, että minulla on lehmän hermot. Aika paljon pitää kaataa paskaa niskaan, ennen kuin hermostun. Yritänkin nyt opetella pitämään puoliani paremmin. Ei minun tarvitse aina olla se, joka ymmärtää, joustaa ja antaa periksi, luopuu omista haaveistaan jopa niin totaalisesti, ettei enää edes muista mitä ne ovat.

Jos nyt jotain positiivista etsii tästä koko härdellistä, miehen pettämisestä, työttömyydestä, rahattomuudesta, asunnon myyntipakosta, jne.. niin ainakin olen joutunut ihan pakosti kysymään itseltäni tiettyjä kysymyksiä. Kuten esimerkiksi, että kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä elämältä ja parisuhteelta toivon? Mihin vedän omat rajani? En ole saanut vielä selkeitä vastauksia, mutta jotain suuntaviivoja nyt ainakin. Olen alkanut elää omaa elämääni vähän kerrallaan, vaikka se onkin nyt täynnä mustia aukkoja, pimeitä huoneita ja suljettuja portteja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat läsnä, mutta silti katson tulevaan luottavaisin mielin. Ja odotan niitä omppuja.. :)

Tulee mitä tulee, minä kyllä pärjään.

Kilautin kiinteistönvälittäjälle

Lähtisköhän tää tästä nyt vihdoinkin etenemään. Otin yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja hän tulee jossakin vaiheessa käymään ja arvioi talomme. Sanoin miehelle tästä ja eipä tuo nyt ainakaan mitään vastalauseryöppyä aloittanut. Tosiasiat kun ovat tosiasioita, niitä ei saa väännettyä muuksi kuin mitä ne ovat. Kun ei ole varaa asua täällä, niin eihän sitä sitten asuta täällä. Piste. Pankin kanssa pitää sopia maksujärjestelyistä, että ei tule rästimaksuja siltä ajalta kun täällä vielä asutaan ennen myyntiä. Samaten pitää neuvotella lisärahoituksesta kuntotarkastusta varten ja miten se uusi energiatodistuskin nyt sitten oikein vaikuttaa, mistä sen saa ja mitä se maksaa? Äh, monen monta selvitettävää asiaa. (Ja senhän nyt arvaa, kuka ne asiat joutuu käytännössä selvittämään..)

Ja pitää siivota ennen kiinteistönvälittäjän tuloa! No, onhan tässä nyt pitkät päivät aikaa..

Pää pensaassa?

Mies vähän valitti eilen, että ei jaksa katsoa apeaa naamaani. Minun pitäisi kuulema piristyä. Pitäisi siis esittää iloista ja hymyillä väkisin, vaikka ei naurata pätkääkään. Ei se nyt ihan niin mene. Olikohan se eilen vai toissapäivänä, kun otin puheeksi taloudellisen tilanteemme ja sen, ettei meillä ole varaa maksaa talon lainaa ja sanoin että pitää ihan oikeasti laittaa talo myyntiin. Mies ei vastannut mitään ja hetken kuluttua vaihtoi aihetta. Saman olen huomannut nyt jo muutaman kerran, kun olen viime viikkoina puhunut rahasta ja talon myynnistä. Mies ei halua puhua ikävistä asioista, ei ollenkaan. Jätetään laskut avaamattomina pöydälle, laitetaan silmät kiinni ja toivotaan parasta?  Huonoista huonoin toimintasuunnitelma, jos minulta kysytään. Pitäisi toimia NYT, kun ei vielä ole luottomerkintöjä, eikä isoja laskuja rästissä. En jaksa, kun ei tuon miehen kanssa voi edes keskustella mistään isoista ja tärkeistä asioista vakavasti.

Tuli pari muuttujaa, v*ttu..

Ja juuri kun aloin pääsemään eromoodiin kiinni, tuli pari muuttujaa. Just kun aloin pääni sisällä pääsemään siihen lopputulemaan, että ero tässä nyt on edessä ihan oikeasti ja sain vähitellen suunnattua ajatuksia siihen, että miten ja minkälaisen asunnon hommaan, niin eikös taas asiat kääntyneet päälaelleen. Miten eroaminen onnistuu työttömänä? Tätähän olen pähkäillyt talvellakin, mutta nyt siitä tuli taas(!) ajankohtainen kysymys. Mä en jaksa kohta enää.. Meillä on rahatkin niin vähissä, että oikeasti ei ole varaa maksaa kaikkia laskuja, esimerkiksi talon lainasta ollaan maksettu vaan korkoja viimeiset kuusi kuukautta ja tässä kuussa pitäisi mennä taas ensimmäinen normaalierä, eli n. 850 euroa. Plus siihen tietenkin sitten kaikki muut maksut ja menot päälle. Ja kun nyt vaan yksinkertaisesti ei ole rahaa. Piste. Eikä meillä kummallakaan ole töitä. V*ttu. Ja mun viimeisin tili ei ole edes tullut vielä. Tänään menen juttelemaan (ex) työnantajani kanssa, että mistä tässä nyt oikein on kysymys ja että tuleeko niitä rahoja vai ei, vai mitä v*ttua... Tana.

