Joku pyörä pyörähtää, joku junnaa paikallaan

Täällä ollaan vielä, vaikka vähän on ollutkin kiirettä ja väsymystä ja yhtä sun toista ikävää uutista.

Töissä on ollut todella vaihderikasta ja mutoksen tuulet ovat puhallelleet tiuhaan tahtiin, mutta nyt tilanne on se, että asiat alkavat näyttää ihan mallikkailta. Työnkuva on mielenkiintoinen ja saan vaativia tehtäviä, vastuuta, mutta myöskin kiitosta hyvin tehdystä työstä. Yrityksen kuviot ovat selkiintyneet ja hommat hoidetaan asiallisesti, nyt minusta tuntuu siltä että kaiken kaikkiaan minua taisi potkaista onni näissä työasioissa, vaikka aluksi asiat vaikuttivatkin vähintäänkin erikoisilta.. :) Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa työpaikastani!

Uuden opetteleminen on aina aikaavievää ja väsyttävää, olenkin ollut työpäivien jälkeen todella väsynyt. Sellainen olo minulla on ollut joka kerta kun olen aloittanut uuden työn. On niin paljon uutta ja opittavaa, mutta kyllä se siitä jonkin ajan kuluttua helpottaa.

Parisuhdekuvioissa ei ole muutoksia. Pari viikkoa sitten otin asian puheeksi. Mies sanoo ettei osaa puhua asiasta, eikä hänen mielestään ole mitään järkeä pyytää anteeksikaan. Anteeksipyyntö ei kuulema muuta mitään. Minun mielestäni se kumminkin on sellainen sana (jos sen sanoo sitä tarkoittaen), joka kertoo siitä että on ymmärtänyt tehneensä väärin ja haluaa.. no, pyytää anteeksi. Sanoin että haluan erota, kun minua ärsyttää ja ahdistaa tämä tilanne. Mies vaikutti ymmärtävän mitä sanoin. Seuraavasta päivästä lähtien mies on taas ollut niin ylenpalttisen mielin kielin ja huomaavainen. On käyttäytynyt kuin mitään erokeskustelua ei olisi tapahtunutkaan, kuin en olisi sanonut mitään. Minulla on pettynyt ja väheksitty olo tuollaisesta käyttäytymisestä. Ihan kuin sanoillani ja mielipiteilläni ei olisi mitään arvoa. Ihan kuin olisin ilmaa. Päätökselläni ei ole mitään painoarvoa. Minut voi vain sivuuttaa.

Tietysti on mukavaa kun on ruoka valmiina kun tulen töistä kotiin, laitetaan terassille aurinkotuoli valmiiksi, tuodaan sinne juomaa ja huomioidaan muutenkin jatkuvasti.. mutta siltä vie hohdon pois se, että tiedän niiden asioiden tapahtuvan siksi, kun sanoin (taas) että haluan erota. Ja kun ei tuo käytös vie pois niitä tosiasioita, mitä mies on tehnyt. Eikä se korvaa sitä että istutaan alas ja puhutaan asiat halki. Puhuminen kun ei miehen mielestä auta, hän ei osaa, eikä pysty, eikä halua pyytää anteeksi, vaan hänen mielestään pitäisi edelleenkin vain katsoa eteenpäin ja keksiä yhteistä tekemistä, jotta parisuhteemme vahvistuisi.

Eilen äitini kävi pyörähtämässä meillä ja hän ihasteli kotiamme ja pihaamme. Niin ihana talo ja piha, niin upea paikka.. Niin se on minunkin mielestäni. Etenkin nyt kun on taas vihreää maassa ja puissa, kukat kukkivat, aurinko lämmittää ja linnut laulavat, kesä on tulossa.. eihän täältä raaskisi lähteä pois. Mutta haluaako sitä pitää kauniin ympäristön, jos sisuksissa kiehuu? En halua. Olenkin miehelle vihainen myös siitä, että hänen pettämisensä takia joudun edes miettimään tämän kodin myymistä. Kyllä se on kuitenkin edessä.. sillä en voi edes katsoa hänen kasvoihinsa enää, ilman että ajatukset toisesta naisesta tulevat mieleeni.

Elämä on.. mutta kyllä tämä kaiken kaikkiaan on opettavaista, jollakin tapaa. Ja elämä jatkuu tästä eteenkinpäin. Se on hyvä pitää mielessä. Se tulee minulle nyt oikeastaan väistämättäkin mieleen, sillä olen viikon kuluttua menossa sukulaisen hautajaisiin. Miehenikin on lähdössä mukaan, jopa arkkua kantamaan.

Muutaman viikon kuluttua on eräät juhlat, joihin sain kutsun. Samoihin juhliin on kutsuttu myös tämä pettäjänainen ja hänen miehensä. En tiedä ovatko he menossa, en tiedä sitäkään että olenko minä menossa. En osaa sanoa miten reagoisin tuohon tilanteeseen, osaisinko käyttäytyä asiallisesti..

Nythän on muuten helluntai.. Vanhan sananlaskun mukaanhan on niin, että jollei ole heilaa helluntaina, ei sitä ole koko kesänä. Kuinkahan tämä oma tilanteeni pitäisi määritellä, kun periaatteessa on, mutta sitten ei kumminkaan ole.. eroprosessin (minimi)harkinta-aika on nyt puolivälissä. Liikutaan harmaalla alueella.

Nyt ei oikein saa ajatuksista kiinni enempää, mutta kun olen ollut niin pitkään radiohiljaisuudessa täältä blogistani, niin ajattelin kirjoitella vähän kuulumisiani. Yritän kirjoitella taas jatkossa ahkerammin. :)

Vappua!

Hauskaa Vappua!

Sanokaa mitä sanotte, mutta nyt kyllä nautin sihijuomasta ja sokerimunkeista!
Naamari naamaan ja kylille! :)

I feel fat - again..

Jep. Siinähän se tulikin. Läski olo. Eikä vaan olo, vaan olen onnistunut lihomaan taas ja vyötärölläni on tutuksi tullut jättimakkara.. taas. En käynyt aamulla vaakalla, kun töihin piti kiiiruhtaa kieli vyön alla. Nukuin melkein pommiin, kunnukuin yöni tosi huonosti ja aamuyöllä sitten väsyttikin jo ihan hillittömästi. Sain illalla ikäviä uutisia lähipiiristä, ja sehän tähän muuhun tragikomediaan lisättynä ei sitten varsinaisesti auttanut unensaantia. No, elämä on.. :(

Mutta sitä olin tulossa kirjoittamaan tänne, että nyt pitää taas ryhdistäytyä vaikka mikä olisi. Pakko on taas saada selkärankaa sen verran, ettei tästä nyt enää liho. Vaivalla laihdutetut kilot tulevat niiiiiin nopeasti ja salakavalasti takaisin, ettei sitä usko kukaan. Yritän kiinnittää huomiota siihen mitä suuhuni mätän, vaikka tässä on kaikkea mahdollista nyt taas meneillään. Kieltämättä olen jo nostanut kädet ylös ja olen antanut herkkuhimolle vallan joksikin aikaa, mutta siihen tulee nyt loppu. Taas. On pakko.
 

Ihan ok loppuviikko töissä

Poistin nuo kuukauden äänestykset, kun tulokset näyttivät vaihtelevan itsekseen senkin jälkeen, kun äänestys oli päättynyt. Eihän sellaisilla äänestystuloksilla tee mitään, mitkä muuttuvat.

Töissä oli yllättävän tasaista loppuviikosta, ei tullut isoja muutoksia. Paitsi nyt sitten se, että ilmeisesti jään kuin jäänkin tuohon aloittamaani projektiin, enkä siirry siihen toiseen, mitä minulle väläyteltiin. Ja saan jäädä rauhallisempaan huoneeseen. Sain pari hyvää kehitysideaakin projektiani koskien ja ne otettiin heti huomioon, pääsin jopa itse toteuttamaan niistä toista. Viikonloppu ei tullut kyllä yhtään liian aikaisin tämän viikon jälkeen! Sellaista vuoristorataa tuolla töissä on ollut. Ihan hyvillä mielin tässä kumminkin odottaa taas ensi viikkoa. Never say never, mutta ehkä tuo työkuvio tuosta vielä alkaa lutviutumaan parhain päin. :)

Ja uusia lukijoitakin on tullut mukaan, tervetuloa!! :)

Töissä tuulee enemmän ja vähemmän

Työjuttuloita tähän väliin. Olin siis viikon palkattomalla vapaalla työnantajan määräyksestä. Viikon jälkeen menin maanantaiaamuna työpaikalle normaaliin aikaan. Sain auton aika hyvin parkkiin, ajattelinkin että jopas kävi hyvin. Monesti sen on joutunut jättämään aika kauas. Pihalla juttelin erään toisen työntekijän kanssa hetken ja menimme yhdessä työpaikan ovelle - joka ei auennut. Katsoimme työkaverin kanssa toisiamme hämmästyneinä ja koputtelimme ovella jonkin aikaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan, eikä sieltä kuulunut pihaustakaan. Ajatuksemme laukkasivat melkoista kiitolaukkaa. Eikö firmaa enää ole olemassakaan? Missä kaikki ovat? Ketään muita työntekijöitä ei edes ollut siellä, 10 minuuttia ennen töiden alkua. Mitä täällä oikein tapahtuu!?

Soitin pomolle, joka ei vastannut puhelimeen. Huh huh.. Työkaverini soitti eräälle toiselle esimiehelle, joka kyllä vastasi, mutta kertoi ettei enää ole yrityksen palveluksessa. Ou jee.. Tässä vaiheessa minä ja työkaverini olimme jo siinä tilassa, että emme tienneet olisiko tilanteelle pitänyt itkeä vai nauraa. Puhelimeni soi, siellä oli se pomoni, joka ei hetki sitten vastannut puhelimeen. Erittäin epäluuloisena vastasin puhelimeen. Pomo pahoitteli ja pyyteli anteeksi, oli käynyt unohdus.. Meille kahdelle ei oltu muistettu ilmoittaa, että maanantaina ei olekaan töitä, mutta jos pääsisimme tiistaiaamuna käymään, niin katsotaan tilannetta tarkemmin. Osa porukasta ei enää ollut yrityksen työntekijöinä ja osa oli kuulema juuri matkalla koulutukseen, jossa menisi koko päivä. Tästä koulutuksestakaan emme olleet tienneet yhtään mitään. Eihän siinä, lähdimme kotiin ja päätimme kaikesta huolimatta tulla vielä seuraavana päivänä katsomaan, mitä tämä tämmöinen touhu oikein on.

Tiistaiaamuna tapasin samaisen työkaverin taas työpaikan pihalla, menimme yhdessä kokeilemaan työpaikan ovea - joka aukesi tällä kerralla. Töissä oli tekemisen meninki, oli kuin muut työntekijät (ainakin osa) olisivat olleet töissä jo viime viikollakin, vaikka piti olla palkattomalla vapaalla.. Hiukan hämmentävää. Hekin vaikuttivat hieman hämmentyneiltä meidät nähdessään. Pomo ei ollut vielä tullut, joten kysäisin eräältä toiselta esimieheltä, että mikä täällä oikein on homman nimi, mutta hänkään ei oikein osannut sanoa. Hänetkin oli siirretty alkuperäisestä projektista toiseen työhön, jota hän siinä juuri tekikin. Ei auttanut muu kuin odotella pomoa.

Pomo tuli vuolaiden anteeksipyytelyiden ja pahoittelujen kera. Hän kertoi että minulle ja tälle toiselle työntekijälle oltiin valmisteltu uutta projektia. Emme siis jatkaisi siinä työssä mitä olimme tehneet aikaisemmin, mutta meille ei vain ollut kukaan muistanut kertoa asiasta.. Maanantain koulutus liittyi siihen edelliseen hommaamme, mutta koska meillä on nyt tämä uusi juttu, niin emme tietenkään olleet siinä mukana. Voisimme miettiä asiaa, otammeko tämän uuden työn vastaan (joka oli palkkaukseltakin erilainen kuin entinen), vai haluammeko irtisanoutua. Lupasimme miettiä asiaa ja soitella illalla vastauksesta. Lähdimme töistä sulattelemaan näitä uusia uutisia ja käänteitä. Pohdimme keskenämme, että on tämä vaihderikas työpaikka, kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.. olimme jo olleet ihan vakuuttuneita siitä että firma on lopettanut, tai vähintäänkin meidät kaksi on irtisanottu, mutta kukaan ei vain ole muistanut meille ilmoittaa mitään..

Päätimme ottaa työn vastaan, kun ei tähän hätään meillä kummallakaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa ja rahaa pitäisi saada jostakin. Tämä työpaikan suhteen ei kyllä ole palkan saamisestakaan mitään takeita.. mutta edes toiveita. Tänään siis palasimme töihin ja aloitimme uutta projektia, joka sinänsä olikin mielekkäämpi kuin se edellinen. Saimme jopa oman työhuoneen, jossa saimme olla kahdestaan, kun aikaisemmin olimme olleet äänekkäämmässä avokonttorissa. Homma sujui ihan hyvin, sain vähän paremman tuloksen aikaan kuin tuo työkaverini, mutta tämähän nyt oli vasta ensimmäinen päivä tässä hommassa. No, ei päivää ilman muutoksia. Pomo tuli päivällä kertomaan, että heillä alkaa ehkä jo tällä viikolla (taas) uusi projekti, johon he haluaisivat minutkin mukaan. Siirtyisin siis tuosta juuri aloittamastani työstä johonkin uuteen, plus vielä että palaisin takaisin avokonttorin puolelle. Ja minä kun juuri olin ehtiyt mielessäni miettiä, että tämähän on oikeastaan ihan kiva juttu, mietin jo miten huonetta saisi viihtyisämmäksi, viherkasveja ja muuta mukavaa.. Mutta ei pitäisi (etenkään tuossa firmassa) suunnitella yhtään mitään muutamaa tuntia pidemmälle..

Että semmoista. Huomenna taas töihin. Saapa nähdä aukeaako ovi, ja mitä siellä huomenna teen, vai teenkö mitään. Ihan niin kuin elämässä ei olisi nyt tarpeeksi muutakin stressattavaa. Taidan seuraavaksi siirtyä selailemaan työpaikkailmoituksia. Taas vaihteeksi.

EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :)

Terapeuttikäynnin tuomia ajatuksia

Olen ollut hirveän väsynyt ja innoton. Mikään ei oikein ole jaksanut innostaa, eikä ole ollut voimia tehdä oikein mitään. Mässytän vain herkkuja, enkä jaksa enää liikkua. Paino nousee.. Kotonakaan en jaksa laittaa nurkkia kuntoon, vaan teen vain ne välttämättömimmät, suunnilleen niin että tiskaan astiat ja pesen käytetyimmät vaatteet. Kaikki on niin kovin harmaata ja ilotonta.

