Työtä etsimässä

Työhakemusten naputtelussa on mennyt tämä perjantai. Työstä se käy, jos siihen yrittää panostaa ihan täydellä teholla. Läheskään kaikki työpaikat eivät ole esimerkiksi mollin sivuilla. Olisihan se kätevää jos olisi jokin yksi taho, jossa näkyisi kaikki mahdolliset avoimet paikat, mutta lieneekö sellaista olemassa? Ja kaikkia avoimia paikkojahan ei edes laiteta julkiseen hakuun. Eräskin työnantaja sanoi, että kun yhtä avointa paikkaa kohden tulee satoja hakemuksia, niin niiden läpi kahlaaminen on ihan toivoton urakka. Parempi vain laittaa puskaradio kiertämään, kuulema. Pitää sitten vaan yrittää olla oikeassa puskassa oikeaan aikaan..

Toki täällä pyörähtävät lukijatkin saavat laittaa tuonne sähköpostiosoitteeseeni vinkkejä avoimista paikoista, sijainnilla ei ole niinkään merkitystä, etenkään jos paikka on tarpeeksi mielenkiintoinen. Muuttoautossa on ratti ja kääntyvät etupyörät.. ;)

En ymmärrä miestäni

Viikonloppuna mies kyseli tekstarilla miten menee ja laitoin kotona olevalle miehelle viestin, että se tietty pariskunta on myös täällä. En saanut siihen vastausta, mutta hän olikin laittanut kaverilleni (joka myös oli tapahtumassa mukana) viestin, jossa kovasti harmitteli sitä, että kun kerrankin pääsin jonnekin niin jouduin näkemään tuon naisen ja että mulla on varmasti paha mieli sen takia ja miten häntä ottaa päähän omat tekosensa ja että itkettää ja että on paha olla ja jaksaa nyt vain kotona olevan koiramme takia. Ihan kiva, että jossakin tuntuu, kun on tehnyt väärin, mutta mitä ihmettä.. miksi hän ei sanonut noita asioita minulle?! Miksi kaverilleni? No okei, olemme molemmat purkaneet tuntojamme tuolle ihmiselle, joten hän tietää missä mennään, mutta miksi mies ei laittanut minulle mitään viestiä, jossa olisi sanonut esimerkiksi että on pahoillaan puolestani, kun joudun näkemään sen naisen ja että pyytää anteeksi sitä että on aiheuttanut tämän minulle. Tai jotain.. En ymmärrä.

Ja se tuntuu ikävältä, että hän oli viestiin kirjoittanut jaksavansa nyt vain kotona olevan koiran takia. Säälin keruuta vai oikeaa pahaa oloa? Mies ei ollut tarkoittanut viestiä minun korvilleni, sillä oli kirjoittanut viestin loppuun, ettei kaveri saa kertoa viestistä minulle. Kaveri tosin luki viestin ääneen minulle heti sen saatuaan ja kun kielto oli vasta viestin lopussa, niin se oli vähän myöhäistä siinä vaiheessa.. Ja ikäväähän tuo on sitä kaveriakin kohtaan. Miksi mies sälyttää hänen harteilleen pahaa oloaan? Kaveri joutui jo tukemaan minuakin. Aikamoinen soppa kaiken kaikkiaankin.

Niin ja kotiin tultuani sanoin että se toinen nainen oli änkenyt samaan seurueeseen ja oli ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies oli heti syyttämässä naista ja ihmettelemässä hänen pokkaansa suureen ääneen. Puolikastakaan sanaa omasta osuudestaan pahaan olooni hän ei sanonut, eikä mitenkään pahoitellut tekemisiään. Hän kai kumminkin tajuaa syyllisyytensä, kun kaverille siitä sanoi, mutta minulle hän ei sitä pahoittele. Luuleeko hän jotenkin, että en tajua hänen yhteyttään pahaan olooni, vai mitä ihmettä? En ymmärrä. Edelleenkään.

Siedätyshoidon tuloksia

Omassa sängyssä yksin nukutun yön ja hiljaisen päivän jälkeen ajatukset ovat taas järjestyneet hiukan toisenlaiseen muodostelmaan. Yksin nukuin siksi, että mieheni ei nuku kanssani samassa huoneessa. Ei ole nukkunut pitkään aikaan. Hänen oma selityksensä asialle on se, että hän ei saa unta ja haluaa kuunnella kuunnelmia nukkumaan mennessään ja se taas häiritsee minua. Itse en välttämättä tuota selitystä usko ihan sellaisenaan, vaikka se päällisin puolin onkin ihan totta. No, se ei ollut tämänkertaisen kirjoitukseni aihe.

Pahoitin mieleni ja ärsyynnyin Toisesta Naisesta viikonloppuna, kuten eilen kirjoitinkin. Muuten niin mukava reissu sai ikävän sävyn ja vain siitä syystä, että tuo ihminen oli myös siellä. Se on asia jolle en voi mitään. Tulen jatkossakin näkemään sitä naista samoissa ympyröissä, mitään sellaista tuskin tapahtuu, että niin ei kävisi. Tuo nainen on ollut minulle ongelma. Hyvin nukutun yön jälkeen olen muuttanut ajatuksiani hieman. Tarkemmin ajatellen suurin ongelma taitaakin olla omien korvieni välissä. Mietin, miksi naisen näkeminen on minulle niin iso juttu. Ajattelenko että hän on minulle jonkinlainen uhka? Miksi hän olisi minulle uhka? Jos kerran olemme eroamassa, eikö sen pitäisi olla minulle aivan yhdentekevää, mitä hän ja mieheni tekevät jatkossa? Jos tekevät. Tuskin tekevätkään. Tuleeko tuo ahdistunut olo sen takia, että minulla on vielä jotain tunteita miestä kohtaan? Ehkä. Jos jollakin tasolla elättelen toiveita jatkosta, niin silloinhan ei ole yhtään yhdentekevää missä ja kenelle tuo nainen keikistelee.

Tämä reissu avasi silmiäni taas vähän enemmän. Minun oli pakko kohdata Toinen Nainen edes jollakin tavalla jossakin vaiheessa ja nyt se tapahtui. Ei minun ehdoillani, mutta ei voi mitään. Ensimmäinen askel siedätyshoitoa on otettu sillä saralla. Ensimmäinen kerta on kuulema monessa asiassa se pahin kerta, toivon niin. Joka tapauksessa kohtaamiset nostivat minussa esiin tunteita, jotka minun piti elää ja kokea, jotta pääsisin elämässäni ja ajatuksissani eteenpäin. Vihaa, surua, epäuskoisuutta.. Tunteet toivat esiin kipupisteitä ja antoivat ajatuksia.

En halua jatkaa elämää mieheni kanssa. En jaksa, enkä halua enää taistella ajatuksissani epäluottamuksen, vihan, katkeruuden, pettymyksen, surun ja monen muun ikävän tunteen kanssa, jotta voisin olla yhdessä hänen kanssaan. En jaksa, enkä halua enää jännittää, kuka tulee kadunkulman takaa vastaan, kun olen hänen kanssaan jossakin. Tunnen jotenkin jopa häpeää, kun liikun yhdessä hänen kanssaan. Ikään kuin mieheni tekemiset olisivat jotenkin muuttuneet minunkin häpeäkseni, kun vielä yhdessä olemalla "hyväksyn" ne. Tajusitteko mitä tarkoitin? En voi mennä mieheni kanssa joka paikkaan ylpeänä hänestä. Miksi minun pitäisikään enää alistua tuollaisiin tuhoisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kun mies on pettänyt minut? En keksi mitään järkevää syytä. Sääli ei ole parisuhteen perusta. Kyllä mies käy minua sääliksi, kun hän on jotenkin ihan hukassa oman itsensä kanssa. Ei se ole minun ongelmani. Minun pitää ajatella itseäni. Olla kerrankin itsekäs ihan luvan kanssa.

Toinen Nainen on ongelmajätettä, mutta se ei ole minun ongelmani. Taisin tajuta sen tämän viikonloppureissun ansiosta. Tajusin vihdoin ihan oikeasti myös sen, että rakastan itseäni enemmän kuin miestäni. Minun pitää pelastaa itseni.

Kohtaamisia Toisen Naisen kanssa

Viikonloppuna oli eräs tapahtuma, jossa olin kaveriporukan kanssa. Mieheni oli lupautunut pitämään huolta koirasta, joten sain rauhassa lähteä viikonlopuksi viihteelle. Odotin tapahtumaa kovasti, sillä siinä oli mahdollisuus päästä vähän tuulettumaan. Samassa tapahtumassa oli myöskin tämä Toinen Nainen miehensä kanssa, eri porukassa mutta samalla alueella kumminkin. Tiedän, että minun ei pitäisi välittää hänestä ja pitäisi vain kävellä ohi, olla piittaamatta koko ihmisestä, mutta ei se ole niin helppoa. Etenkään esimerkiksi silloin, kun käytävällä vastaan kävellessämme tämä nainen tulee halaamaan ja tervehtimään yhteisiä kavereitamme ihan siihen viereeni. Ei tosin puhu minulle, ei ole näkevinäänkään (minä katson murhaavasti, mutta pidän etäisyyttä..), mutta muita ihmisiä tervehtii näyttävästi. Tai jos seisoskelen juttelemassa muutaman kaverini kanssa ja tämä nainen tulee siihen samaan porukkaan ihan pokkana juttelemaan näille yhteisille kavereille naureskellen ja virnistellen, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaverimme kumminkin tietävät mitä tämä nainen ja mieheni ovat tehneet. Totesin silloin eräälle vieressä olevalle kaverilleni "Kerjääkö tuo ihminen ihan oikeasti verta nenästään?" Tapahtumassa kun oli todella paljon ihmisiä, joten oliko ihan pakko siinäkin tilanteessa ängetä juuri siihen samaan seurueeseen missä minä olin? Halusiko hän ärsyttää ihan tahallaan? Tunnustan, että hetki tuon tempauksen jälkeen kävelin naisen ohi ja "vahingossa" tönäisin häntä kevyehkösti  kyynärpäällä ohi mennessäni.

Ei ollut fiksu juttu, enkä oikein pitänyt siitä tunteesta joka siitä tuli. En ole sellainen ihminen, joka haluaa selvittää asiat väkivalloin, vaikka eräs paikalla ollut kaverini aikaisemmin oikein yllyttikin minua vetämään sitä naista turpaan (miehinen ratkaisu?). Hän tiesi mitä viime vuonna oli tapahtunut ja kyseli minulta aiemmin päivällä miten menee, tuli katsomaan silmiin ja otti hartioista kiinni - ja silloin vähän romahdin. Kyynelehtien kerroin, että ei todellakaan hyvin. Tuo nainen tuntuu olevan ihan joka paikassa missä minäkin, vaikka tapahtumassa olikin paljon väkeä. Hän oli jonossa melkein edessäni, tai ihan vähän matkan päässä takanani, hän tuli vastaan milloin missäkin, hän tunkee samaan porukkaan juttelemaan ja minä en todellakaan haluaisi nähdä häntä. Hän ja hänen miehensä kyhjäävät yhdessä niiiiin rakastuneen näköisinä ja heillä näyttäisi menevän hyvin. (Mikä sitten on totuus, sitä en tiedä.) Kaverini halasi ja juteltiin parisuhteesta paljonkin, hän sanoikin silloin että vaikka on myös mieheni ystävä, hänen neuvonsa on että jätä se mies. Juteltiin syvällisiä, itkettiin molemmat. Helpotti se oloa, kun sain purkaa mieltäni.

Nyt olen iloinen, että todellakin vain vähän tönäisin häntä, enkä provosoitunut sen enempää. Olisi tosin pitänyt jättää sekin tekemättä. Ikävää tässä on kaiken kaikkiaankin kaikki, mutta myös se, että yhteiset kaverimmekin joutuvat ikävään välikäteen. En halua edes yrittää määräillä ketään, kenen ystävä kukakin saa, tai ei saa olla, sillä ei se ole minun vallassani. Tuntuu se pahalta, kun näkee omien ystäviensä vitsailevan ja naureskelevan yhdessä juuri tuon naisen kanssa, mutta en minä sille mitään voi. Kai minun vain pitää oppia elämään tämän asian kanssa. Ei sekään ole kivaa, että ympärilläni olevat ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan, jos minä ja tuo nainen olemme samassa paikassa. Hemmetti. Helpottaisikohan tämäkin olotila eron jälkeen? Vieläkö tuon naisen näkeminen olisi niin iso juttu? Kun entisiä ystäviä olemme ja samoissa ympyröissä pyörimme vieläkin, niin väistämättä tulemme tapaamaan vielä monen monta kertaa.. Tai ehkä minun pitäisi pystyä puhumaan tästä myös tuon naisen kanssa, jotta asian saisi käsiteltyä myös siltä kannalta.

En minä tiedä.. Muutan Brasilian viidakkoon, niin ei tarvitse miettiä näitä asioita.

Epäilyksen musta varjo

Ei kai kukaan ole väittänytkään, että päätösten tekeminen olisi helppoa. Ainakaan aina. Minä olen luonteeltani vieläpä sellainen, että yritän ymmärtää toisenkin näkökulman ja kannan asiaan. Ja sitten olen vieläpä sen verran kiltti ja anteeksiantavainen, että liian helposti tulee sanottua toiselle, että ei se mitään. Päätöksiä avioliittomme jatkosta pitää kuitenkin tehdä, se päätös pitää tehdä mahdollisimman pian, sillä elämääni varjostaa epäilys.

Miehen pettäminen on ollut minulle todella raskas asia, kenellepä se ei olisi. Minua se iski päin kasvoja niin kovin yllättäen, kuin se kuuluisa salama siltä vieläkin kuuluisammalta kirkkaalta taivaalta. Mies on koko parisuhteemme ajan saanut mennä ja tulla mielensä mukaan. Hän on saanut lähteä viikonloppureissulle ilman vastaväitteitä, vaikka olisi vain matkalta soittanut olevansa jo menossa. Sillä eihän siinä mitään, kiva että näkee kavereitaan. Hän on saanut jäädä bileiden jälkeen yöksi ja olen jopa hakenut hänet sitten seuraavana päivänä kotiin. Sillä tokihan sitä saa juhlia aamuun saakka, jos kerran on hauskaa eikä seuraavana päivänä ole mitään menoa. Olin luottanut. Olin uskonut. Olin niin sinisilmäisesti niellyt aivan kaikki selitykset, kyseenalaistamatta mitään. Edes kysymättä mitään. Koska eihän tuo mies minua petä. Ei ollut tullut edes mieleen sellainen vaihtoehto. Jos joku olisi kertonut minulle tietävänsä, että mies pettää minua jonkun toisen naisen kanssa, olisin nauranut päin naamaa, sillä eihän se vain ollut mahdollista. Ihan hullu juttu. Mutta oli se mahdollista, enemmänkin, se oli totisinta totta - halusin tai en.

Nyt melkein kaikkeen hänen aikaisemminkin tekemäänsä asiaan on tullut musta epäilyksen varjo. Mitäs se yksi ihminen oikein tarkoittikaan silloin vuosia sitten, kun vitsaili miehestäni ja eräästä naisesta? Mitä mies oikein onkaan tehnyt reissuillaan kaikki nämä vuodet? Miksi mies halusi kerran että lähden viikoksi etelään ihan yksin? Mitä varten eräs puolituttu nainen ei erään miehen reissun jälkeen enää pyörikään kaveripiirissämme? Miksi mies viljelee toisinaan puolileikillään sanontaa "Kaikkea saa tehdä, kunhan ei jää kiinni"? Mistä se johtuu, ettei mies oikein haluaisi että jään yksin kotiin, vaan haluaisi minut aina mukaan vaikka menisi käymään pikaisesti kaupassa? Mitä hän piilottelee tai salailee kotona? Pitäisikö minun tutkia hänen tietokonettaan tarkemminkin? Kuka on tuo uusi naispuolinen kaveri Facebookissa? Ja niin edelleen..