No, eron lisäksi tuli toinen syy myydä talo. Ero ja rahattomuus. Molemmat painavia perusteita jo ihan yksinäänkin. Mutta miten sitä pärjää ilman töitä, kun ei tästä talosta lainojen maksun jälkeen mitään mahdottomia summia jää kouraan. Hemmetti. Ei kai pitäisi vaipua synkkyyteen, kun meillä kumminkin on se talo, joka voidaan myydä ja saada siitä edes joku summa valuuttaa kouraan, mutta ei naurata. Ei tosiaankaan naurata.

Ja tietenkin tämänkin piti tapahtua juuri nyt. Juuri nyt kun miehen pettämisen paljastumisesta tuli vuosi täyteen, niin ihan samaan ajankohtaan ajoittuu tämäkin nyt seuraavana vuonna.

Vaan eihän tässä sitten muuta kuin pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Ja työkkäriin.

Edit. klo 13:35
Palkka tulee tänään ja kaikki viralliset jutut hoidettiin asiallisesti. Kun firmalla on nyt tiettyjä epävarmuustekijöitä ilmassa, niin eihän siinä voi työntekijöitä pitää, kun ei ole varmuutta että voiko maksaa palkkoja jatkossa. Pomo kiitteli kovasti työpanosta ja joustavuutta, sekä painotti sitä että jos tilanne muuttuu, niin ilman muuta ottavat takaisin töihin. ..mutta jollakin pitäisi elää siihen saakka, jos se päivä koittaa. Tai että saa uuden työn.

Erilaisia rajapyykkejä ja miehen käyttäytymistä

Tänään napsahti 20 000 kävijän raja rikki! Vau, onpa teitä ollut reilun vuoden aikana paljon! :)

Kävi mukavia yllätysvieraita. :) Huomasin omassa olotilassani selkeän eron "normi" kotiminääni ja vieraiden aikaiseen minääni. Sain keskustella erilaisista asioista ilman, että mielipiteitäni pidettiin naurettavina, tai että minua dissattaisiin jollakin tavalla. Ja vaikka vitsailimmekin välillä, niin minuun suhtauduttiin ihan aikuisena, minua kuunneltiin, sain olla oma itseni. Sain hurjasti virtaa tästä vierailusta ja nyt jotenkin huomasin konkreettisesti sen hurjan ison eron siinä miten mies minua kohtelee ja miten esimerkiksi nämä vieraat kohtelivat minua. 

Mies ei ota juttujani vakavasti, vaan vähättelee sanomisiani ja hän haluaa selkeästi jotenkin latistaa ns. saavutuksiani (= asioita jotka hänen omasta mielestään ovat .. no, jotakin. En tiedä..). Yhtenä esimerkkinä on niinkin yksinkertainen ja hölmö asia, kuin ylioppilaslakin käyttäminen vappuna. Hän ei ole käynyt lukiota eikä halua, että pidän lakkia. Mietin juuri, että olen tainnut käyttää lakkia kaksi tai kolme kertaa, joista yksi kerta siis oli itse lakkiaiset. Olen miehen mieliksi jättänyt sen komeron hyllylle laatikkoonsa. Ei se nyt sinänsä ole mikään iso juttu minullekaan, mutta olisihan sitä kiva käyttää, kun semmoinen on. Hän puhuu vähättelevään sävyyn ihmisistä, jotka käyttävät lakkia vappuna. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, että hän ei ole lukiota käynyt. En ole koskaan edes sanonut mitään sen suuntaistakaan, enkä siis oikeastikaan ole sitä mieltä että asialla on mitään väliä. Hän valitsi peruskoulun jälkeen toisin. Big deal, aivan sama.  Mies sen sijaan on käyttänyt hyvin usein typerää sanontaa "Sinä kun olet niitä kouluja käynyt, niin.." väheksyvään ja pilkalliseen sävyyn.

Ei minun tee mieli aloittaa keskustelua hänen kanssaan oikein mistään aiheesta. En viitsi enää pohdiskella ääneen, miksi jotkut asiat ovat kuin ovat, tai vaikka miksi joissakin saman lajin omenapuissa on makeampia oppuja kuin jossakin toisessa yksilössä, tai ihan mitä vaan. Mies vain katsoo minua vinoon ja jupisee jotakin. Hän on myös rasisti, enkä pidä siitä. Hän kyllä tietää sen, mutta ihan minun kiusaksikin hän laukoo joskus mielipiteitään, jos vaikka katsomme yhdessä jotain ohjelmaa telkkarista ja härnää minua niillä. 