Minulla oli taas tapaaminen oman terapeuttini kanssa ja hänelle kerroin mm. näistä viimeaikaisimmista työkommervenkeistä ja vetämättömästä olostani, sekä siitä että parisuhdekuviotkaan eivät ole edenneet mihinkään suuntaan, vaan tässä sitä edelleenkin elellään kuin kämppikset päivästä toiseen. Kerroin myös siitä, että emme riitele mistään, emme keskustele pettämisestä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Keskustelimme jonkin aikaa, jonka jälkeen terapeutti kysyi minulta, miten osoitan vihaani. Hämmennyin hieman, ensin ajattelin että enhän minä ole vihainen, mutta sitten tajusin että olenhan minä.. tai ainakin minun pitäisi olla. Vastasin että en oikein näytä sitä mitenkään, vaan se on piilossa sisälläni. Terapeutti kertoi, että viha on yksi normaaleista tunteista ja että minulla on lupa tuntea vihaa. Ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi iloa ja suruakin. Vaikka se minusta tuntuukin jotenkin kummallisen vieraalta, niin on ihan normaalia ja sallittua tuntea myös vihaa minulle tehdyistä ja tapahtuneista ikävistä asioista, kuten esimerkiksi mieheni uskottomuudesta, valehtelusta, luottamuksen pettämisestä, ystäväni kataluudesta, minulle kesäksi luvatun työpaikan antamisesta toiselle ihmiselle, uuden työpaikkani yllättävästä palkattomasta vapaaviikosta, jne. Viha on vieläpä erittäin voimakas tunne, joka pitää saada purettua jollakin tavalla. Kun en nyt mitenkään osoita olemassa olevaa vihaani, en pääse purkamaan sitä sisältäni pois. Vihan tukahduttaminen on työlästä ja se vaatii paljon energiaa, ja kun minulla vielä on nyt monta isoa syytä olla vihainen, sen vihamäärän tukahduttaminen vie valtavasti voimia. Uupumukseni ja voimattomuuteni voikin terapeuttini mukaan suurelta osin johtua tästä.

Minusta tuntui hurjan helpottavalta, että väsymykselleni löytyi syy. En ehkä olekaan mikään laiska ja saamaton nahjus, joka ei saa mitään aikaan. Olen vain käyttänyt energiani väärään kohteeseen, olen tehnyt hartiavoimin töitä pitääkseni itseni hillittynä ja hallittuna, sopuisana ja mukavana tyyppinä, jonka kanssa ei tule ongelmia mistään. Olen taas ollut se hiljainen ja kiltti ihminen, joka antaa ihmisten kävellä ylitseen ja tukahduttaa omat tunteensa. Sellainen olen ollut todella pitkään, eikä opittuja ja hyvin sisäistettyjä toimintamalleja ole helppo muuttaa. On ihan oikein pitää puolensa ja sanoa jos jokin asia ei tunnu oikealta, tai jos jokin jää harmittamaan. Miksi se on niin vaikea ymmärtää?

Vihan (tai muidenkin tunteiden) tukahduttamista varten on erilaisia keinoja. Jotenkinhan se paha tunne pitää nujertaa ja yrittää saada pois mielestä. Minulla se keino on herkkujen syöminen. Syön, syön, syön, mutta en vain saa vihaa purettua pois, vaan se jää sisälle ja yritän kahta kauheammin saada oloni paremmaksi, joten syön aina vain enemmän ja enemmän. Ei sitä perimmäistä syytä edes tajua, vaan tuntee vain olonsa huonoksi ja ahdistaa epämääräisesti. Ihan pakahduttaa, kun sisuksia repii niin voimakkaat tunteet, eikä niitä osaa tunnistaa, eikä niitä saa karistettua. On vaan paha olla. Kasvoilla on kankea tekohymy, mutta sielu huutaa ja raivoaa, samalla kun kädet työntävät suuhun yhtä ja toista sokeriherkkua, joilla yrittää tyynnyttää vellovaa tunnemyrskyä - epäonnistuen surkeasti. Mässäily tietysti sitten vielä entisestäänkin aiheuttaa pahaa mieltä, kun puuttuva itsekuri ja epäonnistuneet laihdutusyritykset ahdistavat, masentavat ja heikentävät itseluottamusta. Ja ahdistukseenhan löytyy lääke karkkipussista.. mukamas. Kierre on valmis. Ja niin kauan kuin ne perimmäiset syyt jäävät selvittämättä ja tunteet pidetään visusti sisällä, kierteestä ei pääse ulos.

Puhuin terapeutin kanssa myös muista asioista, mm. syistä, jotka estävät minua lähtemästä. Terapeutti kertoi sellaisen esimerkkimielikuvan, jossa seison mieheni kanssa kylmissämme mutapohjaisessa järvessä, jonka vesi on nyt kirkasta, mutta sotkeentuu ja samenee jos liikumme. Rannalla olisi kaikkea hyvää ja kaunista, jonne haluaisin mennä, mutta en uskalla liikahtaa mieheni viereltä, koska muuten jättäisin hänet sameaan veteen selviämään yksin. Olen huolissani miehen pärjäämisestä, enkä halua jättää häntä, vaan jään aloilleni. Terapeutti kuitenkin tähdensi, että mieheni on aikuinen mies ja on itse itsestään vastuussa. Minun pitäisi ajatella omaa jaksamistani ja omaa elämääni, sillä jokaisella meillä on vain se yksi elämä. Jos liikahdan, vesi samenee ja joudun taistelemaan hetken sen pyörteissä, mutta jos minulla on mielessäni selkeä tavoite ja näkyvissäni se ranta, jolle haluan mennä, niin lopulta pääsen sinne. Mieheni sitten tekee omat ratkaisunsa ja ehkä hänkin pääsee pois mutaisesta vedestä omalle rannalleen, jossa hänelle tapahtuu hyviä asioita.. mutta se on hänen itsensä päätettävissä ja hänen täytyy tehdä se matka itse.

Asiat vaikuttivat selkeiltä ja järkeviltä siellä terapeutin luona. Kotiin palattuani arki ja elämä tuntuu kumminkin samealta. En saa sanotuksi miehelle, että en jaksa tätä elämää tällaisena enää. Hän on ollut huomaavainen, on tuonut minulle välillä vaikka voileivän, tai viinirypäleitä, tai muuten ollut ystävällinen, mutta en jaksa iloita niistä asioista. Toki tietysti kiitän ja hymyilen, mutta se ei ole aito hymy. Sisälläni tuntuu pakahduttavalta, pinnistelen räjähdystä vastaan.. Vaikka nyt tuon terapeutin tapaamisen jälkeen olenkin miettinyt, että miksi yritän pitää räjähdystä sisälläni. Miksi ihmeessä? Jos viha ja suuttumus ovat tunteet joita tunnen, niin mitä ja ketä se auttaa, että en näytä niitä? Mitä ja ketä se auttaa, että en sano miehelleni suoraan, että en halua enää jatkaa? Mietin että nyt on huono hetki, kun viikonloppuna on sitä ja tätä. Mietin, että nyt on huono hetki, kun mies jäi työttömäksi. Mietin, että nyt on huono hetki, kun omakin työtilanne on mikä on. Mietin, että nyt on huono hetki, kun onhan mies yrittänyt olla huomaavainen. Mietin, että nyt on huono hetki, kun koiralla on täällä hyvä olla. Mietin ja mietin ja keksin koko ajan syitä, miksi nyt on huono hetki ja miksi pitäisi vain olla hiljaa ja hymyillä väkinäisesti ja yrittää jaksaa päivä kerrallaan.. vaikka sisälläni tunnen ettei tästä avioliitosta enää tule mitään. En vain uskalla tehdä seuraavaa siirtoa. Ensimmäiset siirrothan on jo tehty, sillä olen sanonut miehelle haluavani erota ja yhdessä allekirjoitettu eropaperikin on toimitettu käräjäoikeuteen. Mikä tässä nyt siis vielä mättää? Edessä on suuri tuntematon ja se tietysti pelottaa, mutta haluan sinne rannalle, missä on kaikkea hyvää ja kaunista.

On töitä, tai jotain..

Täällä ollaan, edelleenkin. Tuntuu että minulta on nyt puhti pois. Menen päivä kerrallaan eteenpäin, ilman että sen kummemmin jaksan tarttua mihinkään. Ihan semmoista tasaisen paksua ja väritöntä tuntuisi elämä olevan, vaikka oikeastihan tässä tapahtuu vaikka mitä. Parisuhdetta en ole jaksanut vatvoa ollenkaan, vaikka pitäisikin, mutta ei enää vaan jaksa. Olen ja menen arjessa askel askeleelta johonkin suuntaan - ruorista olen tainnut päästää irti.

Työjuttuja.. hah. Niistäkään en tiedä että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen siis ollut jo useamman kuukauden työttömänä ja viimeisenä oljenkortena minulla oli suullinen sopimus erääseen paikkaan, johon pääsisin kesäksi töihin, jos en muuta ole löytänyt siihen mennessä. Se meni sitten puihin, kun pomon puoliso menikin sinne minun tilalleni. Tämänhän olisi voinut toki kertoa minulle jo talvella, jotten suotta olisi elätellyt turhia luuloja ja laskenut sen varaan, mutta ei. No, sain kuin sainkin sitten koottua itseni jälleen kerran ja sain uuden työn, jonka aloitin huhtikuun alussa. Vakituisen, täysiaikaisen, mukavat työsuhde-edut, eikä työmatkakaan ole järjettömän pitkä. Itse työ nyt on mitä on, mutta porukka on mukavaa ja elämä näytti vaihteeksi olevan ihan järjestymään päin, tai ainakin minulla olisi työn myötä enemmän realistisia vaihtoehtoja elämäni järjestelyn suhteen. Vaan kun ei.

Pitäisihän minun jo tässä vaiheessa tietää, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma, joten perjantaina tuli raju tömähdys takaisin maanpinnalle. Puolilta päivin kaikki työntekijät pyydettiin palaveriin ja kerrottiin, että firmalla menee nyt yllättävän huonosti ja  pomot toivoivat työntekijöiltä ymmärrystä, mutta laittavat meidät kaikki työntekijät palkattomalle vapaalle viikoksi. Kotiin voi lähteä heti. Tättärää. Että sillä palkattomalla vapaaviikolla tässä nyt sitten ollaan. Ja tätä menoa en tiedä, että noinkohan tuo firma pysyy pystyssäkään kovin pitkään. Tällainen yksipuolinen työnantajan määräämä palkaton vapaaviikko tuskin on ihan työlainsäädännönkään mukainen, mutta kun hommahan on niin, että jos tästä alkaa pullikoimaan, niin ei välttämättä tarvitse enää töihinkään mennä. Ja jos firman taloustilanne sitten on tuossa jamassa, niin nurinhan se menee, jos sieltä kaikki työntekijät alkavat vaatimaan palkkojaan tältä viikolta (vaikka siihen tietenkin on täysi oikeus). Kyseessä on melkoisen uusi yritys, ja on ilmeisesti tullut jotain ennakoimattomia yllätyksiä, joita yrittävät nyt tämän viikon aikana paikkailla ja ensi viikolla toivon mukaan päästäisiin jatkamaan uusilla kuvioilla. Että sillä tavalla.. harmaalla alueella taas vaihteeksi. En siis ole tällä viikolla töissä, mutta ei minua ole irtisanottu, eikä lomautettukaan.

No, ymmärrystähän minulta löytyy. Siis ihan oikeastikin. Ymmärrän hyvin, että aloittava yritys on lähtenyt nyt huonolla strategialla liikkeelle ja jotta täydelliseltä konkurssilta vältyttäisiin, kuluja pitää karsia ja uusia kuvoita kehitellä. Selvähän se, ymmärrän täysin ja itse asiassa olen sitä mieltä, että osoittaa järkevää ajattelua että ongelmaan tartutaan kun vielä on mahdollisuuksia tehdä sen korjaamiseksi jotakin.. mutta näin työntekijän kannaltahan tilanne on ihan kamala ja epäreilu. Etenkin tällaisen ihan persaukisen työntekijän kannalta, joka on laskenut ja käyttänyt tulevan tilinsä joka euron jo mielessään etukäteen kaikkiin pakollisiin menoihin. Sellaisiin, kuten esimerkiksi sähkö, vakuutukset, bensa, ruoka.. Lohtunahan tässä on se, että työnantaja vaikuttaa kuitenkin kaikesta huolimatta ihan suoraselkäiseltä ja asiansa hoitavalta taholta, joten voi olla mahdollista saada ihan sopuratkaisu aikaan tämän puuttuvan viikon palkan suhteen, kun päästään keskustelemaan asiasta ensi viikolla. Lakien ja pykälien mukaanhan se toki työntekijälle kuuluukin, kun työnantaja ei voi yksipuolisesti määrätä palkattomalle vapaalle, mutta luulisin että pääsemme asiasta hyvässä hengessä yhteisymmärrykseen ja saamme saatavamme myöhemmin, kun taloustilanne kohenee. Tai ainakin sitten viimeistään, kun karhuamme rahoja palkkaturvan kautta, tai jotain.

Että semmoista tänne kuuluu. Niin kauan kuin elämä jaksaa viskoa minua tällaisilla pikkuylläreillä säännöllisin väliajoin, pysyy ainakin mieli nöyränä ja huikentelevaiset suunnitelmat taka-alalla. Luulin että edes yksi mieltä vaivaava ongelma ratkeaisi työpaikan myötä, mutta ei. Ehei. Tässä tuli nyt taas muutama muuttuja.

PS. Tuolla uudella työpaikalla on yksi mukavan oloinen mies.. ;)


EDIT. 23.5.2013: Työasioihin sellainen päivitys, että ne näyttävät kääntyvän parhain päin. Vaikka tässä postauksessa asiat vaikuttavatkin vähintäänkin erikoisilta, niin taisi onni potkaista ja sain tästä alkukommervenkkien jälkeen mielenkiintoisen työn kiinnostavassa yrityksessä, jossa viihdyn tosi hyvin. :) Eikä siitä mainitsemastani mukavasta miehestä sen ihmeempiä sitten... :)

Pitkäperjantain pohdintaa mm. hyvyydestä ja itsensä arvostamisesta

Kuinkahan paljon olen valmis joustamaan ja antamaan myöten vain sen takia, että haluan olla muille mieliksi, tai että minua pidettäisiin hyvänä ihmisenä? Olen miettinyt tätä jonkin verran, sillä tunnistan itsestäni piirteitä, jotka eivät ole minulle itselleni kovin hyväksi. Lapsesta saakka olen oppinut olemaan ns. kiltti ja helppo ihminen, joka ei ole vaivaksi tai omista ongelmistaan avaudu, eikä myöskään pyydä neuvoja tai apua. En ole halunnut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, tai riidellä mistään (paitsi lapsena sisarukseni kanssa). Lapsena minua jopa kiusattiin koulussa isän kuoleman jälkeen, enkä kertonut siitä kenellekään. Syynä ei toki ollut se, että isäni kuoli, vaan luultavasti se että vetäydyin surussani omiin oloihini ja olin hyvin itkuherkkä ja hiljainen, enkä osannut/jaksanut sanoa kenellekään vastaan. Olin helppo kohde.

Isäni oli pidetty mies ja hänen kuolemansa jälkeen eräs naapurikin sanoi minulle isäni olleen hyvä ihminen, joka aina auttoi ja lainasi rahaakin, jos heillä oli tiukkaa. Koko nuoruuteni ajan kuulin tasaisin väliajoin isäni tunteneilta ihmisiltä positiivisia asioita hänestä; työkavereilta, naapureilta, tutuilta.. Jotenkin halusin kovasti olla isäni kaltainen, olla hyvä ihminen, joka oli valmis auttamaan muita. Mietin vain, että olenkohan hukannut itseni jossain määrin tuohon tavoitteeseen pyrkiessäni? Ja olenko tehnyt isästäni lapsuuden muistoihin, haavekuviin ja ihmisten kertomuksiin perustuen mielessäni hyvyyden ikonin, jolla ei ole paheita, eikä huonoja puolia?  Eihän aina tarvitse kääntää toistakin poskea, vaan kyllä itseään saa puolustaa ja itsestään täytyy pitää huolta. Kyllä itsekin saa haluta asioita ja voi pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä, eikä sietää. Itseään pitää arvostaa, eikä saa antaa toisten ihmisten kohdella itseään huonosti. Ei hyvyys ole sitä, että aina vain alistuu. Ei hyvyys ole myöskään sitä, ettei koskaan sano ei.