Se paljon puhuttu luottamus. Miehellä oli minun 110-prosenttinen luottamukseni, mutta hän polki sen jalkoihinsa, rikkoi ja tahrasi, tuhosi sen. Mies istutti epäilyksen siemenen, joka on kasvanut hyvin, vaikka olen välillä yrittänyt jättää sen huomioimatta ja kastelematta. Siitä kasvoi sitkeä taimi, joka on kasvattanut vahvat juuret syvälle maahan, jotta saisi kaipaamaansa vettä ja ravintoa. Se on kasvattanut notkean, köynnösmäisen varren, joka kurkottaa kohti valoa ja takertuu lujasti kaikkiin epäilyksen rosoisiin pintoihin, leviten yhä laajemmalle - luoden tuhoisaa varjoaan ympärilleen.

Miehen selitys kyläilystä työkaverin luona

Eilen iltapäivällä otin esille miehen kyläilyn tämän entisen naispuolisen työkaverinsa luona. Ihan tarkkaan en enää muista miten kaikki meni, mutta suunnilleen kumminkin. Keskustelussa käytetyt osoitteet ja nimet on muutettu.

Riski Rouva: - Hei mun kaveri näki sut tuolla Sivukyläntien suunnalla joku viikko sitten. Asuuko sulla joku tuttu siellä?

Miehellä oli juuri Google Maps auki ja alkoi suurieleisesti etsiä naisen asuinpaikkaa kartalta.

Mies: - Siis joo.. Siellä asuu se yks Anne.
RR: - Anne, kuka Anne? (Kysyin, vaikka tiesin hyvin ketä Annea tässä nyt tarkoitettiin.)
M: - No sieltä entisestä työpaikasta.
RR: - Mut sähän just sanoit, ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Siitä oli just viikko sitten puhetta.

Mies sivuuttaa kysymyksen ja esittelee miten Google neuvoo ajamaan jotain reittiä, mistä ei oikeasti pääsekään sinne, näyttää Street Viewillä miltä siellä näyttää. Kertoo kovin laveasti mistä sinne ajetaan ja miten vanhoja kuvat näyttäisivät olevan, kun niistä puuttuu taloja.

RR: - Siis miksi sä et sanonut että olet nähnyt sen?
M: - Sanoinhan mä että olen nähnyt sen..
RR: - Et sanonut.
M: - No mun piti ainakin sanoa, kun sen kanssa oli puhetta pihakasveista ja muista..
RR: - Siis mistä ihmeen pihakasveista? Et ole sanonut, ja miksi sanoit että et ole nähnyt sitä ja sitten yllättäen selviääkin että olethan sä käynyt sen luona?

Mies hermostuu, kasvoilla ärtynyt ilme. Nousee ylös ja alkaa kävellä kohti toista huonetta.

M: - Taas tätä, mä..
RR: - Siis miten niin "taas tätä"?!  Etkö sä nyt ymmärrä miltä tää vaikuttaa, kun tietää mitä olet aiemmin tehnyt?

Mies pysähtyy oven suulle ja kääntyy.

M: - Siis pitääkö mun pitää listaa ihmisistä ketä olen nähnyt missäkin?! Näinhän mä Pekankin kaupan edessä ohimennen ja Lissun tapasin keskustassa ohimennen, pitääkö mun raportoida niistäkin sulle?
RR: - Eih.. Siis etkö sä tosiaankaan tajua? Tää on nyt vähän eri asia kuin joku kadulla ohimennen nähty ihminen, kun olet mennyt Annen kotiin sillä aikaa kun olen ollut töissä, etkä ole puhunut mulle mitään ja väität vielä ettet ole nähnyt sitä pitkään aikaan. Tässä on nyt ihan tasan sama kuvio kun silloin sen ToisenNaisen kanssa. Kyllä mulle tuli tästä tosi paha mieli..

Mies palaa takaisin istumaan.

M: - Niin. No tosiaan, nyt mä ymmärrän. 
RR: - ...
M: - Mut en mä enää silleen ajatellut että se on niitä vanhan työpaikan ihmisiä, ja mä vaan oikeesti kävin siellä kahvilla ja juteltiin.

Mies vaikuttaa vähän hermostuneelta, rapsuttaa jalkaansa voimakkaasti samalla kun sanoi tuon.

RR: - Kyllä mulle tuli paha mieli, kun tässä on ihan sama kuvio kun sen Toisen Naisen kanssa: mä olen töissä ja sillä välin käyt sen kotona, etkä puhu niistä vierailuista mulle mitään..
M: - Niin.. Kyllä mä olen läksyni oppinut, en mä enää tekisi sellaista.
RR: - ...

Mies alkaa johdatella puhetta muualle, minä jään itsekseni pohtimaan. Sanat vaikuttivat uskottavilta, mutta joku tässä nyt silti ei tuntuisi täsmäävän. Elekieli? Naisen vaisto? En tiedä.. mutta mies ei vakuuttanut minua siitä ettei tässä nyt olisi ollut jotain muutakin.. tai sitten jotain muuta, mutta jonkun toisen ihmisen kanssa. En tiedä.. kun ei luota niin ei luota..

Mitä Sinä tekisit?

Mitä tekisit jos sinulla ei olisi parisuhdetta, lapsia eikä työtä? Myisit asuntosi ja lainojen maksun jälkeen sinulle jäisi optimistisesti ajateltuna n. 15 - 20 000 euroa rahaa ja ajoneuvo. Miltä maailma näyttäisi Sinun silmin katsottuna?

Laihis taka-alalla

Kaikkien näiden vastoinkäymisten taivuttamana en ole vieläkään jaksanut kiinnittää kunnollista huomiota tähän blogin alkuperäiseen aiheeseen, eli laihduttamiseen. Käväisin punnitsemassa itseni ja vaaka näytti 92,9 kiloa. Tässä vaiheessa ei riitä energiaa keskittyä aiheeseen täysipainoisesti, mutta yritän nyt sentään vähän katsoa mitä suuhuni laitan. Olen vähän taas hillinnyt herkkujen syöntiä, joka oli lähteä lapasesta tuossa hetki sitten ja yritän olla stressaantumatta liikaa siitä mitä vaaka sanoo. Stressaantuneena keho ei muutenkaan laihdu kovin hyvin, vaikka söisi oikein ja liikkuisi riittävästi. Stressihormonit kun kuulema ovat semmoisia veijareita, että eivät oikein anna laihtua.

Ensimmäisiä kiinnostuneita talonkatsojia

Meillä oli ensimmäinen talon katsoja käymässä tänään. Huomenna tulee toinen kiinnostunut porukka. Yllättävän nopeasti, kun jotenkin olin ajatellut ettei tässä nyt vielä ketään ole tulossa ja sitten välittäjä soittikin eilen, että on pari kiinnostunutta. Tämän päivän katsoja ei sitten innostunut sen enempää, mutta tulihan nyt ainakin siivottua paikkoja taas enemmänkin. Vielä tässä on puuhaa, mutta ei enää ihan hirveästi. Mistä tätä tavaraa onkin oikein kertynyt kaikki kaapit, komerot ja nurkat täyteen?! En uskalla edes kuvitella mikä urakka tästä pois muuttaminen tulee olemaan..

Miehen kanssa oli taas hermot kireällä siivoamisen suhteen. Mies kittasi kaljaa ja löntysteli huokaillen ympäri taloa ja tokihan siinä vähitellen jotakin siivoilikin, mutta tahti oli aivan järkyttävän hidasta. Useammin kuin kerran jouduin menemään toiseen huoneeseen raivoamaan ja manaamaan äänettömästi, kun ei siitä vaan kerta kaikkiaan tahtonut tulla yhtään mitään. Sanoin useamman kerran, että minua ahdistaa, kun on niin paljon tekemistä ja hän on niin hidas, mutta eipä sillä ollut vaikutusta. Aloin sitten taas nakittamaan hommia hänelle sitä mukaa kun sai aina edellisen tehtyä. Ja yritin hoputtaa. Mutta ei..


Meille pelmahti vielä aamupäivällä yllätysvieraskin, joka tuli vain pistäytymään - ja oli kaksi tuntia. Halusi kahvit ja kaikki. Eikä huolinut kieltävää vastausta. On vähän semmonen jännä persoona. Ja miehellä ei ollut minkäänlaista hoppua saada tätä vierasta lähtemään, on enemmänkin miehen kavereita vaikka toki molemmat hänet tunnemme.


Itsekseni pohdiskelin, että kun tuo miehen into tämän asunnon edustavaksi saamiseen tuntuu olevan ihan olematonta, niin noinkohan hän ei vieläkään tajua tätä koko kuviota. Eikö hän ymmärrä, että tämä talo on nyt myynnissä, ja että me lähdemme täältä pois? Vai eikö hän vain haluaisi myydä tätä ja sen takia vetkuttelee? Kun tuntuu siltä että minä joudun hoitamaan ihan kaikki asiat alusta loppuun saakka ja mies pyörii siinä sivussa kaljatuoppi kourassa. Varmaan hän ihan ehdoitta olettaa, että ainakin sitten muutamme saman katon alle. Ei tuo ole ainakaan kertaakaan asiasta itse kysynyt mitään, eikä ottanut sitä muutenkaan puheeksi.

Mies ei tiedä, että tiedän jotakin..

Tiedän, että mies on käynyt erään ex työkaverinsa luona kylässä jokin aika sitten, sillä välin kun olen ollut töissä. Mies ei tiedä että tiedän sen. Juttelin eilen niitä näitä miehen kanssa ja johdattelin keskustelua siihen suuntaan, että kysyin jossakin vaiheessa, onko hän nyt enää nähnyt näitä entisen työpaikkansa ihmisiä. Vastaus oli nopea ja lyhyt: "En".

Miksi mies valehtelee, jos ei ole mitään syytä valehdella? Jos siinä ei mukamas ole mitään salattavaa, että mies on käynyt tämän naisen kotona, niin miksi hän ei siitä kertoisi alunperinkään ja miksi hän siitä kysyttäessä ei kerro totuutta?

Tiedän asian siitä, että mies jätti kerran kauppaan lähtiessään vahingossa tietokoneensa päälle ja Facebook oli päällä myös. En voinut vastustaa kiusausta, mutta katsoin hänen keskusteluhistoriaansa ja siellä hän oli ihan päällisin puolin viattomissa aikeissa sopinut menevänsä käymään tämän naisen luona (auttamaan tietokoneongelmissa), sanoi jopa olevansa siellä tunnin kuluttua.

Tämä tuntuu todella pahalta, sillä kuvio oli tasan sama sen petturinaisenkin kanssa. Tapaamisia sillä aikaa kun olen töissä, mukamas viattomissa aikeissa, eikä niistä käynneistä kerrota mitään. Tuntuu tosi, tosi ikävältä ja se tuo pahoja muistoja mieleen. Se vähäinenkin luottamuksen murunen, joka on ehkä kenties mahdollisesti voimistunut vuoden aikana huuhtoutui juuri silloin vessanpöntöstä alas.

Samalla kerralla vilkaisin myös selaushistoriaa. Mies oli muutamia viikkoja sitten muutaman päivän matkalla toisella paikkakunnalla. Samaan ajankohtaan oli selaushistoriaan tarttunut sellaisia linkkejä, jotka kielivät kiinnostuksesta sen paikkakunnan thai-hierontaan, sex shoppeihin, private show -esityksiin, tyttöjen aikatauluihin ja hintoihin, jne..

Taas alkoi suorastaan oksettaa..

Uusia yllätyksiä, ei palkkaa..

Ja jotta elämä ei olisi liian yksitoikkoista, eikä etenkään ennalta arvattavaa, niin sain työnantajaltani viestin, että heillä ei ole varaa maksaa loppuja palkkarahoja. Pahoitteli ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi ettei voi asialle mitään. Tuleepa sitten koettua sekin, että haen palkkasaataviani palkkaturvasta. Elämyksiä elämä täynnä.

Itse asiassa en ole työnantajalle vihainen, sillä ymmärrän heidän tilanteensa täysin. Kaikki mahdolliset riskit vain realisoituivat ja päälle kaatui bonuksena vielä jokunen ylläri, joten kun ei vaan mahda mitään, niin ei mahda mitään.

Joskus tulee kyllä väistämättä mieleen, että voisin vaihtaa elämäni käsikirjoittajaa. Vapaaehtoisia?

Alkaa tuntua

Kyllä se välittäjän käynti kai jotenkin vaikutti. Tavoistani poiketen huitaisin melkein pullollisen viiniä illan aikana, eikä yöllä nukuttanut kovin hyvin ja aamulla oli tokkurainen olo juomisen ja huonosti nukutun yön takia. Vaikka en haluaisikaan itselleni sitä ehkä myöntää, niin voimillehan se otti. Joku sitä tuolla aiemmissa kommenteissa varoittelikin, että se saattaa olla semmoinen hetki kun asiat konkretisoituvat ja alkavat tuntua. Asiat eivät ole enää omissa käsissä. Vaikka voihan sen toimeksiannon perua (maksua vastaan), mutta silti asiat ovat lähteneet rullaamaan tuntemattomaan suuntaan.

Juttelin äitini kanssa. Hän on kovasti edelleenkin sitä mieltä, että minun pitäisi jatkaa yhdessä mieheni kanssa. "Kun se X on niin mukava." No onhan se, ei sitä voi kiistää. Kyllä tuo mies osaa hurmata, etenkin jos niin haluaa. Mutta kun se ei riitä. Eikä minulle voi tehdä ihan mitä tahansa. Kun en vaan enää luota. Toivottavasti äiti ei ala tästä jankuttamaan ihan yltiöpäisen innokkaasti.. ärsyttää ja ahdistaa tuollainen. Ja hei, eikös äidin pitäisi olla tyttärensä puolella?

Kiinteistönvälittäjä kävi

Talosta on nyt tehty myyntitoimeksianto. Paikat on katsottu ja arvioitu, pyyntihinta laitettu paperiin ja nimet alle. Se on nyt virallista, talo on myynnissä. Välittäjä varoitteli että myyntiajat ovat nyt pidentyneet ja myyntihinnat ovat tulleet vähän alas, mutta totesi sitten että jos hinta on kohdallaan, ostaja saattaa löytyä nopeastikin. Pankkiin mennään loppuviikosta keskustelemaan mitä lainan kanssa olisi parasta tehdä. Asiat etenevät.

Miehen kanssa meinasi mennä hermot, kun siivottiin paikkoja välittäjää varten. Ei sen siivoamisesta tahdo tulla mitään, laahustaa hiljaa ja huokaillen yksi tavara kerrallaan kädessä talon päästä toiseen, valittaa kun on niin kuuma ja hiki ja huh huh ja voi voi voi.. Minun piti ihan koko ajan sanoa miehelle mitä pitää tehdä.  Ja jätin kylppärin siivoamisen sitten miehen huoleksi, kun meni käymään suihkussa.. ei olisi pitänyt. Itse piti laittaa se edes päällisin puolin kuntoon vielä viime hetkillä ennen välittäjän tuloa. Argh! No, mies pesi kerran kylppärin ihan omatoimisesti. Oli oikein tyytyväinen lopputulokseen ja kun tulin töistä kotiin niin ensi töikseen pyysi katsomaan työnsä jälkeä. Joo.. olihan se puhdas, mutta kaikki kylppärin laatikostot olivat täynnä vettä.. Ei ollut tullut ajatelleeksi ettei painepesuri ehkä ole paras väline siihen hommaan.