No, eipä tässä nyt oikein ole muutenkaan mielenkiintoa jutella hänen kanssaan sen enempää. Minusta on tullut aika välinpitämätön ja joskus jopa kylmä. Joku voisi sanoa tähän jopa, että huono vaimo. Mutta jos ei pysty parempaan? Jos tunteet ovat hiipuneet? Tai jos ei vaan halua enää yrittää, ei tahdo jatkaa. Ei pysty enää luottamaan mieheen, joka on pettänyt niin rankasti. Nyt ensi yönä, kuun vaihteessa tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sain sen maailmani mullistaneen puhelinsoiton. Tunnemyrsky on laantunut, ei kokonaan tyyntynyt, mutta nyt sitä toivoo vain, että saisi oman kodin ja oman rauhan. Oma tupa, oma lupa.

Yhdessä, mutta yksin..

Päivitin tuota yläpalkin "Tähän mennessä tapahtunutta.." -osastoa ajan tasalle. Mies on olohuoneessa ja katsoo televisiota. Se katsominen on kyllä nukkumista. On nukkunut tv-tuolissa jo tovin, välillä havahtuu hereille, yskähtelee, nukahtaa uudestaan. Hän on tissutellut kaljaa ja kirkasta koko päivän, ei hän örvellyskännissä ole, mutta sellaisessa kunnossa kuitenkin, että ärsyynnyn. En jaksaisi katsoa häntä humalassa. Hän myös vetää herneen nenään joskus ihan pienestäkin asiasta ja riitahan siitä tulee. Yritän kumminkin niellä kiukkuani ja luovia tilanteesta pois, sillä ihan turhaa hänen kanssaan on jankata silloin kun hän on juonut.

Iltapäivällä teimme yhdessä pihahommia ja jossain vaiheessa hän tuli halaamaan minua. Ahdistuin, halasin nopeasti ja irroittauduin otteesta. Se oli ensimmäinen halaus moneen kuukauteen. Lähdin vähän kauemmas puuhailemaan. Jonkin ajan kuluttua hän halasi uudestaan, suukotteli kaulaani.. halasin jäykästi vähän pidempään, mutta minusta tuntui epämiellyttävältä olla hänen syleilyssään ja hänen kosketuksensa puistatti.. Irrottauduin taas, otin etäisyyttä.

Ei tämä tällainen suhde tee meille kummallekaan hyvää. :( Läheisyys puistattaa, mutta silti läheisyyttä kaipaa - se on luonnollinen tarve. Aikaisemmasta oikeasta ihmisestä on tullut nyt väärä ihminen, ainakin minusta tuntuu siltä. Mieskin varmasti kärsii siitä, että tulee torjutuksi, kun nyt pitkän tauon jälkeen uskaltaa lähestyä. Olisi nyt sitten edes selvin päin.. vaikka ei se kyllä tunnettani muuttaisi. Silloin olisi kuitenkin parempi puhua asiasta heti, kun jotain tuntemuksia herättävää tapahtuu, sanoa niin että toinen ymmärtäisi mitä tarkoitan - ainakin paremmin, kuin silloin kun on humalassa. Ei ylireagoisi, ei esittäisi marttyyria, ei pahimmillaan uhkailisi itsemurhalla, vaan kuuntelisi ja keskustelisi, kertoisi mitä ajattelee. 

Vikaahan on minussakin. Tietenkin. En minäkään osaa keskustella ja puhua niin avoimesti, kuin pitäisi. Liian helposti suljen tunteet ja ajatukset sisääni. Pelkään pahoittaa toisen mielen, en halua sanoa ikäviä asioita, vaikka niistä pitäisikin puhua. Mutta helpottaisi sekin, kun mies ei olisi humalassa niin usein. Siinä muutaman kaljan tissutteluhumalassakaan, jossa hän on melkein joka päivä. Ja melko usein sitten tuhdimmassakin. Puoli litraa kirkasta hujahtaa illassa helposti, eikä riitäkään. Juhlat ja erikoistilanteet vaativatkin sitten jo enemmän.

No, ehkä on jo aika mennä nukkumaan. Mieskin heräili telkkarin äärestä syömään sylissään olleen iltapalalautasen tyhjäksi saakka.

Pimeä internetluola

Jo vain, jo vain.. niin se aika rientää. Ihan näinä päivinä tulee vuosi siitä, kun miehen sivusuhde tuli ilmi. Puhelimen soitto keskellä yötä, kesken unien..

Mies tuntuu epätoivon vimmalla yrittävän saada minua touhuamaan kanssaan milloin mitäkin. Pihahommia, grillaamista, telkkarin katsomista.. En jaksa hänen seuraansa, joten minä vain mielummin istun vaikka tietokoneen äärellä ja surffailen netissä. Kun en pääse fyysisesti karkuun (mies aina suurieleisesti ihmettelee ja tuomitsee jos olen jossakin vähänkin pidempään), niin pakenen netin kautta maailmalle. Naamakirjassa seurailen mitä kavereille kuuluu, uutisista näen mitä maailmalla tapahtuu, luen mielenkiintoisia artikkeleita mm. itsensä kehittämisestä ja erosta selviämisestä, Youtubesta katselen musiikkivideoita, Oikotiellä haaveilen uudesta asunnosta, paria keskustelufoorumia seurailen ja luen paljon muiden ihmisten blogeja. Plus sitten vähän sitä sun tätä muutakin.