Mieheni pettämistä ei voi puolustella, sitä ei voi hyväksyä, siihen ei ole mitään hyväksyttävää syytä. Se oli väärin, se loukkasi ja satutti minua. Mies petti luottamukseni. Mies petti antamansa lupauksen kulkea rinnallani myötä- ja vastamäessä. Hän murskasi minun maailmani, tämänhetkisen elämäni. Mies loukkasi naiseuttani, hän viittasi kintaalla kaikelle yhteiselle historiallemme, hän suunnitteli elämää toisen naisen kanssa vain kuukausia häittemme jälkeen.. Miksi olen nyt niin kiltti ja helppo, etten edes kunnolla raivoa, edelleenkään? Miksi yritän olla sovinnollinen ja mukava, kun sisimmässäni en haluaisi olla sellainen? Miksi en voi vain ajatella nyt itseäni ja sitä, mitä itse haluan?

Missä kulkee anteeksiantamisen raja omalla kohdallani? Miten muka voisin jatkaa hänen kanssaan, vaikka hän nyt vannoo oppineensa ja sanoo nyt haluavansa elää kanssani tästä eteenpäin? Tuntuu etten kunnioita itseänikään, jos nyt annan anteeksi ja jatkan elämää miehen kanssa, joka on satuttanut minua niin syvältä ja niin monin eri tavoin, etten edes ymmärrä sitä itsekään. Ehkä en alitajuntaisesti pidä itseäni oikein minkään arvoisena, ja sen takia annan ihmisten kohdella minua huonosti? Ehkä vain haluan miellyttää ja toimia yleisten ihanteiden mukaan, olla se, joka antoi miehelleen anteeksi, olla se jalo ja hyvä ihminen. Haluanko vain kiillottaa omaa sädekehääni, kun en potkaise mokomaa petturimiestä pihalle? Minkälaiset motiivit minua oikein ajavat? Taas tultiin tähän perimmäiseen kysymykseen: mitä minä haluan?

Paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole suoria vastauksia. Näitä voin tässä pääsiäispyhinä miettiä ja pyöritellä mielessäni. Ehkä näiden asioiden käsittely kirkastaa minulle lopullista päätöstäni parisuhteen jatkosta, vaikka se kyllä aika pitkälti jo onkin selvillä. Haluan silti sulkea mahdollisimman paljon jossittelunaiheita pois ja olla päätöksestäni niin varma kuin vain mahdollista.

Rauhallista ja pohdiskelevaa pääsiäisen aikaa kaikille. Päivät ovat jo pitkiä ja valoisia!

Ensimmäinen kohtaaminen toisen naisen kanssa

Taisin nähdä sen toisen naisen.. ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen ja mieheni suhde paljastui. Olin rahattomana haaveostoksilla eräässä kaupassa ja puhuin samalla kaverini kanssa puhelimessa. Kesken puhelun huomasin tutunoloisen naisen tuijottavan minua jotenkin yllättyneen kauhistuneena, katsoin häntä takaisin suoraan silmiin, kylmästi. Hän oli vanhemman naisen (ilmeisesti äitinsä) kanssa liikkeellä. Siitä on yli 9 kuukautta kun olen nähnyt hänet viimeksi ja jos kyseessä oli sama nainen, hän oli hieman pyöristynyt, joten en ollut aivan varma että kyseessä oli sama ihminen, joten jatkoin puheluani kävellen liikkeessä eteenpäin. Hetken kuluttua päätin lähteä kaupasta pois, edelleenkin puhelua jatkaen, ja näin taas saman naisen ja hän tuijotti minua edelleenkin samalla tavalla. Katsoin häntä taas jäätävällä katseella suoraan silmiin ja jatkoin matkaani puhelimeen puhuen. Pois kävellessäni minua puistatti ja jälkeenpäin mietin, miksi en lopettanut puhelua ja sanonut naiselle suoria sanoja. Tilanne tuli niin yllättäen, etten osannut reagoida siihen.

Ehkä näin oli kuitenkin parempi, kuin aiheuttaa suurta draamaa keskellä kauppakeskusta. Ja jos nyt sitten kävi vielä niin ikävästi, ettei kyseessä ollutkaan oikea henkilö.. pahoittelut niistä jäätävän salamoivista silmäyksistäni.. Olen kyllä 99-prosenttisen varma, että se oli se toinen nainen. Luulisi sitä nyt ystävänsä (ex-ystävänsä!) tunnistavan.. ja hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme, kun hän näki minut. Pelkäsi kai reaktiotani. Nyt vähän harmittaa että vain kävelin pois. Vaikka en kyllä tiedä mitä olisin osannut sanoa hänelle siinä tilanteessa, yllättäen, keskellä kauppaa ja hänen äitinsä(?) läsnäollessa. Liian kiltti, niin.. tiedän.

Mittausmaanantai ja uusia lukijoita

Tänään olen sitten virallisesti taas yli 90 kilon rajan.. aamupunnitus kertoi karua kieltään 90,2 kg ja vyötärö 109 cm. Jep jep. Ihan lapasesta on lähtenyt taas. Jotenkin tuntuu siltä, että miehen kanssa sovittu suhteen kokeilujakso on laukaissut mässäilyn ihan uusiin sfääreihin. Syöminen kuvastanee tunnetilojani, sillä olen ollut vähän ahdistunut jatkoajatuksista. Se ei ole oikea ratkaisu. Ei ole. Ei tunnu siltä. Yhtään ei jaksaisi kiinnostua terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta, omasta hyvinvoinnista, tai yhtään mistään muustakaan itse asiassa. Yritän vielä kuun loppuun saakka ajatella yhteistä tulevaisuuttamme positiivisin mielin ja annan sille vielä mahdollisuuden, kun kerran miehelle niin lupasin. Toivottavasti en syö itseäni hengiltä siihen mennessä..

Blogini on saanut taas uusia lukijoita viime viikkojen aikana ja teitä on nyt yhteensä 24 "rekisteröitynyttä". Tervetuloa! :)

Onko kokemuksia puhelinmyynnistä?

Mitäs mieltä olette puhelinmyynnistä työnä? Itse olen pitänyt sitä suunnilleen viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona, mutta nyt kai sitten on katsottava se kortti.. Jostakin on pakko saada rahaa, ja kun ei muuta työtä tunnu saavan, niin pitää kai sitten yrittää tätäkin. Onko teillä kokemusta eri firmoista ja niiden palkkamalleista? Saako niistä elantonsa? Vai pitäisikö vielä yrittää etsiä jotain muuta hommaa?

Tilin nollasaldo on kyllä melkoinen kannustin..

Mittausmaanantai ja laihdutuspulinaa vaihteeksi

Jotta ei ihan kokonaan eksyttäisi blogin alkuperäisestä aiheesta, otetaanpa tähän väliin vähän laihdutusasiaa. Mittausmaanantain tulokset ovat hieman huolestuttavia. Paino on vaappunut ylös ja alas, ollen nyt 89,6 kg ja vyötärön ympärys on venähtänyt 110 senttiin.. Auts. Ei ole kyllä mikään yllätys, sillä viime viikot tämä rouva on laittanut suuhunsa yhtä ja toista nounou-osaston höttöä, eikä liikuntaa ole ollut nimeksikään, muutamaa kävelylenkkiä lukuunottamatta. Koiran kanssa tepsuttelua ei nyt oikein voi laskea liikunnaksi, kun tahti on verkkaista, eivätkä lenkit ole kovin pitkiä.

Kyllä sen turvonneen olemuksen tunteekin, sillä ihan selvästi vaatteet ovat olleet kireämpiä. Otin muutamia juoksuaskelia ja tunsin uutta hötkyvää materiaalia selässä ja mahassa. Olin jo saanut rasvaa pois niiltä alueilta, enkä ollut sen katoamista huomannut kovin selkeästi olotilassani aikaisemmin, mutta nyt kun sinne on tullut lisää rasvamassaa, niin sen sitten yllättäen huomasikin hyvin! Ei todellakaan ole niin kiinteä olo, kuin vaikka kuukausi sitten. Siis faktahan on se, että meikäläisessä on rasvaa vielä kymmeniä kiloja ylimääräistä, joten saattaa vaikuttaa omituiselta, että nyt yhtäkkiä huomaisin pienen lisäyksen, mutta kyllä sen vaan huomaa. Ihmettelen itsekin, mutta niin se vain on.

Olen antanut huolien ja murheiden lamaannuttaa minut. On tuntunut siltä ettei ole energiaa lähteä liikkeelle, eikä taas toisaalta ole ollut jaksamista kiinnittää huomiota syömisiin. Vanhat tavat ja tottumukset ovat nostaneet päätään, pahaan mieleen on ollut reseptinä karkki ja huoliin herkku. Niitä olen sitten vedellyt oikein kaksin käsin. Onneksi olen kuitenkin aloittanut tämän blogin ja sen avulla ovat ajatukseni aina silloin tällöin palanneet laihdutukseen, terveelliseen elämään ja siihen, että olenhan jo saanut aikaan tuloksia. Ilman tätä olisin todennäköisesti voinut tuosta vaan unohtaa koko laihdutuksen ja kunnon kohottamisen. Pieni takaisku ei minua lannista, takaisin ruotuun vaan. Yritän muistella niitä onnistumisen ja ilon hetkiä, mitä laihtuminen ja kunnon paraneminen ovat saaneet aikaan. Palaan mielessäni niihin itseni voittamisen hetkiin, jolloin olen hurjan rääkin jälkeen voinut todeta, että hei.. minä tein sen! Jaksoin nousta pitkät rappuset monta kertaa ylös saakka, jaksoin juosta mäen ylös, tein treenin (minulle) isoilla painoilla, puristin itseni äärirajoille ja ylitin itseni! Ja ne fiilikset vaa'alla, kun paino putoaa! Ja se, kun saa käyttää pienempiä vaatteita! Ja kun peilistä katsoessa huomaa jotain muutosta! Ja kun yksinkertaisesti on parempi ja energisempi olo! Lisää sitä! :) Energistä viikkoa kaikille!

Takaiskuja, epäröintiä, suurta myllerrystä

Olen ollut melkoisen vaisu täällä blogimaailmassa hetken aikaa. Sain jo palautettakin, että pitäisi kirjoittaa enemmän/useammin.. vaan ei ole jaksanut. Nyt ei jaksa kiinnostaa oikein mikään, asiat menevät ihan omalla painollaan, en ole jaksanut panostaa yhtään mihinkään.

Kävin katsomassa erästä edullista vuokra-asuntoa, ihan sillä ajatuksella, että jostainhan tässä pitää aloittaa.. Tulot kun ovat aika vähäiset, niin olin karsinut vaihtoehdot edullisemman pään kaksioihin ja erästä sitten tosiaan menin näytölle katsomaan. Ajattelin toiveikkaasti, että tästä se oma elämä sitten lähtee rakentumaan ja kun saan kesäksi töitä (olin aiemmin sopinut paikasta alustavasti), niin syksyyn mennessä sitten saan jo uuden paikan, tai vähintäänkin saamme nykyisen asunnon myytyä ja voin jatkaa elämää vuokralla.

No, kuvissa asunto näytti ihan kivalta ja tilavalta, mutta todellisuus olikin sitten jotain ihan muuta. Kiersin asuntoa ja vertasin sitä samalla mielessäni nykyiseen kotiin - kyllähän se oli ihan hurjan paljon huonompi vaihtoehto. Ei voi mitään. Tulin aika surulliseksi, siinä vasta oikeastaan realisoitui se, mihin olisin nykyisen elämäni ja asuinympäristöni vaihtamassa. En halua vaihtaa! Omassa kodissa on kaikki asiat niin hyvin, on tilaa ja hyvä sijainti, luontoa, rauhaa, valoa, laatua.. mutta olen heittämässä sen kaiken pois. Ahdistuin ajatuksesta. Ahdistuin sen jälkeen siitä ajatuksesta, että jos haluan säilyttää sen, minun pitäisi myöntyä ja antaa periksi miehelleni, unohtaa pettäminen ja valehtelu, minua satuttaneet asiat. En pysty kyllä siihenkään.. Kamala tilanne. Teen sitten niin tai näin, aina sattuu. Edessä on joka suunnassa vain vaikeita ja huonoja vaihtoehtoja.

Työhommissakin tuli takaisku, sillä olin tosiaan jo syksyllä alustavasti ollut puheissa erään paikan pomon kanssa, että voin mennä sinne kesäksi töihin, jos minulla ei siihen mennessä ole muuta työtä. Olisi sitten edes kesän ajaksi töitä (ja ennen kaikkea tuloja!), mutta se homma meni nyt puihin. Pomon puoliso tuleekin kesäksi sinne, joten minua ei tarvitakaan siellä. Se oljenkorsi meni sitten siinä. Hieno homma.. En tajua mikä minussa on vikana, kun olen lähettänyt hakemuksia ihan kaikkiin sellaisiin paikkoihin laidasta laitaan, mihin koulutuksellani ja kokemuksellani voisin kuvitella sopivani, mutta en ole saanut yhtään kutsua edes haastatteluun. Olen muokannut cv:n jokaiseen paikkaan vastaamaan haettua tehtävää, olen viilannut hakemustekstejä ajatuksen kanssa, olen avannut työtehtäviäni sanallisesti, olen ilmaissut kiinnostukseni nimenomaan sitä tehtävää kohtaan ja kertonut miten osaamiseni ja kokemukseni siinä tehtävässä palvelisivat yritystä, olen yrittänyt vaikka mitä.. mutta ei. Ei vaan tärppää. En ymmärrä. Kyllähän se alkaa vähitellen syömään luottamusta omiin kykyihin, kun kuitenkin olen mielestäni hyvä, luotettava työntekijä ja luonteeltani sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Ehkä se vain on tämä aika, kun töitä ei ole paljon tarjolla ja hakijoita on niin paljon.. erottuminen on vaikeaa.

Takaiskujen jälkeen ja ahdistuksen kasvettua entisestäänkin, mies otti puheeksi suhteemme jatkon. Hän sanoi vasta eropapereiden täyttämisen ja masennuksen toteamisen jälkeen tajunneensa ja ymmärtäneensä tilanteen. Hän sanoi myös vasta nyt oikeasti alkaneensa ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja mitä hän on tehnyt. Mies on ollut surullinen ja myös alkanut puhua. Hän on puhunut tunteistaan ja ajatuksistaan, peloistaan, asioista mitkä ovat voineet olla osasyinä pettämiseen, tulevaisuudesta, yhteisestä tulevaisuudesta. Myös siitä että haluanko heittää pitkän yhteisen historiamme, hyvät ja huonot kokemuksemme menemään tämän takia. Hän on kysynyt nyt jo useampaankin kertaan, onko eropäätökseni lopullinen, että olenko nyt tehnyt päätökseni, haluanko erota. Hän on myös tehnyt selväksi, että haluaa jatkaa yhdessä.