Omppuja odotellessa

Hiostavaa touhua tuo pihalla puuhastelu näillä keleillä. Laiteltiin pihaa siistimpään kuntoon kiinteistönvälittäjää varten, kitkettiin kukkapenkkejä, leikattiin nurmikkoa, muotoiltiin vähän pensaita, jne.. Se on tuo meidän omenapuukin saanut tänä vuonna aikaan hurjan määrän omppuja. Ensimmäistä kertaa ikinä. Aiemmin ei ole tehnyt yhtä ainoata kukkaakaan ja nyt on puu täynnä pienen pieniä omenoita. Saapa nähdä muutetaanko tästä pois, ennen kuin kypsyvät maistelukuntoon.

Sain kiitettävästi rohkaisua ja kannustusta aiempien postausten kommenteissa. Se on tosi kiva juttu, sillä ulkopuolisena tämä kuvio varmaan näyttää selkeämmältä, kuin omin silmin katsottuna. Tietysti on totta, että helposti tulee kirjoitettua tänne enemmänkin vain niitä negatiivisia asioita. Onhan meillä arjessa positiivisiakin juttuja, ei kaikki suinkaan ole ikävää ja kurjaa. Mikään ei silti muuta miehen tekosia, eikä mikään hänen tekemänsä positiivinen asia ole suuruusluokaltaan edes lähimainkaan verrattavissa niihin hänen tekemiinsä pahoihin asioihin. Luonteeltani olen aika rauhallinen, pohdiskeleva ja yritän nähdä positiivisia asioita jokaisessa ihmisessä. Minut tuntevat ihmiset ovatkin luonnehtineet minua mm. sanomalla, että minulla on lehmän hermot. Aika paljon pitää kaataa paskaa niskaan, ennen kuin hermostun. Yritänkin nyt opetella pitämään puoliani paremmin. Ei minun tarvitse aina olla se, joka ymmärtää, joustaa ja antaa periksi, luopuu omista haaveistaan jopa niin totaalisesti, ettei enää edes muista mitä ne ovat.

Jos nyt jotain positiivista etsii tästä koko härdellistä, miehen pettämisestä, työttömyydestä, rahattomuudesta, asunnon myyntipakosta, jne.. niin ainakin olen joutunut ihan pakosti kysymään itseltäni tiettyjä kysymyksiä. Kuten esimerkiksi, että kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä elämältä ja parisuhteelta toivon? Mihin vedän omat rajani? En ole saanut vielä selkeitä vastauksia, mutta jotain suuntaviivoja nyt ainakin. Olen alkanut elää omaa elämääni vähän kerrallaan, vaikka se onkin nyt täynnä mustia aukkoja, pimeitä huoneita ja suljettuja portteja. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat läsnä, mutta silti katson tulevaan luottavaisin mielin. Ja odotan niitä omppuja.. :)

Tulee mitä tulee, minä kyllä pärjään.

Kilautin kiinteistönvälittäjälle

Lähtisköhän tää tästä nyt vihdoinkin etenemään. Otin yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja hän tulee jossakin vaiheessa käymään ja arvioi talomme. Sanoin miehelle tästä ja eipä tuo nyt ainakaan mitään vastalauseryöppyä aloittanut. Tosiasiat kun ovat tosiasioita, niitä ei saa väännettyä muuksi kuin mitä ne ovat. Kun ei ole varaa asua täällä, niin eihän sitä sitten asuta täällä. Piste. Pankin kanssa pitää sopia maksujärjestelyistä, että ei tule rästimaksuja siltä ajalta kun täällä vielä asutaan ennen myyntiä. Samaten pitää neuvotella lisärahoituksesta kuntotarkastusta varten ja miten se uusi energiatodistuskin nyt sitten oikein vaikuttaa, mistä sen saa ja mitä se maksaa? Äh, monen monta selvitettävää asiaa. (Ja senhän nyt arvaa, kuka ne asiat joutuu käytännössä selvittämään..)

Ja pitää siivota ennen kiinteistönvälittäjän tuloa! No, onhan tässä nyt pitkät päivät aikaa..

Pää pensaassa?

Mies vähän valitti eilen, että ei jaksa katsoa apeaa naamaani. Minun pitäisi kuulema piristyä. Pitäisi siis esittää iloista ja hymyillä väkisin, vaikka ei naurata pätkääkään. Ei se nyt ihan niin mene. Olikohan se eilen vai toissapäivänä, kun otin puheeksi taloudellisen tilanteemme ja sen, ettei meillä ole varaa maksaa talon lainaa ja sanoin että pitää ihan oikeasti laittaa talo myyntiin. Mies ei vastannut mitään ja hetken kuluttua vaihtoi aihetta. Saman olen huomannut nyt jo muutaman kerran, kun olen viime viikkoina puhunut rahasta ja talon myynnistä. Mies ei halua puhua ikävistä asioista, ei ollenkaan. Jätetään laskut avaamattomina pöydälle, laitetaan silmät kiinni ja toivotaan parasta?  Huonoista huonoin toimintasuunnitelma, jos minulta kysytään. Pitäisi toimia NYT, kun ei vielä ole luottomerkintöjä, eikä isoja laskuja rästissä. En jaksa, kun ei tuon miehen kanssa voi edes keskustella mistään isoista ja tärkeistä asioista vakavasti.

Tuli pari muuttujaa, v*ttu..

Ja juuri kun aloin pääsemään eromoodiin kiinni, tuli pari muuttujaa. Just kun aloin pääni sisällä pääsemään siihen lopputulemaan, että ero tässä nyt on edessä ihan oikeasti ja sain vähitellen suunnattua ajatuksia siihen, että miten ja minkälaisen asunnon hommaan, niin eikös taas asiat kääntyneet päälaelleen. Miten eroaminen onnistuu työttömänä? Tätähän olen pähkäillyt talvellakin, mutta nyt siitä tuli taas(!) ajankohtainen kysymys. Mä en jaksa kohta enää.. Meillä on rahatkin niin vähissä, että oikeasti ei ole varaa maksaa kaikkia laskuja, esimerkiksi talon lainasta ollaan maksettu vaan korkoja viimeiset kuusi kuukautta ja tässä kuussa pitäisi mennä taas ensimmäinen normaalierä, eli n. 850 euroa. Plus siihen tietenkin sitten kaikki muut maksut ja menot päälle. Ja kun nyt vaan yksinkertaisesti ei ole rahaa. Piste. Eikä meillä kummallakaan ole töitä. V*ttu. Ja mun viimeisin tili ei ole edes tullut vielä. Tänään menen juttelemaan (ex) työnantajani kanssa, että mistä tässä nyt oikein on kysymys ja että tuleeko niitä rahoja vai ei, vai mitä v*ttua... Tana.

No, eron lisäksi tuli toinen syy myydä talo. Ero ja rahattomuus. Molemmat painavia perusteita jo ihan yksinäänkin. Mutta miten sitä pärjää ilman töitä, kun ei tästä talosta lainojen maksun jälkeen mitään mahdottomia summia jää kouraan. Hemmetti. Ei kai pitäisi vaipua synkkyyteen, kun meillä kumminkin on se talo, joka voidaan myydä ja saada siitä edes joku summa valuuttaa kouraan, mutta ei naurata. Ei tosiaankaan naurata.

Ja tietenkin tämänkin piti tapahtua juuri nyt. Juuri nyt kun miehen pettämisen paljastumisesta tuli vuosi täyteen, niin ihan samaan ajankohtaan ajoittuu tämäkin nyt seuraavana vuonna.

Vaan eihän tässä sitten muuta kuin pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Ja työkkäriin.

Edit. klo 13:35
Palkka tulee tänään ja kaikki viralliset jutut hoidettiin asiallisesti. Kun firmalla on nyt tiettyjä epävarmuustekijöitä ilmassa, niin eihän siinä voi työntekijöitä pitää, kun ei ole varmuutta että voiko maksaa palkkoja jatkossa. Pomo kiitteli kovasti työpanosta ja joustavuutta, sekä painotti sitä että jos tilanne muuttuu, niin ilman muuta ottavat takaisin töihin. ..mutta jollakin pitäisi elää siihen saakka, jos se päivä koittaa. Tai että saa uuden työn.

Erilaisia rajapyykkejä ja miehen käyttäytymistä

Tänään napsahti 20 000 kävijän raja rikki! Vau, onpa teitä ollut reilun vuoden aikana paljon! :)

Kävi mukavia yllätysvieraita. :) Huomasin omassa olotilassani selkeän eron "normi" kotiminääni ja vieraiden aikaiseen minääni. Sain keskustella erilaisista asioista ilman, että mielipiteitäni pidettiin naurettavina, tai että minua dissattaisiin jollakin tavalla. Ja vaikka vitsailimmekin välillä, niin minuun suhtauduttiin ihan aikuisena, minua kuunneltiin, sain olla oma itseni. Sain hurjasti virtaa tästä vierailusta ja nyt jotenkin huomasin konkreettisesti sen hurjan ison eron siinä miten mies minua kohtelee ja miten esimerkiksi nämä vieraat kohtelivat minua. 

Mies ei ota juttujani vakavasti, vaan vähättelee sanomisiani ja hän haluaa selkeästi jotenkin latistaa ns. saavutuksiani (= asioita jotka hänen omasta mielestään ovat .. no, jotakin. En tiedä..). Yhtenä esimerkkinä on niinkin yksinkertainen ja hölmö asia, kuin ylioppilaslakin käyttäminen vappuna. Hän ei ole käynyt lukiota eikä halua, että pidän lakkia. Mietin juuri, että olen tainnut käyttää lakkia kaksi tai kolme kertaa, joista yksi kerta siis oli itse lakkiaiset. Olen miehen mieliksi jättänyt sen komeron hyllylle laatikkoonsa. Ei se nyt sinänsä ole mikään iso juttu minullekaan, mutta olisihan sitä kiva käyttää, kun semmoinen on. Hän puhuu vähättelevään sävyyn ihmisistä, jotka käyttävät lakkia vappuna. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, että hän ei ole lukiota käynyt. En ole koskaan edes sanonut mitään sen suuntaistakaan, enkä siis oikeastikaan ole sitä mieltä että asialla on mitään väliä. Hän valitsi peruskoulun jälkeen toisin. Big deal, aivan sama.  Mies sen sijaan on käyttänyt hyvin usein typerää sanontaa "Sinä kun olet niitä kouluja käynyt, niin.." väheksyvään ja pilkalliseen sävyyn.

Ei minun tee mieli aloittaa keskustelua hänen kanssaan oikein mistään aiheesta. En viitsi enää pohdiskella ääneen, miksi jotkut asiat ovat kuin ovat, tai vaikka miksi joissakin saman lajin omenapuissa on makeampia oppuja kuin jossakin toisessa yksilössä, tai ihan mitä vaan. Mies vain katsoo minua vinoon ja jupisee jotakin. Hän on myös rasisti, enkä pidä siitä. Hän kyllä tietää sen, mutta ihan minun kiusaksikin hän laukoo joskus mielipiteitään, jos vaikka katsomme yhdessä jotain ohjelmaa telkkarista ja härnää minua niillä. 

No, eipä tässä nyt oikein ole muutenkaan mielenkiintoa jutella hänen kanssaan sen enempää. Minusta on tullut aika välinpitämätön ja joskus jopa kylmä. Joku voisi sanoa tähän jopa, että huono vaimo. Mutta jos ei pysty parempaan? Jos tunteet ovat hiipuneet? Tai jos ei vaan halua enää yrittää, ei tahdo jatkaa. Ei pysty enää luottamaan mieheen, joka on pettänyt niin rankasti. Nyt ensi yönä, kuun vaihteessa tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sain sen maailmani mullistaneen puhelinsoiton. Tunnemyrsky on laantunut, ei kokonaan tyyntynyt, mutta nyt sitä toivoo vain, että saisi oman kodin ja oman rauhan. Oma tupa, oma lupa.

Yhdessä, mutta yksin..

Päivitin tuota yläpalkin "Tähän mennessä tapahtunutta.." -osastoa ajan tasalle. Mies on olohuoneessa ja katsoo televisiota. Se katsominen on kyllä nukkumista. On nukkunut tv-tuolissa jo tovin, välillä havahtuu hereille, yskähtelee, nukahtaa uudestaan. Hän on tissutellut kaljaa ja kirkasta koko päivän, ei hän örvellyskännissä ole, mutta sellaisessa kunnossa kuitenkin, että ärsyynnyn. En jaksaisi katsoa häntä humalassa. Hän myös vetää herneen nenään joskus ihan pienestäkin asiasta ja riitahan siitä tulee. Yritän kumminkin niellä kiukkuani ja luovia tilanteesta pois, sillä ihan turhaa hänen kanssaan on jankata silloin kun hän on juonut.

Iltapäivällä teimme yhdessä pihahommia ja jossain vaiheessa hän tuli halaamaan minua. Ahdistuin, halasin nopeasti ja irroittauduin otteesta. Se oli ensimmäinen halaus moneen kuukauteen. Lähdin vähän kauemmas puuhailemaan. Jonkin ajan kuluttua hän halasi uudestaan, suukotteli kaulaani.. halasin jäykästi vähän pidempään, mutta minusta tuntui epämiellyttävältä olla hänen syleilyssään ja hänen kosketuksensa puistatti.. Irrottauduin taas, otin etäisyyttä.

Ei tämä tällainen suhde tee meille kummallekaan hyvää. :( Läheisyys puistattaa, mutta silti läheisyyttä kaipaa - se on luonnollinen tarve. Aikaisemmasta oikeasta ihmisestä on tullut nyt väärä ihminen, ainakin minusta tuntuu siltä. Mieskin varmasti kärsii siitä, että tulee torjutuksi, kun nyt pitkän tauon jälkeen uskaltaa lähestyä. Olisi nyt sitten edes selvin päin.. vaikka ei se kyllä tunnettani muuttaisi. Silloin olisi kuitenkin parempi puhua asiasta heti, kun jotain tuntemuksia herättävää tapahtuu, sanoa niin että toinen ymmärtäisi mitä tarkoitan - ainakin paremmin, kuin silloin kun on humalassa. Ei ylireagoisi, ei esittäisi marttyyria, ei pahimmillaan uhkailisi itsemurhalla, vaan kuuntelisi ja keskustelisi, kertoisi mitä ajattelee. 

Vikaahan on minussakin. Tietenkin. En minäkään osaa keskustella ja puhua niin avoimesti, kuin pitäisi. Liian helposti suljen tunteet ja ajatukset sisääni. Pelkään pahoittaa toisen mielen, en halua sanoa ikäviä asioita, vaikka niistä pitäisikin puhua. Mutta helpottaisi sekin, kun mies ei olisi humalassa niin usein. Siinä muutaman kaljan tissutteluhumalassakaan, jossa hän on melkein joka päivä. Ja melko usein sitten tuhdimmassakin. Puoli litraa kirkasta hujahtaa illassa helposti, eikä riitäkään. Juhlat ja erikoistilanteet vaativatkin sitten jo enemmän.

No, ehkä on jo aika mennä nukkumaan. Mieskin heräili telkkarin äärestä syömään sylissään olleen iltapalalautasen tyhjäksi saakka.