Päällepäinhän tämä touhu saattaa näyttää tosi tylsältä ja ankealta. Siinä se vaan istua nököttää, toinen käsi hiirellä ja toiseen käteen nojaa leukaa kyynärpää pöydällä. Jaloissa makaa kuorsaava koira ja ikkunaverhokin on vedetty kiinni, ettei ulkona paistava auringonvalo heijasta monitoriin.

I should get a life.. ihan livenäkin.

Neljä kuukautta harkinta-aikaa takana

Otsikossahan tuo tulikin. Ja ei, en ole ryhdistäytynyt. Vielä. Pelattiin krokettia kahdestaan. Mies laittoi sadettimen radalle, se kasteli meidät aina kun olimme tietyssä kohdassa rataa. Ihan kiva, nyt onkin ollut suorastaan painostavan hiostava keli. Mies voitti kaksi peliä kolmesta. Mies on tainnut voittaa kaksi osaa kolmesta tämän kuuden kuukauden harkinta-ajankin osalta. Jos krokettipelin sujumista miettii ennusteena, niin huomenna alkavan kolmasosan voitankin sitten minä. Lähetetäänkö voittoni merkiksi kirje käräjäoikeuteen kahden kuukauden kuluttua?

Kolmas erä alkakoon!

Kokemuksia erohalujen kertomisesta?

Miten te muut olette saaneet kerrottua puolisollenne, että haluatte erota? Tai lähinnä kysymys koskee sitä, että miten olette saaneet asian menemään puolison tajuntaan saakka?

Meillä kun mies puhuu jatkuvasti siitä, mitä tehdään talvella, mitä kukkia ensi kesänä kasvaa pihalla, miten pääsen erääseen juhlaan ilman pääsymaksua, kun olen hänen aveccinsa jne.. Minun sydäntäni särkee sanoa moneen kertaan, että haluan erota ja että en halua jatkaa hänen kanssaan enää. Käytännön syistä en muuta pois yhteisestä kodistamme ennen kuin se on myyty. Koti ei ole vielä myynnissä, se myyntiin laittaminen varmaan on seuraava etappi, joka pitäisi saada taottua miehen kalloon..

Tuntuu tuskaiselta tavallaan "aloittaa alusta" se erosta puhuminen, kun joka kerta mies murtuu ja sen jälkeen käyttäytyy kuin asiasta ei olisi ollutkaan mitään puhetta. Ja sitten kun en enää kestä, sanon taas että haluan erota - ja mies näyttää murtuvan joka kerta yhtä pahasti. Kunnes taas seuraavana päivänä on niin mielin kielin ja on kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Ihan kuin joutuisi repimään jo vähän arpeutuneen haavan uudestaan ihan auki uudestaan ja uudestaan. Olen vähän turhan kiltti. Monihan olisi jo huutanut miehelle päin naamaa, että etkö jo tajua.. mutta en minä. Kai tässä saa hamaan tulevaisuuteen piipittää, jos ei itse ryhdistäydy? Mutta kun vaan olen semmoinen..

Siis ihan nurinkuristahan tämä tuntuu olevan. Meillä nyt kumminkin on harkinta-aikaakin ollut jo 4 kk. Mies kai elättelee toiveita, että sitä toista hakemusta ei jostain syystä sitten toimitetakaan käräjäoikeuteen? Vai eikö hän ymmärrä? Vai mitä ihmettä..?

Olisi ihanaa kuulla teidän kokemuksianne.

Kotijuhannus, parisuhdepohdiskelua

Hei kaikki! Toivottavasti olette vielä juhannuksen jäljiltä ehjinä, hengissä ja yhtenä kappaleena! :) Oma juhannus on ollut rauhallinen kotijuhannus, käytännössä ihan normaali viikonloppu. Ei mitään erikoista. Pihahommia ollaan tehty ja olen nukkunut ihan järjettömästi. On tehnyt kyllä hyvää levätä.

Ei oikeastaan mitään ihmeempää kerrottavaa tällä erää. Paitsi niin joo se, että en ole uskaltanut käydä punnitsemassa itseäni.. minun kunnianhimoinen kaksi-kiloa-pois-kuun-loppuun-mennessä -kuurini on jäänyt oman onnensa nojaan. Kun ei nappaa, niin ei nappaa. Tässä on kyllä selkeästi kyseessä asenneongelma omien korvieni välissä. Ja mies, joka vähän väliä on tyrkyttämässä milloin siideriä, milloin viinilasillista, milloin jäätelöä tai karkkia.. tai grilliherkkuja. Olen joutunut joskus kieltäytymään hyvinkin napakalla äänensävyllä, ennen kuin on mennyt jakeluun, etten tosiaankaan juuri nyt halua mitään. Mutta monesti sitä on kyllä tullut otettuakin sitten.