Mies on saanut minut surulliseksi näillä puheillaan. Hän vaikuttaa katuvaiselta ja onhan meillä ollut paljonkin hyviä asioita yhdessä, kyllähän niitä yhteisiä kokemuksia vuosien mittaan on kertynyt. Lupasin hänelle laittavani eroajatukset jäihin tämän kuun ajaksi ja yrittäväni ajatella yhteistä tulevaisuutta. Kuun vaihteessa pohdin, ovatko ajatukseni eron suhteen muuttuneet. Paras, helpoin ja joka suhteessa kannattavin vaihtoehtohan olisi se, että voisin unohtaa ja antaa anteeksi, että suhteemme paranisi ja vahvistuisi tämän kriisin seurauksena. Ajatusten tasolla se varmasti onnistuisikin. Teoriassa se olisi mahdollista. Siksi lupasin yrittää vielä, edes tämän lyhyen ajan, vaikka olenkin sanonut etten halua juupas eipäs jossittelua.

Olemme viettäneet yhteistä viikonloppua, yrittäneet pitää tunnelman mahdollisimman kevyenä ja rentona, kokkailleet yhdessä jne. Eilen illalla mies sitten tuli viereeni makaamaan, halailemaan ja silittelemään hiuksiani, kasvojani. Läheisyys ja lämpö tuntuivat mukavalta pitkästä aikaa. Kuitenkin mielessäni pyöri vain ajatus tästä tuntemastani toisesta naisesta minun paikallani, ajatukset siitä miten mies on luultavasti sitä toistakin naista halaillut, silitellyt ja suukotellut samalla tavalla. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, valuvan poskeani pitkin tyynylle. Mies ei hämärässä sitä huomannut ja pyyhin kyynelet pois. Olo tuntui tukalalta, ristiriitaiselta, epämukavalta.

Mies olisi halunnut enemmänkin, mutta en pystynyt.. Miehen suudellessa minua suulle, minulta pääsi tahaton, pieni vaimea äännähdys ja käänsin kasvoja pois. Mies kysyi minulta, että haluanko vain nukkua, johon vastasin että haluan. Sanoin, että minulla on nyt aika vaivaantunut olo, en pysty tähän.. Mies kysyi, että enkö ollut tarkoittanut sitä, että haluan vielä yrittää. Sanoin tarkoittaneeni, mutta ei tuntemuksille voi mitään. Hän nousi, toivotti hyvät yöt ja meni toiseen huoneeseen nukkumaan. Minusta tuntui surulliselta, mietin että taitaa tämä oikeasti olla nyt tässä.. mutta haluan nyt antaa tälle suhteelle viimeisen mahdollisuuden ja kokoan ajatuksiani ensi kuun alussa. Se on lyhyt aika, mutta en halua enää pitkittää epätietoisuutta ja ilmassa roikkuvia asioita yhtään enempää kuin on pakko. Jos vielä määräaikani jälkeenkin olen yhtä paljon eron kannalla, kuin eropaperit viedessäni, en enää halua pitkittää tätä. (Vaikka en yhtään tiedä miten, millä varoilla ja voimilla eron ja muuton selvitän..) Jos taas olen epäileväisempi ja jos näen suhteella yhtään enempää tulevaisuutta, asetan taas uuden määräajan, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudestaan. Mutta kyllähän tuo eilinen kertoi paljon siitä, miltä parisuhteen jatkamisen mahdollisuudet näyttävät. Kämppiksinä voisimme hyvinkin jatkaa, mutta parisuhde perustuu ihan toisille asioille, eikä siihen mahdu ajatukset toisesta naisesta, tai siitä mitä mieheni on hänelle/hänen kanssaan tehnyt..

Mies toivoo vielä..

Mies on tosiaankin ollut viime ajat kovin huomaavainen, suurimmaksi osaksi ainakin. Välillä kiukuttelee ja oikuttelee vanhaan malliin, mutta on yrittänyt olla mieliksi asiassa jos toisessakin. Hän ei esimerkiksi muistanut naistenpäivänä huomioida minua ennen kuin vasta illalla, jolloin totesi että muistaa kyllä tästä lähtien. Hän myös puhuu yhteisistä tulevaisuudensuunnitelmista ja kesäsuunnitelmista kuin itsestäänselvyyksistä, missä käymme, mitä teemme, mitä kotona pitää remontoida jne.

Kävimme miehen pettämisestä ja eroaikeistamme tietämättömillä ystävillämme kylässä ja kotoa lähtiessämme mies kysyi:

Mies: - Etkö voisi laittaa sormuksen sormeen?

Olin hetken hiljaa, minua ärsytti miehen kysymys ja samalla se teki minut surulliseksi.

Riski Rouva: - En kyllä jaksaisi teeskennellä..
M: - Onko se sitten niin selvä sitten, eikö sinun tarvitse enää miettiä? Tätähän kutsutaan harkinta-ajaksi..

Olin taas pienen hetken hiljaa, mietin mitä ja miten sanoisin.

RR: - Kyllä se minun mielestäni on..

Mies kääntyi kannoillaan ja poistui toiseen huoneeseen, minä menin käyttämään koiran pikaisesti ulkona ennen lähtöämme. En laittanut sormusta, mutta kukaan ei sen puuttumista tainnut huomata. Ainakaan kukaan ei kommentoinut mitään. Mies vaikutti hieman ärtyneeltä ja surulliselta, minä taas olin itseeni tyytyväinen, kun en painostuksen alla tinkinyt omista tuntemuksistani. Minusta tuntuu pahalta laittaa sormus sormeen, kun se ei enää merkitse minulle sitä mitä se on aikaisemmin merkinnyt, päinvastoin. Sormuksella on minulle nyt ikävä merkitys, se symbolisoi menetettyä luottamusta, rikottua sydäntä, pettäjää, aviorikosta.. Mies on pyytänyt minua laittamaan sen sormeen, kun olemme vierailleet miehen vanhemmilla. Olen suostunut pitkin hampain, he kun eivät tiedä vielä mitään ja aion antaa miehen itse kertoa aikanaan, kun katsoo olevansa siihen kypsä. Minulla on ollut silloin paha olla ja on tuntunut ikävältä teeskennellä.

Minusta tuntuu kyllä pahalta sekin, kun näen miten paljon mies toivoo että voisimme vielä jatkaa. En kyllä voi enää. Eroaminen tuntuu pahalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu se, mitä mies on tehnyt. Teeskenteleminenkin tuntuu pahalta. Omien tuntemusten tukahduttaminen tuntuu pahalta.

Lapsuuden merkitys parisuhteeseen

Viime kerralla terapeutillani käydessäni tuli puheeksi lapsuuden merkitys parisuhteessa. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, isäni kuoli ollessani lapsi. Hän oli ennen kuolemaansa sairas pitkän aikaa ja sen takia väsynyt ja etäinen. Minulle jäänyt mielikuva isästä oli se, että hän oli väsynyt, lepäsi paljon ja äiti hätisteli meitä lapsia jättämään isä rauhaan ja olemaan hiljaa, jos leikit riehaantuivat. Terapeutti sanoi, että lapsuudessa tutuksi tullut tapa toimia jää helposti vaikuttamaan aikuisenakin. Esimerkiksi jos lapsena on kokenut väkivaltaa, saattaa sellainen ihminen jossain vaiheessa aikuisena huomata olevansa väkivaltaisessa parisuhteessa, koska alitajuntaisesti se toimintatapa on tuttu ja siihen on opittu jo lapsena. Väkivalta on "normaalia" ja on oppinut siihen, että tällaistahan elämä on. Tällaisessa tilanteessa saattaa tarvita jonkun ison herätyksen, ennen kuin vasta tajuaa tilanteen itse ja pystyy lähtemään huonosta parisuhteesta lopullisesti.

Minun tilanteessani olen lapsena oppinut alitajuntaisesti siihen, että en saanut häiritä, en saanut huomiota, en saanut huoletonta lapsuutta. Minun piti ottaa lapsena vastuuta ja aikuistua liian varhain, olla ikään kuin varaäitinä sisarukselleni. Huolehtia esimerkiksi omakotitalosta ja sisaruksestani äidin ollessa töissä. Tämä sitten heijastui parisuhteeseeni. Olin oppinut siihen, ettei minua huomioitu, hellitelty, kohdeltu tasa-arvoisena kumppanina, ja kun kohtasin vieläpä vähän lapsenomaisen (parisuhdekäytökseltään siis) miehen, joka ei osannut keskustella kanssani parisuhdeasioista ja huomasi voivansa heittäytyä passattavakseni, sovelsin oppimaani: hoivasin, passasin, alistuin oikkuihin, tyydyin kohtalooni - enkä tajunnut tilanteen olevan ihan kieroutunut. Vasta pettäminen sai minut heräämään, että hei.. eihän minulle saa tehdä noin! Vasta sen avulla olen saanut itseni näkemään parisuhteemme uusin silmin. Kun mieheni on edelleenkin kyvytön keskustelemaan ja ottamaan vastuuta tekemisistään, ei parisuhteemme voi mitenkään jatkua tasa-arvoisena ja ns. puhtaalta pöydältä. Ero on minulle omasta mielestäni ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa, olen kuitenkin ollut jo pitkään kärsivällinen ja antanut miehelle aikaa ..aikuistua.

Varovaisia katseita tulevaan

Annoin vähän armoa itselleni tällä viikolla ja skippasin punnitsemisen. Paino saa vähän laskea ja mittaan sen ensi viikolla.

Harkinta-aikaa on kulunut viikko ja 25 viikkoa on vielä jäljellä. Mies on ollut kummallisen huomaavainen. En oikein tiedä mistä nyt tuulee.. ajatteleeko hän että unohtaisin eroaikeet? Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä että ero on edessä. Ansaitsen rehellisen ja kunnollisen miehen jota voin arvostaa ja katsoa häntä luottavaisin mielin syvälle silmiin, ja jolle voin sanoa suoraan sydämestäni rakastavani häntä. En vain yksinkertaisesti pysty siihen tämän nykyisen mieheni kanssa.

Haluan uskoa että minulle on olemassa joku rakkauteni arvoinen ihminen jossakin. En toivo virheetöntä ja täydellistä miestä, ei kukaan meistä ole sellainen. Toivon kuitenkin sellaista ihmistä, johon voin luottaa ja tukeutua vaikeina aikoina, jolla on samankaltainen huumorintaju kuin minulla, yhteisiä kiinnostuksen kohteita (edes jotain), suhteellisen terveelliset elämäntavat, hyvä itsetunto, joka osaa keskustella, on rehti ja rehellinen, kiltti, hellä, rakastettava ja rakastava, uskollinenkin. Eihän tuo ole liikaa vaadittu? Ero on loppu, mutta myös uuden alku. Se pelottaa ja jännittää, se tuntuu vaikealta ja hankalalta, mutta myös vapauttavalta. Vaikeuksien kautta voittoon, eikö niin?

Syöpöttelyä

Tämä loppuviikko on lähtenyt jostakin syystä ihan lapasesta syömisten ja juomisten suhteen. On taas tullut herkuteltua vaikka ja millä. Onhan tämä ollut rankka viikkokin eropapereineen kaikkineen, joten ehkä se on ollut jonkinlainen reaktio, tunnesyöminenhän minulla on iso ongelma. Sen verran olen viisastunut, että en tämän takia ole heti heittämässä laihdutusprojektiani kaivoon, vaan jatkan taas tästä eteenpäin. Olen itsestäni kuitenkin hyvin ylpeä, sillä olen saanut pudotettua painoa ihan kivasti viime kesästä ja olen jaksanut käydä liikkumassa säännöllisesti. Siitä on ollut hyötyä sekä kunnon kohonemisen, laihdutuksen, yleisen jaksamisen ja (suhteellisen) positiivisen mielialan säilyttämisessä. Olisin ihan hyvin voinut reagoida pettämiseen ja työttömyyteen toisinkin, hautautumalla kuukausiksi sohvan nurkkaan lohtuherkkujen kanssa - ja siitä ei olisi hyvä seurannut millään mittakaavalla..

Joten, vaikka tässä nyt tulikin syöpöteltyä ja juopoteltua (kohtuullisesti), ei peli suinkaan ole menetetty. Tästä vaan uutta porkkanaa koneeseen ja menoksi!

Viimeinen kerta pariterapiassa

Kävin miehen kanssa viimeisen kerran pariterapeutin luona. Kerroin aluksi että olemme tehneet eropaperit ja keskustelimme perjantain erokeskusteluun ja yleisestikin eroamiseen liittyvistä asioista. Mies oli allapäin, ei saanut oikein puhuttua mitään ja pyyhki kyyneleitään. Nenäliina oli tarpeen minullekin. Terapeutti totesi miehen olevan vielä jonkinlaisessa shokkitilassa, kun erosta lopulta tuli totta. Minä taas olen nyt vähän pidemmällä eroprosessissa, koska olen sitä mielessäni kypsytellyt jo jonkin aikaa ja ero oli minun päätökseni, johon miehen tuli sopeutua, vaikka sovussa paperi allekirjoitettiinkin.

Terapeutti oli huolissaan miehen jaksamisesta ja kyseli sitäkin, onko miehellä itsetuhoisia ajatuksia. Mies sanoi että jotain on, mutta ei toteuta niitä. Jotain samansuuntaista hän on tässä aikaisemminkin puhunut. Olen minäkin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta pysyn eropäätöksessäni. Minun päätöksenihän se loppupeleissä oli, sillä mies olisi vielä halunnut jatkaa, mutta kun asian käsittely ei kerta kaikkiaan edistynyt ja kun luottamus ei palaudu, eivätkä asiat unohdu, en voi jatkaa tällaisessa suhteessa. Minun pitää miettiä omaakin jaksamistani. Nyt alkaa olla kahdeksan kuukautta siitä kun pettäminen paljastui ja kun tähänkään mennessä asiaa ei olla päästy kunnolla edes käsittelemään, en jaksa enää.. en vain pysty. Mieskin on tuntunut vain epätoivoisena odottavan lopullista eropäätöstä. Ehkä tämän päätöksen myötä olo aikaa myöten helpottaa kummallakin. Toivon niin..

Oli hyvä että käytiin, sillä nyt saatiin jonkinlainen päätös yrittämisvaiheeseen ja saatiin suunnattua ajatuksia uuteen suuntaan, eroon.

Epäonnistunut? Julma hirviö?

Nyt on aika huono fiilis. Niin ne asiat muuttuvat. Juttelin äidin kanssa erosta ja hän totesi jotenkin niin, että "ei se ole kiva epäonnistua". Epäonnistua? Ei minulla tähän mennessä vielä ollut tullut mieleen että minä olisin epäonnistunut.. Tuli tosi paha olo, kun nyt tällainenkin ajatus pälähti päähän, että olen nyt parisuhteessani ja avioliitossani epäonnistunut niin pahasti, että ero on edessä. Tähän saakka olen jotenkin saanut ajateltua asian niin, että mies on tehnyt minua kohtaan väärin, olen toki pohtinut sitä että olenko itse ollut jotenkin huono, tai tehnyt jotain väärin, kun hän petti minua. Mutta epäonnistunut? Sitä sanaa en ole itse tähän mennessä liittänyt tilanteeseen.. mutta nyt on vähän luuseri fiilis. Tai ehkä kiukkuinen, kun äitini ajattelee minun epäonnistuneen. En oikein vielä tiedä mikä siinä sanassa kuohuttaa. Sisuksissa kuitenkin tuntuu kuohuvan, kun mietin tätä epäonnistumisena. Onko parisuhde ja avioliitto joku suoritus, jossa joko onnistuu tai epäonnistuu? Eikö sitä voisi vain ajatella elämänä? Asioita tapahtuu, eikä niistä aina pidä määritellä että onko se onnistuminen, vai mitä. En nyt oikein hahmota tätä ajatusta, mutta joka tapauksessa tästä tuli itselle paha olo. En puhelimessa edes saanut sanottua äidilleni oikein mitään tuohon kommenttiin, kun se tuli niin puun takaa.