Pimeä internetluola

Jo vain, jo vain.. niin se aika rientää. Ihan näinä päivinä tulee vuosi siitä, kun miehen sivusuhde tuli ilmi. Puhelimen soitto keskellä yötä, kesken unien..

Mies tuntuu epätoivon vimmalla yrittävän saada minua touhuamaan kanssaan milloin mitäkin. Pihahommia, grillaamista, telkkarin katsomista.. En jaksa hänen seuraansa, joten minä vain mielummin istun vaikka tietokoneen äärellä ja surffailen netissä. Kun en pääse fyysisesti karkuun (mies aina suurieleisesti ihmettelee ja tuomitsee jos olen jossakin vähänkin pidempään), niin pakenen netin kautta maailmalle. Naamakirjassa seurailen mitä kavereille kuuluu, uutisista näen mitä maailmalla tapahtuu, luen mielenkiintoisia artikkeleita mm. itsensä kehittämisestä ja erosta selviämisestä, Youtubesta katselen musiikkivideoita, Oikotiellä haaveilen uudesta asunnosta, paria keskustelufoorumia seurailen ja luen paljon muiden ihmisten blogeja. Plus sitten vähän sitä sun tätä muutakin.

Päällepäinhän tämä touhu saattaa näyttää tosi tylsältä ja ankealta. Siinä se vaan istua nököttää, toinen käsi hiirellä ja toiseen käteen nojaa leukaa kyynärpää pöydällä. Jaloissa makaa kuorsaava koira ja ikkunaverhokin on vedetty kiinni, ettei ulkona paistava auringonvalo heijasta monitoriin.

I should get a life.. ihan livenäkin.

Neljä kuukautta harkinta-aikaa takana

Otsikossahan tuo tulikin. Ja ei, en ole ryhdistäytynyt. Vielä. Pelattiin krokettia kahdestaan. Mies laittoi sadettimen radalle, se kasteli meidät aina kun olimme tietyssä kohdassa rataa. Ihan kiva, nyt onkin ollut suorastaan painostavan hiostava keli. Mies voitti kaksi peliä kolmesta. Mies on tainnut voittaa kaksi osaa kolmesta tämän kuuden kuukauden harkinta-ajankin osalta. Jos krokettipelin sujumista miettii ennusteena, niin huomenna alkavan kolmasosan voitankin sitten minä. Lähetetäänkö voittoni merkiksi kirje käräjäoikeuteen kahden kuukauden kuluttua?

Kolmas erä alkakoon!

Kokemuksia erohalujen kertomisesta?

Miten te muut olette saaneet kerrottua puolisollenne, että haluatte erota? Tai lähinnä kysymys koskee sitä, että miten olette saaneet asian menemään puolison tajuntaan saakka?

Meillä kun mies puhuu jatkuvasti siitä, mitä tehdään talvella, mitä kukkia ensi kesänä kasvaa pihalla, miten pääsen erääseen juhlaan ilman pääsymaksua, kun olen hänen aveccinsa jne.. Minun sydäntäni särkee sanoa moneen kertaan, että haluan erota ja että en halua jatkaa hänen kanssaan enää. Käytännön syistä en muuta pois yhteisestä kodistamme ennen kuin se on myyty. Koti ei ole vielä myynnissä, se myyntiin laittaminen varmaan on seuraava etappi, joka pitäisi saada taottua miehen kalloon..

Tuntuu tuskaiselta tavallaan "aloittaa alusta" se erosta puhuminen, kun joka kerta mies murtuu ja sen jälkeen käyttäytyy kuin asiasta ei olisi ollutkaan mitään puhetta. Ja sitten kun en enää kestä, sanon taas että haluan erota - ja mies näyttää murtuvan joka kerta yhtä pahasti. Kunnes taas seuraavana päivänä on niin mielin kielin ja on kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Ihan kuin joutuisi repimään jo vähän arpeutuneen haavan uudestaan ihan auki uudestaan ja uudestaan. Olen vähän turhan kiltti. Monihan olisi jo huutanut miehelle päin naamaa, että etkö jo tajua.. mutta en minä. Kai tässä saa hamaan tulevaisuuteen piipittää, jos ei itse ryhdistäydy? Mutta kun vaan olen semmoinen..

Siis ihan nurinkuristahan tämä tuntuu olevan. Meillä nyt kumminkin on harkinta-aikaakin ollut jo 4 kk. Mies kai elättelee toiveita, että sitä toista hakemusta ei jostain syystä sitten toimitetakaan käräjäoikeuteen? Vai eikö hän ymmärrä? Vai mitä ihmettä..?

Olisi ihanaa kuulla teidän kokemuksianne.

Kotijuhannus, parisuhdepohdiskelua

Hei kaikki! Toivottavasti olette vielä juhannuksen jäljiltä ehjinä, hengissä ja yhtenä kappaleena! :) Oma juhannus on ollut rauhallinen kotijuhannus, käytännössä ihan normaali viikonloppu. Ei mitään erikoista. Pihahommia ollaan tehty ja olen nukkunut ihan järjettömästi. On tehnyt kyllä hyvää levätä.

Ei oikeastaan mitään ihmeempää kerrottavaa tällä erää. Paitsi niin joo se, että en ole uskaltanut käydä punnitsemassa itseäni.. minun kunnianhimoinen kaksi-kiloa-pois-kuun-loppuun-mennessä -kuurini on jäänyt oman onnensa nojaan. Kun ei nappaa, niin ei nappaa. Tässä on kyllä selkeästi kyseessä asenneongelma omien korvieni välissä. Ja mies, joka vähän väliä on tyrkyttämässä milloin siideriä, milloin viinilasillista, milloin jäätelöä tai karkkia.. tai grilliherkkuja. Olen joutunut joskus kieltäytymään hyvinkin napakalla äänensävyllä, ennen kuin on mennyt jakeluun, etten tosiaankaan juuri nyt halua mitään. Mutta monesti sitä on kyllä tullut otettuakin sitten.

Mieli askartelee jatkuvasti parisuhteen kanssa. Koko ajan on voimistunut se tunne, että erota täytyy. Jotenkin se tuntuu vaikealta, lähinnä siksi että mies vaikuttaa olevan vähän ressukka.. tai siis se, että hän (ainakin näennäisesti) yrittää olla mieliksi ja yrittää vitsailla (vitseillä, jotka eivät naurata). Samalla kuitenkin oma fiilikseni on jäykän vaivautunut, hymyilen väkinäisesti, vastailen tylysti, kartan kosketusta ja jopa oleskelua samassa huoneessa. Mies se vaan ei tajua, että tämä liitto on lopussa. Puhuu edelleenkin asioista, joita tehdään yhdessä talvella, tai joskus tulevaisuudessa. Ärsyttävää. Sekin ärsyttää, että hän puhuu ja käyttäytyy joissakin tilanteissa, kuin mikäkin moraalinvartija ja kauhistelee joidenkin ihmisten tekemisiä ja sanomisia. Hänellä nyt ei ole mitään varaa moralisoida yhtään ketään, mutta ei tunnu häiritsevän häntä itseään.. Samaten ärsyttää se, että hän viisastelee ja moittii minua joistakin tekemättömyyksistä, tai väärin tehdyistä asioista. Pienistä tosin, mm. olin unohtanut laittaa auton ovet lukkoon, ja maalailee kauhukuvia, että mitäs sitten teet jos auto varastetaankin, milläs sitten ajat. Siis totta kai on tärkeää lukita ovet jne., mutta en jaksaisi kuunnella viiden minuutin saarnaa aiheesta..

Käytännössä (eräs) ongelma on se, että en kunnioita häntä enää. Vaikka hän olisi jossakin asiassa oikeassakin, en vain yksinkertaisesti arvosta ja kunnioita häntä ihmisenä sen takia mitä hän on minulle tehnyt. Ei lupaa hyvää miehen toiveille parisuhteen jatkamisesta..

Huomaan itsestäni, että en ole onnellinen. En iloitse hyvistä asioista kuten ennen, hillitsen itseäni ja tunteitani hänen seurassaan. En jaksa ottaa yhteyttä ystäviini. En jaksa lähteä tapaamaan heitä. En jaksa tehdä kiinnostavia asioita. No, tässä hiljattain sain kuin sainkin itseni hilattua neljän seinän sisältä ulos ja ystävien pariin koko päiväksi. Oli vähän semmoinen erikoisjuttu, ja päivä olikin tosi kiva. Kotona tosin tuli riitaa miehen kanssa siitä, että olin käynyt syömässä, kun hän oli hommannut grillattavaa "ihan mua ajatellen, ei sitten kelpaa.." Kiva juttu, mutta en tiennyt miehen ostoksista, ja sanoin hänelle etukäteen, että reissussa voi mennä pitkäänkin. Että kiva reissu, mutta ikävä kotiintulo. Ja saattoipa siihen vaikuttaa sekin, että miehelle oli Nallepalma maistunut tyhjistä tölkeistä päätellen ihan kohtuullisesti päivän aikana. No joo, eipä tuosta nyt enempää. Aika epäoleellinen juttu kaiken kaikkiaankin kokonaiskuvaa ajatellen.

Että semmoista. Höh. Missä se luvattu helle ja auringonpaiste nyt oikein ovat? Mä kun olin ajatellut ruskettua nyt juhannuksena. Eihän se tällaisessa pilvisessä kelissä onnistu. Jos vaikka sitten päiväunille tästä vielä lompsis.. pitää nyt levätä, kun siihen on mahdollisuus. :)

Hauska ilta ja ajatuksia parisuhteesta

Juhlat sujuivat hyvin, oli tosi hauskaa, eikä ollut mitään ongelmia. Eräs pariskunta ei tullut sinne ollenkaan, joten ei tullut jäätäviä tilanteita. ;) Jäin miettimään tätä vähän pidemmälläkin tähtäimellä. En voi stressata etukäteen sitä, ketä missäkin tilaisuudessa, juhlassa, tai tapaamisessa on, kun kumminkin samoissa porukoissa tulemme jatkossakin pyörimään. Minun pitää elää omaa elämääni, riippumatta siitä ketä tapaan, tai ketä mahdollisesti tulisin tapaamaan jossakin. Muutenhan antaisin muiden ihmisten tekemisten määritellä sitä, mitä itse haluan tehdä, kuka haluan olla, missä haluan käydä. Eihän sellainen käy päinsä. Kuljen omia polkujani ja sillä siisti. Sitäpaitsi eihän minulla ole mitään syytä väistellä tai varoa ketään. En minä ole tehnyt mitään väärää. Stressatkoot ne, joilla on jotain syytä hävetä tai pelätä.

Juttelin illan aikana vähän myös ystävieni kanssa meidän parisuhteestamme. He toivoivat, että saisimme asiamme selvitettyä, "rakkaus on tärkein, rakkaus voittaa", sanoi eräs. Niin.. Rakkaus. Mutta mitä se on? Välillä epäilen itsekin, tiedänkö itsekään mitä se on ja miltä se tuntuu.. ja onko parisuhteessamme rakkautta. Onko sitä ollutkaan? Ajatukset ovat niin sekaisin taas. Häivähtävinä hetkinä tulee jopa mieleen ajatus siitä, että antaisin anteeksi ja jatkaisimme yhdessä.. Tämä on tällaista edestakaisin ajelehtimista nyt, ainakin ajoittain. Vähän parempina hetkinä tuntuu siltä, että ehkä tämä vielä tästä. Niitä hetkiä tosin on todella harvassa. Niitä kuitenkin on.. enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Onko ero oikea ratkaisu? En haluaisi tehdä elämäni virhettä luovuttamalla liian helposti. Toisaalta, en myöskään haluaisi pitkittää ratkaisun tekemistä tarpeettoman pitkään. Joskus toivon, että olisin luonteeltani vähän räväkämpi ja olisin vähän vähemmän harkitseva.. Asian jauhaminen ja pähkäily joka kannalta ei kai ole aina ihan se toimivin ratkaisutapa. Päädynpä sitten mihin ratkaisuun tahansa, toivon että se on sellainen, mitä ei tarvitse katua myöhemmin. Harkinta-aika on vielä käynnissä, joten lopullisen mielipiteen muodostamiselle on vielä aikaa.

Edit. 9.6.2013 klo 22:11
Ja kun ihmisen (etenkin naisen) mieli on ailahtelevainen, niin tuo jälkimmäinen kappale vaikuttaa nyt niin nössöltä, niin nössöltä. Prkl. Etenkin kun juuri luin jostakin hömppälinkistä Sinkkuelämän Samanthan elämänviisauksia, joista eräs oli perusajatukseltaan se, että rakastan sinua, mutta rakastan itseäni enemmän. Nii..

Perjantai, vihdoinkin..

Tällä viikolla on ottanut aika rankasti päähän muutama seikka ja olen niiiiiiin iloinen, että tänään on jo perjantai. Ketutuksen syistä ei sen enempää täällä, mutta voi vietävä että tässä on pari päivää mennyt hampaita kiristellen ja itsehillintää harjoitellen.. Hyvää treeniä huomista silmällä pitäen, kun on ne juhlat, minne "se toinen" pariskunta on myös kutsuttu. Mieheni ei ole menossa sinne, minä kai sitten olen.. en tiedä aikooko etenkään se toinen nainen tulla. Kehtaisiko? Jää nähtäväksi.. Yritän kovasti osata käyttäytyä. En haluaisi pilata juhlia järjestämällä kohtausta siellä.. Suurin osa juhliin kutsutuista kyllä tietää meidän ja heidän välisen tilanteen, joten saattaapa jokunen silmäpari seurata mahdollista kohtaamistamme melko jännittyneenä.. En tiedä, jotenkin kyllä luulen, ettei se nainen sinne tule. Tai toisaalta se kyllä on niin röyhkeä, että en toisaalta ihmettelisi.

Tästä lähtee kaksi kiloa!

No niin. Kuten lupasin, kävin aamulla punnitsemassa itseni. Paino oli kiivennyt lukemaan 93,5 kg. Tästä sitten lähtee kaksi kiloa kesäkuun loppuun mennessä! Tänään jo onnistuin välttelemään herkkuja, vaikka työpaikalla oli kahvipöytään tuotu ihania suklaakeksejä.. Hyvä minä!

Olo on tosi turvonnut ja tekee kyllä hyvää ottaa taas itseään niskasta kiinni. Nyt kun tavoite on asetettu, pitää enää toteuttaa suunnitelma. Helppoa, eikös?! Heh, no sekin tekee jo paljon, kun pysyttelee herkuista kaukana ja muistaa juoda paljon vettä. Parinkin kilon pudotus tekee jo paljon, olo tulee olemaan kevyempi ja treenin myötä myös muutoinkin kiinteämpi. Yritän muistella treeniliikkeitä, teen niitä kotona. Löysin sen kadottamani kuuden kilon kahvakuulan ja minulla on myös neljän kilon käsipainot kotona. Lenkkikengät minulla on myös ja polkupyöränkin selkään voisi kokeilla kiivetä pitkästä aikaa. Kyllä tämä tästä!
 

Kesäkuun painonpudotustavoite

Kävin tuolla Kaurapuurobileet-blogissa vierailemassa ja Nina Koo otti tavoitteekseen pudottaa painoa kesäkuun loppuun mennessä kaksi kiloa. Siitä sain inspiraation samaan tavoitteeseen, vaikka aloitankin nyt muutaman päivän kesäkuun alun jälkeen. Pitäisi sen onnistua, pitää vaan olla järkevä syömisten suhteen ja muistaa liikkuakin välillä. Kun olen nyt mässyttänyt ihan surutta ihan kaikkea mahdollista, pitäisi pari kiloa humpsahtaa pois ihan helpostikin. Kehoon on varmasti kertynyt myös nestettä. Piece of cake. Pitää vaan tsempata! Käyn aamulla punnitsemassa itseni ja siitä se sitten lähtee!