Mieli askartelee jatkuvasti parisuhteen kanssa. Koko ajan on voimistunut se tunne, että erota täytyy. Jotenkin se tuntuu vaikealta, lähinnä siksi että mies vaikuttaa olevan vähän ressukka.. tai siis se, että hän (ainakin näennäisesti) yrittää olla mieliksi ja yrittää vitsailla (vitseillä, jotka eivät naurata). Samalla kuitenkin oma fiilikseni on jäykän vaivautunut, hymyilen väkinäisesti, vastailen tylysti, kartan kosketusta ja jopa oleskelua samassa huoneessa. Mies se vaan ei tajua, että tämä liitto on lopussa. Puhuu edelleenkin asioista, joita tehdään yhdessä talvella, tai joskus tulevaisuudessa. Ärsyttävää. Sekin ärsyttää, että hän puhuu ja käyttäytyy joissakin tilanteissa, kuin mikäkin moraalinvartija ja kauhistelee joidenkin ihmisten tekemisiä ja sanomisia. Hänellä nyt ei ole mitään varaa moralisoida yhtään ketään, mutta ei tunnu häiritsevän häntä itseään.. Samaten ärsyttää se, että hän viisastelee ja moittii minua joistakin tekemättömyyksistä, tai väärin tehdyistä asioista. Pienistä tosin, mm. olin unohtanut laittaa auton ovet lukkoon, ja maalailee kauhukuvia, että mitäs sitten teet jos auto varastetaankin, milläs sitten ajat. Siis totta kai on tärkeää lukita ovet jne., mutta en jaksaisi kuunnella viiden minuutin saarnaa aiheesta..

Käytännössä (eräs) ongelma on se, että en kunnioita häntä enää. Vaikka hän olisi jossakin asiassa oikeassakin, en vain yksinkertaisesti arvosta ja kunnioita häntä ihmisenä sen takia mitä hän on minulle tehnyt. Ei lupaa hyvää miehen toiveille parisuhteen jatkamisesta..

Huomaan itsestäni, että en ole onnellinen. En iloitse hyvistä asioista kuten ennen, hillitsen itseäni ja tunteitani hänen seurassaan. En jaksa ottaa yhteyttä ystäviini. En jaksa lähteä tapaamaan heitä. En jaksa tehdä kiinnostavia asioita. No, tässä hiljattain sain kuin sainkin itseni hilattua neljän seinän sisältä ulos ja ystävien pariin koko päiväksi. Oli vähän semmoinen erikoisjuttu, ja päivä olikin tosi kiva. Kotona tosin tuli riitaa miehen kanssa siitä, että olin käynyt syömässä, kun hän oli hommannut grillattavaa "ihan mua ajatellen, ei sitten kelpaa.." Kiva juttu, mutta en tiennyt miehen ostoksista, ja sanoin hänelle etukäteen, että reissussa voi mennä pitkäänkin. Että kiva reissu, mutta ikävä kotiintulo. Ja saattoipa siihen vaikuttaa sekin, että miehelle oli Nallepalma maistunut tyhjistä tölkeistä päätellen ihan kohtuullisesti päivän aikana. No joo, eipä tuosta nyt enempää. Aika epäoleellinen juttu kaiken kaikkiaankin kokonaiskuvaa ajatellen.

Että semmoista. Höh. Missä se luvattu helle ja auringonpaiste nyt oikein ovat? Mä kun olin ajatellut ruskettua nyt juhannuksena. Eihän se tällaisessa pilvisessä kelissä onnistu. Jos vaikka sitten päiväunille tästä vielä lompsis.. pitää nyt levätä, kun siihen on mahdollisuus. :)

Hauska ilta ja ajatuksia parisuhteesta

Juhlat sujuivat hyvin, oli tosi hauskaa, eikä ollut mitään ongelmia. Eräs pariskunta ei tullut sinne ollenkaan, joten ei tullut jäätäviä tilanteita. ;) Jäin miettimään tätä vähän pidemmälläkin tähtäimellä. En voi stressata etukäteen sitä, ketä missäkin tilaisuudessa, juhlassa, tai tapaamisessa on, kun kumminkin samoissa porukoissa tulemme jatkossakin pyörimään. Minun pitää elää omaa elämääni, riippumatta siitä ketä tapaan, tai ketä mahdollisesti tulisin tapaamaan jossakin. Muutenhan antaisin muiden ihmisten tekemisten määritellä sitä, mitä itse haluan tehdä, kuka haluan olla, missä haluan käydä. Eihän sellainen käy päinsä. Kuljen omia polkujani ja sillä siisti. Sitäpaitsi eihän minulla ole mitään syytä väistellä tai varoa ketään. En minä ole tehnyt mitään väärää. Stressatkoot ne, joilla on jotain syytä hävetä tai pelätä.