Mies tosiaankin sai sairaslomaa tämän viikon ja vielä lääkkeitä uniongelmiinsa. Samalla lääkärikäynnillä oli tehty jonkinlainen masentuneisuuskysely ja lääkäri oli sen perusteella todennut, että mies on masentunut - ollut todennäköisesti jo pidemmän aikaa, ja kirjoitti masennuslääkereseptin. Nyt itsellä on tästäkin huono fiilis. Pohdiskelen että olisiko pitänyt vielä jaksaa yrittää miehen kanssa, jos hän vain on ollut niin masentunut ettei ole jaksanut käydä asiaa läpi. Mietin, että olenko julma hirviö, jos jätän hänet nyt kun hänellä on vaikeaa ja hän tarvitsisi tukea. Mietin myös, että onko hän ollut masentunut jo niin pitkän aikaa, että pettäminen on ollut oire masennuksesta.. vaikka eihän mikään sitä oikeuta, mutta jos se on kuitenkin ollut altistamassa siihen. Ja mietin, että minun olisi pitänyt olla enemmän tukena ja huomioida häntä enemmän, jottei hän olisi masentunut.  Toisaalta taas olen yrittänyt miettiä itseänikin, omaa jaksamistani. Olen minäkin henkisesti aika väsyksissä tämän tilanteen kanssa, enkä tiedä miten jaksaisin yhdessä miehen kanssa. Pitää olla kuitenkin terveesti itsekäs. Vai onko se julmaa ja hirviömäistä? Vaikeaa, vaikeaa, vaikeaa.. sekavia ajatuksia.

Puoli vuotta harkinta-aikaa

Se on nyt toimitettu eteenpäin, avioerohakemuksen ensimmäinen osa. Tästä päivästä eteenpäin lähtee juoksemaan harkinta-aika, puolesta vuodesta vuoteen. Mies tuli sunnuntai-iltana kotiin ja tänään haki sairaslomaa, sai sitä tämän viikon verran ja vielä nukahtamislääkkeitä, kun ei ole saanut nukuttua. Aikamoinen mörökölli se onkin, parta ajamatta laahustaa huokaillen jääkaapin, sohvan ja sängyn väliä.

Minulla sen sijaan on tällä hetkellä aika hyvä olo, kavereiden vitsit jopa naurattavat. En tiedä miksi, mutta minua ei juurikaan huolestuta asioiden järjestyminen, työpaikka, asunto, muutto, koira, rahatilanne.. mikään. Paitsi oikeastaan tuo miehen jaksaminen. Olen yrittänyt olla paapomatta liikaa, jottei lamaannu täysin. Onkohan tämä ihan normaali olotila erotilanteessa? Luulisi että itkisin nyt silmät päästäni? Voihan se hymy tässä vielä hyytyä.

Mittausmaanantai

Blogin alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, taas on käyty kiusaamassa vaakaa. Paino oli tällä kerralla pudonnut vähän, lukemaan 87,9 kg! Vyötärö sen sijaan jumittaa samassa 107 sentissä, sitkeä pirulainen..

Hajanaisia ajatuksia

Yksin kotona. Ontto olo sisällä. Epätodellinen tunne, siltikin olen ihan suhteellisen tyyni. Tämä ratkaisu taisi olla minulle alitajuntaisesti hyvinkin selvä, odottaen vain toteutumista.. Ehkä miehellekin. Kipeää tämä silti tekee.

Viime yönä sain nukuttua yllättävän hyvin. Tai oikeastaan menin nukkumaan vasta aamuyöllä, mutta sitten kun nukahdin sain nukuttua pitkälle päivään saakka. Nyt voisi olla taas nukkuman menon aika. Ajatukset ovat olleet paljon miehessä, miten hän pärjää.. vaikka minun pitäisi varmaan ajatella nyt ensisijaisesti itseäni ja omaa jaksamistani. Olen myös pohtinut käytännön asioiden järjestämistä jonkin verran, katsellut vuokra-asuntoja ja sen sellaista. Asunon myyminen ja omaisuuden jakaminen tuntuu hurjan suurelta urakalta. Ja edelleenkin se työpaikka olisi todella tervetullut. Se ratkaisisi monta ongelmaa.. mutta kaikki aikanaan. Pakko uskoa siihen että asiat järjestyvät aikanaan.

Nimet eropaperissa

Tyhjä ja epätodellinen olo. Surullinen. Oliko se nyt oikeasti tässä?

Juttelin miehen kanssa tänään.. eilen. Niin tosiaan, nythän ollaan jo pitkälti lauantain puolella. Olimme sopineet alkuviikolla että perjantaina kun mies tulee töistä, puhumme. Odotin tuskissani monta päivää perjantaita ja kun mies sitten tuli töistä.. hän oli käynyt kaupassa ja purimme kauppatavarat, hän avasi tuomansa viinapullon ja teki itselleen drinkin. Tarjosi minullekin, mutten ottanut. Sitten tupakille ja juoman täydennys. Seuraavaksi hänellä oli nälkä ja hän lämmitti itselleen ruokaa, jonka meni syömään olohuoneeseen telkkaria katsoen. Lisää juomaa. Sitten miestä alkoi väsyttää ja hän totesi menevänsä päiväunille.. Olin alunperin päättänyt että mies saa itse tehdä aloitteen ja siten osoittaa ottavansa vastuuta tekemisistään, mutta nyt minun oli pakko jo älähtää, että eikös meidän pitänyt puhua. Mies selitteli vähän että jaksaa sitten pirteämpänä jutella, kun vähän aikaa nukkuu, mutta lyhyen sananvaihdon jälkeen kävimme jonkinlaisen keskustelun.

Loppujen lopuksi mies pyysi itkuisella äänellä minua sanomaan, haluanko erota, sillä hän ei enää jaksa tätä epätietoisuutta. Sanoin että hyvin vaikealta tuntuu jatkon mahdollisuus, sillä hän on satuttanut ja loukannut minua niin pahasti ja että kun luottams on mennyt, sitä ei tahdo saada korjaantumaan millään. Kävimme myös joitakin muita asioita läpi, jotka ovat vaikuttaneet koko suhteeseemme jo pitkän ajan kuluessa ja lopulta täytimme eropaperin yhdessä.

Niin surullista, niin lohdutonta, niin paljon kävi miestäkin sääliksi, sillä hän todellakin katuu tekojaan ja toivoo ettei olisi tehnyt niitä koskaan. Hän sanoi myös etteivät hänen asiansa ole koskaan olleet näin sekaisin kuin nyt ja että on tästä oppinut sen, ettei enää koskaan tee samanlaisia virheitä. Todellakin toivon, että hän on tästä oppinut, mutta en enää pysty jatkamaan hänen kanssaan. olemme molemmat niin rikki ja niin hauraita, että emme enää saa toisistamme otetta ilman että toinen murenee kosketuksesta.. Surullista..

Ja kun tämän olisi voinut välttää sillä että ongelmista olisi puhuttu jo paljon, paljon aikaisemmin. Asioita olisi voinut yrittää korjata vaikka pariterapiassa paljon aikaisemminkin.. ennen kuin asiat olisivat menneet näin rumiksi. Mutta ei.. Eikä mitään enää jossittelemalla voita, eikä muuta. Neuvona ja kannustuksena muille pariskunnille voin kyllä sydämestäni sanoa sen, että puhukaa ihmiset, puhukaa!! Menkää vaikka pariterapiaan, puhukaa, avatkaa sydämenne ja kertokaa mikä mieltänne painaa. Kuunnelkaa myös, antakaa toisen puhua ilman että on syytä pelätä kuuntelijan reaktiota, onko se halveksuva, paheksuva, vihainen, vai mitä.. Niin paljon pahaa voi välttää jos kunnioittaa ja arvostaa toista, puhuu ja kuuntelee. Kyllä tästä on itsellekin paljon opittavaa loppuelämää varten.

Mutta nyt mies ei ole enää kotona. Hän halusi mennä ystäviensä luokse - ei osannut sanoa koska tulee takaisin, jos tulee. Minulla on nyt kuorsaava koira jaloissani ja kirvelevät kyyneleet silmissäni. Ja A4, jossa on meidän molempien allekirjoitukset..

Mittausmaanantai..

..oli jo toissapäivänä. Paino on vähän noussut, 89,6 kg. Vyötäröä en jaksanut edes mitata.

Tässä on nyt reilu puolitoista viikkoa mennyt ihan poskelleen laihiksen suhteen. Karkkia, herkkua, pullaa, laskiaispullaa, viiniä, rasvaista ruokaa, epäsäännöllisiä ruoka-aikoja, mässyn mässyn mää. Eli ei kovin hyvin mene. Viime viikolla en tainnut edes käydä yhdessäkään treenissä.

Hohhoi. No, ei tästä ole kuin suunta ylöspäin, eli niskasta kiinni ja ruotuun, mars. Olen selvästi huomannut epäterveellisen ruokavalion laskevan mielialaakin. Jotenkin saamaton ja tahmea fiilis kokoa ajan. Liikunnan puute vaikuttaa myös negatiivisesti olotilaan. Hartiatkin ovat olleet ihan jumissa, kun ei ole tullut tehtyä treenejä. Väsyttää, masentaa, ahdistaa, ei jaksa tehdä mitään, edes kirjoittaa blogia.

Uskon vakaasti että masennukseen taipuvainen, tai ehkä jo masentunutkin saa apua olotilaansa liikunnasta. Ja terveellisestä ruokavaliosta. Niin nopeasti tuli ihan karmea olo, kun lässähdin sohvan nurkkaan ja tietokoneen ääreen mässyttämään kaksin käsin karkkia. Pitäisi vaan saada itsensä ihmisten ilmoille, tai edes ihan vaan ulos kävelylle.

Tällä viikolla kävin sentään jo treeneissä ja tänään menen taas. Jospa se into ja innostus siitä taas löytyvät ja pääsisin taas kunnolla vauhtiin. On tässä tapahtunut muutenkin taas kaikenlaista, mutta niistä ehkä sitten seuraavassa kirjoituksessa.

Mittausmaanantai

Homma edistyy tosi hitaasti. Paino oli pudonnut viime viikosta vain 300 grammaa, eli painoin nyt 88,3 kg. Vyötärö pullottelee sitkeästi samoissa lukemissa, eli 107 cm. Vaatteet tuntuvat mahtuvan aavistuksen paremmin päälle, eli jotain on ehkä tapahtunut, mutta vaaka ei sitä sen kummemmin kerro..

Kaikki tuntuu nyt muutenkin junnaavan paikallaan. Työtilanne ei edisty, parisuhde tuntuu kahlaavan tervassa, ei ole intoa eikä virtaa, mikään ei kiinnosta, mihinkään ei ole energiaa. Onneksi tällä viikolla on tiedossa yksi kiva ammattiin liittyvä tapaaminen, jossa on mahdollisuus tavata alan ihmisiä. Ehkä sieltä sitten löytyisi niitä työpaikkaan johtavia kontaktejakin.

Ja onneksi liikunta tuntuu kivalta! Ihan mahtavaa että on edes ne liikuntatunnit merkittynä kalenteriin. Ne rytmittävät viikkoa edes vähän ja antavat vaihtelua arkeen. :)

Mittausmaanantai

Hyvää huomenta vaan kaikille! Paino on tänään 88,6 kiloa ja vyötärö 107 senttiä. Vähän on laskenut viimeviikkoisesta tuloksesta. Hissun kissun tässä edetään, mutta mielummin edes hitaasti, kun ei ollenkaan.

Uusi lukija ja tammikuun kyselyn tulos

Tervetuloa uusi lukijani, olet numero 21! :) Kyllä se mieltä aina lämmittää, kun huomaa teidän lukijoiden kiinnostuvan touhuistani ja kirjoituksistani niin paljon, että palaatte tänne takaisin sen ensivierailunne jälkeenkin.

Tammikuun kyselyn aiheena oli: Voiko ikuista uskollisuutta luvata? Vastaukset jakoivat kovasti mielipiteitä, mutta tulos oli varsin tasainen. Kaikkiaan 23 ääntä on annettu ja ne jakaantuivat seuraavasti:
kyllä 10 (n. 43,5 %)
ei 10 (n. 43,5 %)
en osaa sanoa 3 (n. 13 %)

Johtopäätös: Vastausten määrä on suhteellisen pieni, jos sitä verrataan määrältään vaikkapa suomalaisiin parisuhteisiin, nimenomaan avioliittoihin ja uskollisuudenvaloihin. Sen takia se ei pääse kovin korkealle luotettavuusasteikossa, mutta.. juuei, ikuisen rakkauden lupaus voi olla vaikea pitää. Aina voi tapahtua kaikenlaista, joka murtaa ikuisuuden. Jos yllätystekijöitä ei ilmene ja osapuolet ovat sitoutuneita toisiinsa, ikuinen rakkaus saattaa kestää, mutta sitten on se toinen n. 43,5 prosenttia tapauksista, jolloin ikuinen rakkaus ei kestä vaatimuksista ja lupauksista huolimatta. Siinä kohtaa esiin astuukin sitten suoraselkäisyys ja rehellisyys, toisen ihmisen arvostaminen ja yleiset käyttäytymisnormit. Miten toimitaan, jos joutuukin rikkomaan lupauksensa rakastaa ikuisesti? Ja onko se "joutumista"? Olisiko kyseessä enemmänkin sitten valinta? Valinta noudattaa lupaustaan, tai valinta rikkoa lupauksensa.

Jos parisuhde menee karille ja suhteessa on ryppyjä, niin miten toimitaan? Selvitetäänkö ongelmat suoraselkäisesti ja avoimesti, vai lähdetäänkö etsimään lohtua vieraista sängyistä? Yritetäänkö pelastaa suhde ja olla uskollisuudenlupauksensa mittainen, vai rikotaanko lupaus ja heitetään se roskakoriin arvottomana? Ainakin pitäisi olla sen verran ryhtiä, että jos tuntee että oma parisuhde uppoaa karilleajon jälkeen, eikä pysty lupaustaan uskollisuudesta pitämään, niin päättää suhteen ja lähtee vasta sitten etsimään uusia tuulia. Se vaatii luonnetta, eikä se kaikilta onnistu.

Motivaatiota treenivaatteista

Olen hurahtanut treenivaatteisiin! Minä, pitkän linjan sohvaperuna! :) Olen ostanut alennusmyynneistä kivan näköisiä vaatteita, kokoja M, L, 40, 42. Jotkut 42-kokoisista vaatteista menevät päälle jo nyt, mutta joissakin on tiukempi mitoitus ja pitää vielä vähän malttaa. Syksyn treenasin vanhoissa t-paidoissa ja legginsseissä, mutta nyt ajattelin saada lisätsemppiä treeneihin pirteistä väreistä ja kivoista kuvioista. Osa vaatteista on ollut jo pitkään kaapin nurkassa odottamassa sitä "joskus" päivää.. ja nyt niitä voi käyttää. Jippii!