Blogi täyttää vuoden!

Huh huh.. enpä tiennyt vuosi sitten mitä edessä odottaa, kun aloitin tämän blogin. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että miehelläni on toinen nainen, ei pienen pientä epäilystäkään. Olin mielestäni onnellisesti naimisissa, syksyllä olisi ensimmäinen hääpäivä, ajattelin karistella kiloja ja kirjoittaa edistymisestä blogissani. Vähänpä tiesin mitä alle kuukauden päästä tapahtuisi..

Painonpudotusprojekti eteni hissukseen, kesä meni töitä paiskiessa, mies kävi reissuillansa viikonloppuisin, kuten ennenkin. Kaikki vaikutti ihan normaalilta. 

Viime yönä näin painajaista. Siinä oli mieheni ja se toinen nainen. Heillä oli helliä hetkiä minun nähteni, he eivät piitanneet siitä että näen heidät. Raivosin naiselle, muistan ainakin huutaneeni hänelle, että olet pilannut kuuden ihmisen elämän (me+he+heidän lapset), mitä oikein ajattelet ja lopulta että voi pitää mieheni hyvänänsä, minulle hän ei enää kelpaa. Siinä saa vakka kantensa, molemmat kykeneviä pettämään.. Herätessäni olin aivan raivoissani ja ajattelin, että jos ensi viikonloppuna tapaan tämän toisen naisen juhlissa mihin olen (ehkä) menossa, niin mitä tahansa tapahtuukin, en aio menettää malttiani hänen kanssaan. Pysyn viileän rauhallisena, kylmänä.

No, unet ovat unia, mutta tavallaan tuokin vähän puhdsti ilmaa. Omassa päässäni. Kun kerran olen niin toivottoman rauhallinen ja kiltti, niin onhan se hyvä päästellä paineita ja raivota estottomasti edes unissani.. 

Hyvää vuosipäivää lukijolleni, kiitos että olette jaksaneet seurailla raapustuksiani ja elämääni, kiitos että olette kannustaneet ja olleet virtuaalitukena vaikeina aikoina! Jatkan edelleen bloggaamista, katsotaan mitä elämä eteen tuo. :)

En ota miehen ongelmia omikseni

Kesäkuu. Käki kukkuu, aurinko paistaa, hellettä piisaa. Alle kuukausi aikaa siihen, kun tulee vuosi täyteen mieheni suhteen paljastumisesta. Kuten todettua, tulemme sinänsä suhteellisen hyvin toimeen keskenämme - jos ajatellaan asiaa ihan kämppis- tai kaveripohjalta. Parisuhdehan tämä ei ole. Nyt kaipaisinkin kai lähinnä voimia siihen, että saan jotenkin hoidettua konkreettisen eroamisen, eli asunnon myynnin ja omaisuuden jaon. Tai toivon ettei minun tarvitse sitä hoitaa yksin, vaan että saisimme asian kuntoon yhdessä miehen kanssa. Mies tosin edelleenkin tuntuu elättelevän ajatuksia jatkamisesta. Hän ei taida uskoa minun olevan vakavissani, kun puhun erosta. No, se lienee lähinnä hänen oma ongelmansa, vaikka se tuntuukin minusta pahalta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt asiaa päässäni, yksin asuminen ei tunnu yhtään huonolta ajatukselta. En epäile pärjäämistäni, tiedän että osaan ja pystyn asumaan myös yksinkin. Enemmänkin minua huolettaa tuo miehen pärjääminen.. mutta sekään ei ole minun ongelmani, vaikka olen sitä(kin) yrittänyt ongelmakseni ottaa. En minä voi muiden ongelmia harteillani kantaa, kun omistakin pitäisi selviytyä. Ja loppujen lopuksi mies on ihan itse tehnyt asioita, joiden takia hänelle näitä ongelmia nyt tulee. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.


Siirrynpä tästä taas tutustumaan alueen asuntotarjontaan.

Joku pyörä pyörähtää, joku junnaa paikallaan

Täällä ollaan vielä, vaikka vähän on ollutkin kiirettä ja väsymystä ja yhtä sun toista ikävää uutista.

Töissä on ollut todella vaihderikasta ja mutoksen tuulet ovat puhallelleet tiuhaan tahtiin, mutta nyt tilanne on se, että asiat alkavat näyttää ihan mallikkailta. Työnkuva on mielenkiintoinen ja saan vaativia tehtäviä, vastuuta, mutta myöskin kiitosta hyvin tehdystä työstä. Yrityksen kuviot ovat selkiintyneet ja hommat hoidetaan asiallisesti, nyt minusta tuntuu siltä että kaiken kaikkiaan minua taisi potkaista onni näissä työasioissa, vaikka aluksi asiat vaikuttivatkin vähintäänkin erikoisilta.. :) Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa työpaikastani!

Uuden opetteleminen on aina aikaavievää ja väsyttävää, olenkin ollut työpäivien jälkeen todella väsynyt. Sellainen olo minulla on ollut joka kerta kun olen aloittanut uuden työn. On niin paljon uutta ja opittavaa, mutta kyllä se siitä jonkin ajan kuluttua helpottaa.

Parisuhdekuvioissa ei ole muutoksia. Pari viikkoa sitten otin asian puheeksi. Mies sanoo ettei osaa puhua asiasta, eikä hänen mielestään ole mitään järkeä pyytää anteeksikaan. Anteeksipyyntö ei kuulema muuta mitään. Minun mielestäni se kumminkin on sellainen sana (jos sen sanoo sitä tarkoittaen), joka kertoo siitä että on ymmärtänyt tehneensä väärin ja haluaa.. no, pyytää anteeksi. Sanoin että haluan erota, kun minua ärsyttää ja ahdistaa tämä tilanne. Mies vaikutti ymmärtävän mitä sanoin. Seuraavasta päivästä lähtien mies on taas ollut niin ylenpalttisen mielin kielin ja huomaavainen. On käyttäytynyt kuin mitään erokeskustelua ei olisi tapahtunutkaan, kuin en olisi sanonut mitään. Minulla on pettynyt ja väheksitty olo tuollaisesta käyttäytymisestä. Ihan kuin sanoillani ja mielipiteilläni ei olisi mitään arvoa. Ihan kuin olisin ilmaa. Päätökselläni ei ole mitään painoarvoa. Minut voi vain sivuuttaa.

Tietysti on mukavaa kun on ruoka valmiina kun tulen töistä kotiin, laitetaan terassille aurinkotuoli valmiiksi, tuodaan sinne juomaa ja huomioidaan muutenkin jatkuvasti.. mutta siltä vie hohdon pois se, että tiedän niiden asioiden tapahtuvan siksi, kun sanoin (taas) että haluan erota. Ja kun ei tuo käytös vie pois niitä tosiasioita, mitä mies on tehnyt. Eikä se korvaa sitä että istutaan alas ja puhutaan asiat halki. Puhuminen kun ei miehen mielestä auta, hän ei osaa, eikä pysty, eikä halua pyytää anteeksi, vaan hänen mielestään pitäisi edelleenkin vain katsoa eteenpäin ja keksiä yhteistä tekemistä, jotta parisuhteemme vahvistuisi.

Eilen äitini kävi pyörähtämässä meillä ja hän ihasteli kotiamme ja pihaamme. Niin ihana talo ja piha, niin upea paikka.. Niin se on minunkin mielestäni. Etenkin nyt kun on taas vihreää maassa ja puissa, kukat kukkivat, aurinko lämmittää ja linnut laulavat, kesä on tulossa.. eihän täältä raaskisi lähteä pois. Mutta haluaako sitä pitää kauniin ympäristön, jos sisuksissa kiehuu? En halua. Olenkin miehelle vihainen myös siitä, että hänen pettämisensä takia joudun edes miettimään tämän kodin myymistä. Kyllä se on kuitenkin edessä.. sillä en voi edes katsoa hänen kasvoihinsa enää, ilman että ajatukset toisesta naisesta tulevat mieleeni.

Elämä on.. mutta kyllä tämä kaiken kaikkiaan on opettavaista, jollakin tapaa. Ja elämä jatkuu tästä eteenkinpäin. Se on hyvä pitää mielessä. Se tulee minulle nyt oikeastaan väistämättäkin mieleen, sillä olen viikon kuluttua menossa sukulaisen hautajaisiin. Miehenikin on lähdössä mukaan, jopa arkkua kantamaan.

Muutaman viikon kuluttua on eräät juhlat, joihin sain kutsun. Samoihin juhliin on kutsuttu myös tämä pettäjänainen ja hänen miehensä. En tiedä ovatko he menossa, en tiedä sitäkään että olenko minä menossa. En osaa sanoa miten reagoisin tuohon tilanteeseen, osaisinko käyttäytyä asiallisesti..

Nythän on muuten helluntai.. Vanhan sananlaskun mukaanhan on niin, että jollei ole heilaa helluntaina, ei sitä ole koko kesänä. Kuinkahan tämä oma tilanteeni pitäisi määritellä, kun periaatteessa on, mutta sitten ei kumminkaan ole.. eroprosessin (minimi)harkinta-aika on nyt puolivälissä. Liikutaan harmaalla alueella.

Nyt ei oikein saa ajatuksista kiinni enempää, mutta kun olen ollut niin pitkään radiohiljaisuudessa täältä blogistani, niin ajattelin kirjoitella vähän kuulumisiani. Yritän kirjoitella taas jatkossa ahkerammin. :)

Vappua!

Hauskaa Vappua!

Sanokaa mitä sanotte, mutta nyt kyllä nautin sihijuomasta ja sokerimunkeista!
Naamari naamaan ja kylille! :)

I feel fat - again..

Jep. Siinähän se tulikin. Läski olo. Eikä vaan olo, vaan olen onnistunut lihomaan taas ja vyötärölläni on tutuksi tullut jättimakkara.. taas. En käynyt aamulla vaakalla, kun töihin piti kiiiruhtaa kieli vyön alla. Nukuin melkein pommiin, kunnukuin yöni tosi huonosti ja aamuyöllä sitten väsyttikin jo ihan hillittömästi. Sain illalla ikäviä uutisia lähipiiristä, ja sehän tähän muuhun tragikomediaan lisättynä ei sitten varsinaisesti auttanut unensaantia. No, elämä on.. :(

Mutta sitä olin tulossa kirjoittamaan tänne, että nyt pitää taas ryhdistäytyä vaikka mikä olisi. Pakko on taas saada selkärankaa sen verran, ettei tästä nyt enää liho. Vaivalla laihdutetut kilot tulevat niiiiiin nopeasti ja salakavalasti takaisin, ettei sitä usko kukaan. Yritän kiinnittää huomiota siihen mitä suuhuni mätän, vaikka tässä on kaikkea mahdollista nyt taas meneillään. Kieltämättä olen jo nostanut kädet ylös ja olen antanut herkkuhimolle vallan joksikin aikaa, mutta siihen tulee nyt loppu. Taas. On pakko.
 

Ihan ok loppuviikko töissä

Poistin nuo kuukauden äänestykset, kun tulokset näyttivät vaihtelevan itsekseen senkin jälkeen, kun äänestys oli päättynyt. Eihän sellaisilla äänestystuloksilla tee mitään, mitkä muuttuvat.

Töissä oli yllättävän tasaista loppuviikosta, ei tullut isoja muutoksia. Paitsi nyt sitten se, että ilmeisesti jään kuin jäänkin tuohon aloittamaani projektiin, enkä siirry siihen toiseen, mitä minulle väläyteltiin. Ja saan jäädä rauhallisempaan huoneeseen. Sain pari hyvää kehitysideaakin projektiani koskien ja ne otettiin heti huomioon, pääsin jopa itse toteuttamaan niistä toista. Viikonloppu ei tullut kyllä yhtään liian aikaisin tämän viikon jälkeen! Sellaista vuoristorataa tuolla töissä on ollut. Ihan hyvillä mielin tässä kumminkin odottaa taas ensi viikkoa. Never say never, mutta ehkä tuo työkuvio tuosta vielä alkaa lutviutumaan parhain päin. :)

Ja uusia lukijoitakin on tullut mukaan, tervetuloa!! :)

Töissä tuulee enemmän ja vähemmän

Työjuttuloita tähän väliin. Olin siis viikon palkattomalla vapaalla työnantajan määräyksestä. Viikon jälkeen menin maanantaiaamuna työpaikalle normaaliin aikaan. Sain auton aika hyvin parkkiin, ajattelinkin että jopas kävi hyvin. Monesti sen on joutunut jättämään aika kauas. Pihalla juttelin erään toisen työntekijän kanssa hetken ja menimme yhdessä työpaikan ovelle - joka ei auennut. Katsoimme työkaverin kanssa toisiamme hämmästyneinä ja koputtelimme ovella jonkin aikaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan, eikä sieltä kuulunut pihaustakaan. Ajatuksemme laukkasivat melkoista kiitolaukkaa. Eikö firmaa enää ole olemassakaan? Missä kaikki ovat? Ketään muita työntekijöitä ei edes ollut siellä, 10 minuuttia ennen töiden alkua. Mitä täällä oikein tapahtuu!?

Soitin pomolle, joka ei vastannut puhelimeen. Huh huh.. Työkaverini soitti eräälle toiselle esimiehelle, joka kyllä vastasi, mutta kertoi ettei enää ole yrityksen palveluksessa. Ou jee.. Tässä vaiheessa minä ja työkaverini olimme jo siinä tilassa, että emme tienneet olisiko tilanteelle pitänyt itkeä vai nauraa. Puhelimeni soi, siellä oli se pomoni, joka ei hetki sitten vastannut puhelimeen. Erittäin epäluuloisena vastasin puhelimeen. Pomo pahoitteli ja pyyteli anteeksi, oli käynyt unohdus.. Meille kahdelle ei oltu muistettu ilmoittaa, että maanantaina ei olekaan töitä, mutta jos pääsisimme tiistaiaamuna käymään, niin katsotaan tilannetta tarkemmin. Osa porukasta ei enää ollut yrityksen työntekijöinä ja osa oli kuulema juuri matkalla koulutukseen, jossa menisi koko päivä. Tästä koulutuksestakaan emme olleet tienneet yhtään mitään. Eihän siinä, lähdimme kotiin ja päätimme kaikesta huolimatta tulla vielä seuraavana päivänä katsomaan, mitä tämä tämmöinen touhu oikein on.

Tiistaiaamuna tapasin samaisen työkaverin taas työpaikan pihalla, menimme yhdessä kokeilemaan työpaikan ovea - joka aukesi tällä kerralla. Töissä oli tekemisen meninki, oli kuin muut työntekijät (ainakin osa) olisivat olleet töissä jo viime viikollakin, vaikka piti olla palkattomalla vapaalla.. Hiukan hämmentävää. Hekin vaikuttivat hieman hämmentyneiltä meidät nähdessään. Pomo ei ollut vielä tullut, joten kysäisin eräältä toiselta esimieheltä, että mikä täällä oikein on homman nimi, mutta hänkään ei oikein osannut sanoa. Hänetkin oli siirretty alkuperäisestä projektista toiseen työhön, jota hän siinä juuri tekikin. Ei auttanut muu kuin odotella pomoa.