Juttelin illan aikana vähän myös ystävieni kanssa meidän parisuhteestamme. He toivoivat, että saisimme asiamme selvitettyä, "rakkaus on tärkein, rakkaus voittaa", sanoi eräs. Niin.. Rakkaus. Mutta mitä se on? Välillä epäilen itsekin, tiedänkö itsekään mitä se on ja miltä se tuntuu.. ja onko parisuhteessamme rakkautta. Onko sitä ollutkaan? Ajatukset ovat niin sekaisin taas. Häivähtävinä hetkinä tulee jopa mieleen ajatus siitä, että antaisin anteeksi ja jatkaisimme yhdessä.. Tämä on tällaista edestakaisin ajelehtimista nyt, ainakin ajoittain. Vähän parempina hetkinä tuntuu siltä, että ehkä tämä vielä tästä. Niitä hetkiä tosin on todella harvassa. Niitä kuitenkin on.. enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Onko ero oikea ratkaisu? En haluaisi tehdä elämäni virhettä luovuttamalla liian helposti. Toisaalta, en myöskään haluaisi pitkittää ratkaisun tekemistä tarpeettoman pitkään. Joskus toivon, että olisin luonteeltani vähän räväkämpi ja olisin vähän vähemmän harkitseva.. Asian jauhaminen ja pähkäily joka kannalta ei kai ole aina ihan se toimivin ratkaisutapa. Päädynpä sitten mihin ratkaisuun tahansa, toivon että se on sellainen, mitä ei tarvitse katua myöhemmin. Harkinta-aika on vielä käynnissä, joten lopullisen mielipiteen muodostamiselle on vielä aikaa.

Edit. 9.6.2013 klo 22:11
Ja kun ihmisen (etenkin naisen) mieli on ailahtelevainen, niin tuo jälkimmäinen kappale vaikuttaa nyt niin nössöltä, niin nössöltä. Prkl. Etenkin kun juuri luin jostakin hömppälinkistä Sinkkuelämän Samanthan elämänviisauksia, joista eräs oli perusajatukseltaan se, että rakastan sinua, mutta rakastan itseäni enemmän. Nii..

Perjantai, vihdoinkin..

Tällä viikolla on ottanut aika rankasti päähän muutama seikka ja olen niiiiiiin iloinen, että tänään on jo perjantai. Ketutuksen syistä ei sen enempää täällä, mutta voi vietävä että tässä on pari päivää mennyt hampaita kiristellen ja itsehillintää harjoitellen.. Hyvää treeniä huomista silmällä pitäen, kun on ne juhlat, minne "se toinen" pariskunta on myös kutsuttu. Mieheni ei ole menossa sinne, minä kai sitten olen.. en tiedä aikooko etenkään se toinen nainen tulla. Kehtaisiko? Jää nähtäväksi.. Yritän kovasti osata käyttäytyä. En haluaisi pilata juhlia järjestämällä kohtausta siellä.. Suurin osa juhliin kutsutuista kyllä tietää meidän ja heidän välisen tilanteen, joten saattaapa jokunen silmäpari seurata mahdollista kohtaamistamme melko jännittyneenä.. En tiedä, jotenkin kyllä luulen, ettei se nainen sinne tule. Tai toisaalta se kyllä on niin röyhkeä, että en toisaalta ihmettelisi.

Tästä lähtee kaksi kiloa!

No niin. Kuten lupasin, kävin aamulla punnitsemassa itseni. Paino oli kiivennyt lukemaan 93,5 kg. Tästä sitten lähtee kaksi kiloa kesäkuun loppuun mennessä! Tänään jo onnistuin välttelemään herkkuja, vaikka työpaikalla oli kahvipöytään tuotu ihania suklaakeksejä.. Hyvä minä!

Olo on tosi turvonnut ja tekee kyllä hyvää ottaa taas itseään niskasta kiinni. Nyt kun tavoite on asetettu, pitää enää toteuttaa suunnitelma. Helppoa, eikös?! Heh, no sekin tekee jo paljon, kun pysyttelee herkuista kaukana ja muistaa juoda paljon vettä. Parinkin kilon pudotus tekee jo paljon, olo tulee olemaan kevyempi ja treenin myötä myös muutoinkin kiinteämpi. Yritän muistella treeniliikkeitä, teen niitä kotona. Löysin sen kadottamani kuuden kilon kahvakuulan ja minulla on myös neljän kilon käsipainot kotona. Lenkkikengät minulla on myös ja polkupyöränkin selkään voisi kokeilla kiivetä pitkästä aikaa. Kyllä tämä tästä!
 

Kesäkuun painonpudotustavoite

Kävin tuolla Kaurapuurobileet-blogissa vierailemassa ja Nina Koo otti tavoitteekseen pudottaa painoa kesäkuun loppuun mennessä kaksi kiloa. Siitä sain inspiraation samaan tavoitteeseen, vaikka aloitankin nyt muutaman päivän kesäkuun alun jälkeen. Pitäisi sen onnistua, pitää vaan olla järkevä syömisten suhteen ja muistaa liikkuakin välillä. Kun olen nyt mässyttänyt ihan surutta ihan kaikkea mahdollista, pitäisi pari kiloa humpsahtaa pois ihan helpostikin. Kehoon on varmasti kertynyt myös nestettä. Piece of cake. Pitää vaan tsempata! Käyn aamulla punnitsemassa itseni ja siitä se sitten lähtee!