On tuntunut aika huikealta että voin laittaa päälleni vaatteen, jonka kokolapussa lukee 42. Neljäkymmentäkaksi! Isoimmillani vaatteeni ovat olleet muutama vuosi sitten kokoa 48, silloin painoin sata kiloa ja painoindeksi oli 40. Tämän vuosituhannen alkuaikoina olen painanut alimmillani 73 kiloa, silloin olin juuri saanut pudotettua Painonvartijoissa 17 kiloa. Ne kilot tulivat ryminällä takaisin ja vielä korkojen kera. Niin kovasti toivoisin, että tämä on nyt viimeinen kerta kun minun pitää näitä ylenpalttisia ylipainokiloja laihduttaa.. Olisin nyt tyytyväinen loppupainoon joka olisi jossakin 60 kilon huitteilla, vähän alle, vähän yli. Painoindeksin mukaan noin 62 kiloa olisi normaalipainon yläraja 158 senttiselle ihmiselle. Siihen on matkaa vielä noin 30 kiloa..

Ei pidä ajatella sitä koko könttää kerralla, vaan pitää pilkkoa se pieniin palasiin ja iloita välitavoitteiden saavuttamista. Tai sitten vaan yrittää miettiä asiaa oman terveyden ja kunnon kohentamisen kannalta, paino lähtee siinä sivussa. Sillä tavalla ajateltuna laihdutus ei ehkä tunnu niin uuvuttavalta, eikä lopputavoite kovin kaukaiselta. Pitäisi yrittää iloita pienistä parannuksista, esimerkiksi punnerruksissa huomasin että sainkin tehtyä jo useamman punnerruksen suorin vartaloin kuin aikaisemmin. Muistan kun viime syksynä aloitin Kevyen Sankarin ja sain hädin tuskin kolme punnerrusta tehtyä polvet maassa, ennen kuin voimat olivat aivan loppu. Tai kun otin muutamia juoksuaskeleita ehtiäkseni jonnekin ajoissa, läähätin ja läkähdyin pienestäkin spurtista. Nyt en ole vielä uskaltanut kokeilla juoksemista ihan tosimielellä, mutta voin ottaa helposti pieniä pyrähdyksiä, eikä happi lopu kokonaan, vaikka vähän hengästyttääkin. Sellaiset asiat motivoivat, ainakin minua. Ja sitten ne vaatteet... :)

En ole oikein koskaan ollut mikään vaatefriikki, enkä ole raaskinut ostaa mitään kovin kallista tai erikoista. Takaraivossa on aina kummitellut ajatus siitä, että vaate jää käyttämättä kun laihdutan. Yllätys yllätys, tässä on mennyt jo hirmuisen monta vuotta odotellessa sitä päivää, että olen laiha. Pitää elää nyt. Tässä päivässä. Tai huomisessa, kun ostan niitä liian pieniä vaatteita. Eipä tässä kyllä ole juuri ollut varaakaan ostaa oikein mitään ihmeellistä, mutta alennusmyynnit ovat kyllä tosi hyviä löytöpaikkoja! Ja kun ostaa laadukkaista materiaaleista tehtyjä vaatteita, niin ne kestävät pitkään kovaa käyttöä ja useita pesuja. Painon pudottua olen huomannut itsessäni enemmän ja enemmän kiinnostusta kauniisiin vaatteisiin ja muotiin yleensäkin. Ehkä minusta muotoutuu vielä vaate-/muotibloggaaja, kun vielä vähän innostun.. heh. No, tuskinpa sentään. Mutta kyllä tässä on itsestään huomannut uusia piirteitä, kun kroppa on pienentynyt, kunto kohonnut, olo parantunut ja itsetuntokin on varmaan kohentunut. Ja onhan liikunta hyvää hoitoa mustalle mielellekin. :)

Mittausmaanantai, lukija ja kymppitonni

Blogia on nyt klikkailtu hieman yli 10 000 kertaa, WAU! Ja kahdeskymmenes lukijakin on liittynyt joukkoon, tervetuloa! Ihan huippuhienoa! :)

Ihan yhtä huippuhienot fiilikset eivät olleet aamulla, kun paino näyttää ikävästi nousevan viimeviikkoisesta.. Peräti reilulla kahdella kilolla! Viikko sitten paino oli tasan 88 kiloa, kun tänäaamuna vaakapirulainen pomppasi näyttämään taas niitä ysillä alkavia lukemia.. 90,7 kg. Vyötärökin oli suurentunut, 108 cm. Mitä kummaa? Ruokavalio ei ole ollut ihan orjallista, mutta että noin paljon plussaa.. hmm. Vaikuttaakohan se, että aloitin liikunnan taas reilun kuukauden tauon jälkeen? Keräisikö kroppa nestettä? Sehän ei selviä kuin ajan kanssa, treeniä jatkamalla. Käynnistymisvaikeuksia, sovitaan niin. On sentään talvi ja pakkasta ja kaikkea, eiväthän autotkaan lähde pakkasella käyntiin ihan tuosta vaan - ainakaan ihan kaikki.

Eipä tässä tällä erää nyt muuta. Mukavaa maanantaita!

Syvälle sydämeen sattuu

Enpä löytänyt kahvakuulaa. Missähän kummassa se on? Olen varmaan jemmannut sen omantunnontuskissani niin varmaan paikkaan, että ei sieltä kolkuttele ja kummittele.. Paino tuntuisi olevan vähän noususuunnassa, viimekertaisen aloituksen kaltaista kahden kilon rysähdystä ei taideta tulla näkemään tällä kerralla. Vähän jähmeältä on tuntunut taas tuon ruokavalionkin kanssa, ei jaksaisi tehdä ruokaa. Ta edes syödä. Jotenkin laiskistuttaa. Tai en tiedä onko tämä laiskuutta, ehkä muuten vaan jotain lamaannusta? Keskeneräiset asiat vievät voimia. Pitäisi tehdä päätöksiä. Päätöksiä, päätöksiä, päätöksiä.. huoh.

Tapasin erään tutun ja hän kehotti minua tekemään päätöksen pian avioliiton jatkamisesta tai erosta. Hän sanoi että asia pitää jättää taakse, eikä siihen saa enää koskaan palata ja sitten vain jatkaa yhdessä. Tai jos ei siihen pysty, pitää erota. En kuulema saisi kiusata miestä kaivelemalla menneitä. Mieheni ei tämän tuttuni mielestä jaksa kohta enää odottaa.

Vai että mieheni ei jaksa enää odottaa.. jaa jaa, no onpa erikoinen teoria. Valitettavasti en ehtinyt jutella tämän tuttuni kanssa pidempään, olisin hyvinkin kyseenalaistanut hänen näkemyksensä asiasta. En usko että pidemmän päälle olisi hyvä vain lakaista asioita maton alle ja päättää että menneet ovat menneitä ja tästä jatketaan nyt vain eteenpäin, eikä niihin asioihin enää palata. Koskaan. Jos asioita ei ole käsitelty ihan kokonaan ja perusteellisesti, niin pitkään kuin siihen tuntuu olevan tarvetta (etenkin loukatun osapuolen mielestä), en usko että jatkaminen onnistuu, ainakaan kovin pitkää aikaa. Perusteeton jankuttaminen ja jauhaminen ei toki vie asioita eteenpäin, mutta jos ei asioista saisi puhua ollenkaan, mitenkään, yhtään, niin kyllä siinä on lopun alku kyseessä minun mielestäni. Siitähän tulee loukatulle osapuolelle aivan hirveä tilanne! Sisällä kiehuu ja kaivertaa, mutta päällepäin pitäisi näytellä onnellista ja rakastavaa puolisoa. Hirveää! Siinä tappaa itsensä henkisesti. Ja aikaa myöten parisuhde kuolee ja kuihtuu pois, kun ei pysty olemaan siinä aito ja oikea oma itsensä.

Tällaista näytelmäähän täällä meillä on itse asiassa näytelty jo jonkin aikaa. Mies näyttelee(?) onnellista, käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut, hassuttelee, vitsailee, on samanlainen kuin ennen salasuhteen selviämistäkin. Minä yritän hymyillä väkinäisesti, olla ainakin jossain määrin kiinnostunut hänen tekemisistään, leikkiä mukana.. mutta mieleni ja sydämeni ei ole siinä mukana. Eikä se paha olo mene pois teeskentelemällä. Eikä asiaa auta yhtään se, että mieheni käyttäytyi aivan samalla tavalla myös silloin kun hänellä oli suhde ystäväni kanssa. En huomaa mitään eroa. Miten häneen voi luottaa ja uskoa, että enää hän ei mene panemaan toista naista kun olen töissä, tai kun hän on reissussa? Tai miten voin luottaa siihen ettei hän avaudu asioistaan toiselle naiselle, suunnittele tulevaisuutta hänen kanssaan, spekuloi minkälaista heidän yhteiselämänsä olisi jos..? Mies sanoo että hän on oppinut läksynsä. Mies myöskin sanoo että ei voi luvata ettei se toistu enää, kun ei tulevaisuudesta voi tietää.. mutta samaan hengenvetoon hän toteaa ettei voi mitenkään todistaa muuttuneensa, hän vain on nyt oppinut läksynsä ja minun pitäisi nyt vain uskoa ja luottaa. Tosin, ei näistä olla edelleenkään puhuttu pitkään aikaan. Mies vain on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Kai minun pitää taas sitten olla se pahis ja ottaa asiat puheeksi - eli haastan riitaa ja pilaan illan.. Mutta kun minun sisälleni sattuu!! Sydän itkee verta, vaikka päällisin puolin olen tyyni.

Treeniä, työnhakua ja parisuhdetta

Lihakset ovat taas kipeinä treenaamisesta. Se on hyvä fiilis! :) Tahtoo lisää! Kalenteriin osuu nyt kymmenen viikon aikana ikävän monta päällekkäisyyttä treenien kanssa, joten joudun joistakin jäämään pois ja se harmittaa jo etukäteen. Pitää sitten varmaan yrittää saada jotain treeniä aikaan omin päin, tai jos vaikka kävisi jollain muulla ohjatulla liikuntatunnilla tuolla kuntosalilla.

Työtilanne on vähän hiljainen vieläkin. Olen kovasti lähettänyt hakemuksia, mutta lieneekö sitten niin, että nyt on niin paljon työnhakijoita että oma hakemus hukkuu helposti sinne massaan. Pitäisi jotenkin pystyä erottautumaan joukosta - mielellään positiivisesti. Tässä tosin juuri tein taas erääseen kiinnostavaan paikkaan hakemuksen. Soitinkin sinne ennen sen lähettämistä ja siitä työstä tuli ihan positiivinen kuva ja puhelimessa ollut mukava henkilökin vaikutti kiinnostuvan minusta. Nyt ei sitten voi muuta kuin odotella hakuajan päättymistä ja toivoa, että tulee kutsu haastatteluun ja sitten vielä saisi sen pääpotin, eli työn. :) Ainoa pieni miinus siinä on se, että työ olisi toisella paikkakunnalla ja työmatka olisi kohtalainen. No, se nyt ei maata kaada. Kyllähän ihmiset kulkevat todella pitkiäkin työmatkoja päivittäin ja saattaahan muuttokin tulla vielä ajankohtaiseksi, joten sitten viimeistään voisi miettiä lähemmäs sijoittautumistakin. Jos nyt siis ensin saa sen työn. :)

Parisuhdetilanne tuntuu nyt seesteiseltä. Ei mitään isoa draamaa suuntaan tai toiseen. Kovasti se mieli ja ajatukset muuttuvat matkan varrella. Yhtenä päivänä tuntuu siltä että ei jaksa tätä enää hetkeäkään ja joskus sitten kaikki on ihan suht fine. Nyt lienee päällä tuo jälkimmäinen olotila. Vaikka ei tämä nyt mitään täysipainoista parisuhdettakaan ihan ole, kämppiksinä tässä lähinnä kai ollaan, kavereina. Kun en muista milloin viimeksi olisi halattukaan.. joulun aikoihin kai? Sitä ennen taisi olla syntymäpäivänäni, kun mies onntteli ja halasi. (Mutta ei antanut lahjaa..) Puhutaan miehen työasioista, minun työnhaustani, harrastuskuvioista, koirasta, mitä syödään, mitä kaupasta tuodaan, rahasta, auton katsastuksesta, perusjutuista.. mutta ei sanaakaan parisuhteestamme.

No, ajattelin kaivaa pari vuotta sitten ostamani kuuden kilon kahvakuulan esiin. Se taitaa olla vielä ostopakkauksessaankin koskemattomana.. ainoa treeni sen kanssa oli se kun kannoin sen kaupasta kotiin. :) Hyvä minä.. Nyt kun jotain liikkeitä osaan sen kanssa tehdäkin, niin voisi sitä jopa käyttääkin. Missäköhän se oikein on..?

Mittausmaanantai ja toinen Kevyt Sankari

Jepulis jee. Taas oli treffit vaa'an kanssa. Paino on hiljalleen laskenut ja nyt se on 88 kiloa. Vyötäröllä on ympärysmittaa jotakuinkinosapuilleentasan 107 senttiä. Että silleen. No, edelleenkin olen kahdeksalla alkavissa lukemissa, jopa joulu-uusivuosi-loppiainen-viikonloput-tiistait-janemuutpäivät -välisen ajanjakson mässyttelyt huomioiden. :)

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, päätin aloittaa taas Kevyen Sankaroinnin. Sankaritarina alkaa tänään, mutta koska tuo edellinen hommeli meni vähän sekavaksi omien ja ns. virallisten painolukemien kanssa, niin kirjailen tänne edelleenkin vain näitä omia maanantaimittauksia. Näkeehän niistäkin missä mennään.

Uusia lukijoita, mailiosoite ja tunnustus

Olen saanut taas muutaman uuden lukijan blogiini, kiitos teille! Pari liittyi tuossa jokin aika sitten ja yksi ihan äsken. Huomasin teidät kaikki kyllä, mutta valitettavasti en enää ole pysynyt kärryillä, että ketkä olivat jo aikaisemminkin, ja ketkä nyt liittyivät. Tervetuloa teille kaikille kuitenkin yhtälailla ja tasapuolisesti! :)

Tuossa vasemmalla on nyt mailiosoitteeni, eli jos tulee mieleen jotain sellaista mitä ette halua tänne blogiin kirjoittaa, niin tuonne voi sitten tyrkätä postia. Ei kiitos pervouksia ja muuta semmoista, tiedätte kyllä mitä tarkotan. ;) Olen kyllä edelleenkin erittäin kiitollinen kaikista tänne jätetyistä viesteistä ja kommenteista, joten jatkakaa ihmeessä!

Sain Mantalta tunnustuksen (tuossa edellisen postauksen kommenttikentässä) jonka liitän tänne, kunhan ensin päätän kenelle sen jaan eteenpäin. Kiitos tosi paljon, Manta! :)

Kerroin äidille miehen uskottomuudesta

Sain hiljattain kerrottua äidilleni mieheni uskottomuudesta. Olin stressannut kertomista etukäteen ja päättänyt olla asiasta hiljaa niin kauan, että asiat selkeytyisivät edes jonkin verran omien korvieni välissä ja että ehtisin itse muodostaa edes jonkinlaisen mielipiteen siitä, mitä aion tehdä. Äidilläni on tunnetusti vahva temperamentti ja erittäin voimakkaat näkemykset ja mielipiteet asiaan kuin asiaan, eikä hän epäröi niiden julkituomista. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa elämäni aikana, kun olen tuskissani manannut että olinkin mennyt kertomaan tietyistä asioista hänelle, sillä sen suuruusluokan pyöritys niistä on aina tullut, että oksat pois. Omilla näkemyksilläni ja mielipiteilläni ei ole ollut yhtään mitään merkitystä, kun kyllähän hän tietää miten tämä asia kuuluu hoitaa ja mitä minun pitää tehdä. Voitte varmaan kuvitella, että en suinkaan ole ollut asioista ihan samaa mieltä. Ja voitte varmaan kuvitella senkin, mitä siitä on seurannut, jos en ole tehnyt hänen mielensä mukaan..