Pomo tuli vuolaiden anteeksipyytelyiden ja pahoittelujen kera. Hän kertoi että minulle ja tälle toiselle työntekijälle oltiin valmisteltu uutta projektia. Emme siis jatkaisi siinä työssä mitä olimme tehneet aikaisemmin, mutta meille ei vain ollut kukaan muistanut kertoa asiasta.. Maanantain koulutus liittyi siihen edelliseen hommaamme, mutta koska meillä on nyt tämä uusi juttu, niin emme tietenkään olleet siinä mukana. Voisimme miettiä asiaa, otammeko tämän uuden työn vastaan (joka oli palkkaukseltakin erilainen kuin entinen), vai haluammeko irtisanoutua. Lupasimme miettiä asiaa ja soitella illalla vastauksesta. Lähdimme töistä sulattelemaan näitä uusia uutisia ja käänteitä. Pohdimme keskenämme, että on tämä vaihderikas työpaikka, kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.. olimme jo olleet ihan vakuuttuneita siitä että firma on lopettanut, tai vähintäänkin meidät kaksi on irtisanottu, mutta kukaan ei vain ole muistanut meille ilmoittaa mitään..

Päätimme ottaa työn vastaan, kun ei tähän hätään meillä kummallakaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa ja rahaa pitäisi saada jostakin. Tämä työpaikan suhteen ei kyllä ole palkan saamisestakaan mitään takeita.. mutta edes toiveita. Tänään siis palasimme töihin ja aloitimme uutta projektia, joka sinänsä olikin mielekkäämpi kuin se edellinen. Saimme jopa oman työhuoneen, jossa saimme olla kahdestaan, kun aikaisemmin olimme olleet äänekkäämmässä avokonttorissa. Homma sujui ihan hyvin, sain vähän paremman tuloksen aikaan kuin tuo työkaverini, mutta tämähän nyt oli vasta ensimmäinen päivä tässä hommassa. No, ei päivää ilman muutoksia. Pomo tuli päivällä kertomaan, että heillä alkaa ehkä jo tällä viikolla (taas) uusi projekti, johon he haluaisivat minutkin mukaan. Siirtyisin siis tuosta juuri aloittamastani työstä johonkin uuteen, plus vielä että palaisin takaisin avokonttorin puolelle. Ja minä kun juuri olin ehtiyt mielessäni miettiä, että tämähän on oikeastaan ihan kiva juttu, mietin jo miten huonetta saisi viihtyisämmäksi, viherkasveja ja muuta mukavaa.. Mutta ei pitäisi (etenkään tuossa firmassa) suunnitella yhtään mitään muutamaa tuntia pidemmälle..

Että semmoista. Huomenna taas töihin. Saapa nähdä aukeaako ovi, ja mitä siellä huomenna teen, vai teenkö mitään. Ihan niin kuin elämässä ei olisi nyt tarpeeksi muutakin stressattavaa. Taidan seuraavaksi siirtyä selailemaan työpaikkailmoituksia. Taas vaihteeksi.

EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :)

Terapeuttikäynnin tuomia ajatuksia

Olen ollut hirveän väsynyt ja innoton. Mikään ei oikein ole jaksanut innostaa, eikä ole ollut voimia tehdä oikein mitään. Mässytän vain herkkuja, enkä jaksa enää liikkua. Paino nousee.. Kotonakaan en jaksa laittaa nurkkia kuntoon, vaan teen vain ne välttämättömimmät, suunnilleen niin että tiskaan astiat ja pesen käytetyimmät vaatteet. Kaikki on niin kovin harmaata ja ilotonta.

Minulla oli taas tapaaminen oman terapeuttini kanssa ja hänelle kerroin mm. näistä viimeaikaisimmista työkommervenkeistä ja vetämättömästä olostani, sekä siitä että parisuhdekuviotkaan eivät ole edenneet mihinkään suuntaan, vaan tässä sitä edelleenkin elellään kuin kämppikset päivästä toiseen. Kerroin myös siitä, että emme riitele mistään, emme keskustele pettämisestä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Keskustelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen terapeutti kysyi minulta, miten osoitan vihaani. Hämmennyin hieman, ensin ajattelin että enhän minä ole vihainen, mutta sitten tajusin että olenhan minä.. tai ainakin minun pitäisi olla. Vastasin että en oikein näytä sitä mitenkään, vaan se on piilossa sisälläni. Terapeutti kertoi, että viha on yksi normaaleista tunteista ja että minulla on lupa tuntea vihaa. Ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi iloa ja suruakin. Vaikka se minusta tuntuukin jotenkin kummallisen vieraalta, niin on ihan normaalia ja sallittua tuntea myös vihaa minulle tehdyistä ja tapahtuneista ikävistä asioista, kuten esimerkiksi mieheni uskottomuudesta, valehtelusta, luottamuksen pettämisestä, ystäväni kataluudesta, minulle kesäksi luvatun työpaikan antamisesta toiselle ihmiselle, uuden työpaikkani yllättävästä palkattomasta vapaaviikosta, jne. Viha on vieläpä erittäin voimakas tunne, joka pitää saada purettua jollakin tavalla. Kun en nyt mitenkään osoita olemassa olevaa vihaani, en pääse purkamaan sitä sisältäni pois. Vihan tukahduttaminen on työlästä ja se vaatii paljon energiaa, ja kun minulla vielä on nyt monta isoa syytä olla vihainen, sen vihamäärän tukahduttaminen vie valtavasti voimia. Uupumukseni ja voimattomuuteni voikin terapeuttini mukaan suurelta osin johtua tästä.

Minusta tuntui hurjan helpottavalta, että väsymykselleni löytyi syy. En ehkä olekaan mikään laiska ja saamaton nahjus, joka ei saa mitään aikaan. Olen vain käyttänyt energiani väärään kohteeseen, olen tehnyt hartiavoimin töitä pitääkseni itseni hillittynä ja hallittuna, sopuisana ja mukavana tyyppinä, jonka kanssa ei tule ongelmia mistään. Olen taas ollut se hiljainen ja kiltti ihminen, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ja tukahduttaa omat tunteensa. Sellainen olen ollut todella pitkään, eikä opittuja ja hyvin sisäistettyjä toimintamalleja ole helppo muuttaa. On ihan oikein pitää puolensa ja sanoa jos jokin asia ei tunnu oikealta, tai jos jokin jää harmittamaan. Miksi se on niin vaikea ymmärtää?

Vihan (tai muidenkin tunteiden) tukahduttamista varten on erilaisia keinoja. Jotenkinhan se paha tunne pitää nujertaa ja yrittää saada pois mielestä. Minulla se keino on herkkujen syöminen. Syön, syön, syön, mutta en vain saa vihaa purettua pois, vaan se jää sisälle ja yritän kahta kauheammin saada oloni paremmaksi, joten syön aina vain enemmän ja enemmän. Ei sitä perimmäistä syytä edes tajua, vaan tuntee vain olonsa huonoksi ja ahdistaa epämääräisesti. Ihan pakahduttaa, kun sisuksia repii niin voimakkaat tunteet, eikä niitä osaa tunnistaa, eikä niitä saa karistettua. On vaan paha olla. Kasvoilla on kankea tekohymy, mutta sielu huutaa ja raivoaa, samalla kun kädet työntävät suuhun yhtä ja toista sokeriherkkua, joilla yrittää tyynnyttää vellovaa tunnemyrskyä - epäonnistuen surkeasti. Mässäily tietysti sitten vielä entisestäänkin aiheuttaa pahaa mieltä, kun puuttuva itsekuri ja epäonnistuneet laihdutusyritykset ahdistavat, masentavat ja heikentävät itseluottamusta. Ja ahdistukseenhan löytyy lääke karkkipussista.. mukamas. Kierre on valmis. Ja niin kauan kuin ne perimmäiset syyt jäävät selvittämättä ja tunteet pidetään visusti sisällä, kierteestä ei pääse ulos.

Puhuin terapeutin kanssa myös muista asioista, mm. syistä, jotka estävät minua lähtemästä. Terapeutti kertoi sellaisen esimerkkimielikuvan, jossa seison mieheni kanssa kylmissämme mutapohjaisessa järvessä, jonka vesi on nyt kirkasta, mutta sotkeentuu ja samenee jos liikumme. Rannalla olisi kaikkea hyvää ja kaunista, jonne haluaisin mennä, mutta en uskalla liikahtaa mieheni viereltä, koska muuten jättäisin hänet sameaan veteen selviämään yksin. Olen huolissani miehen pärjäämisestä, enkä halua jättää häntä, vaan jään aloilleni. Terapeutti kuitenkin tähdensi, että mieheni on aikuinen mies ja on itse itsestään vastuussa. Minun pitäisi ajatella omaa jaksamistani ja omaa elämääni, sillä jokaisella meillä on vain se yksi elämä. Jos liikahdan, vesi samenee ja joudun taistelemaan hetken sen pyörteissä, mutta jos minulla on mielessäni selkeä tavoite ja näkyvissäni se ranta, jolle haluan mennä, niin lopulta pääsen sinne. Mieheni sitten tekee omat ratkaisunsa ja ehkä hänkin pääsee pois mutaisesta vedestä omalle rannalleen, jossa hänelle tapahtuu hyviä asioita.. mutta se on hänen itsensä päätettävissä ja hänen täytyy tehdä se matka itse.

Asiat vaikuttivat selkeiltä ja järkeviltä siellä terapeutin luona. Kotiin palattuani arki ja elämä tuntuu kumminkin samealta. En saa sanotuksi miehelle, että en jaksa tätä elämää tällaisena enää. Hän on ollut huomaavainen, on tuonut minulle välillä vaikka voileivän, tai viinirypäleitä, tai muuten ollut ystävällinen, mutta en jaksa iloita niistä asioista. Toki tietysti kiitän ja hymyilen, mutta se ei ole aito hymy. Sisälläni tuntuu pakahduttavalta, pinnistelen räjähdystä vastaan.. Vaikka nyt tuon terapeutin tapaamisen jälkeen olenkin miettinyt, että miksi yritän pitää räjähdystä sisälläni. Miksi ihmeessä? Jos viha ja suuttumus ovat tunteet joita tunnen, niin mitä ja ketä se auttaa, että en näytä niitä? Mitä ja ketä se auttaa, että en sano miehelleni suoraan, että en halua enää jatkaa? Mietin että nyt on huono hetki, kun viikonloppuna on sitä ja tätä. Mietin, että nyt on huono hetki, kun mies jäi työttömäksi. Mietin, että nyt on huono hetki, kun omakin työtilanne on mikä on. Mietin, että nyt on huono hetki, kun onhan mies yrittänyt olla huomaavainen. Mietin, että nyt on huono hetki, kun koiralla on täällä hyvä olla. Mietin ja mietin ja keksin koko ajan syitä, miksi nyt on huono hetki ja miksi pitäisi vain olla hiljaa ja hymyillä väkinäisesti ja yrittää jaksaa päivä kerrallaan.. vaikka sisälläni tunnen ettei tästä avioliitosta enää tule mitään. En vain uskalla tehdä seuraavaa siirtoa. Ensimmäiset siirrothan on jo tehty, sillä olen sanonut miehelle haluavani erota ja yhdessä allekirjoitettu eropaperikin on toimitettu käräjäoikeuteen. Mikä tässä nyt siis vielä mättää? Edessä on suuri tuntematon ja se tietysti pelottaa, mutta haluan sinne rannalle, missä on kaikkea hyvää ja kaunista.

On töitä, tai jotain..

Täällä ollaan, edelleenkin. Tuntuu että minulta on nyt puhti pois. Menen päivä kerrallaan eteenpäin, ilman että sen kummemmin jaksan tarttua mihinkään. Ihan semmoista tasaisen paksua ja väritöntä tuntuisi elämä olevan, vaikka oikeastihan tässä tapahtuu vaikka mitä. Parisuhdetta en ole jaksanut vatvoa ollenkaan, vaikka pitäisikin, mutta ei enää vaan jaksa. Olen ja menen arjessa askel askeleelta johonkin suuntaan - ruorista olen tainnut päästää irti.

Työjuttuja.. hah. Niistäkään en tiedä että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen siis ollut jo useamman kuukauden työttömänä ja viimeisenä oljenkortena minulla oli suullinen sopimus erääseen paikkaan, johon pääsisin kesäksi töihin, jos en muuta ole löytänyt siihen mennessä. Se meni sitten puihin, kun pomon puoliso menikin sinne minun tilalleni. Tämänhän olisi voinut toki kertoa minulle jo talvella, jotten suotta olisi elätellyt turhia luuloja ja laskenut sen varaan, mutta ei. No, sain kuin sainkin sitten koottua itseni jälleen kerran ja sain uuden työn, jonka aloitin huhtikuun alussa. Vakituisen, täysiaikaisen, mukavat työsuhde-edut, eikä työmatkakaan ole järjettömän pitkä. Itse työ nyt on mitä on, mutta porukka on mukavaa ja elämä näytti vaihteeksi olevan ihan järjestymään päin, tai ainakin minulla olisi työn myötä enemmän realistisia vaihtoehtoja elämäni järjestelyn suhteen. Vaan kun ei.

Pitäisihän minun jo tässä vaiheessa tietää, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma, joten perjantaina tuli raju tömähdys takaisin maanpinnalle. Puolilta päivin kaikki työntekijät pyydettiin palaveriin ja kerrottiin, että firmalla menee nyt yllättävän huonosti ja  pomot toivoivat työntekijöiltä ymmärrystä, mutta laittavat meidät kaikki työntekijät palkattomalle vapaalle viikoksi. Kotiin voi lähteä heti. Tättärää. Että sillä palkattomalla vapaaviikolla tässä nyt sitten ollaan. Ja tätä menoa en tiedä, että noinkohan tuo firma pysyy pystyssäkään kovin pitkään. Tällainen yksipuolinen työnantajan määräämä palkaton vapaaviikko tuskin on ihan työlainsäädännönkään mukainen, mutta kun hommahan on niin, että jos tästä alkaa pullikoimaan, niin ei välttämättä tarvitse enää töihinkään mennä. Ja jos firman taloustilanne sitten on tuossa jamassa, niin nurinhan se menee, jos sieltä kaikki työntekijät alkavat vaatimaan palkkojaan tältä viikolta (vaikka siihen tietenkin on täysi oikeus). Kyseessä on melkoisen uusi yritys, ja on ilmeisesti tullut jotain ennakoimattomia yllätyksiä, joita yrittävät nyt tämän viikon aikana paikkailla ja ensi viikolla toivon mukaan päästäisiin jatkamaan uusilla kuvioilla. Että sillä tavalla.. harmaalla alueella taas vaihteeksi. En siis ole tällä viikolla töissä, mutta ei minua ole irtisanottu, eikä lomautettukaan.