Blogi täyttää vuoden!

Huh huh.. enpä tiennyt vuosi sitten mitä edessä odottaa, kun aloitin tämän blogin. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että miehelläni on toinen nainen, ei pienen pientä epäilystäkään. Olin mielestäni onnellisesti naimisissa, syksyllä olisi ensimmäinen hääpäivä, ajattelin karistella kiloja ja kirjoittaa edistymisestä blogissani. Vähänpä tiesin mitä alle kuukauden päästä tapahtuisi..

Painonpudotusprojekti eteni hissukseen, kesä meni töitä paiskiessa, mies kävi reissuillansa viikonloppuisin, kuten ennenkin. Kaikki vaikutti ihan normaalilta. 

Viime yönä näin painajaista. Siinä oli mieheni ja se toinen nainen. Heillä oli helliä hetkiä minun nähteni, he eivät piitanneet siitä että näen heidät. Raivosin naiselle, muistan ainakin huutaneeni hänelle, että olet pilannut kuuden ihmisen elämän (me+he+heidän lapset), mitä oikein ajattelet ja lopulta että voi pitää mieheni hyvänänsä, minulle hän ei enää kelpaa. Siinä saa vakka kantensa, molemmat kykeneviä pettämään.. Herätessäni olin aivan raivoissani ja ajattelin, että jos ensi viikonloppuna tapaan tämän toisen naisen juhlissa mihin olen (ehkä) menossa, niin mitä tahansa tapahtuukin, en aio menettää malttiani hänen kanssaan. Pysyn viileän rauhallisena, kylmänä.

No, unet ovat unia, mutta tavallaan tuokin vähän puhdsti ilmaa. Omassa päässäni. Kun kerran olen niin toivottoman rauhallinen ja kiltti, niin onhan se hyvä päästellä paineita ja raivota estottomasti edes unissani.. 

Hyvää vuosipäivää lukijolleni, kiitos että olette jaksaneet seurailla raapustuksiani ja elämääni, kiitos että olette kannustaneet ja olleet virtuaalitukena vaikeina aikoina! Jatkan edelleen bloggaamista, katsotaan mitä elämä eteen tuo. :)

En ota miehen ongelmia omikseni

Kesäkuu. Käki kukkuu, aurinko paistaa, hellettä piisaa. Alle kuukausi aikaa siihen, kun tulee vuosi täyteen mieheni suhteen paljastumisesta. Kuten todettua, tulemme sinänsä suhteellisen hyvin toimeen keskenämme - jos ajatellaan asiaa ihan kämppis- tai kaveripohjalta. Parisuhdehan tämä ei ole. Nyt kaipaisinkin kai lähinnä voimia siihen, että saan jotenkin hoidettua konkreettisen eroamisen, eli asunnon myynnin ja omaisuuden jaon. Tai toivon ettei minun tarvitse sitä hoitaa yksin, vaan että saisimme asian kuntoon yhdessä miehen kanssa. Mies tosin edelleenkin tuntuu elättelevän ajatuksia jatkamisesta. Hän ei taida uskoa minun olevan vakavissani, kun puhun erosta. No, se lienee lähinnä hänen oma ongelmansa, vaikka se tuntuukin minusta pahalta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt asiaa päässäni, yksin asuminen ei tunnu yhtään huonolta ajatukselta. En epäile pärjäämistäni, tiedän että osaan ja pystyn asumaan myös yksinkin. Enemmänkin minua huolettaa tuo miehen pärjääminen.. mutta sekään ei ole minun ongelmani, vaikka olen sitä(kin) yrittänyt ongelmakseni ottaa. En minä voi muiden ongelmia harteillani kantaa, kun omistakin pitäisi selviytyä. Ja loppujen lopuksi mies on ihan itse tehnyt asioita, joiden takia hänelle näitä ongelmia nyt tulee. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.


Siirrynpä tästä taas tutustumaan alueen asuntotarjontaan.

Joku pyörä pyörähtää, joku junnaa paikallaan

Täällä ollaan vielä, vaikka vähän on ollutkin kiirettä ja väsymystä ja yhtä sun toista ikävää uutista.

Töissä on ollut todella vaihderikasta ja mutoksen tuulet ovat puhallelleet tiuhaan tahtiin, mutta nyt tilanne on se, että asiat alkavat näyttää ihan mallikkailta. Työnkuva on mielenkiintoinen ja saan vaativia tehtäviä, vastuuta, mutta myöskin kiitosta hyvin tehdystä työstä. Yrityksen kuviot ovat selkiintyneet ja hommat hoidetaan asiallisesti, nyt minusta tuntuu siltä että kaiken kaikkiaan minua taisi potkaista onni näissä työasioissa, vaikka aluksi asiat vaikuttivatkin vähintäänkin erikoisilta.. :) Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa työpaikastani!