No, kerroin hänelle ja jäin korvat luimussa odottamaan räjähdystä ja sanelua että mitä minun tulisi nyt tehdä. Hämmästykseni oli suuri, kun hän olikin yllättävän tyyni ja rauhallinen. Ei draamaa. Ei huutoa. Ei yhtään ainutta edes neuvon muotoon verhoiltua määräystä, mitä minun tulisi tehdä, muuta kuin että katsele nyt, miltä tuntuu. Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi..! Ihan turhaan olin stressannut tätäkin asiaa puoli vuotta. Toisaalta, kun aina aikaisemmin suhtautuminen on ollut ihan toisenlainen, niin on ollut perusteitakin olla stressaantunut kertomisesta. Etenkin kun omakin pää on ollut ihan sekaisin. On se kyllä vieläkin, mutta kuitenkin..

Toki äiti väläytteli omintakeisia ajatuksiaan, sillä hän sanoi miettineensä jo pitkään, että kyllä minun pitäisi miehestäni erota, jotta saisin laihdutettua rauhassa. Hänen näkemyksensä mukaan laihdutus ei onnistu niin kauan kun asumme yhdessä, kun mieskin syö aina niin paljon.. Jjjjoo, no ripaus totuuttahan tuossa saattaa toki olla, sillä onhan se hankalaa muuttaa omia ruokailutottumuksiaan, jos toinen syö mitä mieleen juolahtaa, mutta että ihan erota sen takia?

Siinä yhdessä päiviteltiin, mitä miesten (ja naistenkin) mielessä liikkuu, kun pettävät. Kertoili omia kokemuksiaan tuntemistaan ihmisistä ja omista seurusteluaikaisista kokemuksistaan. Yllättävän hyvässä hengessä siinä jutusteltiin ja olin kyllä hurjan helpottunut siitä, miten kivuttomasti kaikki sujui. Vaikka vielähän tässä ehtii tapahtumaan yhtä ja toista, enkä ollenkaan ihmettelisi sitäkään, että tästä(kin) tulisi sellainen soppa mitä ruoditaan kohta puolen suvun kanssa puhelimitse ja naamatusten niin, että jokaisella on oma totuutensa, miten tässä nyt pitäisi edetä. Ei olisi ensimmäinen kerta sekään. Mutta totisesti toivon, että niin ei käy, vaan että saisimme mieheni kanssa ihan rauhassa käsitellä asiaa keskenämme. Sikäli kun käsittelemme. Ei olla taas vähään aikaan puhuttu asiasta mitään. Mies vaikuttaa iloiselta ja onnelliselta, minä esitän iloista ja odotan että mies itse haluaisi jutella.. Tiedän ettei sitä tule tapahtumaan, vaan että minä sen keskustelun joudun taas aloittamaan ja miehen mielen siten pahoittamaan.. Mutta eihän sitä tiedä. Ehkä mies yllättää minut kuten äitini minut yllätti?

Mittaustiistai

Eilen ihan unohdin käydä punnitsemassa itseni. Tai en oikeastaan edes tajunnut, että on maanantai.. päivät jo menneet ihan sekaisin. Korjasin tilanteen tänään ja iloisesti sain huomata, että paino on pysynyt kurissa ja nuhteessa pahanlaatuisista repsahduksistani huolimatta. (Se Fazerin Sininen ei suinkaan ole ollut ainoa syntini viime aikoina.) Joitakin päiviä sitten vaaka näytti jotain ihan kamalia lukemia, mutta siitä ollaan tultu vähän alas - onneksi! Paino siis 88,9 kiloa, vyötärö 107 senttiä.

Tein periaatepäätöksen itseni ja terveyteni puolesta ja ilmoittauduin uudestaan Kevyen Sankarin laihishommeliin. Alkaa ensi maanantaina. Yksin tästä laihdutuksesta ei tule mitään, etenkin kun on näin paha stressitilanne päällä. Maksaa paljon, antaa enemmän.. tai niin olen asian ajatellut. Kymmenen viikkoa hyvää treeniä ja tsemppausta, niin kyllä tämä rouva on huhtikuun alussa ihan toisessa kunnossa! :)

Joo joo, jojoillaan vaan..

Tänään kävin hoitamassa erästä pikku projektia, ja päätin ihan itseäni muistuttaakseni ja laihista vauhdittaakseni pukea ne aamulla kireiksi todetut housut jalkaan. Ihan vaan, että sitten heikkona hetkenä muistaisin ettei kannata syödä herkkuja. Hommahan sujui kuin rasvattu ja päivän aikana käytiin sitten syömässä, valitsin terveellisesti kalaa ja paljon kasviksia, rasvatonta maitoa ja vettä jne.. Olin oikein ylpeä siitä että sain itseni tosi hyvin taas ruotuun ja että tästä ne kilot taas lähtevät. Joopa joo. Mikä lie mielenhäiriö siinä ruokailun jälkeen sitten tuli, mutta meninpä reippaana rouvana ostamaan Fazerin Sinisen (200g) ja söin sen melkein kokonaan. Hups. Kyllä nyt on taas hyvä fiilis.. ai että ottaa päähän. Huomenna on taas päivä uus, joten ei tästä nyt sen suurempaa draamaa kannata kehitellä. Oppia ikä kaikki.

Paino jojoilee

Paino nousee tasaisen varmasti, ou jee. Vielä ollaan nipin napin kasilla alkavissa lukemissa mutta ei kauaa, jos tätä menoa jatketaan.. Vetäisin aamulla jalkaan housut, joita en ole käyttänyt muutamaan viikkoon ja hopsista vaan, nehän ovatkin tiukat! Ne eivät jousta yhtään, joten lisääntyneen massan huomaa. Onneksi! Kyllä pitää nyt ryhtyä taas ottamaan niskasta kiinni tätä rouvaa, että paino ei enää nouse enempää. En, en, en, en, EN halua enää kaiken tämän muun lisäksi päästää itseäni lihomaan kaikkia niitä hiellä ja tuskalla laihdutettuja kiloja takaisin! Jojoilu saa nyt loppua, siis ihan oikeasti! Pitää keskittyä muistelemaan niitä mahtavia hetkiä, kun huomasin miten upealta tuntui, kun vaaka näytti pienempiä ja pienempiä lukemia, vaatteet tuntuivat entistä väljemmiltä, olo oli virkeämpi ja peilistä katsoi kapeampi minä. Back to the basics! Herkut pois, säännölliset ruoka-ajat, runsaasti vettä, paljon proteiinia, kasviksia, liikuntaa.. Niillä pitäisi päästä vauhtiin. Olen kyllä elämäni aikana jojoillut jo ihan riittävästi.

Sitä sun tätä ja vähän totakin

Mulla oli ihan joku aihekin mielessäni, kun päätin avata blogini ja kirjoittaa muutaman rivin. Unohdin. No, ei voi mitään. On kuitenkin sellainen tunne, että pitää päästä purkamaan mieltään tänne, joten näppäimistö saa laulaa mitä mieleen juolahtaa.

Laihdutus: Ja kököt.. ei tuu taas yhtään mitään. Mä oikeasti tarvitsen jonkun potkimaan mua ahteriin, että saan jotain aikaan. Päätin että maksoi mitä maksoi, ilmoittaudun taas jonnekin "kurssille". Rahaahan ei ole siis senttiäkään ylimääräistä, mutta omaan hyvinvointiin pitää sijoittaa. Eikös? Yritän raapia rahat jostakin. Mä olen kohta muuten taas samassa painossa mistä kesällä lähdin, ja sitten kohta taas siinä missä olen isoimmillani ollut (99, jotain kiloa, ellei ollut jo yli satasenkin..), ja sitten siitä onkin hyvä jatkaa alkanutta matkaa.. Juuei, ei käy.

Raha: Joo, tätä liippasikin tuo äskeinen aihe. Rahaa ei ole yhtään liikaa. Piti jo laittaa pankkiin viestiä, että voitaisiinko maksaa asuntolainasta vain korkoja jonkin aikaa, kun lainanlyhennykseen ei ole mitenkään varaa. Toivottavasti ovat suopeita, eivätkä vaadi taloa myyntiin. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun pankin kanssa tällä asialla olemme.. Vaikka voihan se olla että talo menee myyntiin ihan eronkin takia ennen pankin vaatimuksia. Elämme jännittäviä aikoja.

Parisuhde:  Mies taisi havahtua eron mahdollisuuteen siinä vaiheessa, kun eropaperi oli pöydällä nenän edessä. Hän suuttui, eikä halunnut puhua asiasta, hänelle tuli "paha mieli". Miehen mielestä pitäisi katsoa eteenpäin ja rakentaa suhdetta yhdessä. Päivän, pari hän oli äreä ja etäinen. Ei pitäisi kuulema kaivella yksityiskohtia ja muutenkaan puhua siitä mitä tapahtui, koska hän ei muuten pääse siitä yli. Hän?! Jaahas, no ikävää sinänsä, että minä en pääse siitä yli, jos asia lakaistaan maton alle ja eletään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja katsotaan vain tulevaisuuteen. Pattitilanne. Kun hän ei näyttänyt ottavan asiaa mitenkään esille, aloitin keskustelun jossa kerroin (ja itkin) mm. että olen tuntenut itseni loukatuksi hyvin monella tavalla: ihmisenä, vaimona, naisena, seksuaalisesti, ystävänä (tämän toisen naisen taholta), sekä epäileväni hänen menemisiään ja saamiaan tekstareita/maileja..  Ja että haluaisin että hän jotenkin osoittaisi katumusta ja sitä että on pahoillaan ja pyytäisi anteeksi ja yrittäisi edes jotenkin hyvittää asiaa. Hän kuunteli sohvalla takakenossa silmät kiinni, eikä puhunut kovinkaan paljoa. Sen sanoi, että nythän sä puhuit ihan eri asioista kuin ennen (..? Kun en ilmeisesti siis kysellyt mm. koska ja miten suhde alkoi), eikä lohduttanut juurikaan millään tavalla, tai mitenkään osoittanut ymmärtävänsä minua. Vastasi vaan että en minäkään voi tietää miltä hänestä tuntuu. Vajaan tunnin kuluttua hän sanoi, että nyt pitäisi lopettaa, koska muuten aiheet alkavat kiertää kehää ja keskustelusta tulee vaan samojen asioiden jankkausta. Että voidaan sitten jatkaa joskus toisen kerran, vaikka vaan vähän aikaa. Typerryin, mutta eihän toista voi pakottaa keskustelemaan. Mulla olisi kyllä ollut monta aihetta vielä sanomatta, eikä keskustelu suinkaan ollut mennyt tuollaiseksi jankkaamiseksi, kuten mies sanoi. Keskustelun jälkeen hän on ollut hyvin mielin kielin ja vaikuttanut iloiselta(?!) ja käyttäytynyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saan todennäköisesti odottaa maailman tappiin saakka, että hän aloittaisi keskustelua itse, joten minähän sitten olen taas se ikävä ihminen, joka haluaa vaan kaivella menneitä, eikä panostaa suhteeseen kun en katso eteenpäin..

Ei tässä nyt tainnut mitään punaista lankaa olla, mutta tulipahan taas avauduttua. Seuraavaksi suuntaan keittiöön tekemään ruokaa siiheksi kun mies palaa töistä. Jee jee.. ja happy happy joy joy.

Oman elämänsä sankari

Jos olisikin joku käsikirjoitus, jota voisi vain seurata.. Vaan kun ei ole. Ei ole ohjeita, joita voisi kohta kohdalta noudattaa ja lopputuloksena olisi onnistunut ja onnellinen lopputulos. Pitää olla samaan aikaan oman elämänsä käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja, kuvaaja ja pääosanesittäjä. Aikamoinen soppa, kun niin moneen keitokseen kauhansa laittaa. Reality show. Nehän ovat nyt muotia..

Mikä on oikein ja mikä väärin? Mitä voi antaa anteeksi? Voiko ihminen muuttua? Voiko asioista ottaa opikseen? Saako ajatella vain omaa etuaan? Mikä sitten on se oma etu? Onko se sitä, että pitää tutut asiat ympärillään ja saa elää suojamuurin sisällä, vai sitten sitä että hajoittaa päätöksillään myös toisen ihmisen ympärillä olevat asiat, muuttaa muidenkin elämää ja pakottaa etsimään jotain uutta? Toisaalta tavarat ja esineet ovat.. no, ne ovat vain tavaroita ja esineitä. Asuntokin on .. no, lämmin paikka jossa on seinät ja katto.

Sain edesmenneeltä isältäni hiljattain lämpimiä terveisiä yli 30 vuoden takaa. Suomeksi sanottuna hänen tekemiään koivuhalkoja, joita poltin takassa. Kuivia ja helposti syttyviä. Olihan se nostalginen tunne ja kirvoitti silmäkulmasta kyyneleen. Kun kukaan ei nähnyt, menin halaamaan takkaa.. tunsin lämmön ja rakkauden, niin monen vuoden takaa. Sain siitä voimaa. Mietin, mitä isäni minulle nyt sanoisi. Mitä hän minulle toivoisi. Onnea ja rakkautta, turvallisuutta ja luotettavan kumppanin, hyvän elämän. Olen oman elämäni sankari, reality shown päätähti. Mitä elokuvan sankaritar tekisi? Riippuisi kai elokuvan tyylilajista..

Mutta edelleenkin minun pitäisi kirkastaa mieleeni asia, joka on minulle itselleni tärkeä: Mitä minä haluan? Miksi noinkin yksinkertainen asia on niin kamalan vaikeaa?

Mittausmaanantai

Vaihteeksi vähän juttua tästä alkuperäisestäkin aiheesta.. Joulun ja loppiaisen välisen ajanjakson mässyttelyn johdosta paino nousi hieman, eli aamulla julma vaaka kertoi karuja faktoja: 89,0 kg. Viikossa paino on noussut 800 grammaa. Vyötärö oli 107 cm, eli tässä mennään hissukseen kohti suurempia lukemia. No, ainakin kaikki kaapit on nyt tyhjennetty herkuista, joten ylimääräisiä kiusauksia ei enää ole. On siis helppo palata takaisin terveellisiin elämäntapoihin.. tai jotain. Sen verran siimaa annan itselleni, että menen ensi lauantaina hyvän ystäväni kanssa syömään ja viikon kuluttua siitä on eräät juhlat. Muutoin pidän kielen keskellä suuta ja näpit irti herkuista.