No, ymmärrystähän minulta löytyy. Siis ihan oikeastikin. Ymmärrän hyvin, että aloittava yritys on lähtenyt nyt huonolla strategialla liikkeelle ja jotta täydelliseltä konkurssilta vältyttäisiin, kuluja pitää karsia ja uusia kuvoita kehitellä. Selvähän se, ymmärrän täysin ja itse asiassa olen sitä mieltä, että osoittaa järkevää ajattelua että ongelmaan tartutaan kun vielä on mahdollisuuksia tehdä sen korjaamiseksi jotakin.. mutta näin työntekijän kannaltahan tilanne on ihan kamala ja epäreilu. Etenkin tällaisen ihan persaukisen työntekijän kannalta, joka on laskenut ja käyttänyt tulevan tilinsä joka euron jo mielessään etukäteen kaikkiin pakollisiin menoihin. Sellaisiin, kuten esimerkiksi sähkö, vakuutukset, bensa, ruoka.. Lohtunahan tässä on se, että työnantaja vaikuttaa kuitenkin kaikesta huolimatta ihan suoraselkäiseltä ja asiansa hoitavalta taholta, joten voi olla mahdollista saada ihan sopuratkaisu aikaan tämän puuttuvan viikon palkan suhteen, kun päästään keskustelemaan asiasta ensi viikolla. Lakien ja pykälien mukaanhan se toki työntekijälle kuuluukin, kun työnantaja ei voi yksipuolisesti määrätä palkattomalle vapaalle, mutta luulisin että pääsemme asiasta hyvässä hengessä yhteisymmärrykseen ja saamme saatavamme myöhemmin, kun taloustilanne kohenee. Tai ainakin sitten viimeistään, kun karhuamme rahoja palkkaturvan kautta, tai jotain.

Että semmoista tänne kuuluu. Niin kauan kuin elämä jaksaa viskoa minua tällaisilla pikkuylläreillä säännöllisin väliajoin, pysyy ainakin mieli nöyränä ja huikentelevaiset suunnitelmat taka-alalla. Luulin että edes yksi mieltä vaivaava ongelma ratkeaisi työpaikan myötä, mutta ei. Ehei. Tässä tuli nyt taas muutama muuttuja.

PS. Tuolla uudella työpaikalla on yksi mukavan oloinen mies.. ;)


EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :) Eikä siitä mainitsemastani mukavasta miehestä sen ihmeempiä sitten... :)

Pitkäperjantain pohdintaa mm. hyvyydestä ja itsensä arvostamisesta

Kuinkahan paljon olen valmis joustamaan ja antamaan myöten vain sen takia, että haluan olla muille mieliksi, tai että minua pidettäisiin hyvänä ihmisenä? Olen miettinyt tätä jonkin verran, sillä tunnistan itsestäni piirteitä, jotka eivät ole minulle itselleni kovin hyväksi. Lapsesta saakka olen oppinut olemaan ns. kiltti ja helppo ihminen, joka ei ole vaivaksi tai omista ongelmistaan avaudu, eikä myöskään pyydä neuvoja tai apua. En ole halunnut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, tai riidellä mistään (paitsi lapsena sisarukseni kanssa). Lapsena minua jopa kiusattiin koulussa isän kuoleman jälkeen, enkä kertonut siitä kenellekään. Syynä ei toki ollut se, että isäni kuoli, vaan luultavasti se että vetäydyin surussani omiin oloihini ja olin hyvin itkuherkkä ja hiljainen, enkä osannut/jaksanut sanoa kenellekään vastaan. Olin helppo kohde.

Isäni oli pidetty mies ja hänen kuolemansa jälkeen eräs naapurikin sanoi minulle isäni olleen hyvä ihminen, joka aina auttoi ja lainasi rahaakin, jos heillä oli tiukkaa. Koko nuoruuteni ajan kuulin tasaisin väliajoin isäni tunteneilta ihmisiltä positiivisia asioita hänestä; työkavereilta, naapureilta, tutuilta.. Jotenkin halusin kovasti olla isäni kaltainen, olla hyvä ihminen, joka oli valmis auttamaan muita. Mietin vain, että olenkohan hukannut itseni jossain määrin tuohon tavoitteeseen pyrkiessäni? Ja olenko tehnyt isästäni lapsuuden muistoihin, haavekuviin ja ihmisten kertomuksiin perustuen mielessäni hyvyyden ikonin, jolla ei ole paheita, eikä huonoja puolia?  Eihän aina tarvitse kääntää toistakin poskea, vaan kyllä itseään saa puolustaa ja itsestään täytyy pitää huolta. Kyllä itsekin saa haluta asioita ja voi pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä, eikä sietää. Itseään pitää arvostaa, eikä saa antaa toisten ihmisten kohdella itseään huonosti. Ei hyvyys ole sitä, että aina vain alistuu. Ei hyvyys ole myöskään sitä, ettei koskaan sano ei.

Mieheni pettämistä ei voi puolustella, sitä ei voi hyväksyä, siihen ei ole mitään hyväksyttävää syytä. Se oli väärin, se loukkasi ja satutti minua. Mies petti luottamukseni. Mies petti antamansa lupauksen kulkea rinnallani myötä- ja vastamäessä. Hän murskasi minun maailmani, tämänhetkisen elämäni. Mies loukkasi naiseuttani, hän viittasi kintaalla kaikelle yhteiselle historiallemme, hän suunnitteli elämää toisen naisen kanssa vain kuukausia häittemme jälkeen.. Miksi olen nyt niin kiltti ja helppo, etten edes kunnolla raivoa, edelleenkään? Miksi yritän olla sovinnollinen ja mukava, kun sisimmässäni en haluaisi olla sellainen? Miksi en voi vain ajatella nyt itseäni ja sitä, mitä itse haluan?

Missä kulkee anteeksiantamisen raja omalla kohdallani? Miten muka voisin jatkaa hänen kanssaan, vaikka hän nyt vannoo oppineensa ja sanoo nyt haluavansa elää kanssani tästä eteenpäin? Tuntuu etten kunnioita itseänikään, jos nyt annan anteeksi ja jatkan elämää miehen kanssa, joka on satuttanut minua niin syvältä ja niin monin eri tavoin, etten edes ymmärrä sitä itsekään. Ehkä en alitajuntaisesti pidä itseäni oikein minkään arvoisena, ja sen takia annan ihmisten kohdella minua huonosti? Ehkä vain haluan miellyttää ja toimia yleisten ihanteiden mukaan, olla se, joka antoi miehelleen anteeksi, olla se jalo ja hyvä ihminen. Haluanko vain kiillottaa omaa sädekehääni, kun en potkaise mokomaa petturimiestä pihalle? Minkälaiset motiivit minua oikein ajavat? Taas tultiin tähän perimmäiseen kysymykseen: mitä minä haluan?

Paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole suoria vastauksia. Näitä voin tässä pääsiäispyhinä miettiä ja pyöritellä mielessäni. Ehkä näiden asioiden käsittely kirkastaa minulle lopullista päätöstäni parisuhteen jatkosta, vaikka se kyllä aika pitkälti jo onkin selvillä. Haluan silti sulkea mahdollisimman paljon jossittelunaiheita pois ja olla päätöksestäni niin varma kuin vain mahdollista.

Rauhallista ja pohdiskelevaa pääsiäisen aikaa kaikille. Päivät ovat jo pitkiä ja valoisia!

Ensimmäinen kohtaaminen toisen naisen kanssa

Taisin nähdä sen toisen naisen.. ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen ja mieheni suhde paljastui. Olin rahattomana haaveostoksilla eräässä kaupassa ja puhuin samalla kaverini kanssa puhelimessa. Kesken puhelun huomasin tutunoloisen naisen tuijottavan minua jotenkin yllättyneen kauhistuneena, katsoin häntä takaisin suoraan silmiin, kylmästi. Hän oli vanhemman naisen (ilmeisesti äitinsä) kanssa liikkeellä. Siitä on yli 9 kuukautta kun olen nähnyt hänet viimeksi ja jos kyseessä oli sama nainen, hän oli hieman pyöristynyt, joten en ollut aivan varma että kyseessä oli sama ihminen, joten jatkoin puheluani kävellen liikkeessä eteenpäin. Hetken kuluttua päätin lähteä kaupasta pois, edelleenkin puhelua jatkaen, ja näin taas saman naisen ja hän tuijotti minua edelleenkin samalla tavalla. Katsoin häntä taas jäätävällä katseella suoraan silmiin ja jatkoin matkaani puhelimeen puhuen. Pois kävellessäni minua puistatti ja jälkeenpäin mietin, miksi en lopettanut puhelua ja sanonut naiselle suoria sanoja. Tilanne tuli niin yllättäen, etten osannut reagoida siihen.

Ehkä näin oli kuitenkin parempi, kuin aiheuttaa suurta draamaa keskellä kauppakeskusta. Ja jos nyt sitten kävi vielä niin ikävästi, ettei kyseessä ollutkaan oikea henkilö.. pahoittelut niistä jäätävän salamoivista silmäyksistäni.. Olen kyllä 99-prosenttisen varma, että se oli se toinen nainen. Luulisi sitä nyt ystävänsä (ex-ystävänsä!) tunnistavan.. ja hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme, kun hän näki minut. Pelkäsi kai reaktiotani. Nyt vähän harmittaa että vain kävelin pois. Vaikka en kyllä tiedä mitä olisin osannut sanoa hänelle siinä tilanteessa, yllättäen, keskellä kauppaa ja hänen äitinsä(?) läsnäollessa. Liian kiltti, niin.. tiedän.

Mittausmaanantai ja uusia lukijoita

Tänään olen sitten virallisesti taas yli 90 kilon rajan.. aamupunnitus kertoi karua kieltään 90,2 kg ja vyötärö 109 cm. Jep jep. Ihan lapasesta on lähtenyt taas. Jotenkin tuntuu siltä, että miehen kanssa sovittu suhteen kokeilujakso on laukaissut mässäilyn ihan uusiin sfääreihin. Syöminen kuvastanee tunnetilojani, sillä olen ollut vähän ahdistunut jatkoajatuksista. Se ei ole oikea ratkaisu. Ei ole. Ei tunnu siltä. Yhtään ei jaksaisi kiinnostua terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta, omasta hyvinvoinnista, tai yhtään mistään muustakaan itse asiassa. Yritän vielä kuun loppuun saakka ajatella yhteistä tulevaisuuttamme positiivisin mielin ja annan sille vielä mahdollisuuden, kun kerran miehelle niin lupasin. Toivottavasti en syö itseäni hengiltä siihen mennessä..

Blogini on saanut taas uusia lukijoita viime viikkojen aikana ja teitä on nyt yhteensä 24 "rekisteröitynyttä". Tervetuloa! :)

Onko kokemuksia puhelinmyynnistä?

Mitäs mieltä olette puhelinmyynnistä työnä? Itse olen pitänyt sitä suunnilleen viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona, mutta nyt kai sitten on katsottava se kortti.. Jostakin on pakko saada rahaa, ja kun ei muuta työtä tunnu saavan, niin pitää kai sitten yrittää tätäkin. Onko teillä kokemusta eri firmoista ja niiden palkkamalleista? Saako niistä elantonsa? Vai pitäisikö vielä yrittää etsiä jotain muuta hommaa?

Tilin nollasaldo on kyllä melkoinen kannustin..

Mittausmaanantai ja laihdutuspulinaa vaihteeksi

Jotta ei ihan kokonaan eksyttäisi blogin alkuperäisestä aiheesta, otetaanpa tähän väliin vähän laihdutusasiaa. Mittausmaanantain tulokset ovat hieman huolestuttavia. Paino on vaappunut ylös ja alas, ollen nyt 89,6 kg ja vyötärön ympärys on venähtänyt 110 senttiin.. Auts. Ei ole kyllä mikään yllätys, sillä viime viikot tämä rouva on laittanut suuhunsa yhtä ja toista nounou-osaston höttöä, eikä liikuntaa ole ollut nimeksikään, muutamaa kävelylenkkiä lukuunottamatta. Koiran kanssa tepsuttelua ei nyt oikein voi laskea liikunnaksi, kun tahti on verkkaista, eivätkä lenkit ole kovin pitkiä.

Kyllä sen turvonneen olemuksen tunteekin, sillä ihan selvästi vaatteet ovat olleet kireämpiä. Otin muutamia juoksuaskelia ja tunsin uutta hötkyvää materiaalia selässä ja mahassa. Olin jo saanut rasvaa pois niiltä alueilta, enkä ollut sen katoamista huomannut kovin selkeästi olotilassani aikaisemmin, mutta nyt kun sinne on tullut lisää rasvamassaa, niin sen sitten yllättäen huomasikin hyvin! Ei todellakaan ole niin kiinteä olo, kuin vaikka kuukausi sitten. Siis faktahan on se, että meikäläisessä on rasvaa vielä kymmeniä kiloja ylimääräistä, joten saattaa vaikuttaa omituiselta, että nyt yhtäkkiä huomaisin pienen lisäyksen, mutta kyllä sen vaan huomaa. Ihmettelen itsekin, mutta niin se vain on.

Olen antanut huolien ja murheiden lamaannuttaa minut. On tuntunut siltä ettei ole energiaa lähteä liikkeelle, eikä taas toisaalta ole ollut jaksamista kiinnittää huomiota syömisiin. Vanhat tavat ja tottumukset ovat nostaneet päätään, pahaan mieleen on ollut reseptinä karkki ja huoliin herkku. Niitä olen sitten vedellyt oikein kaksin käsin. Onneksi olen kuitenkin aloittanut tämän blogin ja sen avulla ovat ajatukseni aina silloin tällöin palanneet laihdutukseen, terveelliseen elämään ja siihen, että olenhan jo saanut aikaan tuloksia. Ilman tätä olisin todennäköisesti voinut tuosta vaan unohtaa koko laihdutuksen ja kunnon kohottamisen. Pieni takaisku ei minua lannista, takaisin ruotuun vaan. Yritän muistella niitä onnistumisen ja ilon hetkiä, mitä laihtuminen ja kunnon paraneminen ovat saaneet aikaan. Palaan mielessäni niihin itseni voittamisen hetkiin, jolloin olen hurjan rääkin jälkeen voinut todeta, että hei.. minä tein sen! Jaksoin nousta pitkät rappuset monta kertaa ylös saakka, jaksoin juosta mäen ylös, tein treenin (minulle) isoilla painoilla, puristin itseni äärirajoille ja ylitin itseni! Ja ne fiilikset vaa'alla, kun paino putoaa! Ja se, kun saa käyttää pienempiä vaatteita! Ja kun peilistä katsoessa huomaa jotain muutosta! Ja kun yksinkertaisesti on parempi ja energisempi olo! Lisää sitä! :) Energistä viikkoa kaikille!

Takaiskuja, epäröintiä, suurta myllerrystä

Olen ollut melkoisen vaisu täällä blogimaailmassa hetken aikaa. Sain jo palautettakin, että pitäisi kirjoittaa enemmän/useammin.. vaan ei ole jaksanut. Nyt ei jaksa kiinnostaa oikein mikään, asiat menevät ihan omalla painollaan, en ole jaksanut panostaa yhtään mihinkään.

Kävin katsomassa erästä edullista vuokra-asuntoa, ihan sillä ajatuksella, että jostainhan tässä pitää aloittaa.. Tulot kun ovat aika vähäiset, niin olin karsinut vaihtoehdot edullisemman pään kaksioihin ja erästä sitten tosiaan menin näytölle katsomaan. Ajattelin toiveikkaasti, että tästä se oma elämä sitten lähtee rakentumaan ja kun saan kesäksi töitä (olin aiemmin sopinut paikasta alustavasti), niin syksyyn mennessä sitten saan jo uuden paikan, tai vähintäänkin saamme nykyisen asunnon myytyä ja voin jatkaa elämää vuokralla.