Uuden opetteleminen on aina aikaavievää ja väsyttävää, olenkin ollut työpäivien jälkeen todella väsynyt. Sellainen olo minulla on ollut joka kerta kun olen aloittanut uuden työn. On niin paljon uutta ja opittavaa, mutta kyllä se siitä jonkin ajan kuluttua helpottaa.

Parisuhdekuvioissa ei ole muutoksia. Pari viikkoa sitten otin asian puheeksi. Mies sanoo ettei osaa puhua asiasta, eikä hänen mielestään ole mitään järkeä pyytää anteeksikaan. Anteeksipyyntö ei kuulema muuta mitään. Minun mielestäni se kumminkin on sellainen sana (jos sen sanoo sitä tarkoittaen), joka kertoo siitä että on ymmärtänyt tehneensä väärin ja haluaa.. no, pyytää anteeksi. Sanoin että haluan erota, kun minua ärsyttää ja ahdistaa tämä tilanne. Mies vaikutti ymmärtävän mitä sanoin. Seuraavasta päivästä lähtien mies on taas ollut niin ylenpalttisen mielin kielin ja huomaavainen. On käyttäytynyt kuin mitään erokeskustelua ei olisi tapahtunutkaan, kuin en olisi sanonut mitään. Minulla on pettynyt ja väheksitty olo tuollaisesta käyttäytymisestä. Ihan kuin sanoillani ja mielipiteilläni ei olisi mitään arvoa. Ihan kuin olisin ilmaa. Päätökselläni ei ole mitään painoarvoa. Minut voi vain sivuuttaa.

Tietysti on mukavaa kun on ruoka valmiina kun tulen töistä kotiin, laitetaan terassille aurinkotuoli valmiiksi, tuodaan sinne juomaa ja huomioidaan muutenkin jatkuvasti.. mutta siltä vie hohdon pois se, että tiedän niiden asioiden tapahtuvan siksi, kun sanoin (taas) että haluan erota. Ja kun ei tuo käytös vie pois niitä tosiasioita, mitä mies on tehnyt. Eikä se korvaa sitä että istutaan alas ja puhutaan asiat halki. Puhuminen kun ei miehen mielestä auta, hän ei osaa, eikä pysty, eikä halua pyytää anteeksi, vaan hänen mielestään pitäisi edelleenkin vain katsoa eteenpäin ja keksiä yhteistä tekemistä, jotta parisuhteemme vahvistuisi.

Eilen äitini kävi pyörähtämässä meillä ja hän ihasteli kotiamme ja pihaamme. Niin ihana talo ja piha, niin upea paikka.. Niin se on minunkin mielestäni. Etenkin nyt kun on taas vihreää maassa ja puissa, kukat kukkivat, aurinko lämmittää ja linnut laulavat, kesä on tulossa.. eihän täältä raaskisi lähteä pois. Mutta haluaako sitä pitää kauniin ympäristön, jos sisuksissa kiehuu? En halua. Olenkin miehelle vihainen myös siitä, että hänen pettämisensä takia joudun edes miettimään tämän kodin myymistä. Kyllä se on kuitenkin edessä.. sillä en voi edes katsoa hänen kasvoihinsa enää, ilman että ajatukset toisesta naisesta tulevat mieleeni.

Elämä on.. mutta kyllä tämä kaiken kaikkiaan on opettavaista, jollakin tapaa. Ja elämä jatkuu tästä eteenkinpäin. Se on hyvä pitää mielessä. Se tulee minulle nyt oikeastaan väistämättäkin mieleen, sillä olen viikon kuluttua menossa sukulaisen hautajaisiin. Miehenikin on lähdössä mukaan, jopa arkkua kantamaan.

Muutaman viikon kuluttua on eräät juhlat, joihin sain kutsun. Samoihin juhliin on kutsuttu myös tämä pettäjänainen ja hänen miehensä. En tiedä ovatko he menossa, en tiedä sitäkään että olenko minä menossa. En osaa sanoa miten reagoisin tuohon tilanteeseen, osaisinko käyttäytyä asiallisesti..

Nythän on muuten helluntai.. Vanhan sananlaskun mukaanhan on niin, että jollei ole heilaa helluntaina, ei sitä ole koko kesänä. Kuinkahan tämä oma tilanteeni pitäisi määritellä, kun periaatteessa on, mutta sitten ei kumminkaan ole.. eroprosessin (minimi)harkinta-aika on nyt puolivälissä. Liikutaan harmaalla alueella.

Nyt ei oikein saa ajatuksista kiinni enempää, mutta kun olen ollut niin pitkään radiohiljaisuudessa täältä blogistani, niin ajattelin kirjoitella vähän kuulumisiani. Yritän kirjoitella taas jatkossa ahkerammin. :)