Eihän tilanne ole mitenkään katastrofaalinen, kun miettii miten hyvin kumminkin olen saanut painoa pois. Olisi voinut lähteä enemmänkin, mutta olen tyytyväinen tähänkin. Olo on kevyempi ja energisempi, vaatteet eivät ahdista niin pahasti. Nyt jälkeenpäin ajatellen se on ollut suhteellisen helppoa, mitään nälkiintymistä ei ole tarvinnut kokea, vaan kyse on vain oikeista valinnoista ja liikunnasta. Kuulostaa helpolta, mutta sitähän se ei tosiasiassa ole. Vanhoihin tapoihin palaa helposti uudestaan, eikä vannoutunutta sohvaperunaa ole helppo saada liikkeelle, vaikka se liikunnan ilo tuossa loppuvuonna jo löytyikin. Itse tarvitsen pidempiaikaisen motivaattorin ja liikuttajan, aikataulutetut treenit ja "jonkun" valvomaan sitä että liikunko vai en. Siksi Kevyt Sankari oli niin hyvä juttu minulle, kun oli selkeä aikataulu ja treeniohjaaja, sekä tuttu ryhmä, niin oli jotain painetta ja ns. velvoitetta ilmestyä paikalle. Ei voinut jäädä kotiin ja tuumata itsekseen, että en minä tänään, menen vaikka huomenna, tai illalla, tai kohta, tai joskus toiste.. Kun oli tietty aika ja paikka sovittuna, niin sinne sitten piti mennä. Ja vaikuttihan sekin tietysti, että kun siitä lystistä oli maksanut, niin olisihan se ollut hölmöä jäädä ihan pikkujutun takia pois.

Erokeskustelu

Eilen päätin ottaa puheeksi tunteeni ja ajatukseni suhteestamme, sekä kertoa miehelle, että haluan erota. Päätin pysyä rauhallisena ja yrittää hoitaa asian mahdollisimman hyvässä hengessä.

Riski Rouva: - Minulla on ollut tosi paha olla ja olen ahdistunut. En pysty luottamaan sinuun enää niin paljon, että voisin jatkaa enää.
Mies: - No mitäs nyt sitten..?
RR: - Kai se harkinta-aika sitten täytyy pyöräyttää käyntiin.
M: - Etköhän sä ole jo tarpeeksi harkinnut. Mä arvasin että tässä käy näin.

Pyörittelin sanoja mielessäni, mies vaikutti ärtyneeltä.

RR: - No se nyt kuuluu tähän, se ensimmäinen puoli vuotta. Vähintään.
M: - Mä olen kyllä yrittänyt kaikkeni! Mä en enää keksi mitä muuta mä olisin voinut tehdä..

Purin hammasta ja päätin olla tarttumatta tähän, vaikka kiukutteleva asenne ärsyttikin. En todellakaan halua itselleni miestä, jolle pitää jokainen asia selittää juurta jaksain, kertoa mitä asioita suhteessa saa ja ei saa tehdä. Ilmeisesti sekin olisi sitten ollut aiheellista.. Olin kyllä kertonut mitä asioita hän olisi voinut tehdä toisin sen jälkeen kun pettäminen tuli ilmi, vaikka en edes itsekään osannut määritellä, mitä sellaista hän olisi voinut tehdä millä uskottomuuden voisi kokonaan hyvittää.

M: - Kyllä mä arvasin että tässä näin käy.
RR: - Se mitä sä sinne uudenvuodenjuhliin lähtiessäsi sanoit, että lupaat rakastaa ja muuta.. Mä en vaan pysty luottamaan. Sä lupasit mulle samat asiat aikaisemminkin, ja miten siinä sitten kävi. Ei mennyt montaa viikkoa, kun.. Mä olen luottanut suhun 100-prosenttisesti ja jos joku olis tullut mulle sanomaan että sulla on suhde, niin en mä olis uskonut. En millään..

Mies oli hiljainen ja vaikutti jotenkin harmistuneelta, kiukkuiselta ja turhautuneelta. Itse nieleskelin kyyneleitä.

M: - Mä voin rehellisesti sanoa että sen jälkeen mulla ei ole ollut ikävä, enkä ole ollut yhteydessä (toisen naisen nimi), eikä keneenkään muuhunkaan.

Kaksi asiaa iskeytyivät mieleeni, ensinnäkin "sen jälkeen" ja "keneenkään muuhunkaan". Mietin mielessäni, että muista luottaa vaistoihisi.. Jos itse olisin ollut mieheni tilanteessa, olisin todennäköisesti vakuutellut maasta taivaisiin, ettei koskaan ole ollut ketään muuta, eikä ole senkään jälkeen ollut. Jos asia siis olisi niin. Nyt mies toteaa, että "sen jälkeen" ei ole tapahtunut mitään.. Tässä vaiheessa minulle on käytännössä aivan sama, vaikka mies sanoisi mitä, päätökseni olen tehnyt. Tunnen olevani todellakin petetty ja suhteemme tuntuu nyt olevan aivan pelkkää valhetta. Arvelen miehelläni olleen muitakin naisia tässä vuosien mittaan, vaikka ei tunnustakaan.

RR: - Vaikka sä sanoisit ettei sulla ole ollut ketään muuta ennen sitä, eikä sen jälkeen, niin en mä usko. Mä vaan en enää pysty uskomaan. Mä haluaisin uskoa sua, mutta en pysty.
M: - No mun ei sitten tarvitse selitellä sulle enää mitään.

Mies nousee selvästi ärtyneenä ja lähtee pesemään hampaitaan.

M: - Menen nukkumaan. Hyvää yötä.
RR: - Hyvää yötä..


Päälimmäinen ajatukseni oli se, että olen nyt tehnyt oikean ratkaisun. Mietin jopa sitä, että olinpa hölmö kun odotin näin kauan. Miehen käytös oli vähän kummallista, kiukuttelevaa. Ihan kuin hän olisi ollut harmissaan siitä, että hänen omasta mielestään runsaat ja ylitsepursuavat sovittelun eleensä eivät olleet riittäneet, että olen kohtuuton, kiittämätön ja mihinkään tyytymätön, että mikään ei riitä, eikä hänellä olisi mitenkään ollut mahdollisuutta korjata asiaa. Mies oli keskustelun aikana kylmäkiskoinen ja.. no, vaikea sanoa. Jotenkin tuli sellainen olo, että hän oli luovuttanut taistelun jo ennen kuin oli sitä edes aloittanutkaan, kun hän sanoi arvanneensa tuloksen.

Kyllä hänen käytöksensä tässä puolen vuoden aikana on nyt jälkeenpäin ajatellen ollutkin sellaista, että kunhan tässä nyt vähän jotain muodon vuoksi yritän, ei tästä kuitenkaan mitään tule. En tiedä kuinka paljon hän loppujen lopuksi sitten oikeasti sydämessään halusikaan jatkaa kanssani. Olisi voinut kuvitella, että jos hän todella olisi ollut pahoillaan ja olisi halunnut uuden mahdollisuuden, hän olisi pahoitellut ja pyydellyt anteeksi vähän väliä ja yrittänyt kaikin keinoin keksiä tapoja sovitella tekosiaan. Tai ehkä sitten vain kuvittelen. Ehkä vain elokuvissa toimitaan niin? Vaikka onhan tämä tosielämäkin joskus elokuvaa ihmeellisempää.

Ajopuuna riippusillalla?

Mies palaili reissultansa kotiin ja painui saman tien nukkumaan oloaan pois. Minä olen ahkerasti syönyt herkkuja, huh mikä urakka. Onhan ne saatava ennen arjen alkua pois, että voi aloittaa terveellisen elämän! Heh, no ei nyt ihan sillä asenteella, mutta vähän olen kyllä herkutellut. Huomenna aloitan aamun terveellisesti kaurapuurolla.

Minulla on ollut tänään aikaa pohdiskella parisuhdekuvioitamme. Koko ajan enemmän ja enemmän nousee pinnalle tunne siitä, että haluan erota. Varmasti olisi mahdollista jatkaa yhdessä, mutta se yhdessäolo ei olisi minulle, eikä ehkä miehellekään, hyväksi. Olen tullut siihen tulokseen, että en pysty luottamaan mieheen enää täydellisesti, luultavasti katkeroituisin ja vanhempana sitten antaisin miehen kyllä sen kuulla - jos vielä olisimme yhdessä. Minulla on petetty ja väheksitty olo, en arvosta mieheni ratkaisua, ehkä en sitten arvosta enää miestäkään. En pysty kunnioittamaan miestä, joka loikkaa vieraan naisen sänkyyn, jos omassa parisuhteessa on jotakin vikaa. Ensin pitäisi saada selvitettyä ne oman suhteen ongelmat, jos mahdollista. Jos ne eivät selviä, eikä parisuhteella ole tulevaisuutta, pitää erota ja vasta sitten katsella uusia kumppaneita. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, sitä mieltä olen.

Mieheni on periaatteessa herkkä ja kiva ihminen, huumorintajuinen, sosiaalinen, hauska ja helläkin. Varmasti loistava mies jollekin naiselle, mutta ei minulle. Emme ehkä vain sovi toisillemme, ehkä se johti siihen ettei mies osannut avautua ajatuksistaan ja tunteistaan minulle, enkä minä sitten hänelle. Ehkä se on se perimmäinen syy siihen, että hän harhautui toisen naisen syliin. Tai ehkä olimme tavatessamme molemmat niin nuoria ja kokemattomia, tietämättömiä elämästä ja ihmisistä, että emme osanneet vaatia parisuhteelta ja kumppanilta oikeita asioita. Siis itsellemme oikeita, meille parhaiten sopivia. Itsestäni ainakin voin sanoa sen, että olin silloin vielä nuori nainen, joka ei ollut löytänyt itseään ja mukautui muiden tahtoon. Ja onhan se vähän vaikea elää elämäänsä, jollei itseäänkään tunne. Silloin helposti ajelehtii ajopuuna virran vietävänä ja myöhemmin löytää itsensä keskeltä merta, eksyksissä ja yksin, eikä turvallisesta rannasta näy merkkiäkään.

Nyt välillemme on muodostunut Indiana Jones -elokuvista tuttu valtava rotko, jonka poikki kulkee vain kapea ja hapertunut parisuhteen riippusilta, jota nakertaa rotkon toiselta puolelta poikki epäluulo ja halveksunta, toiselta puolelta viha ja pettymys. Sillan yläpuolella kiertelevät katkeruuden korppikotkat silmissään murhanhimoinen katse. Minä seison rotkon toisella puolella ja mies toisella puolella, eikä kumpikaan uskalla astua tuulessa heiluvalle ja notkahtelevalle sillalle.

2013 - uudet kujeet

Hyvää alkanutta vuotta 2013!

 

Olkoon se kaikille parempi, onnellisempi, antoisampi ja palkitsevampi kuin tämä, tai aikaisemmat vuodet. Kantakoot siivet, kestäkööt suunnitelmat, tuokoot suotuisat tuulet myönteisiä asioita elämään.

 

Siitä on nyt puoli vuotta. Jotakuinkin osapuilleen melkein tasan. Siis siitä kun heräsin puoli kahden maissa yöllä puhelimen ääneen. Se puhelu murskasi maailmani, jonka olin oppinut tuntemaan. Muutti tulevaisuuden, haurastutti menneisyyden, pirstoi minut sirpaleiksi. Muutti elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken muun sellaisen - ainakin omalta kohdaltani. Eikä vastaus kysymykseen ole 42, vaikka Douglas Adams muuta väittääkin.
 
Vaikea uskoa että miehen uskottomuuden selviämisestä todellakin on jo puoli vuotta. Se tuntuu samaan aikaan etäiseltä ja vieraalta asialta, mutta toisaalta tuntuu että se olisi tapahtunut vasta äsken, viime viikolla. Nopeasti se aika kuluu, se laittaa myös miettimään ajankulua tästä hetkestä eteenpäin. Miten haluan käyttää seuraavan puolikkaan vuoden? Entä sitä seuraavan? Tai seuraavat? Kenen kanssa, missä, mitä tehden? Mitä miettien, epäillen vai luottaen? Särkien itse itseäni sisältä, vai rakentaen itsestäni vahvemman? Ei kovempaa ja karskimpaa, mutta vahvemman ja viisaamman.. toivottavasti. En halua katkeroitua, en halua surkutella elämääni ja ajelehtia kuolleena kalana virran mukana. Ne vahvat ja elinvoimaiset kalat uivat vastavirtaan, kyljet hopeaisina loikkien kosken kuohuissa kohti yläjuoksua.

Näennäisen tyynestä myrskynsilmästä pääsee pois vain kohdaten sen ympärillä vellovan synkän ja pelottavan myrskyrintaman, hirmuiset tuulet ja ilmassa lentävät satuttavat asiat. Mielen myrskynsilmä on petollisen tyyni, mutta lopulliseen turvapaikkaan pääsee vain pahimmat pelkonsa kohdaten, voimakkaissa tuulissa taistellen.
 
Siispä on aika tehdä uudenvuodenlupauksia, itselleni, muista välittämättä. Itsekkäästi, mutta hienovaraisesti, ei muita talloen. Jokainen ihminen on arvokas, ketään ei saa polkea maahan.

 

Vuonna 2013:

 

1. Lupaan pitää itsestäni huolta.

 

2. Lupaan asettaa itseni, omat tunteeni ja tavoitteeni etusijalle. Hienovaraisesti.

 

3. Lupaan opetella tunnistamaan omat tuntemukseni ja motiivini, jotta osaan toimia itselleni parhaalla tavalla.

 

4. Lupaan luottaa omiin vaistoihini.

 

5. Lupaan olla itselleni armollinen, en vaadi itseltäni liikoja, en vaadi täydellisyyttä.

 

6. Lupaan etten muutu tosikoksi, vaikka taivas putoaisi niskaani. Taas.

 

 

7. Ja lupaan muistaa pitää pyyheliinan valmiina, en ehkä aina mukana, mutta valmiina. ;) (Suosittelen Douglas Adamsin tuotantoon perehtymistä, etenkin viisiosaista Linnunrata-trilogiaa..)

 

 

Eiköhän siinä ole tarpeeksi lupauksia yhden ihmisen pidettäväksi. Näin aluksi ainakin.

 

Vuodelta 2013 toivon saavani terveyttä ja onnellisuutta, molemminpuolista rakkautta, hyväsydämisiä ystäviä, mielenkiintoisen työpaikan, sydämelle ja sielulle kodin, uskoa tulevaisuuteen, valoa tunnelin päähän. Voimaa ja energiaa vaikeuksien voittamiseksi, elämää ja ihmisiä, kauniita asioita, iloa ja hyvää mieltä, jaettavaksikin saakka.

 

Siinä on monta ihanaa ja kaunista asiaa, jotka ovat jopa saavutettavissa. Eivät ne ole mitään mahdottomuuksia, en kurkottele tähtiin. Raha ja omaisuus eivät tuo onnea, onnea ei voi pakottaa, onnellisuus on ihmisessä itsessään, löydettävissä ja saavutettavissa. Pienin askelin, päivä kerrallaan. Omia valintoja. Omia päätöksiä. Omaa itseään kuunnellen sen voi saavuttaa.

 

Onnellisuuden aiheita pitää etsiä ympäriltään, niitä pitää osata arvostaa. Juuri nyt olen onnellinen esimerkiksi siitä, että koiramme ei pelkää raketteja, pauketta ja välkettä. Sen kanssa saa olla ulkona pahimmankin rätinän aikana ja koira vain omissa ajatuksissaan nuuskuttelee lumihankea. Ihana tapaus.. :)

 

 

Kohotan kuplivan maljan menneille, joita ilman ei olisi tulevaa.

Tulevalle, joka ei tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta ilman menneitä. 

Jokaiselle elämän polulla kohdatulle, tuleville kohtaamisille, kaikille meille.

 

Onnea ja iloa, kaikkea hyvää!