No, kuvissa asunto näytti ihan kivalta ja tilavalta, mutta todellisuus olikin sitten jotain ihan muuta. Kiersin asuntoa ja vertasin sitä samalla mielessäni nykyiseen kotiin - kyllähän se oli ihan hurjan paljon huonompi vaihtoehto. Ei voi mitään. Tulin aika surulliseksi, siinä vasta oikeastaan realisoitui se, mihin olisin nykyisen elämäni ja asuinympäristöni vaihtamassa. En halua vaihtaa! Omassa kodissa on kaikki asiat niin hyvin, on tilaa ja hyvä sijainti, luontoa, rauhaa, valoa, laatua.. mutta olen heittämässä sen kaiken pois. Ahdistuin ajatuksesta. Ahdistuin sen jälkeen siitä ajatuksesta, että jos haluan säilyttää sen, minun pitäisi myöntyä ja antaa periksi miehelleni, unohtaa pettäminen ja valehtelu, minua satuttaneet asiat. En pysty kyllä siihenkään.. Kamala tilanne. Teen sitten niin tai näin, aina sattuu. Edessä on joka suunnassa vain vaikeita ja huonoja vaihtoehtoja.

Työhommissakin tuli takaisku, sillä olin tosiaan jo syksyllä alustavasti ollut puheissa erään paikan pomon kanssa, että voin mennä sinne kesäksi töihin, jos minulla ei siihen mennessä ole muuta työtä. Olisi sitten edes kesän ajaksi töitä (ja ennen kaikkea tuloja!), mutta se homma meni nyt puihin. Pomon puoliso tuleekin kesäksi sinne, joten minua ei tarvitakaan siellä. Se oljenkorsi meni sitten siinä. Hieno homma.. En tajua mikä minussa on vikana, kun olen lähettänyt hakemuksia ihan kaikkiin sellaisiin paikkoihin laidasta laitaan, mihin koulutuksellani ja kokemuksellani voisin kuvitella sopivani, mutta en ole saanut yhtään kutsua edes haastatteluun. Olen muokannut cv:n jokaiseen paikkaan vastaamaan haettua tehtävää, olen viilannut hakemustekstejä ajatuksen kanssa, olen avannut työtehtäviäni sanallisesti, olen ilmaissut kiinnostukseni nimenomaan sitä tehtävää kohtaan ja kertonut miten osaamiseni ja kokemukseni siinä tehtävässä palvelisivat yritystä, olen yrittänyt vaikka mitä.. mutta ei. Ei vaan tärppää. En ymmärrä. Kyllähän se alkaa vähitellen syömään luottamusta omiin kykyihin, kun kuitenkin olen mielestäni hyvä, luotettava työntekijä ja luonteeltani sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Ehkä se vain on tämä aika, kun töitä ei ole paljon tarjolla ja hakijoita on niin paljon.. erottuminen on vaikeaa.

Takaiskujen jälkeen ja ahdistuksen kasvettua entisestäänkin, mies otti puheeksi suhteemme jatkon. Hän sanoi vasta eropapereiden täyttämisen ja masennuksen toteamisen jälkeen tajunneensa ja ymmärtäneensä tilanteen. Hän sanoi myös vasta nyt oikeasti alkaneensa ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja mitä hän on tehnyt. Mies on ollut surullinen ja myös alkanut puhua. Hän on puhunut tunteistaan ja ajatuksistaan, peloistaan, asioista mitkä ovat voineet olla osasyinä pettämiseen, tulevaisuudesta, yhteisestä tulevaisuudesta. Myös siitä että haluanko heittää pitkän yhteisen historiamme, hyvät ja huonot kokemuksemme menemään tämän takia. Hän on kysynyt nyt jo useampaankin kertaan, onko eropäätökseni lopullinen, että olenko nyt tehnyt päätökseni, haluanko erota. Hän on myös tehnyt selväksi, että haluaa jatkaa yhdessä.

Mies on saanut minut surulliseksi näillä puheillaan. Hän vaikuttaa katuvaiselta ja onhan meillä ollut paljonkin hyviä asioita yhdessä, kyllähän niitä yhteisiä kokemuksia vuosien mittaan on kertynyt. Lupasin hänelle laittavani eroajatukset jäihin tämän kuun ajaksi ja yrittäväni ajatella yhteistä tulevaisuutta. Kuun vaihteessa pohdin, ovatko ajatukseni eron suhteen muuttuneet. Paras, helpoin ja joka suhteessa kannattavin vaihtoehtohan olisi se, että voisin unohtaa ja antaa anteeksi, että suhteemme paranisi ja vahvistuisi tämän kriisin seurauksena. Ajatusten tasolla se varmasti onnistuisikin. Teoriassa se olisi mahdollista. Siksi lupasin yrittää vielä, edes tämän lyhyen ajan, vaikka olenkin sanonut etten halua juupas eipäs jossittelua.

Olemme viettäneet yhteistä viikonloppua, yrittäneet pitää tunnelman mahdollisimman kevyenä ja rentona, kokkailleet yhdessä jne. Eilen illalla mies sitten tuli viereeni makaamaan, halailemaan ja silittelemään hiuksiani, kasvojani. Läheisyys ja lämpö tuntuivat mukavalta pitkästä aikaa. Kuitenkin mielessäni pyöri vain ajatus tästä tuntemastani toisesta naisesta minun paikallani, ajatukset siitä miten mies on luultavasti sitä toistakin naista halaillut, silitellyt ja suukotellut samalla tavalla. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, valuvan poskeani pitkin tyynylle. Mies ei hämärässä sitä huomannut ja pyyhin kyynelet pois. Olo tuntui tukalalta, ristiriitaiselta, epämukavalta.

Mies olisi halunnut enemmänkin, mutta en pystynyt.. Miehen suudellessa minua suulle, minulta pääsi tahaton, pieni vaimea äännähdys ja käänsin kasvoja pois. Mies kysyi minulta, että haluanko vain nukkua, johon vastasin että haluan. Sanoin, että minulla on nyt aika vaivaantunut olo, en pysty tähän.. Mies kysyi, että enkö ollut tarkoittanut sitä, että haluan vielä yrittää. Sanoin tarkoittaneeni, mutta ei tuntemuksille voi mitään. Hän nousi, toivotti hyvät yöt ja meni toiseen huoneeseen nukkumaan. Minusta tuntui surulliselta, mietin että taitaa tämä oikeasti olla nyt tässä.. mutta haluan nyt antaa tälle suhteelle viimeisen mahdollisuuden ja kokoan ajatuksiani ensi kuun alussa. Se on lyhyt aika, mutta en halua enää pitkittää epätietoisuutta ja ilmassa roikkuvia asioita yhtään enempää kuin on pakko. Jos vielä määräaikani jälkeenkin olen yhtä paljon eron kannalla, kuin eropaperit viedessäni, en enää halua pitkittää tätä. (Vaikka en yhtään tiedä miten, millä varoilla ja voimilla eron ja muuton selvitän..) Jos taas olen epäileväisempi ja jos näen suhteella yhtään enempää tulevaisuutta, asetan taas uuden määräajan, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudestaan. Mutta kyllähän tuo eilinen kertoi paljon siitä, miltä parisuhteen jatkamisen mahdollisuudet näyttävät. Kämppiksinä voisimme hyvinkin jatkaa, mutta parisuhde perustuu ihan toisille asioille, eikä siihen mahdu ajatukset toisesta naisesta, tai siitä mitä mieheni on hänelle/hänen kanssaan tehnyt..

Mies toivoo vielä..

Mies on tosiaankin ollut viime ajat kovin huomaavainen, suurimmaksi osaksi ainakin. Välillä kiukuttelee ja oikuttelee vanhaan malliin, mutta on yrittänyt olla mieliksi asiassa jos toisessakin. Hän ei esimerkiksi muistanut naistenpäivänä huomioida minua ennen kuin vasta illalla, jolloin totesi että muistaa kyllä tästä lähtien. Hän myös puhuu yhteisistä tulevaisuudensuunnitelmista ja kesäsuunnitelmista kuin itsestäänselvyyksistä, missä käymme, mitä teemme, mitä kotona pitää remontoida jne.

Kävimme miehen pettämisestä ja eroaikeistamme tietämättömillä ystävillämme kylässä ja kotoa lähtiessämme mies kysyi:

Mies: - Etkö voisi laittaa sormuksen sormeen?

Olin hetken hiljaa, minua ärsytti miehen kysymys ja samalla se teki minut surulliseksi.

Riski Rouva: - En kyllä jaksaisi teeskennellä..
M: - Onko se sitten niin selvä sitten, eikö sinun tarvitse enää miettiä? Tätähän kutsutaan harkinta-ajaksi..

Olin taas pienen hetken hiljaa, mietin mitä ja miten sanoisin.

RR: - Kyllä se minun mielestäni on..

Mies kääntyi kannoillaan ja poistui toiseen huoneeseen, minä menin käyttämään koiran pikaisesti ulkona ennen lähtöämme. En laittanut sormusta, mutta kukaan ei sen puuttumista tainnut huomata. Ainakaan kukaan ei kommentoinut mitään. Mies vaikutti hieman ärtyneeltä ja surulliselta, minä taas olin itseeni tyytyväinen, kun en painostuksen alla tinkinyt omista tuntemuksistani. Minusta tuntuu pahalta laittaa sormus sormeen, kun se ei enää merkitse minulle sitä mitä se on aikaisemmin merkinnyt, päinvastoin. Sormuksella on minulle nyt ikävä merkitys, se symbolisoi menetettyä luottamusta, rikottua sydäntä, pettäjää, aviorikosta.. Mies on pyytänyt minua laittamaan sen sormeen, kun olemme vierailleet miehen vanhemmilla. Olen suostunut pitkin hampain, he kun eivät tiedä vielä mitään ja aion antaa miehen itse kertoa aikanaan, kun katsoo olevansa siihen kypsä. Minulla on ollut silloin paha olla ja on tuntunut ikävältä teeskennellä.

Minusta tuntuu kyllä pahalta sekin, kun näen miten paljon mies toivoo että voisimme vielä jatkaa. En kyllä voi enää. Eroaminen tuntuu pahalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu se, mitä mies on tehnyt. Teeskenteleminenkin tuntuu pahalta. Omien tuntemusten tukahduttaminen tuntuu pahalta.

Lapsuuden merkitys parisuhteeseen

Viime kerralla terapeutillani käydessäni tuli puheeksi lapsuuden merkitys parisuhteessa. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, isäni kuoli ollessani lapsi. Hän oli ennen kuolemaansa sairas pitkän aikaa ja sen takia väsynyt ja etäinen. Minulle jäänyt mielikuva isästä oli se, että hän oli väsynyt, lepäsi paljon ja äiti hätisteli meitä lapsia jättämään isä rauhaan ja olemaan hiljaa, jos leikit riehaantuivat. Terapeutti sanoi, että lapsuudessa tutuksi tullut tapa toimia jää helposti vaikuttamaan aikuisenakin. Esimerkiksi jos lapsena on kokenut väkivaltaa, saattaa sellainen ihminen jossain vaiheessa aikuisena huomata olevansa väkivaltaisessa parisuhteessa, koska alitajuntaisesti se toimintatapa on tuttu ja siihen on opittu jo lapsena. Väkivalta on "normaalia" ja on oppinut siihen, että tällaistahan elämä on. Tällaisessa tilanteessa saattaa tarvita jonkun ison herätyksen, ennen kuin vasta tajuaa tilanteen itse ja pystyy lähtemään huonosta parisuhteesta lopullisesti.

Minun tilanteessani olen lapsena oppinut alitajuntaisesti siihen, että en saanut häiritä, en saanut huomiota, en saanut huoletonta lapsuutta. Minun piti ottaa lapsena vastuuta ja aikuistua liian varhain, olla ikään kuin varaäitinä sisarukselleni. Huolehtia esimerkiksi omakotitalosta ja sisaruksestani äidin ollessa töissä. Tämä sitten heijastui parisuhteeseeni. Olin oppinut siihen, ettei minua huomioitu, hellitelty, kohdeltu tasa-arvoisena kumppanina, ja kun kohtasin vieläpä vähän lapsenomaisen (parisuhdekäytökseltään siis) miehen, joka ei osannut keskustella kanssani parisuhdeasioista ja huomasi voivansa heittäytyä passattavakseni, sovelsin oppimaani: hoivasin, passasin, alistuin oikkuihin, tyydyin kohtalooni - enkä tajunnut tilanteen olevan ihan kieroutunut. Vasta pettäminen sai minut heräämään, että hei.. eihän minulle saa tehdä noin! Vasta sen avulla olen saanut itseni näkemään parisuhteemme uusin silmin. Kun mieheni on edelleenkin kyvytön keskustelemaan ja ottamaan vastuuta tekemisistään, ei parisuhteemme voi mitenkään jatkua tasa-arvoisena ja ns. puhtaalta pöydältä. Ero on minulle omasta mielestäni ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa, olen kuitenkin ollut jo pitkään kärsivällinen ja antanut miehelle aikaa ..aikuistua.

Varovaisia katseita tulevaan

Annoin vähän armoa itselleni tällä viikolla ja skippasin punnitsemisen. Paino saa vähän laskea ja mittaan sen ensi viikolla.

Harkinta-aikaa on kulunut viikko ja 25 viikkoa on vielä jäljellä. Mies on ollut kummallisen huomaavainen. En oikein tiedä mistä nyt tuulee.. ajatteleeko hän että unohtaisin eroaikeet? Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä että ero on edessä. Ansaitsen rehellisen ja kunnollisen miehen jota voin arvostaa ja katsoa häntä luottavaisin mielin syvälle silmiin, ja jolle voin sanoa suoraan sydämestäni rakastavani häntä. En vain yksinkertaisesti pysty siihen tämän nykyisen mieheni kanssa.

Haluan uskoa että minulle on olemassa joku rakkauteni arvoinen ihminen jossakin. En toivo virheetöntä ja täydellistä miestä, ei kukaan meistä ole sellainen. Toivon kuitenkin sellaista ihmistä, johon voin luottaa ja tukeutua vaikeina aikoina, jolla on samankaltainen huumorintaju kuin minulla, yhteisiä kiinnostuksen kohteita (edes jotain), suhteellisen terveelliset elämäntavat, hyvä itsetunto, joka osaa keskustella, on rehti ja rehellinen, kiltti, hellä, rakastettava ja rakastava, uskollinenkin. Eihän tuo ole liikaa vaadittu? Ero on loppu, mutta myös uuden alku. Se pelottaa ja jännittää, se tuntuu vaikealta ja hankalalta, mutta myös vapauttavalta. Vaikeuksien kautta voittoon, eikö niin?

Syöpöttelyä

Tämä loppuviikko on lähtenyt jostakin syystä ihan lapasesta syömisten ja juomisten suhteen. On taas tullut herkuteltua vaikka ja millä. Onhan tämä ollut rankka viikkokin eropapereineen kaikkineen, joten ehkä se on ollut jonkinlainen reaktio, tunnesyöminenhän minulla on iso ongelma. Sen verran olen viisastunut, että en tämän takia ole heti heittämässä laihdutusprojektiani kaivoon, vaan jatkan taas tästä eteenpäin. Olen itsestäni kuitenkin hyvin ylpeä, sillä olen saanut pudotettua painoa ihan kivasti viime kesästä ja olen jaksanut käydä liikkumassa säännöllisesti. Siitä on ollut hyötyä sekä kunnon kohonemisen, laihdutuksen, yleisen jaksamisen ja (suhteellisen) positiivisen mielialan säilyttämisessä. Olisin ihan hyvin voinut reagoida pettämiseen ja työttömyyteen toisinkin, hautautumalla kuukausiksi sohvan nurkkaan lohtuherkkujen kanssa - ja siitä ei olisi hyvä seurannut millään mittakaavalla..

Joten, vaikka tässä nyt tulikin syöpöteltyä ja juopoteltua (kohtuullisesti), ei peli suinkaan ole menetetty. Tästä vaan uutta porkkanaa koneeseen ja menoksi!